Punainen bussi ja karvaiset kaverit

[Renée Mason]

//Minulla on tuo ihan sama juttu, aloittaminen on vaikeaa. Tai jatkaminen, jos olen luonnokselle tallentanut. Eikä se haittaa, turhaan olet pahoillasi, vaikka tulisi välipäiviä. Itsekin niitä aiheutan.//

"Kiva", Hestia kommentoi hymyillen Aidan nimeä. "Kuten kerroin, pöllöni nimi on Rowan. Se on tornipöllö. Kissaamme nimi on Rim, ja tuo nimi päätettiin jo ennen kuin saimme Rimin", Hestia kertoi. "Rim..", Renée makusteli nimeä, "Ihana nimi. Samoin Rowan." Renée hymyili Hestialle.

"Ok", Shanietta vastasi, kun Renée kertoi Aidasta lisää. "Onko Aidalla oma luonteensa, niin kuin esimerkiksi jokaisella kissalla? Voiko siilejä tulkita mitenkään?", Hestia kyseli. Renée mietti hetken. Hän ei ollut tavannut muita lemmikkisiilejä joihin voisi luonteita verrata. Aida oli sellainen "höpsö pallero", niin kuin Renéen pikkuveli siiliä yleensä nimitti. "Kyllä, luulen niin", Renée sanoi lopulta, "Aida pitää paljon leikeistä ja temmeltämisestä, mutta olen kuullut siileistä, jotka ovat mieluummin yksin rauhassa. Se myös voi johtua iästä, mutta en tiedä... Ja ainakin Aida on helposti tulkittavissa. Sillä on selvästi ilmeitä ja se käyttäytyy selvästi erilaisesti kun se on iloinen tai kun se on surullinen."

"Oi kuulostaa hienolta!" Hestia vastasi, kun Renée kertoi taikaolentokerhosta, "Eikö totta Shanie", hän lisäsi. Renée vilkaisi Shaniettaa yrittäen tulkita tytön ilmettä, mutta hän oli ollut aina huono siinä. "Joo", Shanietta vastasi. "Olisiko mahdollista, että me liitytään kerhoon myös?" Hestia kysyi. "Totta kai!" Renée vastasi hymyillen leveästi. "En tosin varmaan S.U.P.E.R.:iden takia saata aina päästä kokoontumisiin... Ei kai se haittaa?" Hestia kertoi. "Ei. Kaikissa kokoontumisissa ei ola pakko käydä, vaikka toivoisimmekin kerholaisten käyvän vaikka muutamassa kokoontumisessa vuoden aikana", Renée kertoi. Hän toivoi kovasti, että Shanietta tulisi mukaan, vaikka Hestia ei pääsisikään. Hän ei tuntenut kerholaisista oikein ketään.

--

"Hei katsokaa, tuo se on!" Hestia huudahti ja Renée siirsi katseensa puissa hyppivistä linnuista punaiseen puurakennukseen, joka näkyi nyt kolmikon edessä. Hestia pidensi askeliaan ja Renée kipitti perässä katsoen maahan. Nyt ei ollut hyvä aika kaatua rähmälleen asfalttiin.

Sisätiloihin päästyään he lähestyivät jotain työntekijää, jolle Hestia antoi pussin jonkun eläimen ruokaa ja esitteli itsensä. Shanietta antoi oman namupussinsa työntekijälle. Renée kaiveli reppuaan. Hän ei ollut varautunut siihen, että häneltä odotettiin jotain eläimille. Repun etutaskusta löytyikin pieni pussi siilin nameja, jotka olivat viimereissusta jääeet reppuun. Renée ojensi pussin työntekijälle ja hymyili pienesti. Hän otti Hestian ja Shanietan kiinni ja katseli itsekin kissoja, koiria ja muita eläimiä, joita työntekijä parhaillaan esitteli heille.

"Mennäänkö ensin tänne?" Hestia kysyi viitaten ykköshuoneeseen. Renée kurkkasi ikkunasta huonetta ja huomasi sen olevan täynnä kissoja. Shanietta nyökkäsi ja kumpikin käänsi katseensa Renéeseen. "Mennään", Renée sanoi hymyillen. Hänestä kissat olivat ihania, niin kuin mitkä tahansa eläimet kyllä hänen mielestään olivat.

Renée kysäisi työntekijältä, olivatko kissat kodittomia. "Usein ne ovat kadonneita", työntekijä vastasi hymyillen reippaasti, "mutta kotia etsiviä eläimiä voi ottaa hoitoonsa." Renée kiitti tiedosta ja hymyili. Ehkä hän voisi saada tänään kissan mukaansa.

//Eihän tuossa ole mitään vikaa! Minä saan yleisemmin kirjoitettua viestejä, joihin en ole tyytyväinen kuin viestejä, jotka ovat mielestäni hyviä.//

[Shanietta Kei]

// ... Ystäväni on ollut kylässä keskiviikosta lähtien, joten tämä vastailu on vähän jäänyt... Olen pahoillani. Hän lähtee huomenna, joten käyn täällä silloin luultavasti useammin. Kirjoitusinspiraatiota on ihan tarpeeksi, ainakin tällä hetkellä.

En yleensä oikein sen tarkemmin muodosta mielipiteitä roolipeliteksteistäni. Joskus aiemmin enemmän kyllä. Kirjoitusvirheet ärsyttävät eniten... Ja muuten, toivottavasti en ole autohitannut sinua. Saatan välillä tehdä niin vahingossa. //

”Rim... Ihana nimi. Samoin Rowan”, Renée kommentoi Hestian pöllön ja yhteisen kissan nimiä. Hestia vastasi tytön hymyyn. Hymyilin pienesti itsekseni, jälleen harjoitellen. Jos joku olisi nähnyt, olisin voinut kertoa tekosyyn: minäkin pidin nimistä Rim ja Rowan, ihan oikeasti.

”Kyllä, luulen niin”, Renée vastasi, kun Hestia kysyi Aidan luonteesta ja käyttäytymisestä. ”Aida pitää paljon leikeistä ja temmeltämisestä, mutta olen kuullut siileistä, jotka ovat mieluummin yksin rauhassa. Se myös voi johtua iästä, mutta en tiedä... Ja ainakin Aida on helposti tulkittavissa. Sillä on selvästi ilmeitä ja se käyttäytyy selvästi erilaisesti kun se on iloinen tai kun se on surullinen.” ”Kuulostaa mielenkiintoiselta”, Hestia sanoi hymyillen. Minäkin hymyilin, mutten sanonut mitään. Mietin, että jos olisin siili, olisin sellainen, joka viihtyy yksin, rauhassa, mutta silti kuitenkin on aika utelias. Yhä uteliaampi, mitä vanhempi olisin.

