tarvehuone

[Lily Lion]

Kiipesin ylös Rosen viereen ja haukoin henkeä. Olimme hirvittävän korkealla. Ympärillemme avautui suuren suuri metsä, joka näytti ystävälliseltä ja pelottavalta saman aikaisesti. Täysikuu paistoi kirkkaasti ja valaisi pari pientä aukeaa sieltä täältä. Kaikkialla lenteli keijuja. Se oli todella ihanaa. Näin yksisarvisien laukkaavan allamme ja ne hohtivat kuunvalossa todella kauniisti.

- "Rose", minä aloitin. "Tiedätkö missä olemme? Tämän täytyy olla kaukana koulusta." Sanoin ja käännyin katsomaan taakseni. En nähnyt kuin lisää metsää ja onkalon josta olimme tulleet. "Meidän on parasta mennä tutkimaan paikkoja", päätin ja liu'uin alas metsään.

// Anteeksi kun tuli näin lyhyt. On kiireellistä menoa :) //

[Evelyn Clément]

Huomasin tytön, joka ilmeisesti oli tullut kirjastolta päin, kävelevän kohti oviaukkoa ja ihmettelevän ilmiselvästi samaa, kuin minäkin. Ja yllätyksekseni jopa tunnistin tuon tytön luokkatoverikseni, Renée Masoniksi. Vilkuilin seinää ymmälläni ja huomasin, että siinä oli kummallisia kohokuvioita, jotka olisin voinut tulkita riimuiksi. Minua alkoi ärsyttää, etten kuitenkaan tunnistanut yhtäkään merkeistä ja symboleista, vaikka olin lukenut muinaisien riimujen oppikirjan kannesta kanteen yli kymmenen kertaa.

"Kyllä kai", vaaleanruskea hiuksinen ja vihreäsilmäinen tyttö sanoi, mutta sen enempää selittämättä hän juoksi seinän läpi edellisen perässä. Jäin katsomaan hölmistyneenä hänen peräänsä. Mitä ihmettä tuon seinän takana oli, kun he juoksivat sitä päin ja miten ihmeessä he edes saivat rohkeutta juosta seinää päin?

"Okei", sanoin ilmaan epäilemättä myöhässä, jotta tuo tyttö olisi sen voinut enää kuulla.

Elin maailmassa jossa taikuus oli totta, mutta tämä oli jo kummallista ja outoa. Enkä todellakaan ollut varma olisiko minun pitänyt lähteä heti pois paikalta. En halunnut ikävyyksiä ja tämä haiskahti epäilyttävästi inhottavalta ja koulun sääntöjä rikkovalta. Tosin, en muistanut yhtäkään sääntöä, joka kielsi seiniä päin juoksemisen, vaikka säännöt olinkin lukenut lävitse. Mutta ehkäpä niihin nyt ei kirjattukaan kaikkea, vaan uskottiin, että oppilaat osaisivat käyttää maalaisjärkeään.

Eli päätös? Jäisinkö vaiko enkö? Tämä oli typerää ja minun piti mennä kirjastoon, mutta siitä huolimatta liikuin seinää kohti ja painoin käteni epäröiden sille, mutta mitään sen erikoisempaa ei tapahtunut.

Katsoin kahta jäljelle jäänyttä tyttöä, joista toinen oli Renée Mason ja toinen minulle tuntemattomampi. Vaikka epäilin nähneeni hänetkin jossain... ei vaan hetkinen, hänhän oli Rosaliné Clearwater ja Serpentard. Olin alkanut pänttäämään tupalaisteni nimiä ylös, jotta heidät tavatessani muistaisin heidän nimensä. Minun tosin pitäisi alkaa lukemaan niitä useammin, tajusin, sillä nytkään en muistanut tarpeeksi monen nimiä ja tämänkin oppilaan nimi oli ollut hukassa. Enkä ehtinyt nimeämään niitä kahta, jotka pujahtivat seinän läpi. Tosin, en ollut varma olivatko he Serpentardeja. Ehkä pitäisi vain opiskella kaikkien nimet, mutta kun koulullakin oli aivan liian monta oppilasta, eikä siinä edes ollut kaikki. Ehkäpä vain suorittaisin normaalit esittelyt, kuten muutkin? Tosin, se ei olisi sama,kuin jos voisin kertoa, että muistaisin jo jonkun nimen. Olisin kiinnostunut. Mitä ihmettä minä taas ajattelin?

