Kohtaaminen Pyhässä Mungossa

[Vicky Midford]

"Minä otan nämä salmiakit ja tämän mansikkateen tädilleni", Lily-Bella sanoi ottaessaan kyseiset tuotteet, mutta Vicky itse jäi vielä joksikin aikaa tutkailemaan hyllyjen antimia. Tai ei hän varsinaisesti enää tutkaillut, vertaili pikemminkin. Hänhän oli jo tutkinut kaiken perinpohjin hetki sitten tai ainakin ajatteli niin. Toisaalta eihän hän voinut tietää josko jotain jäi huomaamatta. Mutta sellaista nyt sattui aina, eikä niin huomaamaton tuote olisi varmastikaan edes ostamisen arvoinen. Tai sitten oli ja se oli juuri sen takia tehty niin arvaamattomaksi! Kaupan omistaja halusi tietenkin pitää moisen ihmeherkun itsellään! Johan oli julmaa! Tämän takia tuotteisiin nimenomaan TÄYTYI syventyä, Vicky ajatteli.

"Juodaanko teetä?", Lily-Bella keskeytti Vickyn. Hän ei ollut huomannutkaan että noita oli jo tehnyt ostoksensa tai että hän oli saanut pakettiinsa aivan erityisen suloisen logon.
"Oh, toki. Teen vain nopeasti ostokseni", Vicky vastasi ja nappasi sen enempää miettimättä leivoksen ja maksoi sen. Miten hän jäi aina väärillä hetkillä ajatuksiinsa? Ja miten hän saattoikaan jättää vahingossa tarkastelunsa välistä. Ties vaikka jokin aivan ihastuttava kakku olisi jäänyt nyt hyllyyn.

"Kuinka paljon erilaisia teelajikkeita!", Vicky huokaisi hiljaa istahtaessaan pöytään, jonka Lily-Bella oli juuri valinnut. Vicky piti aivan hirvittävän paljon teestä, ainakin tällä hetkellä. Pussit oli aseteltu niin kovin kauniisti.

"Hmm..", hän mutisi itsekseen tarkastelleessaan vaihtoehtojaan. Mansikkatee oli varma valinta, jos ei halunnut ottaa riskejä, se oli aina yhtä hyvää. Mutta toisaalta, sitruuna oli ihanan raikasta ja hunaja vei makunystyrät aivan uuteen ulottuvuuten. Vadelmateetä Vicky ei ollut koskaan maistanutkaan, lähinnä sen takia että sitä ei hänen perheessään tarjoiltu, koska se oli hänen isänsä mielestä pahaa. Vickyllä olisi nyt mainio tilaisuus ottaa riski. Hän voisi maistaa vadelmateetä ja jos se olisikin pahaa, mitä sitten? Sitten hän voisi kaataa litkun lähimpään lavuaariin. Mutta toisaalta, hän kyllä piti aivan erityisesti mansikkateestä ja eikö se nyt olisi vähän töykeää kaataa tee pois? Niin, olisihan se nyt vähän.. Noh, ilkeää. Mutta välittikö Vicky siitä? Ehkei. Mutta välittikö joku muu?

Vicky ei tiennyt oliko nyt sittenkään hyvä hetki ottaa riski. Entä jos joku tulisi ja valittaisi teen tuhlauksesta? Joutuisiko hän maksamaan itse vadelmateen hinnan? Entä jos vadelmatee olisikin hirvittävän kallista sorttia ja kaikki suuttuisivat ja... Ja Lily-Bella otti mansikkateetä, eikä Vicky halunnut olla matkija. Hän joutui tekemään päässään suuren päätöksen ja lopulta päätti ottaa riskin. Hän upotti teepussiin höyryävään kuppiin ja siemaisi. Ehkä tämä olisi hänen loppunsa.

[Lily-Bella Davies]

Kaadoin teekuppiini kiehuvan kuumaa vettä pannusta ja avasin teepussini kääreen. Haistoin pussia ja totesin sen tuoksuvan hyvältä. Tiputin teepussin veteen, jättäen pussin narun roikkumaan kupin ulkopuolelle. Sekoittelin juomaa pussillani ja kun tee ei ollut enää veden väristä, otin kupin käteeni ja siemaisin siitä. "Tämä on hyvää.", totesin Vickylle ja hörppäsin kupista uudelleen.

"Mitä makua sinä otit?", kysyin Vickyltä kohteliaasti ja vilkaisin hänen teekuppiinsa. Omassa kupissani tee oli kerman väristä, ja epäilin, että teessä oli myös ripaus vaniljaa. Minä pidin vaniljasta ja mansikasta, joten kotonamme tarjottiin usein vanilja-mansikkateetä. Toinen maku, mistä pidin, oli sitruunatee. Se oli vain niin ihanan raikasta.