”Totta kai!” Renée sanoi hymyillen, kun Hestia kysyi, voisimmeko liittyä taikaolentokerhoon. ”Kiva”, Hestia sanoi hymyillen lämpimästi, ja minä nyökkäsin hymyillen tapani mukaan vaisusti. Kun Hestia kertoi, ettei S.U.P.E.R.:eiden takia välttämättä aina pääsisi kokoontumisiin ja kysyi, haittasiko se, Renée sanoi: ”Ei. Kaikissa kokoontumisissa ei ole pakko käydä, vaikka toivoisimmekin kerholaisten käyvän vaikka muutamassa kokoontumisessa vuoden aikana.” ”Kuulostaa järkevältä”, Hestia kommentoi hymyillen. ”Onko päätetty, milloin kerho kokoontuu ensimmäisen kerran? Ja missä? Millä tavalla ilmoitatte siitä?” hän kysyi kuulostaen kiinnostuneelta ja järkevältä. Itse en luultavasti olisi osannut kysyä noita kaikkia kysymyksiä sekoilematta. Mutta toisaalta, Hestia oli minua suunnilleen kolme vuotta vanhempi ja paljon fiksumpi sekä saanut paremman kasvatuksen. Kaikki tuo oli helposti selitettävissä.

–

”Mennään”, Renée myöntyi hymyillen, kun Hestia kysyi, menisimmekö ensimmäisenä kissojen ykköshuoneeseen. Hestia vastasi jälleen hymyyn ja aukaisi oven varovaisesti. Muutuin hieman valppaamaksi ja seurasin Hestian tekemisiä. Kun hän pujahti sisään, annoin nyökkäyksellä Renéelle luvan mennä sitten. Suljin oven huoneeseen päästyäni ja katsoin huonetta.

Jotkut kissat olivat pujahtaneet piiloon sänkyjen ja vastaavien alle tai paenneet ulos, kun astuimme sisään. Moni kissa näytti nukkuvan. Lattialla oli kissoille ruoka- ja juoma-astioita, joissain kulmissa tarpeidentekolaatikoita, ja siellä täällä oli kissojen leluja. Totesin mielessäni, etteivät kissat tähän aikaan leikkiä jaksaisi. Niitä voisi varmaan enemmänkin silitellä. Epäilin tosin, etteivät läheskään kaikki antaisi lupaa siihen.

Eräs kissa oli suunnannut heti Hestian luo. Ilmeisesti se oli ykköshuoneen kissoista rohkein ja seurallisin. Hestia oli kyykistynyt silittämään sitä ja puhui sille hiljaa. Kuulin kissan kehräävän. Tarkkailin muita kissoja, jotka eivät olleet paenneet. Jotkut kissat seurailivat tapahtumia ulkohäkistä ikkunan takana istuen. Jos joku kissa sattui luomaan katseensa minuun, räpäytin sille silmiäni pari kertaa ilmaistakseni ystävälliset aikeeni. Kaiken aika yritin olla rauhallinen, etteivät kissat menisi varuilleen. Liikuin huoneessa hitaasti.

Eräs hyllyllä tekstiilejen päällä lepäävistä kissoista vastasi silmien räpäytykseeni rauhallisesti. Se oli aika normaalikokoinen ja väriltään pääosin musta, mutta turkissa oli myös valkoista kasvoissa – lähinnä kuonossa - , rinnassa, mahassa, tassuissa ja hännässä. Silmät olivat hieman vihertävät ja nenä söpön vaaleanpunainen. Vain yhden tassun anturat näkyivät jotenkuten, ja niissä oli sekä vaaleanpunaista että mustaa.

Siirryin hitaasti lähemmäs kissaa räpytellen aina välillä silmiäni. Se katsoi minua valppaana, eikä aina vastannut silmien räpäytykseen. Se ei kuitenkaan muuttanut makuuasentoaan eikä heiluttanut häntäänsä. Minulla oli hieman vaikeuksia pysyä rauhallisena, koska minua jännitti, mutta onnistuin mielestäni aika hyvin pysymään rauhallisena kaikesta huolimatta.

Ojensin varovasti oikeaa kättäni vähän lähemmäs kissaa. Ensin se liikutti päätään hieman taaksepäin, perääntyi, mutta haisteli sitten kättäni varovasti. Hymyilin sille ja räpytin jälleen silmiäni. Vedin käteni hieman kauemmaksi, tarkkailin kissan reaktiota, ja sitten siirsin käteni jälleen lähemmäksi. Olin kuitenkin sen verran varuillani, etten uskaltanut yrittää kissan silittämistä. Eivät minua niinkään mahdolliset kynsistä tulevat naarmut pelottaneet, vaan se, että kissa saisi minusta huonon kuvan ja pakenisi. Senhän paikka tämä oli, ei minun.

Peräännyin vähän ja tarkkailin jälleen huonetta. Ikkunan takana ulkona oli nyt vähemmän kissoja. Ainakin yksi oli palannut sisälle ja asettunut nukkumaan pehmustetulle pöydälle ikkunan edessä. Siinä nukkui myös kaksi muuta kissaa. Hestia silitteli yhtä hyllyillä makaavista kissoista – se oli väritykseltään valko-oranssi ja hieman pitkäkarvaisempi – , huomasi minun katsovan häntä ja vastasi katseeseeni hymyillen. Hän kyykistyi ja kutsui hiljaa luokseen sen rohkeimman kissan. Liikuin lähemmäksi ja polvistuin maahan ojentaen käteni kissaa kohti. Se tuli puskemaan minua. Hestia väläytti minulle taas hymyn, nousi ja jatkoi valko-oranssin kissan silittämistä. Itse silittelin rohkeinta kissaa – se oli väriltään musta ja kehonrakenteeltaan omalla tavallaan jäntevä - ja hymyilin, kun se kehräsi ja nojaili minuun, kiersi minut ympäri ja nousi polvieni päälle puskemaan kasvojani. Katsoin, mitä muut tekivät, mutta jatkoin edelleen silittämistä.

[Renée Mason]

//Ei se haittaa. Ja vaikka olisit jossain vaiheessa autohitannut, en ole ainakaan huomannut mitään. Ja anteeksi, kun en ole vastannut. Kirjoittaminen ei ole tuntunut luontevalta, joten luovutin.//

"Kuulostaa mielenkiintoiselta", Hestia sanoi, kun Renée kertoi tarkemmin Aidasta ja sen käyttäytymisestä. Renée vain nyökkäsi vastaukseksi. Osittain hän kyllä halusi kertoa lisää niistä harvoista asioista, joista hän tiesi oikeasti kaiken. Osittain hänestä tuntui hieman tietokirjalta selostaessaan kaikesta kaiken muiden lukiessa, tai siis, kuunnellessa. Hän ei yleensä kertonut paljon faktoihin pohjautuvia tietoja, sillä eihän Renée mikään U:n oppilas ollut. Mutta kaiken kaikkiaan oli mukava puhua. Oli aihe sitten mikä tahansa.

"Kuulostaa järkevältä", Hestia sanoi hymyillen, kun Renée kertoi taikaolentokerhon osallistumisvaatimuksista. "Onko päätetty, milloin kerho kokoontuu ensimmäisen kerran? Ja missä? Millä tavalla ilmoitatte siitä", Hestia kyseli kiinnostuneena. Renée meni hetkeksi hämilleen. Mihinkään noista kysymyksistä ei hänellä ollut vielä mitään tietoa ja hetken tyttö miettikin, mitä vastaisi.