Kysymyksiä nousi mieleeni koko ajan lisää. Miksi he juoksivat seinää päin? Tai keitä he olivat? Ja oliko tämä joku salareitti, tai olevinaan vitsi? Mitä nuo merkit tarkoittivat? Miksi minä en mennyt sinne kirjastoon? Mitä ihmettä? Minun teki mieli alkaa suoltamaan kysymyksiä, mutta epäilin, etten saisi niitä loppumaan, joten sen sijaan en kakistanut mitään. Yritin ajatella järkevästi, vaikka toivoinkin, että joku muu puhuisi puolestani ja keskeyttäisi tämän kiusaantuneen tilanteen.

[Renée Mason]

"Kyllä kai", Rose vastasi silmälasipäisen tytön kysymykseen. Renée katsoi silmälasipäistä tyttöä tarkemmin kuin aiemmin ja tunnisti hänet hetken mietinnän jälkeen. Hän oli Evelyn Clément, joka kävi samoilla oppitunneilla Renéen kanssa. Renée muisti Evelynin olleen juuri se, jolta hän kuuli oikean loitsun loitsujen tunnilla. Hän punehtui hieman. Se oli melkein kuin lunttaamista, vaikka kokeesta ei ollutkaan kyse. Rose ei kuitenkaan sanonut muuta. Ei selittänyt, tai esittänyt arveluitaan, mitä seinään juossut tyttö oli nähnyt seinässä niin varmana, että oli juossut seinää päin. Rose vain kääntyi ja juoksi tuon perään kadoten samalla lailla kuin aikaisempikin tyttö.

"Okei", Evelyn sanoi ilmeisesti kuin vastatakseen Rosen sanoihin. Hän käveli kohti seinää ja kosketti sitä. Renéekin odotti jännittyneenä, aukeaisiko seinä kosketuksesta. Mitään ei tapahtunut ja hän puuskautti keuhkoistaan ilmat yhtenä virtana. Renée kääntyi taas seinää päin ja tutki kuvioita. Ne olivat kai riimuja. Hän siveli hajamielisenä kohokuviointia seinässä.

Miksi hän oli aina se, joka todisti seinien epänormaalia käytöstä. Kukaan ei sanonut hetkeen mitään, kunnes Renée päätti, että oli aika katkaista hiljaisuus. "Mmh", hän epäröi, "Mitä täällä tapahtuu? Pitäisikö meidän, tuota, tehdä jotain? Kertoa opettajalle? Tai mennä perässä?" Renée sätti itseään hieman, kun jälkimmäinen vaihtoehto houkutti häntä luvattoman paljon. Hän olisi ehkä jo rynnännytkin perässä, ellei olisi omannut tervettä järkeä ja itsesuojeluvaistoa.

Renée irrotti kätensä seinästä ja pohti. Jos seinä ei auennut tai päästänyt sisään kosketuksesta, sen avautumisessa olisi jokin muu tekijä. Ehkä ajatukset? Tai määrätietoisuus. Tai pelottomuus. Hän vilkaisi toisia. Ehkä hekin miettivät, mitä ihmettä täällä tapahtuu? "Kukakohan seinän on lumonnut noin?", Renée sanoi ääneen pääosin itselleen.

