Odottamaton jälleennäkeminen

[Vicky Midford]

//Peli on tarkoitettu Vicky Midfordille ja Vanessa Kingstonille.//


Juhlien alusta oli jo kulunut jonkin aikaa, kun Midfordien penska tepsutteli takaisin saliin saatuaan syötyä. Tai vaihtoehtoisesti tarkkailtua, eihän Vicky paljoa ollut syönyt, pari leivosta vain. Pikemminkin hän oli vain katsellut muiden asuja, se näytti olevan hänestä mukavaa. Ainakin silloin, kun jollakulla oli jokin aivan erityisen hassu asu päällään.

Naamiaisissa oli aina se hyvä puoli, että niissä oli helppo loistaa; useimmat juhlavieraista näyttivät nimittäin joko vetäneen teeman liian yli tai ali. Etenkin teinitytöt vaikuttivat lähinnä kilpailevan, kuinka lyhyen helman ja syvän kaula-aukon saattoi laittaa niin, että pääsi vielä sisään. Vickyn täytyi myöntää, että se oli kieltämättä vähän hassua. Sali tuntui olevan täynnä porttoja ja gorilloja.

Hänellä itsellään oli hänen omasta mielestään varsin söpö asu; (sovellettu) punahilkan rooli sopi täydellisesti jo muutenkin punaisesta pitävälle Vickylle. Se loi mielenkiintoisen kontrastin vaalean ihon ja viitan välille, eikä värimaailmassa silti muutenkaan mitään valittamista ollut. Koko höskä oli kovin suloinen, eikä kolmetoistakesäisellä noidalla varmaan sen enempää tarvinnutkaan olla. Meikki olisi vain voinut olla Vickyn puolesta vahvempi, mutta niin luultavasti ajatteli jokainen kolmasluokkalainen omasta asustaan.

[Vanessa Kingston]

//Mihin aikaan tää peli muuten sijoittuu? :)//

Litkin kermakaljaa isosta lasista ja kipitin pitkin tanssilattian viertä. Tuntui hauskalta, mutta varsin epäkäytännölliseltä olla puoliksi kissa erityisesti sen takia, etten ollut tajunnut vaatteitteni epäsopivuutta esimerkiksi kissantassuille. Niinpä olin jo heti korkokengät esiin kaivettuani hylännyt ajatukseni armottomasta kompuroinnista ja huonosta tasapainosta ja tunkenut kengät takaisin sinne mistä ne olin ottanutkin. Toisin sanoen olin siis paljain jaloin ja herätin varmasti paljon huomiota eriskummallisella ulkonäölläni.

Kaivoin laukustani peilin ja tiirailin kasvojani. Hunajanvaaleat hiukseni, tavallista pidemmät ja tuuheammat ripseni, kissankorvani, kuononi sekä viikseni näyttivät olevan kohdallaan. Oli hyvä juttu, että olin vihdoin ja viimein tämän lukuvuoden alussa oppinut hillitsemään metamorfimaagin kykyjäni eikä minun kuuluisi enää olla niin huolissani sellaisista asioista kuin onko silmieni väri oikea tai onko sormeni yhtäkkiä liian pitkät.

Aloin avaamaan pikkulaukkuani laittaakseni peilini takaisin paikailleen, mutta juuri silloin tapahtui jotain raivostuttavaa. Joku tanssilattialta tanssi yli lattian ja törmäsi minuun. Ehdin nähdä minihameisen, ehkä hieman liian laihan näköisen tytön kasvot, ennen kuin onnistuin kaatumaan mahalleni ja hajottamaan kermakaljalasini ainakin sadoiksi pieniksi sirpaleiksi.

Naamani punoitti, kun nousin ylös. Minä suorastaan revin sauvani laukustani ja osoitin sillä minut kaatanutta tyttöä. Huolestuneesti vilkaisin ympärilleni ennen kuin loitsisin. Lisä-ärsytyksekseni joku professori katsoi minua hieman epäileväisesti, joten vaihdoin sauvan suuntaa kohti itseäni.
"Kuuraannu", mumisin hermostuneesti ja kermakaljasta likaiseksi mennyt mekkoni puhdistui aavistuksen verran. Jouduin lausua loitsun vielä hyvin monta kertaa ennen kuin mekkoni oli tarpeeksi puhdas. Rikkoutuneelle kermakaljatuopille en tehnyt mitään, vaan jätin sen jonkun muun hoidettavaksi.