"Emme ole vielä päättäneet, milloin ensimmäinen kokoontuminen on, mutta olen laittanut pöllöpostia Ronja Bloomroosille siitä. Hän ei ole vielä vastannut, joten tieto tulee myöhemmin. Kerho kokoontuu luultavasti pihamaalla, taikaotuksille tarkoitetussa aitauksessa. Tosin sekään ei ole vielä varmaa.", Renée soperteli, "Ja ilmoitamme pöllöpostilla, kun tiedämme ajankohdan varmasti."

--

Hestia vastasi Renéen hymyyn ja aukaisi varovasti oven. Shanietta nyökkäsi Renéelle, että tämä menisi ensimmäisenä ja Renée hymyili kiitokseksi astuessaan sisään. Huoneessa oli paljon kissoja. Osa nukkui ja jotkut olivat paenneet huoneeseen tulijoita. Renée vilkaisi kahta muuta hieman avuttomana. Hänellä ei ollut mitään kokemusta kissoista tai miten niitä pitäisi käsitellä. Hestia oli kertonut, että heillä oli kissa. He siis osasivat toimia oikein täällä.

Renée tarkkaili Shanietan liikkumista. Tuo liikkui hitaasti ja räpytteli paljon silmiään. Renée kokeili räpyttää silmiään maantienruskealle pörröiselle kissalle, joka loikoili lattialla. Kissa räpäytti muutaman kerran silmiään vastaukseksi. Renée lähti kulkemaan varovasti kissaa kohti. Hän vilkaisi Shaniettaa, joka ojensi kättään kissan haisteltavaksi. Renée käänsi katseensa taas omaan kissaansa ja räpäytti sille silmiään muutaman kerran. Häntä hermostutti hieman. Tyttö ojensi kätensä kissaa kohti varovasti. Kissa kumartui haistelemaan hänen kättään. Renée veti hitaasti kätensä takaisin. Aivan kuten Shanietta oli vetänyt ja ojensi sen taas kissaa kohti. Kissa nuuski taas kättä ja Renée astui silmiään räpytellen lähemmäs ja polvistui samalle tasolle kissan kanssa. Hän ojensi kätensä hitaasti kohti kissan turkkia ja alkoi silittämään sen kylkeä. Kissa nuuski vielä kovasti Renéen käsivartta, mutta se kehräsi, joten hän jatkoi silittelyä.

Maantienharmaa kissa nousi ja tuli lähemmäs Renéetä. Tyttö hymyili kissalle onnellisena. Sen turkki tuntui niin pehmeältä. Hän siirsi kätensä silittämään kissan päälakea, kun se asettui taas makuulle. Hän kuljetti kättään hitaasti kissan päälaelta sen häntään yhä uudestaan ja uudestaan. Kissa sulki silmänsä ja kellahti kyljelleen. Renée nosti katseensa hymyillen kohti Shaniettaa ja Hestiaa hymyillen. Hänestä kissat olivat ihania.

[Shanietta Kei]

// Minäkin pahoittelen jälleen kerran sitä, etten ole vastannut. Olen ollut reissussa (kummilla ja mummolassa) torstaista lähtien, ja oikeastaan vasta nyt opin yhdistämään kännykäni netin läppäriini. Ja kirjoittamisen aloittaminen on edelleen vaikeaa minulle. Ehkä minua myös stressaa se, miten paljon kirjoitusta on julkaisematta (esimerkiksi jatkoa Shanietan ja Hestian elämästä/historiasta). Tosin huomisesta alkaen olet hetken poissa, ja ajattelin sillä aikaa keskittyä juuri noihin historiakertomuksiin. Ehkä sen jälkeen meillä molemmilla on enemmän inspiraatiota tähän. :)

Toivottavasti nuo tässä viestissä tekemäni skippaukset käyvät sinulle. Jos haluat, voisimme alkaa pikkuhiljaa lopettelemaan. Löytöeläintalolla olon jälkeen tytöt voisivat vaikka kävellä takaisin bussipysäkille ja lähteä sieltä omille teilleen.//

”Emme ole vielä päättäneet, milloin ensimmäinen kokoontuminen on, mutta olen laittanut pöllöpostia Ronja Blomroosille siitä. Hän ei ole vielä vastannut, joten tieto tulee myöhemmin. Kerho kokoontuu luultavasti pihamaalla, taikaotuksille tarkoitetussa aitauksessa. Tosin sekään ei ole vielä varmaa. Ja ilmoitamme pöllöpostilla, kun tiedämme ajankohdan varmasti”, Renée vastaili Hestian kysymyksiin hieman soperrellen. Tajusin, että ehkä juuri tämä vika oli serdaiglelaisissa yleisin; kaikki haluttiin tietää heti, malttamattomasti. Ja minun oli pakko myöntää kuuluvani tuohon ryhmään myös itse. Huomasin Hestian kyllä nyökkäävän ja hymyilevän Renéelle ensin pahoittelevasti ja sitten rauhoittavasti, kuten joskus minulle. Hän oli varmaan itsekin tajunnut tekemänsä virheen, aivan kuten minä.

–

Kun suuntasin katseeni muihin kahteen, huomasin Hestian silittävän edelleen valko-oranssia pitkäkarvaista kissaa. Renée taas silitteli lattialla makaavaa maantienruskeaa kissaa ilmeisen haltioituneena – minulle tuttu tunne Rimin takia – ja oli suunnannut katsensa minuun ja Hestiaan hymyillen. Vastasin hymyyn arasti ja vaisulla tyylilläni, Hestiakin vastasi omalla aurinkoisella tavallaan.

Silittelin mustaa rohkeinta kissaa vielä hetken. Sitten se meni pyörimään Hestian jalkoihin ja minä suuntasin jälleen katseeni siihen mustavalkoiseen kissaan, johon olin yrittänyt tutustua. Annoin sen jälleen haistella minua. Haisteltuaan minua se jäi katselemaan minua hiukan varuillaan, tai valpaana. Hymyilin ja räpäytin kissalle silmiäni hitaasti, pitäen niitä normaalia pidempään kiinni, ihan niin kuin kissatkin tekivät – kissan reaktio tuntui olevan minulle niin tuttu. Pidin kättäni kohtuulähellä kissaa, mutten kuitenkaan tungettelevasti, ja räpyttelin sille hiljakseen silmiäni. Ehkä se hieman rentoutuisi, jos itse olisin rauhallinen, ilmoittaisin vaarattomuuteni ja kiireettömyyden.

Olin keskittynyt kommunikaatioon mustavalkoisen kissan kanssa niin syvästi, että säpsähdin, kun joku kosketti kevyesti olkapäätäni. Käänsin hieman päätäni ja huomasin Hestian, joka hymyili minulle. Sitten hän kiinnitti katseensa mustavalkoiseen kisuun, räpytti sille silmiään ja antoi sen haistella kättään. Tarkkailin Hestian kasvoja ja kehoa, huomasin hänen olevan rauhallinen ja rento.