[Rose Hill]

kurkkasin alas ja kirkaisin. Alhaalla oli joukko velhoja taikasauvat ojossa ja yksi lausui tappokirouksen minua kohti. Peruutin ja tipahdin tornin toislta puolelta. "Äh" Mutisin. Tipahdin puoliväliin tosnia ennenkuin onnistuin saamaan muraatista kiinni. Kiipesin ylös taikojen tulituksessa ja sanoin Lilylle ylhäällä. "Mitä jos palataan tornin sisään nimittäin meidät on piiritetty ja minusta tuntuu että ne piirittäjät eivät ole mitään kovin mukavaa sorttia." Yhtäkkiä jättimäinen ampianen lensi meitä kohti. "Varo!" Huusin Lilylle, tartuin hänen kädestään ja syöksyin tornin sisään. Nappasin kiinni muraatista ja virnistin Lilylle. Ampiainen lensi ohi ja huokaisin.

[Evelyn Clément]

//Mitäääh? Mihin ihmeeseen mun viesti katosi? Mä olin saarnannu tänne jonkun jutun... ja mä kun väsäsin sitä eilen ihan kivan kauan. Äääääh... Ärsyttävää. //

Hiljaisuus venyi venymistään. Minun pääni sen sijaan täyttyi kysymyksiin mitä tehdä, miksi, mitä oli tapahtunut, mutten osannut ilmaista niitä. Lopulta aloin miettimään, että kumpi avaisi suunsa enemmin, Renée Mason, vai Rosaliné Clearwater? Olin lukenut, että hiljaisuuden kasvaessa ihminen alkoi ärsyyntymään ja rikkoisi hiljaisuuden. Minä odotin ja lopulta Renée teki sen, mitä minä en osannut tehdä ja alkoi puhumaan. Tai jos sitä puhumiseksi saattoi kutsua, sillä ehkäpä se oli enemmänkin epäselvää muminaa. Tytön suusta tuli kuitenkin myös sanoja.

"Mitä täällä tapahtuu? Pitäisikö meidän, tuota, tehdä jotain? Kertoa opettajalle? Tai mennä perässä?"

Nostin kasvoilleni ivallisen hymyn. "Mitä täällä tapahtuu? Noh, eipä mitään erikoista, oppilaat vain juoksevat seinää päin. "

"Ja noh, minä en ole tekemässä niin, mutta siitä vaan, jos mielenne kerran tekee!"

Sarkasmi ei välttämättä ollut tilanteeseen sopivaa, eikä todellakaan edes taidokasta. Eikä todellakaan mitään mallioppilaan käytöstä. Moitin itseäni mokomasta lapsellisuudesta ja pakotin itseni vakavoitumaan ja puhumaan järkevästi. "Mutta näin vakavammin. Meidän kenties pitäisi tehdä jotain. En ole varma pitäisikö kertoa jollekin, siitä voi aiheutua seurauksia meille ja seurauksia niille, ketkä - öh - juoksivat tuon seinän lävitse. Tai jos he juoksivat sen läpi? Voi olla, että siinä luultavasti oleva loitsu heitti heidät muualle, kuten joku portaali, tai sitten he ovat sen seinän sisässä, eivätkä menneet sen läpi. Ylipäätään vaihtoehtoja on liikaa. Loitsu saattaa aiheuttaa mitä vaan ja voi myös olla, että heille on käynyt jotain... kohtalokkaampaa. Sen suhteen voisimme tarvita apua. Tuollaisissa epäilyttävissä asioissa voi olla vaikka pimeyden voimia, tai jotain muuta, mikä olisi vaarallista. Olisi kieltämättä typerää juosta mitään tietämättömänä sitä päin, mutta en tosin tiedä tiesivätkö he, tai siis keitä he edes olivat? En hetinyt nähdä kuin toisen, enkä tuntenut häntä. Ja esimerkiksi tuon koskettaminenkin voisi olla vaarallista, mitä tosin tein itsekin", saarnasin, enkä ollut varma mistä tuo kaikki lähtikään. Tuntui, että olisin puhunut jollekin professorille diagnoosia, tai analyysiä tapahtuneesta. Ajatus tosin alkoi tuntua kummallisella tavalla huvittavalta. Tunnin aiheena; Muutama oppilas juoksee seinää päin, kerro miksi se saattaa olla vaarallista.