Jatkoin kävelyäni, mutta tällä kertaa hieman rauhattomammin kuin hetki sitten. Aloin yllättäen kummastelemaan vastaantulevien juhlijoiden naamiasasuja. Sama minihameilmiö toistui monella vastaan tulevalla hahmolla, paitsi ehkä kahdella. Toiseen en viitsinyt kiinnittää minkäänlaista huomiota, mutta toinen sai minut hymyilemään, koska tunnistin puvun käyttäjän.
"Vicky!" huudahdin tytölle hänen oman nimensä ja vilkutin. Toivoin tytön muistavan minut, vaikka oli aivan yhtä mahdollista, ettei hän muistaisikaan enää minua.

[Vicky Midford]

//Oh, en ole tullutkaan ajatelleeksi asiaa.. Jospa vaikka johonkin siihen alkuiltaan? Vaikkapa esim. klo 19?//

Vicky hymähti huvittuneesti, muttei kohdistanut sitä erityisesti keheenkään, nähdessään taas uuden muodin ihmelapsen. Tavallaan hän oli jopa vähän yllättynyt siitä miten porukka kehtasi edes tulla rytimeissään juhliin. Ei sillä, että hän ketään tuomitsisi, mutta.. Kyllähän Vicky nyt vähän sai arvostella. Oli sitä paitsi ihan luonnollista huomioida erikoiset asiat.

"Vicky!" kuului jostain päin salia ja itse kutsuttu hätkähti. Sitten hän vilkuili vainoharhaisesti ympärilleen ja näytti hämmentyneeltä. Kuka häntä kutsui? Ääni kuulosti tutulta, mutta kuka oli kyseessä? Vickyn täytyi kerrata erinäisiä tapaamiaan nuoria tyttöjä mielessään useankaan kertaan ja vaikka hän taisi keksiä vastauksen, hän ei nähnyt Vanessaa missään.

"Moi", Vicky sanoi kissatytölle, joka Vanessaa nyt eniten pituutensa ja kasvojensa perusteella muistutti. Tietenkään siitä ei voinut olla varma. Kannatti tosin yrittää.
"Vanessa."

[Vanessa Kingston]

//Pitäisi sopia. :)//

Vicky vilkuili ympärillensä ja näytti hyvin hassulta, kun hän yritti etsiä minua ihmisjoukon seasta. Tietysti tuollainen reaktio oli odotettavissa sellaiselta henkilöltä, joka ei ollut nähnyt minua yli kolmeen kuukauteen. Sinä aikana olin nimittäin muuttanut hiusteni värin ja näytin muutenkin tänään vähän erilaiselta kissanaamioni takia.

Lopulta Vicky kuitenkin havaitsi minut ja tervehti minua ehkä hieman epävarmasti. Kasvoilleni nousi leveä hymy ja nyökäytin päätäni.
"Mitä kuuluu? Me ei olla nähty aivan liian pitkään aikaan", naurahdin. Oli helpottavaa nähdä Vicky täällä Châteaussa täysin turvallisissa kurpitsajuhlissa, eikä missään Poudlardinen sivukujalla.

Katselin Vickyn vaatetusta. Hän oli pukeutunut mielestäni oikeastaan todella kivaan asuun ja se sopi hänelle lähes täydellisesti.
"Kiva asu! Mitä muuten tykkäät kurpitsajuhlista tai naamiaisista?" kysyin yhä hymyillen.