Pian Hestia onnistui jo silittelemään mustavalkoista kissaa. Sen jälkeen hän puhui minulle hiljaa: ”Yritä sinä nyt. Se on ihan kiltti ja rauhallinen, kuuntele nyt kuinka se kehrää.” Hestia hymyili minulle. Katsoin kissaa ja räpäyttelin välillä silmiäni. Annoin sen jälleen haistella kättäni. Kuulin kissan kehräävän, tosin se kehräsi todella hiljaa. Lopulta uskaltauduin silittelemään kissaa ja rauhoituin silittäessäni sitä yhä enemmän. Hestia oli palannut rapsuttelemaan rohkeinta ja sitä valko-oranssia sekä muita kissoja, jotka eivät lähteneet karkuun.

–

Jossain vaiheessa ollessamme vielä ykköshuoneessa Hestia ehdotti, että kiertelisimme yksinämme löytöeläintalolla. ”Näin saisimme kaikki olla niiden eläinten kanssa, joiden kanssa eniten haluamme olla”, hän perusteli. ”Tämä paikka on sen verran pieni, että löydämme kuitenkin toisemme helposti. Kävisikö tämä teille?” Hestia katsoi minuun ja Renéeseen hymyillen. ”Joo”, minä vastasin hiljaa pohdiskelevalla äänellä, sillä olin suunnannut katseeni takaisin mustavalkoiseen kissaan, jota silitin kuin jotenkin lumoutuneena, ajantajun kadottaneena. Kaikki tuo oli jotenkin terapeuttista ja olin paljon rauhallisempi ja rentoutuneempi kuin normaalisti.

–

Löytöeläintalolla olin oikeastaan vain kissojen huoneissa. Ollessani vitoshuoneessa silittelemässä sen huoneen rohkeinta, vanhaa mustan ja ruskeankirjavaa kissaa, jolla oli repaleiset korvat, huoneeseen tuli nuorehko nainen mukanaan kaksi lasta, poika ja tyttö. Arvelin tytön olevan suunnilleen kuusivuotias ja pojan neljä. Yritin olla jännittymättä hirveästi ja tarkkailin sivusilmällä tuntemattomien toimintaa. Olin varma, että he olivat taikomatonta väestöä, 'jästejä'. En pitänyt heitä mitenkään alempiarvoisimpina kuin noitia ja velhoja, kunnioitin aikuisia ihan yhtä lailla, ja varoin lapsia pääosin. Okei, varoin aikuisiakin. En silti viitsinyt häipyä huoneesta, olinhan vasta tullut. Toivoin, etteivät he sattuneet olemaan Lontoosta ja tietämään minut. Ei, eivät he tietäneet. Muuten he eivät olisi varmaan edes tulleet samaan huoneeseen. Minulla oli päälläni pitkähihainen tunika ja legginssit, joten arvet olivat piilossa lukuun ottamatta paria arpea kasvoissani. Tahtomattanikin tunsin kuitenkin pelkoa. Pääosin en edelleenkään pitänyt ihmisistä, enkä uskonut heidän pitävän minusta. En kuitenkaan tuntenut pakokauhua poiketen ajasta, jolloin olin nuorempi.

Hetken päästä huomasin pikkupojan katselevan kissoja epävarmana. Tyttö silitti äitinsä kanssa jotain toista kisua aika lähellä ovea. Kun poika katsoi suuntaani, kohtasi katseeni, rohkaisin mieleni ja hymyilin hänelle. ”Haluatko silittää tätä?” kysyin hiljaa nyökäten kohti kissavanhunsta, jota yhä rauhallisesti silitin. ”Se on tosi kiltti ja rauhallinen.”

Poika epäröi hetken, mutta tuli sitten lähemmäksi. Siirryin vähän syrjempään, lopetin vanhuksen silittämisen ja annoin sen haistella kättäni. Sitten siirsin käteni kokonaan pois. Poika tajusi matkia minua – arvelin että hänellä kuitenkin oli aavistus siitä, miten kissojen kanssa toimittiin – ja uskaltautui silittämään kissaa. Se toi hymyn hänen huulilleen, ja hän kääntyi hetkeksi hymyilemään myös minulle. ”Se on ihana”, poika sanoi hiljaa. ”Niin on”, minä totesin hiljaa ja hengähdin syvään. Ahdistus kasvoi sisälläni ja päätin lähteä, mennä taas ykköshuoneeseen tutuimpien kissojen luo. Tai ehkä sittenkin etsisin Hestian.

[Renée Mason]

//Toki skippaukset sopivat, siitä vaan. Ja voitaisiin kyllä lopetella minun puolestani jo. Ja jätin tuon bussimatkan jo taakse. Tuskin Renée olisi mitään vastannut, hymyillyt vain takaisin.//

Renée silitteli maantienruskeaa kissaa hetken, kunnes kissa nousi jaloilleen ja tassutteli ulos. Renée jäi polvilleen katsomaan kissan perään. Häntä harmitti kovasti, sillä kissa oli ollut hurjan pehmeä ja ihana. Totta kai hän ymmärsi, että kissatkin kaipasivat vapaa-aikaa. Renée nousi hitaasti ylös, ettei hän pelästyttäisi muita kissoja. Hän kulki hitaasti Shanietan ja Hestian luokse paikkaan, jossa kaksikko juuri silitteli mustavalkoista kissaa. Renée jäi kauemmaksi seisomaan ja katselemaan. Hän yritti katsoa, olisiko joku rohkeampi kissa vapaana silitettävänä.

Renée lähestyi muutamaakin kissaa, mutta ne juoksivat heti pakoon nähdessään tytön lähestymisen. Niimpä Renée jäi katselemaan ympärilleen ja keinahtelemaan kantapäillään. Yksikään kissoista ei suostunut tulemaan metriäkään lähemmäs. Renée ei antanut sen lannistaa, vaan kävi istumaan lattialle. Kyllähän aika kuluisi näinkin.

~

Renée oli istunut jo jonkin aikaa lattialla ja yksi punakarvainen kissanpentu oli uskaltanut lähestyäkin häntä. Nyt pentu puski Renéetä kevyesti polveen, kun tyttö rapsutteli tuota korvien takaa. Siinä samassa Hestia ehdottikin, että he kiertelisivät löytöeläintalolla itsekseen. "Näin saisimme kaikki olla niiden eläinten kanssa, joiden kanssa eniten haluamme olla”, hän perusteli. "Tämä paikka on sen verran pieni, että löydämme kuitenkin toisemme helposti. Kävisikö tämä teille?" "Joo", Shanietta vastasi. "Totta kai", René vastasi ja hymyili.