Mason nosti kätensä pois seinältä ja vilkaisi minua ja Rosalinéa. Minun olisi tehnyt mieli tietää, mitä hän ajatteli sillä hetkellä. Vai olinko ainut, josta tämä oli outoa. "Kukakohan seinän on lumonnut noin?" tyttö kysyi, mutta minusta tuntui, että virke oli enemmänkin heitetty ilmaan, kuin ollut suunnattu minulle. Siitä huolimatta aukaisin suuni arvaukseen, sillä en voinut jättää kysymystä vaille vastausta.

"Mitä luultavammin, joku todella taidokas noita, tai velho. On hän sitten pimeyden voimien kannattaja tai ei, niin tuo on ehdottomasti vaatinut vaivaa ja aikaa. Tuollainen peittoloitsukin. Olisin jopa voinut vannoa, etten ole nähnyt noita riimuja aiemmin ja olen sentään kulkenut tästä usein ohitse. Nuo riimutkin saattavat liittyä myös loitsuun, tai olla jonkinlainen selite. En ole varma. Niitä ei ole riimujen aapisessa I, tai II. Ne voisivat olla ehkä kyrillistä kirjoitusta, tai sitten kuitenkin vanhaa Futharkia, tai kreikkalaista aakkostoa. Kolmannen luokan kirja käsittelee vaan hieroglyfejä. Neljännen luokan kirjassa on kyllä Futharkista, mutten muista noita merkkejä lukeneeni", sepostin ja nostin vasemman käden etusormella aavistuksen lasejani ylemmäs.

Katsoin seinää, mutten tiennyt päitäisikö minun tehdä jotain. Luultavasti voisin rynniä opettajienhuoneeseen kertomaan asiasta. Varsinkin, jos ne kaksi tyttöä olivat vaarassa, niin se saattaisi olla hyödyllistä ja se olisi esimerkillistäkäytöstä, sitä mitä kunnon oppilaalta oletettiin, mutta entä jos se aiheuttasi ongelmia? Ongelmia minulle, tai niille tytöille? He syyttäisivät siitä minua ja joutuisin epäsuosioon. En tosin ollut missään suursuosiossa nytkään. Ja miten voisin lähteä tästä näin, jos joku vaikka palaisikin tuon seinän läpi, jos se nyt oli mahdollista, tai joku yrittäisi lähettää vaikka avunpyynnön. Eikä kukaan olisi sitä näkemässä. Eli en voisi lähteä, mutta tuskin kukaan professoreista nyt tähänkään sattuisi. Se olisi epätoivoisen epätodellista.

[Rose Hill]

Kiipesi ylös ja odotin Lilyä. "No. Mitä teemme?" kysyin

[Benjamin Blanchard]

Benjamin käveli kirjaston lasiovista ulos muutama kirja mukanaan. Hän ei yleensä käynyt kirjastossa, sillä kirjat mitä hän sieltä lainasi jäivät yleensä lukematta. Mutta nyt olisi aikaa lukea kirjoja. Ainakin enemmän kuin normaalin lukukauden aikana. Olihan kesäloma -jota tosin vietettiin koulussa. Mutta ei se mitään, Benjamin piti työstään, joten kesäloman vietto koululla oli okei.

Hetken kuluttua professori saapui käytävälle jonka varrella oli kolme oppilasta. Ensin se näytti ihan notmaalilta, mutta kun tilannetta lähestyi saattoi huomata että homma oli kaukana normaalista.

"Onko täällä kaikki hyvin?" professori kysyi oppilailta ja vilkaisi seinää jossa oli jonkinlaista riimukirjoitusta. Kirjoitus oli monimutkaista ja Benjamin oli nähnyt samankaltaisia merkkejä jossain kirjassa. Miehestä vaikutti siltä etteivät riimut tuossa seinässä enteilleet mitään hyvää.