[Vicky Midford]

//Anteeksi kesto, koulukiireitä nääs.//

Vicky huokaisi henkisesti helpotuksessa tajuttuaan esittäneensä tervehdyksensä oikealle henkilölle. Kissatyttö oli kuin olikin Vanessa. Mutta miten? Oliko häneltä mennyt jotain ohi joskus vai oliko kyseessä sittenkin pieleen mennyt monijuomaliemi? Ei kai, ei Vanessa varmaan niin isoa riskiä ottaisi. Tai eihän Vicky häntä tuntenut, ehkä oli jo ottanutkin. Tai sitten.. Hmh.. Hetkinen! Voisiko olla..? Olisiko ihan typerää kysyä? Ehkä.. Ehkä Vanessa tosiaan oli.. Mutta sehän oli hirveän harvinaista.. Ja jos olisikin, kuinka tyhmältä Vicky vaikuttaisi kysyessään Vanessalta hänestä itsestään varmasti itsestäänselvän asian. Niin.. Parempi pitää suu kiinni.. Ainakin jonkin aikaa.

"Minulle kuuluu ihan hyvää.. Olen aina pitänyt kurpitsajuhlista ja naamiaiset siihen yhdistettynä vain parantavat asiaa. Jotkut tosin näyttävät vetäneen teeman vähän liian yli", Vicky naurahti, "ja toiset taas.. Vähän ali", hän osoitti yhtä erityisen peittämättömään asuun pukeutunutta meikkipelleä,", Vicky sanoi, hymyili ja näytti jälleen punnitsevan asioita hetken aikaa sama ilme kasvoillaan kuin hetki sitten. Kysyäkö vai eikö kysyä, kas siinä pulma.

"Kuule, Vanessa", Vicky aloitti ja keskeytti sitten itsensä jääden suu hivenen ammolleen. "Oletko sinä metaformaagi?"

[Vanessa Kingston]

//Juu ei mitään. Mullakin on ollut tooosi kiireistä. :)//

Kuulin Vickyn naurahtavan ja siirsin katseeni häneen tassuistani. Hymyilin iloisesti, koska viihdyin Vickyn seurassa niin hyvin. Hän oli aina niin aidonoloinen ja vaikutti todella hauskalta persoonalta. Aistin kuitenkin Vickyn miettivän jotain kuumeisesti. Mikäköhän hänellä oli? Olikohan vaatteisiini jäänyt vielä jokin tahra vai haisinko pahalle?

Naurahdin poikkeuksellisen pilkallisesti, kun Vicky osoitti yhtä hieman epäasianmukaisesti pukeutunutta tyttöä, jolla oli aivan liikaa meikkiä.
"Olen huomannut saman ilmiön", hymähdin ja katselin muidenkin tyttöjen asuja. Kimalteleviin minihameisiin ja napapaitoihin sonnustautuneita tyttöjä tuntui löytyvän joka puolella. Se tuntui todella oudolta, koska ei kukaan ikinä normaalisti pukeudu täällä Châteaussa noin huonosti.

Peitin äkkiä kädelläni suuni tukahduttaakseni naurunpurskahduksen. Osoitin yhtä vanhempaa tyttöä, josta kaukaa katsottuna olisi voinut luulla, että hänellä olisi päällään vain alusvaatteet.
"Näetkö tuon?" kysyin Vickyltä ja sorruin makeaan nauruun. Vilkaistessani Vickyä nopeasti huomasin saamani sokerin vaikuttavan minuun, sillä olin alkanut käyttäytyä poikkeuksellisen ilkikurisesti. En kuitenkaan piitannut asiasta ja minulle oli joka tapauksessa aivan sama, huomasivatko nolot ja huonosti pukeutuneet teinilikat aavistuksen pahantahtoisen nauruni musiikin seasta.

Katselin Vickyä jälleen arvioivasti, sillä hän vaikutti tuumivan yhä jotakin. Olikohan hänellä oikeasti joku pielessä vai oliko minussa jokin vikana?
"Kuule, Vanessa", Vicky aloitti asiansa. Odotin pohtimaani kysymykseen vastausta kiihtyneenä. Vickyllä oli suu hieman auki ja hän ilmeisesti katsoi minua(?). Mietin, että oliko minulla suklaata suupielessä vai olikohan takanani joku yrittämässä säikäyttää minut? Vilkaisin varalta selkäni taakse. Ei siellä ketään ollut, joten käänsin katseeni takaisin Vickyyn, joka avasi suunsa jatkaakseen asiansa loppuun.
"Oletko sinä metamorfimaagi?" Vicky kysyi.