~

Renée kulki käytävillä ja etsi jotain muuta kuin kissoja. Hänestä tuntui, ettei hän pärjännyt niiden kanssa ollenkaan. Harmi, ettei löytöeläintalossa ollut varmaankaan paljon pöllöjä, tuskin yhtään. Hän kurkki ikkunoista sisään ja löysi koiraosaston. Renée astui hiljaa ovesta huoneeseen.

Monet koirat haukkuivat, kun tyttö astui sisään ja muutama juoksi Renéetä kohti. Tyttö hymyili ja rapsutti jokaista korvien takaa. Hän piti kyllä koirista enemmän kuin kissoista, sillä niiden kanssa sai telmiä enemmän. Hän nappasi lattialta puoliksi pureskellun lelun ja heitti sen kauemmas. Yksi pieni musta koira juoksi sen perään ja vei omaan koppiinsa. Renée hymyili. Vaikka koiratkin olivat ihan mukavia, hän ei osannut oikein käyttäytyä niiden seurassa.

~

Jälleen hän etsiskeli uutta huonetta. Ja tällä kertaa se löytyi helposti. "Muut eläimet." Ovessa oli lista kailpikonnista, marsuista ja linnuista, sejä muutamasta siilistäkin. Renée hymyili astuessaan sisään. Näiden eläinten kanssa ei tarvinnut leikkiä tai silitellä. Renée istahti selkä seinää vasten ja seurasi katseellaan siilien kipitystä ja lintujen ruokataukoa. Huoneessa oli muitakin. Ilmeisesti äiti ja tytär seisoivat keskellä huonetta. Tyttö yritti ottaa käteen palloksi käpertynyttä siiliä ja hänen äitinsä katsoi neuvottomana vierestä. "Anna sen olla. Se kyllä nousee kohta ylös. Sitten voit antaa sen nuuskia kättäsi", Renée neuvoi ystävällisellä äänellä. Tyttö hätkähti hieman ja hymyili sitten pikaisesti vastaukseksi. Renée katseli vielä hetken eläimiä ja nousi sitten ylös.

Hän päätti etsiä Hestian ja Shanietan. Ehkä he olisivat valmiita lähtemään. Renée ainakin oli ajatellut, että hän ehtisi käydä vielä tätinsä luona. Täti ei asunut kaukana. Renée kurkki huoneisiin ja päätyi lopulta ykköshuoneen eteen. Hän jäi katselemaan, tulisiko Hestia tai Shanietta siihen.

//Anteeksi mahdollinen laadun puute. Yömyöhään puhelimella kirjoitetut tarinat eivät oikein suju..//

[Shanietta Kei]

// Nyt tulee kyllä lyhyt... Ok, katson mitä saan aikaan. Ja mielestäni viestisi on ihan tarpeeksi laadukas. Oletan, että sinulle käy, että tytöt kävelevät takaisin bussipysäkille ja lähtevät sieltä sitten omille teilleen. //

Totesin pian, että vaikka Hestia olikin sanonut paikan olevan pieni, en osannut aavistaakaan, missä suunnassa – pakko myöntää, että paikassa, jossa seisoin, ei juuri ollut suuntavaihtoehtoja – hän olisi. Lähdin siis käymään kissahuoneita läpi. Muihin eläimiin en uskaltanut mennä tutustumaan, sillä minulla ei ollut aavistustakaan, miten esimerkiksi koirien tai kanien kanssa kommunikoitiin.

Kävin huoneet läpi melko nopeasti, kunnes olin ykköshuoneen edessä. En ollut nähnyt Hestiaa, mutta lähestyessäni ykköshuonetta huomasin Renéen olevan sen edessä. ”Moi”, tervehdin häntä hiljaa. ”Valmis lähtemään?” Vilkaisin nopeasti Renéetä katsoen hetkeksi hänen tummiin silmiinsä, jotka näyttivät jotenkin erilaisilta. Arvelin, että Renéellä saattoi olla sukulaisia jossain muualla, mutten uskaltanut ruveta kyselemään asiasta tarkemmin. Hän oli minua yli kymmenen senttiä pidempi. Siihen en tosin oikeastaan sen enempää kiinnittänyt huomiota, koska olin normaalia lyhyempi, ja suurin osa oli minua pidempiä. Jotta saisin jotain muuta tekemistä kuin ympärille vilkuilemisen tai lattiaan katsomisen, käännyin ykköshuoneeseen päin ja seurailin kissoja ikkunasta. En viitsinyt enää mennä häiritsemään niitä, vaikka nyt useampi niistä vaikutti olevan hereillä.

Myös Hestia ilmaantui pian ykköshuoneen eteen. Tullessaan reippaasti kävellen luoksemme hän hymyili aurinkoisesti. Heti ensimmäiseksi hän tuli halaamaan minua pikaisesti: vastasin halaukseen kevyesti. Hestia kohtasi katseeni suunnaten sen jälkeen katseensa Renéeseen ja kysyi: ”Oletteko valmiita lähtemään?” ”Mmh”, vastasin heti myöntävästi ja pyyhkäisin hiukseni kasvoilta korvan taakse. Vastustin kiusausta ruveta räpläämään hiuksiani sen enempää. Hestia suuntasi minuun nopean huvittuneen mutta lempeän katseen.

Sovimme, että kävelisimme takaisin bussipysäkille ja lähtisimme siitä omille teillemme. Paluumatkalla Hestia kyseli iloisenoloisena Renéeltä kaikenlaista. Ensimmäiseksi hän kysyi, oliko tyttö pitänyt löytöeläintalolla olemisesta. Sitten hän rupesi kyselemään Renéen valinnaisaineista ja kertoi myös omista valinnaisaineistaan: ”Kolmosluokalla valitsin muinaiset riimut, numerologian, taikaolentojen hoidon ja ennustuksen, mutta V.I.P.:iden jälkeen jatkoin noista riimuja ja numerologiaa.” Minäkin kerroin lyhyesti omista valinnaisaineistani: ”Viime lukuvuonna opiskelin riimuja, taikaolentojen hoitoa ja numerologiaa, mutta loman jälkeen jätän pois numerologian.”

Valinnaisaineiden jälkeen Hestia kyseli Renéen lempiaineista. Omikseen hän nimesi yrttitiedon, loitsut ja riimut. Hieman empien kerroin lempiaineikseni pimeyden voimilta suojautumisen ja loitsut. Varsinkaan loitsuista en kuitenkaan ollut ollenkaan varma professori Creinin takia. Olihan hän toki ollut minulle ihan ystävällinen, mutta silti.. Ikävoin Tylypahkan professori Lipetitiä, mutta lopetin tuon ajatuksen lyhyeen ja kuuntelin muiden sanoja. Itsekseni mietin, että taikaolentojen hoitokin oli melko kiva aine.

”Haluaisin parantajakoulutukseen opiskelun jälkeen”, Hestia kertoi ja selitti: ”Haluan auttaa ihmisiä.” Hän suuntasi katseensa minuun, ja totesin hiljaa maahan katsoen: ”Minä en yhtään tiedä...” ”Onko sinulla mitään tulevaisuudensuunnitelmia tai unelmia, Renée?” Hestia kysyi gryffondortytöltä kiinnostuneena hymyillen. Minäkin vilkaisin häntä uteliaana, mutta toivoin, ettei Renée ahdistuisi Hestian kyselemisestä tai mitään vastaavaa.

