Kirjoittaja Evelyn Clément » 07 Syys 2015, 21:14
// Äh, en muistanutkaan, että tänne oli tullut vastaus! Sorry, sorry, sorry! //
Oli tilanteita, joista olisin niin mieluusti ollut poissa. Tilanteita, joissa tuntui kiusaantuneelta ja vaivaantuneelta. Joskus tähän negatiivisuuteen ei ollut syytä, mutta tällä kertaa minulla oli. Olin jatko-opiskelijan seurassa, olin esittelemässä koulua ja hoitamassa jotain rutkasti hyödyllisempää, kuin olisin mitä luultavammin vapaaehtoisesti tehnyt. Mutta siitä huolimatta en olisi voinut olla enemmän väärässä paikassa.
Ashley tuntui kylmältä ja välinpitämättömältä, en edes ymmärrä, miksi hän suostui esittelykierrokseen, jos kerran ei halunnut sitä. Aika ajoin tuo mulkaisi minua, kun yritin luennoida paikkoja ja sain vaivoin pidettyä ilmeeni peruslukemilla.
Yleensä olin tottunut sulkemaan negatiiviset asiat ulkopuolelle. Sulkemaan silmäni ilkeiltä huomautuksilta, herjoilta ja mulkaisuilta, mutta siitä huolimatta aistin inhottavan helposti muiden tunteita. Varsinkin, jos ne olivat ärtyneitä, tai surullisia. Ja toiseksi, syytin niistä itseäni. Olin nytkin melko varma, että olin tehnyt jotain väärin, sillä Ashley ei näyttänyt lainkaan iloiselta. Ehkäpä minun olisi pitänyt tarjoutua kantamaan sitä typerää pakettia? Pakettia, jonka ansiosta olin koko tilanteessa. Ei, syy oli minun. Minä itse valitsin tämänkin ystävällisyyden. Pitäisi kai alkaa ajattelemaan itseään enemmän?
Oswen kohautti harteitaan ja nyrpisti nenäänsä. "Tiedän missä oleskeluhuoneeni ja suursali on", hän vihjaili ivallisesti. Pysähdyin. Oswen hymyili julmasti ja jokin tuossa hymyssä kirpaisi muistoissa. Nostin päätäni aavistuksen, kuin haasteena. Käteni kietoutuivat automaattisesti puuskaan.
"Mikä ihme sua riivaa?" töksäytin. Turha krumeluuri jääköön, jos siitä ei kerran ollut mitään apua. Miksi turhaan teititellä tuotakaan mokomaa, koppavaa neitiä, jos kohteliaisuus vältteli hänenkin toimiaan täysin? Itse asiassa olin kyllästynyt koko ihmiseen. Ei, en ihmiseen, vaan hänen tekoihinsa. Minun pitäisi arvostella tekoja, ei henkilöä. Ei, minun ei pitäisi arvostella, vaan ajatella positiivisesti. Uskoa hyvää. Kaikissa on jotain hyvää. On pakko olla.
Turhaa optimismia. Enkö jo todennut, että minä olisin se menninkäinen? Minun ei tarvitsisi olla iloinen. Ei tarvitsisi. Tarvitsisi? Oliko siinäkin kyse siitä mitä tarvitsi ja piti tehdä? Mikä minua riivasi? Yleensä minulla tosin oli ihan hyvä pinna. Enkä antaisi sen katketa nyt. Jos tuo keskenkasvuinen Oswen kerran oli känkkäränkkä tuulella, niin minä voisin käyttäytyä järkevästi. Tai poistua paikalta. Miksi ylipäätään edes olin tällä hetkellä täällä? Ihmeellinen ajatushäiriö. Minulla olisi tärkeämpääkin tekemistä.
Voisin vaikka harjoitella loitsuja.
Liki ironista. Vielä tänä aamuna, tai pari tuntia sitten, en olisi voinut koskaan kuvitellakaan, että tuijottaisin ärtyneenä jotain Cerfeuria. Välttelin ärtymistä. Se oli vahva tunne ja vahvat tunteet näkyivät paremmin. Välttelin jatko-opiskelijoita, koska he olivat vanhempia ja jokin siinä sai minut tuntemaan itseni pieneksi. Välttelin pientä ja vaatimatonta. Välttelin ylipäätään asioita. Välttelin tuijottamista. Se oli epäkohteliasta. Välttelin epäkohteliaisuuksia. Se oli töykeää ja väärää käytöstä. Välttelin väärää.
Oliko tämä väärää? Minun pitäisi rauhottua. Tämä oli turhaa. Lapsellista. Eihän Ashley nyt niin kamala ollut. Olin vaan tehnyt väärän tulkinnan. Ehkä hän oli vain väsynyt. Ihan normaalia. Minä hermostuin aivan turhaan. Äh, hermostuin ja stressaannuin aivan liian nopeasti. Miksi rauhoittuminen olisi sen vaikeampaa?