Vickyn kysymys yllätti minut ja käänsin pystykorvani hörölle kohti Vickyä.
"Enkö ole kertonut?" ihmettelin. "Tottakai olen metamorfimaagi, vaikken hirveästi tietoa olekaan levitellyt. Enhän saisi tällaista aikaiseksi, jos en olisi. Haluatko nähdä?"

[Vicky Midford]

Vicky hihkaisi tyytyväisenä saatuaan tietää olleensa oikeassa ja hymyili leveästi. Ajatella, metaformaagi! Ja vieläpä hänen koulussaan! Mahtoi olla hienoa muokata ulkonäköään noin vain, kyllä Vickylle vain olisi kelvannut moinen taito vaikka todella lievänäkin, jos se ylipäätään olisi edes mahdollista. Ties mitä.. Hmh, kepposia hän voisikaan kanssaeläjilleen tehdä ja röhöttää sitten kunnon räkänaurut päälle. Mutta pystyisiköhän metaformaagi muuttamaan ääntäänkin? Koko juttuhan menisi ihan pilalle, jos roteva miekkonen kikattaisi kuin pikkutyttö. Ehkä hänen pitäisi kysyä Vanessalta joku kerta. Tai vaikka heti, miten vain.

"Et", Vicky vastasi hämmentyneenä ja edelleen suu vähän yllättyneenä auki.
"Et ainakaan muistaakseni", hän lisäsi, koska näin tarkemmin sanottuna ei ollut siitäkään erityisen varma. Vicky kun ei yleensä syventynyt keskusteluihin tarpeeksi luodakseen jokaisesta yksityiskohdasta muistikuvia. Tarkemmin sanottuna Vicky ei kyllä hirveästi muutenkaan syventynyt asioihin, vaan sinkoili lähinnä ympäriinsä hassujen ja vähemmän hassujen asioiden perässä. Hän oli aloittanut sen tosin vasta hiljattain, ehkä viime lukuvuoden aikana, kun isä oli alkanut olemaan yhä enemmän töissä. Se oli tavallaan vapauttanut Vickyn suurimmasta osasta velvollisuuksista, kuivista teehetkistä, perhekokouksista ja sen sellaisista. Alitajuisesti Vicky ehkä pelkäsi vapautensa pian olevan ohi ja isän palaavan sieltä jostain vain entistä tummemmat silmänaluset mukanaan ja tyhjempi katse silmissään. Oli parempi ottaa kiinni hetkestä kuin velloa epämiellyttävissä tulevaisuuden kuvissa.

"Oi, totta kai!", Vicky hihkaisi innoissaan ja unohti edelliset ajatuksensa, jotka valuivat nyt taikinamaisena, mustana massana salin toiselle puolelle, hetkessä. Hän ei malttanut odottaa näkevänsä muutoksen luonnossa.

[Vanessa Kingston]

Napsuttelin itsekseni molempia sormiani ja naurahdin, kun Vicky hihkaisi. Hän oli varmaan tyytyväinen, kun oli saanut kysymykseensä myöntävän vastauksen.

"Et", Vicky vastasi kysymykseeni varmaan yhtä hämmentyneenä kuin minä kuullessani Vickyn aiemmin esittämän kysymyksen. "Et ainakaan muistaakseni", hän tarkensi vastaustaan.
Se oli kummallista, koska luulin jo kaikkien kavereitteni tietävän, että olen metamorfimaagi. Paitsi, että hetkinen! En oikeastaan olekaan hirveästi puhunut siitä, vaan maininnut ehkä joskus ohi mennen eikä nykyään ihmiset kiinnitä sellaisiin pikkuasioihin hirveästi huomiota. Voi ei, mikä kömmähdys... Toisaalta olen nähnyt Vickyn vain kerran aikaisemmin, emmekä silloin todellakaan keskustelleet itsestämme, vaan olimme keskittyneet aivan muuhun.

Lopetin sormieni napsuttelun ja aloin miettimään, että mitä tekisin illemmalla makuusalissa. En kuitenkaan jaksaisi olla koko iltaa juhlimassa ja minun pitäisi muunnella ulkonäköni takaisin normaaliksi. Enhän todellakaan voisi mennä oppitunneille tämännäköisenä. Erityisesti loitsujen tai muodonmuutosten professorit nauraisivat aivan hulluina ulkonäölleni ja ehkä jopa passittaisivat sairaalasiipeen tai jotain muuta raivostuttavaa.