Saavuimme pysäkille, jolla olimme jääneet bussin kyydistä. ”No, toivottavasti tätisi ilahtuu tulostasi”, Hestia sanoi hymyillen Renéelle. ”Me näemme varmaan sitten Châteaussa.” ”Niin, pidä hauskaa”, minä sanoin hiljaa hymyillen Renéelle. Sanani saattoivat kuulostaa vaisulta niiden sisältöä miettien, mutta sanoinkin niin lähinnä helppouden takia (”Yeah, have fun”). Hestia katsoi hetken ympärilleen ja totesi sitten minulle: ”Me suuntaamme varmaan ensin keskustaan.” Vastasin hymyyn sanomatta mitään vastaukseksi.

// Ei tästä nyt niin lyhyt tullutkaan. Inspiraatio <3 . Toivottavasti en vienyt ropea liian pitkälle. :) En sitten tarkastuslukenut tätä, joten pahoittelen mahdollisia asia- ja kirjoitusvirheitä. -.-" //

[Renée Mason]

//Anteeksi äkillinen minä-muodolla jatkaminen. Niin paljon helpompi ja nopeampi kirjoittaa. Ja anteeksi viivästys. Olen yrittänyt pätkittäin kirjoittaa, kun on aikaa. Minun puolestani voitaisiin lopettaa tähän nyt tai kirjoittaa vielä muutamat viestit. Ja laatu on taas matalaakin matalampi... inspiraatio </3. Ja puhelimella kirjoittaminen ei ole vahvin lajini :c. Enkä ole minäkään oikolukenut tätä, joten näppäilyvirheitä löytyy varmaan miljoona.//

"Moi", kuulin Shanietan äänen yhtäkkiä takaani ja pelästyin yllättävää ääntä niin, että hätkähdin hieman. Käännähdin nopeasti ympäri ja hymyilin. "Valmis lähtemään?", Shanietta kysyi. Nyökkäsin ääneti. Shanietta tarkkaili ykköshuoneen kissoja ja siirsin itsekin katseeni niihin. Päätin mielessäni ottaa lisää selvää. Ne vaikuttivat hyviltä ystäviltä ja mielenkiintoisilta kavereilta. Vilkaisin Shaniettaa. Hänkin tarkkaili kissoja, muttei mennyt sisään, joten en mennyt minäkään. Ehkä Hestia saapuisi kohta paikalle ja voisimme lähteä. En tosin vielä olisi halunnut erota Shanietasta ja Hestiasta. He vaikuttivat todella mukavilta, vaikka Shanietta olikin näköjään hieman ujo.

Ja kuin taikaiskusta Hestia asteli ykköshuoneen eteen, jossa odotimme Shanietan kanssa. Hestia hymyili ja vastasin hymyyn leveästi. Hestia ja Shanietta halasivat pikaisesti. Hymyilin katsellessani heitä. Kumpa minullakin olisi isosisko, joka kävisi kaikkialla kanssani. Olihan minulla Darcy, mutta hän ei pitänyt samoista asioista kuin minä. Darcy kävi mielellään jästikaverinsa luona pelaamassa jotain xbox-pelejä. Enkä voinut käsittää mitä mielenkiintoista on liikkuvassa ruudussa. Saman tien voisi vaikka katsoa valokuvia koko päivä.

"Oletteko valmiita lähtemään?", Hestia kysyi. "Joo", vastasin nopeasti. Löytöeläintalo oli kyllä ollut mahtava kokemus. En ollut koskaan ennen käynyt sellaisessa, mutta olin varma, että tämän jälkeen kävisin. Mutta nälkä alkoi jo hiukoa ja uudet seikkailut odottivat seikkailijaa, joten astuin ulos kiitettyäni ja hyvästeltyäni työntekijän.

Matkalla bussipysäkille Hestia kyseli kaikenlaista iloisesti ja vastailin vähintään yhtä aurinkoisella äänensävyllä. Ensimmäiseksi hän kysyi, olinko viihtynyt löytöeläintalolla. Totta kai! Vatsasin myöntävästi ja kerroin, kuinka olin löytänyt myös siilien huoneen. Sen jälkeen Hestia kysyi valinnaisaineistani. "Otin muinaiset riimut, taikaolentojen hoidon ja jästitiedon", kerroin hymyillen. "Kolmosluokalla valitsin muinaiset riimut, numerologian, taikaolentojen hoidon ja ennustuksen, mutta V.I.P.:iden jälkeen jatkoin noista riimuja ja numerologiaa", Hestiakin kertoi. "Viime lukuvuonna opiskelin riimuja, taikaolentojen hoitoa ja numerologiaa, mutta loman jälkeen jätän pois numerologian", Shanietta sanoi. Hymyilin tytölle. "Itse en ole ajatellut jättää pois mitään, vaikka muinaiset riimut ovatkin hurjan vaikeita", kerroin.

Sen jälkeen Hestia kysyi lempiaineistani ja kertoi omikseen yrttitiedon, loitsut ja riimut. Minä kerroin pitäväni eniten taikaolentojen hoidosta ja jästitiedosta. Pimeyden voimilta suojautuminen oli myös huippukivaa. Shanietta kertoi, että hän piti eniten pimeyden voimilta suojautumisesta ja loitsuista. Kun vilkaisin häntä, näin tytön empivän. Mutta en voinut tietää minkä takia, joten tyydyin hymyilemään rohkaisevasti.

"Haluaisin parantajakoulutukseen opiskelun jälkeen", Hestia kertoi ja lisäsi: "Haluan auttaa ihmisiä." "Minä en yhtään tiedä", Shanietta sanoi hiljaa. "Onko sinulla mitään tulevaisuudensuunnitelmia tai unelmia, Renée?" Hestia kysyi. Katsahdin Shaniettaan, joka vilkaisi minua uteliaan näköisesti. Vastasin katseeseen pikaisella hymyllä.

"Haluaisin opettajaksi", aloitin miettien, mitä sanoisin. "Tai taikaministeriöön. Parantajan ammatti olisi myös hyvä. Äitini on parantaja Etelä-Afrikassa. Se on kuulemma hyvin palkitsevaa ja mielekästä. Mutta näen häntä harvoin", kerroin ja kohautin olkiani. "En tiedä, en osaa valita. Ehkä minusta tulee taikaolentojen hoidon professori", sanoin ja hymyilin.

