Kirjoittaja Evelyn Clément » 19 Heinä 2015, 23:49
Miksi useimmin se kaikkein epätodennäköisin ja harvinaisin ilmiö sattuu sille yhdelle ihmiselle, kaikista 7,29:stä miljardista ihmisestä, joka sattuu olemaan juuri minä? Minä sain nähdä, kun tyttö, joka kertoi basiliskeista, kuunteli seiniä. Molina yhytti minut koulun käytäiltä yöllä. Minä sain nähdä, kun salama iski Molinaan. Minä näin, kun muutama oppilas juoksi seinän lävitse ja nyt suoraan kirjastolta tepasteli professori, vaikka olin juuri vannonut, ettei se todellakaan ole todennäköistä.
Sattumaa, vai kohtaloa? Oliko niillä erokin? Professori Molina saattaisi tietää. Kohtalon käyrät ja kiemurat kuuluivat hänen alalleen, mutta sattuma? Numerologiassa kai sanottaisiin, ettei sitä ole olemassakaan. Hassua, että eri aineiden tiedot olivat kenties aavistuksen ristiriidassa. Ehkä se oli syy, miksi suurin osa ei ottanut kaikkia aineita valinnaisikseen. Tai sitten syy liittyi ajanpuutteeseen. Saisi nähdä jaksaisinko itsekään, kun V.I.P.- ja S.U.P.E.R.-kokeet tulisivat.
Professori Blanchard näytti hyväntuuliselta, kuten liki aina ja vaikka tuo professori olikin ehkä hieman lepsumpi, kuin esimerkiksi Crèin ja Molina, niin olin aina hänestä pitänyt. Jotkut tietenkin lukivat joustavuuden jo itsessään hyveeksi. Minäkin tosin saatoin olla joissain määrin sitä mieltä. Vaikka PVS tosin lukeutuikin niihin minulle vaikeimpiin aineisiin ja olin saanut siitäkin todistukseen vaivaisen O:n. Pitäisi petrata. Ehdottomasti. Ärsyttävää vain, mutta kirjaston PVS kirjat olivat yllättäen olleetkin melko vähäiset, tai sitten ne olivat puhuneet velhosodista ja Harry Potterista. Poika joka elää oli jo eläessään legenda, vaikkakin elää yhäkin ja on legenda yhäkin. Kiellettyjen kirjojen osastolla saattaisi tosin olla enemmän kirjoja, mutta sinne mennäkseen tarvittiin lupa.
"Onko täällä kaikki hyvin?" professori tiedusteli ja oli luultavasti lukenut tilanteen kasvoiltamme. Piilotin äkkiä tunteeni naamion taakse. Ne olivat vaaraksi. Minun pitäisi käsittää se ja nopeasti. Näin, miten professori vilkaisi seinää ja sen riimuja ja näytti synkemmältä, kuin hetki sitten. Harmi, sillä ilo oli asia, jota minä olisin kaivannut rutkasti enemmän.
"Ikävä kyllä ei, professori", sanoin, sillä kukaan muukaan ei sanonut mitään ja minun piti sentään olla olevinaan kunnon koululainen. Toivoin vain, ettei silläkin ollut seurauksia. Siinä suhteessa hyvä, että tulija oli Blanchard, sillä jos olisin tavannut taas Molinan, niin äh, joku muu olisi kyllä saanut hoitaa puhumisen.
"Kaksi muuta oppilasta, joiden nimeä en ikäväkseni tiedä, juoksivat juuri äsken tuota seinää päin ja katosivat, professori", kerroin. "Mietimme juuri, pitäisikö lähteä kertomaan, vai vartioimaan, että jos he palaavat", lisäsin pikaisesti, sillä tuntui kummalta kertoa professorille, ettei ollut tehnyt mitään.
Tai olinhan minä. Olin koskettanut tuota seinää, mutta sitä ei ehkä kannattaisi mainita professorille, joka opetti olemasta koskettamasta mitään erikoista, joka saattaa sisältää piemyden voimia. Puntaroin, että pitäisiköhän esittää joitain arvauksia, mutta epäilin, ettei viisastelu ollut kovin järkevää, kun professori oli vieressä. Hän saattaisi arvata mietintänsä muutenkin, eikä tarvinnut siihen minua. Tai ylipäätään apua. Sitä paitsi Blanchard oli professori, joten tottakai hän tiesi paljon paremmin, kuin minä. Hän saattaisi jopa jo olla nyt määrittänyt, mitä nuo riimut merkitsivät ja mikä loitsu oli kyseessä. Kohta hän kertoisi jotain meille ja heilauttaisi sauvaa ja ,puh-vaan, ne kaksi tyttöä olisivat täällä. Niinhän sen täytyi olla.
Uskomattoman sinisilmäistä. Luulisi, että olisin jotain oppinut asuttuani velhoperheessä. Ensinnäkin, aikuiset eivät koskaan kerro mitään, koska pitävät meitä muita ja minua lapsena. Toiseksi, taikuus ei toimi niin. Eikä Benjamin heilauttaisi sauvaa ja toisi oppilaita käytäville. Se olisi ollut uskomattoman epätoivoisen epätodellista. Vielä rutkasti edellistä mahdottomampaa. Ja vielä mahdottomampaa olisi, että se toteutuisi.