"Oi, tottakai!" kuulin Vickyn jälleen hihkaisevan. Hihkaisu sai minut jälleen nauramaan. Rapsutin niskaani oikealla tassullani ja irvistin pienesti. Miksi minua oikeasti naurattaa koko ajan näin paljon? En yleensä naureskellut kummemmin ja olin omasta mielestäni jopa melko vakava ja hiljainen persoona. Ainakin vieraiden ihmisten keskellä, mutta nyt olin sellaisen ihmisen kanssa, jonka olin jo tavannut kerran aikaisemmin. Ehkä tämä oli sitten vähän eri asia...

Ojensin oikeanpuoleista tassuani hieman eteenpäin minun ja Vickyn väliin ja odotin hetken, että Vicky varmasti katsoisi sitä. Kun olin varmistunut asiasta, aloitin pienen esitykseni. Aluksi tassu alkoi vaihtaa väriään ihoni väristä hopeaan ja muuttumaan enemmän ihmisen käden muotoiseksi, mutta hetkessä se alkoikin muovautua taas vihertäväksi räpyläksi. Kääntelin räpylääni hetken puolelta toiselle ja siihen ilmestyi muutama suomu, jotka katosivat melkein saman tien kuin ilmestyivätkin. Koko räpyläkäteeni nimittäin alkoi kasvaa sulkia ja hetkessä toisena kätenäni toimi linnunsiipi, jonka avasin suoraksi oikealle puolelleni. Siipi vaihtoi väriään vihreän, sinisen ja liilan kautta mustaksi, josta se alkoi rusehtaa ja vaaleta takaisin oman ihoni väriseksi. Sulat hävisivät ja niiden alta paljastui täysin samanlainen kissantassu, niin kuin se alunperinkin oli.

En ollut hengittänyt koko show'ni aikana ja minulla oli kestänyt siinä melko kauan, koska halusin Vickyn pystyvän hahmottamaan muutokset kunnolla, joten aloin huohottamaan raskaasti heti lopetettuani. Kumarruin hetkeksi alas ja puristin mahaani, kun aloin yskimään kovaan ääneen. Jälkiseuraukset näyttivät varmasti pahoilta, vaikkeivät ne omasta mielestäni sitä todellakaan olleet.
"Anteeksi", mumisin vielä pää alhaalla, kun olin saanut hengitykseni tasattua. "Unohdin hengittää", jatkoin nauraen ja nousin kokonaan ylös. "Mutta mitä pidit?"

[Vicky Midford]

Vicky katsoi jännityksen ja innostuksen sekaisin tuntein Vanessan kättä tai tarkemmin sanottuna tassua, kun noita ojensi sitä Vickyä kohti näyttääkseen lupaamansa muodonmuutoksen. Vickyn olisi tehnyt mieli alkaa kikattaa ja taputtaa käsiään, kuten aina nuorempana sirkusesityksissä, mutta se olisi kuitenkin ollut todella epäkohteliasta, koska eihän Vanessa mikään kiertelevä näyttelyeläin ollut, vaan ihan tavallinen koulutyttö. Tavallinen koulutyttö, joka osasi muuntautua kissaksi hetkessä ja vaihtaa hiustensa väriä kaikissa sateenkaaren sävyissä..

Vanessa ei ollut aloittanut temppuaan ihan heti, mutta sitten kun hän sen aloitti, se, joka oli hetki sitten ollut ilmiselvä kissankäpälä, alkoi saamaan sormen tapaisia lisäkkeitä ja muuttua sävy sävyltä kohti hopeaa. Mutta yllättäen muutos keskeytyi ja Vanessan käsi alkoi vihertää. Sormien välikköihin kasvoi kalvomaiset väliköt ja entiset kädet alkoivat muistuttaa hetki hetkeltä yhä enemmän ja enemmän räpylöitä. Vickyn jo valmiiksi ällistynyt ilme levisi entisestään ja hän kuiskaili sellaisia sanoja kuin "vautsi", "juku" ja "oih". Räpylään ilmestyi muutamia suomuja, mutta silmänräpäyksessä nekin olivat poissa. Miten? Sitä Vicky ei ymmärtänyt.