"No, toivottavasti tätisi ilahtuu tulostasi", Hestia sanoi hymyillen. "Ainakin toivon niin", vastasin ja virnistin. "Me näemme varmaan sitten Châteaussa", Hestia sanoi ja nyökkäsin. Niin todennäköisesti näkisimmekin. Hehän olivat ilmoittautuneet taikaeläinkerhoon, joten näkisimme viimeistään siellä. "Niin, pidä hauskaa", Shanietta sanoi hiljaa hymyillen. "Samoin", vastasin ja hymyilin takaisin leveästi. "Kiitos, kun sain tulla mukaan. Oli tosi hauskaa", sanoin ja hymyilin molemmille. "Nähdään koulussa", sanoin ja vilkutin lähtiessäni kävelemään löytöeläintalosta poispäin. Talo ei tosiaan ollut ollut kaukana, sillä näin jo piilotetun risteyksen, joka vei tätini luo. Huiskutin vielä kerran, ennen kun käännyin metsäpolulle.

[Shanietta Kei]

// Ei se haittaa :) Itse en varmaan olisi edes huomannut, että olet vaihtanut minäkertojaan... Viivästys ei haittaa; väkisin ei voi kirjoittaa. Kiva kun kuitenkin vastasit! Ja ei niitä virheitä nyt miljoonaa löydy... O.o //

Kun tervehdin Renéetä, hän hätkähti, ja itse nolostuin siitä niin, että meinasin jättää kysymykseni kysymättä kokonaan. Kysyin kuitenkin, ja onnekseni siitä ei seurannut mitään kovin kamalaa, sillä Renée kuitenkin hymyili.

Renée vastaili Hestian kysymyksiin iloisella äänensävyllä, mikä oli mielestäni mukavaa. Arvostin eloisia ihmisiä, sellaisia, jotka näyttävät tunteensa. Renée kertoi löytäneensä löytöeläintalolta huoneen, jossa oli siilejä. Siksi minä mietin, että olisi ehkä sittenkin pitänyt käydä muittenkin eläinten luona... Mutten voinut katua aikaani kissojen kanssa, kuitenkaan. ”Minäkin kävin siellä!” Hestia kertoi. ”Ne olivat tosi söpöjä, mutten kyllä uskaltanut tehdä muuta kuin katsoa...”

Renée kertoi valinnaisaineikseen muinaiset riimut, taikaolentojen hoidon ja jästitiedon. Siksi päädyin miettimään, olinko nähnyt Renéetä riimujen tai taikaolentojen hoidon tunnilla. Ehkä...? En muistanut. Ilmeisesti olin niin täynnä itseäni, etten huomannut ketään muuta- … Pakottauduin lopettamaan itseinhoisen ajattelun heti, ja sen sijaan mietin, miksi Renée oli valinnut jästitiedon. Olivatko hänen molemmat vanhempansa kykeneviä taikomaan? Noita ja velho? Olin utelias, mutten kysynyt mitään. ”Itse en ole ajatellut jättää pois mitään, vaikka muinaiset riimut ovatkin hurjan vaikeita”, Renée kertoi. Mietiskelin, olinko riimujen vaikeudesta samaa mieltä. Hmm, alkeet olivat aika helpot... Kokeessa kysymys riimutyylistä oli ollut todella helppo. Toisaalta, se oli ehkä vain onnea. Futhark-riimuista tiesin kaikista eniten. Mietin, että jos olisi pitänyt piirtää joku hieroglyfeistä, en kyllä olisi osannut. Luultavasti. Joten ajattelin kuitenkin olevani samaa mieltä riimujen vaikeudesta.

Renée kertoi lempiaineikseen taikaolentojen hoidon ja jästitiedon sekä pimeyden voimilta suojautumisen. ”Oi... Millaista jästitieto on?” Hestia kysyi Renéeltä. ”Itse olen elänyt jästikaupungissa, joten ajattelin, että tiedän jästeistä riittävästi.” Hän pörrötti hiuksiani hymyillen ja sanoi samalla vielä: ”Ja voinhan aina kysyä Shanielta!” Sitten hän vilkaisi minua pikaisesti, äkkiä vakavoituneena. Hän oli ilmeisesti itsekin tajunnut mahdollisen virheensä: oliko hän paljastanut liikaa? Alkaisiko Renée nyt kysellä? Suuntasin pelokkaan katseeni maahan ja yritin olla näyttämättä liian jännittyneeltä.

”Haluaisin opettajaksi”, Renée kertoi unelmistaan. ”Tai taikaministeriöön. Parantajan ammatti olisi myös hyvä. Äitini on parantaja Etelä-Afrikassa. Se on kuulemma hyvin palkitsevaa ja mielekästä. Mutta näen häntä harvoin”, Renée jatkoi kohauttaen olkiaan. ”En tiedä, en osaa valita. Ehkä minusta tulee taikaolentojen hoidon professori”, hän sanoi ja hymyili. ”No, eihän teidän kummankaan sitä vielä tarvitse tietää. Ja juttelisin kyllä mieluusti äitisi kanssa... Vaikka se onkin varmaan mahdotonta”, Hestia totesi hymyillen. Olin kyllä nähnyt innostuksen loisteen syttyvän hänen silmiinsä, kun Renée mainitsi äitinsä. Minä ajattelin, että oli varmaan ikävää nähdä äitiä harvoin. Kun sellainen sentään on. Yritin olla ajattelematta omaa äitiäni liikaa, olla tuntematta liikaa ikävää.

”Ainakin toivon niin”, Renée vastasi Hestian sanoihin ja virnisti. Kun toivotin ”pidä hauskaa”, Renée sanoi: ”Samoin. Kiitos, kun sain tulla mukaan. Oli tosi hauskaa.” Hän hymyili, ja kohdatessani hänen katseensa vastasin hymyyn vaisuun tapaani. ”Nähdään koulussa”, hän sanoi hyvästellen vielä, minä nyökkäsin, ja sitten lähdimme omille teillemme.

// Tästä ei varmasti enää jatketa. Jos jaksat, voisit vielä vastailla noihin joihinkin kysymyksiin ja vastaaviin. Minä katson sitten, vastaanko itse vielä. :) //

[Renée Mason]

//Jälleen kerran olen superpahoillani viivästyksestä! Stressiä, kiirettä, ahdistusta ja koulua, ne normaalit syyt. En ole täälläkään ehtinyt kuin kurkkimaan.//

Hestia kertoi myös käyneensä löytöeläintalon siilihuoneessa. "Ne olivat tosi söpöjä, mutta en uskaltanut muuta kuin katsella", Hestia kertoi. "Minäkin vain istuin lattialla. Ja silitin niitä palleroisia, jotka uskalsivat tulla nuuskimaan", kerroin. "Missä sinä kävit?" kysyin Shanietalta hymyillen, että hänkin osallistuisi hieman keskusteluun. Ei hänen vaitiolonsa minua haitannut, mutta tunsin hieman huonoa omatuntoa siitä, että hän jäi ulkopuolelle.