//tulipas tästä lyhyt ja yksinkertainen..//

[Lily Lion]

- "Ideasi takaisin palaamisesta oli hyvä. Tosin olisin halunnut tietää mikä tämä paikka on ja onko tänne joutumisella jokin tarkoitus?" mietiskelin ja katselin ympärilleni. "Jouduimme varmasti tänne syystä. En vain tiedä tulevatko kaikki tänne. Toiset saattavat joutua tuon oven kautta jonnekin muualle. Ja oletko muuten huomannut että nuo alhaalla olevat velhot näyttävät UAKS.RY: n velhoilta!" kysyin hitusen huudahtaen.

Aloin hätääntyä entisestään. Yht'äkkiä tämä kaunis metsä oli muuttunut joksikin taistelutantereeksi! Mutta silloin tajusin: tämä metsä saattoi olla UAKS.RY: n tukikohta! Aloin heti kelata tapahtumia päässäni. Ensin outo seinä. Samanlainen kuin Tylypahkassa oli. Oliko Tylypahkassa ollut pahoja velhoja kyläilemässä? En muistanut asiaa mutta päätin kertoa Roselle.

- "Rose nuo taitavat olla kuolonsyöjiä! Tämä voi olla niiden tukikohta ja tuo ovi koulussamme on niitten keino tehdä siellä kohtalokkaita asioita. Meidän täytyy päästä jotenkin takaisin Châteauhun ja varoittaa toisia!" huusin ja heiluttelin käsiäni puheeni tahdissa.

Hamuilin katseellani jotain mistä pääsisimme pois. En kuitenkaan hoksannut mitään ovea tai luukkua. Mutta jospa voisimme silti juosta tuosta seinämästä läpi.

- "Kokeillaan juosta tuon seinämän läpi takaisin kouluun!" ilmoitin Roselle ja hyppäsin alas.

Lähdin juoksemaan kohti seinää pitkä keppi kädessäni, mutta se katkesi.

- "Äh.. joo pitää olla joku toinen keino. Miten kuolonsyöjät pääsevät kouluun? Siten mekin voisimme päästä. Tai ei. Silloin he pääsisivät sisään. Jospa etsisimme toisen oven! Sellainen varmaan on jossain metsässä." kysyin Roselta vähän epävarmana asiasta. En kyllä uskonut että löytäisimme toisen oven, mutta voisinhamme kokeilla.

Mutta silloin huomasin hieman kauempana toisen samanlaisen "onkalon". Voisimme ehkä päästä sinne. Mutta miten?

// Joo ihanan sekavaa tekstiä tälläkertaa :D //

[Evelyn Clément]

Miksi useimmin se kaikkein epätodennäköisin ja harvinaisin ilmiö sattuu sille yhdelle ihmiselle, kaikista 7,29:stä miljardista ihmisestä, joka sattuu olemaan juuri minä? Minä sain nähdä, kun tyttö, joka kertoi basiliskeista, kuunteli seiniä. Molina yhytti minut koulun käytäiltä yöllä. Minä sain nähdä, kun salama iski Molinaan. Minä näin, kun muutama oppilas juoksi seinän lävitse ja nyt suoraan kirjastolta tepasteli professori, vaikka olin juuri vannonut, ettei se todellakaan ole todennäköistä.

Sattumaa, vai kohtaloa? Oliko niillä erokin? Professori Molina saattaisi tietää. Kohtalon käyrät ja kiemurat kuuluivat hänen alalleen, mutta sattuma? Numerologiassa kai sanottaisiin, ettei sitä ole olemassakaan. Hassua, että eri aineiden tiedot olivat kenties aavistuksen ristiriidassa. Ehkä se oli syy, miksi suurin osa ei ottanut kaikkia aineita valinnaisikseen. Tai sitten syy liittyi ajanpuutteeseen. Saisi nähdä jaksaisinko itsekään, kun V.I.P.- ja S.U.P.E.R.-kokeet tulisivat.