Räpylät saivat sulkasadon ja ennen kuin Vicky ehti kunnolla edes sisäistää asiaa, Vanessan toisesta kädestä oli tullut siipi, jonka noita havainnollisti Vickylle vielä paremmin avaamalla sen toiselle sivulleen täysin suoraksi, että Vicky näkisi kaikki tempun pienetkin yksityiskohdat, joita Vicky ei tosin siltikään huomannut, tai jos huomasi, niin ei ainakaan kaikkia. Hän tuntui olevan liian lumoutunut itse muodonmuutoksesta tai sitten Vicky ei vain halunnut myöntää, ettei ollut erityisen pikkutarkka persoona. Muutos jatkoi joka tapauksessa vielä jonkin aikaa ja sai Vickyn kasvoille hämmästyneen, joskin kovin iloisen hymyn tämän katsellessa sulkien värien muutoksia, kunnes kaikki oli yhtäkkiä ohi ja Vanessan siipi olikin jälleen tassu.

Vicky kehui Vanessaa innoissaan hetken erinäisillä mukavilla adjektiiveilla, joita sellaisissa tilanteissa saattoi sanoa, mutta havahtui sitten Vanessan huohottavan raskaasti ja kumartuvan sitten alas yskien kovasti puristaen samalla vatsaansa. Vicky näytti hyvin huolestuneelta, soperteli järkyttyneesti jotain epäselvää Vanessalle ja ojenteli juuri salista tulleen pikkupojan vielä juomatonta juomaa tarjoten sitä Vanessalle. Pikkupojan hän oli häätänyt äkäisesti selittäen jotain hätätapauksesta.

"Anteeksi", Vanessa mumisi hengityksensä tasattua.
"Unohdin hengittää", hän jatkoi nauraen. Vicky näytti hirvittävän hämmentyneeltä. Vanessa.. Vanessa oli hetki sitten saanut minkä lie vaarallisen kohtauksen, mutta.. Mutta noita vain nauroi.. Oliko se ihan normaalia metaformaagille? Että unohdetaan hengittää ja melkein kuollaan? Jos oli niin Vicky oli erittäin tyytyväinen, ettei ollut sellainen. Vaikka sitten voisikin olla kissa taikka lintu. Mutta ehkä Vanessa oli tottunut tälläiseen ennenkin, Vicky vaikuttaisi varmasti ihan höpsöltä, jos hän nyt alkaisi kysellä Vanessalle itselleen niin normaalista asiasta..

"Mutta mitä pidit?" Vanessa kysyi. Vicky alkoi jälleen hymyillä.
"Se oli huikeaa! En koskaan ajatellut, että olisit noooin hyvä!" Vicky sepitti. "Hitsi, se oli niiin jännää! Toimivatko ne siivet oikeasti? Pystytkö sinä muokkaamaan ääntäsi? Miten sinä.."
Vickyn kysymykset eivät tuntuneet ottavan loppuakseen. Tämä tosiaan, jos jokin, oli kerrassaan upeaa! Mikä onni, että hän oli mennyt aikoinaan siihen eriskummalliseen (ja varsin epäilyttävään) kirjakauppaan kesällä!

[Vanessa Kingston]

Kuulin Vickyn päästävän suustaan innostuneesti useita erilaisia sanoja. Sanoja, jotka eivät yltäneet kuuleviin korviini. En osannut tulkita niitä. En ymmärtänyt niiden merkitystä, enkä saanut selkoa mistään muustakaan ympärillä tapahtuvasta. Hetken kuluttua huimaus oli jo lähes kadonnut ja happi kulkeutui keuhkoihini hiljaa nenän kautta, aivan niin normaalisti, kuten aina ennenkin oli kulkenut.