"Oi, millaista jästitieto on?" Hestia kysyi ja jatkoi: "Itse olen elänyt jästikaupungissa, joten ajattelin, että tiedän jästeistä riittävästi. Ja voinhan aina kysyä Shanietalta!" Hestia pörrötti Shanietan hiuksia. "Niinkö? Tiedätkö paljonkin jästeistä?" kysyin ystävällisesti suunnaten sanani Shanietalle. "Jästitieto on ihan mukavaa", kerroin, "Opettaja on mukava. Minäkin olen asunut jästikaupungissa, mutta ihan laitamilla, emmekä käyneet oikeastaan koskaan keskustassa. Tosin olemme juuri muuttamassa, kunhan äiti pääsee töistä lomille. Muutamme pienempään kylään, joka on pullollaan velhoja, vaikka paikalliset jästit eivät siitä tiedäkään. Äitini on noita, joten meillä käytetään enemmän taikuutta. Isäni tosin oli jästi, mutta hän lähti, enkä muista hänestä oikein mitään", selitin nopeuttaen tahtia loppupuolella. Minua ei ollut moneen vuoteen haluttanut puhua Johanista, eikä tilanne ollut muuttunut yhtään. Olin selostanut Johanista vain selvitykseksi toivoen, ettei aihe herättäisi lisäkysymyksiä. Mutta turha itkeä, kun liemi oli jo lattialla ja oli vain kestettävä se todennäköisyys, että olin irvistänyt tai painottanut sanaa "lähti" liikaa.

"No, eihän teidän kummankaan sitä vielä tarvitse tietää. Ja juttelisin kyllä mieluusti äitisi kanssa... Vaikka se onkin varmaan mahdotonta", Hestia totesi, kun kerroin, ettei minulla ollut vielä tietoa mihin ammattiin haluaisin isona. "Äiti tulee kotiin kaksi viikkoa ennen koulun alkua muuttopuuhiin, mutta jos asutte kaukana, tapaaminen tuskin onnistuu. Mutta voitte keskustella kirjeitse. Äiti omistaa vahvan pöllön, joka jaksaa kuljettaa posteja pitkiäkin matkoja. Hänen nimensä on Caryl. Caryl Mason, Etelä-Afrikan velhojen ja noitien sairaala, eteläinen osasto. Jos uskot ettei Rowan jaksa lentää niin kauas, voin kertoa äidille, että hän lähettää pöllön sinulle.", kerroin hymyillen. Minusta olisi todella ihanaa, jos äiti osaisi auttaa Hestiaa saavuttamaan unelmansa parantajana.

//Tuli varmaan lyhyt ja vähemmän tasokas kuin yleensä :/. No, aina ei voi voittaa ja toivon, että pystyt tuosta tönkeröisestä jatkamaan, jos haluat vielä. :)//

[Shanietta Kei]

// Ihan hyvältä tuo vaikutti. :) Pahoittelen, että minullakin meni tässä vastaamisessa aikaa. Samoja syitä kuin sulla... Mutta jatkanpa tästä. Ja muuten... Ton sun viestin niinsanottu lyhyys (mun mielestä se on aika normaalipituinen) ei kyllä haittaa yhtään. Nopeampi vastata ^^ //

”Minäkin vain istuin lattialla. Ja silitin niitä palleroisia, jotka uskalsivat tulla nuuskimaan”, Renée kertoi Hestialle toiminnastaan siilihuoneessa. Hestia vastasi hänelle hymyilemällä. ”Missä sinä kävit?” Renée kysyi, ja minulta kesti hetken tajuta hänen puhuvan minulle. ”Ai, hmm... Kävin vaan kissahuoneissa”, kerroin, kurtistin kulmiani ja loin katseeni lattiaan.

”Niinkö? Tiedätkö paljonkin jästeistä?” kuulin Renéen ystävällisen kysymyksen, kun Hestia oli erehtynyt sanomaan ehkä vähän liikaa. Mietin hetken, yritin rauhoittua ja vastasin sitten lyhyesti: ”Joo, aika paljon.” Joo, elin kuin joku taikomattomasta väestöstä yksitoistavuotiaaksi asti; tuo olisi ehkä ollut parempi vastaus, mutten todellakaan olisi halunnut puhua aiheesta.

”Jästitieto on ihan mukavaa”, Renée kertoi Hestialle. ”Opettaja on mukava. Minäkin olen asunut jästikaupungissa, mutta ihan laitamilla, emmekä käyneet oikeastaan koskaan keskustassa. Tosin olemme juuri muuttamassa, kunhan äiti pääsee töistä lomille. Muutamme pienempään kylään, joka on pullollaan velhoja, vaikka paikalliset jästit eivät siitä tiedäkään. Äitini on noita, joten meillä käytetään enemmän taikuutta. Isäni tosin oli jästi, mutta hän lähti, enkä muista hänestä oikein mitään”, Renée kertoi, nopeuttaen puhumistaan ehkä huomaamattaan loppua kohti. ”Kuulostaa mielenkiintoiselta. Missä se kylä sijaitsee?” Hestia kysyi. Kiinnitin huomiota siihen, ettei hän kysellyt enempää Renéen isästä. Huomaavaisuutta, tajusin. ”Äitini on noita ja isäni velho, mutta isäni kuoli kun olin pieni...” Hestia selitti vielä Renéelle perheestään. ”Joten meilläkin on käytetty taikuutta paljon.” Toivoin, ettei Renée kiinnittäisi huomiota siihen, että Hestia puhua omista vanhemmistaan, eikä monikossa meidän molempien. Toisaalta, emme kyllä hirveästi toisiamme muistuttaneet, mietin ajatellen Hestian ja Anthan huomattavaa yhdennäköisyyttä... Mutta kaikki olisi minulle helpompaa, jos Renée ei alkaisi kyselemään nimenomaan minun vanhemmistani. Jotka olivat molemmat kuolleet. Ja joista toista en ollut koskaan nähnyt.

”Äiti tulee kotiin kaksi viikkoa ennen koulun alkua muuttopuuhiin, mutta jos asutte kaukana, tapaaminen tuskin onnistuu. Mutta voitte keskustella kirjeitse. Äiti omistaa vahvan pöllön, joka jaksaa kuljettaa posteja pitkiäkin matkoja. Hänen nimensä on Caryl. Caryl Mason, Etelä-Afrikan velhojen ja noitien sairaala, eteläinen osasto. Jos uskot ettei Rowan jaksa lentää niin kauas, voin kertoa äidille, että hän lähettää pöllön minulle”, Renée kertoili Hestialle. Kuuntelin jotenkin lumoutuneena, kun Renée saneli äitinsä tietoja. Nimeä, sijaintia ja tarkkaa sellaista... Ja olin otettu, että Renée kaiken jälkeen myös muisti Hestian Rowan-pöllön nimen. ”Hmm... En usko, että Rowan jaksaa matkata Afrikkaan asti... Joten jos äitisi muuttopuuhien lomassa jaksaa, ehtii ja haluaa, olisi mahtavaa, jos hän ottaisi minuun yhteyttä. Asumme aika syrjäisessä paikassa, mutta eiköhän teidän pöllönne löydä minut... Nimeni on siis Hestia Wynne, Englanti, Iso-Britannia”, Hestia vastasi Renéelle, edelleen innokkaana.

// Hmm... Tästä voi kyllä jatkaa vielä, jos haluat. :) //