Professori Blanchard näytti hyväntuuliselta, kuten liki aina ja vaikka tuo professori olikin ehkä hieman lepsumpi, kuin esimerkiksi Crèin ja Molina, niin olin aina hänestä pitänyt. Jotkut tietenkin lukivat joustavuuden jo itsessään hyveeksi. Minäkin tosin saatoin olla joissain määrin sitä mieltä. Vaikka PVS tosin lukeutuikin niihin minulle vaikeimpiin aineisiin ja olin saanut siitäkin todistukseen vaivaisen O:n. Pitäisi petrata. Ehdottomasti. Ärsyttävää vain, mutta kirjaston PVS kirjat olivat yllättäen olleetkin melko vähäiset, tai sitten ne olivat puhuneet velhosodista ja Harry Potterista. Poika joka elää oli jo eläessään legenda, vaikkakin elää yhäkin ja on legenda yhäkin. Kiellettyjen kirjojen osastolla saattaisi tosin olla enemmän kirjoja, mutta sinne mennäkseen tarvittiin lupa.

"Onko täällä kaikki hyvin?" professori tiedusteli ja oli luultavasti lukenut tilanteen kasvoiltamme. Piilotin äkkiä tunteeni naamion taakse. Ne olivat vaaraksi. Minun pitäisi käsittää se ja nopeasti. Näin, miten professori vilkaisi seinää ja sen riimuja ja näytti synkemmältä, kuin hetki sitten. Harmi, sillä ilo oli asia, jota minä olisin kaivannut rutkasti enemmän.

"Ikävä kyllä ei, professori", sanoin, sillä kukaan muukaan ei sanonut mitään ja minun piti sentään olla olevinaan kunnon koululainen. Toivoin vain, ettei silläkin ollut seurauksia. Siinä suhteessa hyvä, että tulija oli Blanchard, sillä jos olisin tavannut taas Molinan, niin äh, joku muu olisi kyllä saanut hoitaa puhumisen.

"Kaksi muuta oppilasta, joiden nimeä en ikäväkseni tiedä, juoksivat juuri äsken tuota seinää päin ja katosivat, professori", kerroin. "Mietimme juuri, pitäisikö lähteä kertomaan, vai vartioimaan, että jos he palaavat", lisäsin pikaisesti, sillä tuntui kummalta kertoa professorille, ettei ollut tehnyt mitään.

Tai olinhan minä. Olin koskettanut tuota seinää, mutta sitä ei ehkä kannattaisi mainita professorille, joka opetti olemasta koskettamasta mitään erikoista, joka saattaa sisältää piemyden voimia. Puntaroin, että pitäisiköhän esittää joitain arvauksia, mutta epäilin, ettei viisastelu ollut kovin järkevää, kun professori oli vieressä. Hän saattaisi arvata mietintänsä muutenkin, eikä tarvinnut siihen minua. Tai ylipäätään apua. Sitä paitsi Blanchard oli professori, joten tottakai hän tiesi paljon paremmin, kuin minä. Hän saattaisi jopa jo olla nyt määrittänyt, mitä nuo riimut merkitsivät ja mikä loitsu oli kyseessä. Kohta hän kertoisi jotain meille ja heilauttaisi sauvaa ja ,puh-vaan, ne kaksi tyttöä olisivat täällä. Niinhän sen täytyi olla.

Uskomattoman sinisilmäistä. Luulisi, että olisin jotain oppinut asuttuani velhoperheessä. Ensinnäkin, aikuiset eivät koskaan kerro mitään, koska pitävät meitä muita ja minua lapsena. Toiseksi, taikuus ei toimi niin. Eikä Benjamin heilauttaisi sauvaa ja toisi oppilaita käytäville. Se olisi ollut uskomattoman epätoivoisen epätodellista. Vielä rutkasti edellistä mahdottomampaa. Ja vielä mahdottomampaa olisi, että se toteutuisi.

[Rosaliné Clearwater]

// olen todella pahoillani etten ole kirjoittanut! Olen monesti yrittänyt, mutta se ei vain ole onnistunut... en ole käynyt täällä pitkään aikaan, ja uskon olevani niin auttamattomasti jäljessä pelin juonesta, että vetäydyn pois kunnialla //