Nyt Vicky vaikutti vakavalta ja ehkä jopa huolestuneelta. Hetkessä kevyt tunnelma oli kadonnut ja tuonut tilalleen hyytävän painostavan ilman. Se ahdisti minua. Tuntui kuin kaikki salissa olleet poraisivat minua katseellaan milloin mihinkin. Niskasta selkäytimiin ja pikkurillistä kantapäähän. Oikeasti alitajunnassani tiesin vain Vickyn katselevan minua, ei siis tuijottavan kiivaasti, kuten joku hullu mielipuoli. Silti sekin kylmäsi minua,

"Olen tosissani. Unohdin hengittää, koska keskityin niin paljon", sanoin itsevarmasti vakuuttavalla äänellä, vaikken itse enää ollutkaan sanoistani niin varma. Tunsin yskän kakovan kurkussa ja odottavan hetkeä päästä purskahtamaan ulos. Nielaisin ja tunsin veden pyrkivän valumaan silmistäni ulos, mutta estin sen räpyttelemällä silmäluomiani vähän useammin minuutissa kuin tavallisesti.

Vicky piteli käsissään liian houkuttelevan näköistä juomaa. Tuijotin sitä anovasti miettien samalla kuumeisesti, että mistäköhän Vicky oli senkin tempaissut. Muistaakseni Vickyllä ei nimittäin aiemmin ollut minkäänlaista juomaa, mutta nyt yhtäkkiä hänellä olikin täysi lasillinen jotain hyvää, ehkä kurpitsamehulta tai joltain muulta samantyyppiseltä tuoksuvaa juomaa. Juoman herkullinen tuoksu sai minut hiema ärtymään, kun tajusin, kuinka kuiva kurkkuni oikeasti oli.

Ilokseni kaiken kylmäyksen ja kuivan kurkun lisäksi huomasin Vickyn taas hymyilevän ja siitä saamani mielenrauha sai minut unohtamaan ensimmäisenä mainitut ärsykkeet ainakin osittain. Kurkku tosin vielä vaivasi minua hetkittäin.
"Se oli huikeaa! En koskaan ajatellut, että olisit noooin hyvä!" Vicky selitti ja sai minut punastumaan oikein kunnolla. En yleensä saanut kehuja metamorfimaagiudestani. Tai siis... Periaatteessahan metamorfimaagius tuntui minulle melkeinpä sairaudelta. Sisimmiltäni olisin oikeasti halunnut olla täysin normaali.
"Hitsi, se oli niiin jännää! Toimivatko ne siivet oikeasti? Pystytkö sinä muokkaamaan ääntäsi? Miten sinä.." Vicky jatkoi puhetulvaansa ja kysymyksiä tuntui satelevan kuin vesipisaroita taivaalta. Virnistin hieman huvittuneesti ja päätin keskeyttää tytön jossain vaiheessa.
"Voidaan keskustella tästä pikku kyvystäni sitten, kun olet rauhoittunut ja saan taas joskus puheenvuoron", naurahdin lempeästi ja pyyhkäisin otsalle valuneen hikinoron tassullani pois.

Ohitse vilisti jatkuvasti erinäköisiä ja kokoisia ihmisiä. Tanssit vaihtuivat aina vain yhä erikoisempaan lajiin. Silloin tällöin tanssijoita heilui lattialla suuretkin määrät ja reunustoilla notkuvat nuoret huusivat toisille juhlijoille kannustushuutoja. Jotkut jatko-opiskelijapojat jopa vislailivat kauniille nuorille naisille, joiden vaatetus peitti juuri ja juuri paljastavimmat kohdat. Näitä nuoria miehenalkuja professorit eivät tietenkään katsoneet kovinkaan hyvällä.

Naurahdin huvittuneesti näylle. Koulu näytti aivan liian erilaiselta. En vain voinut tottua siihen. Tämä tuntui niin omituiselta. Koulu ei tuntunut tänään koululta.

Hätkähdin ajatuksistani, kun Vickyn taakse ilmestyi kookas, ehkä neljäsluokkalainen, isokokoinen ja lettipäinen tyttö, jonka takaa kuikuili pikkupoika. Poika näytti kasvoistansa todella samanlaiselta kuin tyttö. Epäilin heitä sisaruksiksi. Tyttö päästi kimakan kurkkuäänen ja avasi suunsa tiuskaistakseen jotain oikein kovaa.