Mietin, että olisi kenties hyvä keskustella myös Vickyn kanssa jotain, eikä vain upota omaan teehensä, kuvainnollisesti. "Viime kevät oli aika kamalaa aikaa koulussa. Basiliski Châteaussa! Joidenkin vanhemmat eivät varmaankaan päästä lapsiaan ensi vuodeksi kouluun... Toivottavasti ensi vuosi olisi hieman rauhallisempi. Epäilen kyllä, ettei se ole mahdollista kun on ne tur-", puhuin ja tajusin puhueeni sivu suuni.

Ei tuota olisi saanut paljastaa! "Se on salaiseksi luokiteltua tietoa kunnes ministeriö päättä paljastaa sen", muistin äidin sanoneen minulle kun oli tullut eräänä iltana, kun oli tullut ministeriöstä kotiin. Olin kuitenkin vahingossa nähnyt äidin muistiossa otsikon Kaksivelhoturnajaiset. Äiti oli kuitenkin huomannut, mitä olin lukenut ja hän vannotti minua kertomasta kenellekään. Tämä olisi tilaisuuteni osoittaa, että saatoin sittenkin joskus päästä töihin salaperäisyyksien osastolle.

"Missä sinun vanhempasi ovat töissä?", kysyin Vickyltä, vaihtaakseni puheenaihetta. Toivoin, ettei Vicky kysyisi mitä olin aikonut sanoa. Jos paljastaisin sen, pettäisin äitini ja sitä en missään nimessä halunnut. Jos taas en kertoisi, Vicky pitäisi minua tylsänä ja sitäkään en haluaisi. "Minun äitini on töissä ministeriössä kansainvälisen taikayhteistyön osastolla, hän on sen osaston päällikkö. Isäni taas on jästi ja hän työskentelee jossain jästien ministeriössä, en tiedä tarkemmin."

[Vicky Midford]

Vadelmatee oli yllättävän hyvää, paljon parempaa kuin mansikkatee. Vicky ei voinut käsittää miten hän oli saattanut jättää milteimpä ottamatta kyseistä lajiketta. Miten hän oli ylipäätään voinut omistaa niin suuret ennakkoluulet asioita kohtaan? Eihän hän ollut edes ennakkoluuloinen. Eihän? No ei varmasti ollut. Tai ehkä olikin, mitä siitä, ei Vicky sitä koskaan kuitenkaan myöntäisi.

"Mitä makua sinä otit?", Lily-Bella kysyi. Ehkä hänkin oli huomannut Vickyn ilmeen.
"Vadelmaa. Se on yllättävän hyvää.. En olisi koskaan uskonut pitäväni siitä", Vicky vastasi, eikä itse huomannut lainkaan paljastaneensa juuri oman ennakkoluuloisuutensa tai ainakin osan siitä. Hän siemaisi vain jälleen teekuppinsa sisältöä ja oli aikeissa sen jälkeen kysyä pitikö Lily-Bella yhtä paljon omasta teelajikkeestaan, mutta tajusi taas viime hetkillä että noitahan oli juuri kehunut sen miellyttävää makua ja koska Vicky tunnisti tuon kermanvärisen juoman vuosien kokemuksen ansiosta mansikkateeksi, tunsi hän olonsa vaivautuneeksi, koska hän ei keksinyt heti vastakysymystä.

"Viime kevät oli aika kamalaa aikaa koulussa. Basiliski Châteaussa! Joidenkin vanhemmat eivät varmaankaan päästä lapsiaan ensi vuodeksi kouluun... Toivottavasti ensi vuosi olisi hieman rauhallisempi. Epäilen kyllä, ettei se ole mahdollista kun on ne tur-", Lily-Bella aloitti. Vicky ei aivan heti äkännyt viimeisen lauseen outoa keskeytystä, hänen suunsa vain oli juuri samaan syssyyn kommentoimassa viime vuoden tapahtumia, eikä hän osannut tällä kertaa hillitä itseään tarpeeksi ajoissa: "Niin.. Minunkin isäni jo taivutteli että muuttaisimme takaisin Englantiin ja..."
"Hetkinen! Mitkä tur?", Vicky kysyi ja näytti yliluonnollisen uteliaalta. Oliko Lily-Bellalla mahdollisesti tietoa seuraavan vuoden tapahtumista? Mitä "tur" tarkoitti?
"Mitä ensi vuonna oikein tapahtuu?", hän uteli ja laski teekuppinsa pöydälle.

"Missä sinun vanhempasi ovat töissä?", Lily-Bella kysyi, mutta turhaan. Vickyä ei kiinnostanut puhua jostain mälsistä vanhemmista. Ei häntä kiinnostanut. Ei varsinkaan nyt kun hän oli saanut tietoonsa nuo kolme maagista kirjainta, joista Vicky ei osannut päätellä mitään, mutta jotka tekivät jo pelkällä olemassa olollaan Vickyn olon hirvittävän tärkeäksi. Kuin hän muka tietäisi jotain, mitä muut eivät voisi koskaan älytä. Tai tiesihän hän, mutta se ei ollut mitään sellaista, mistä hän olisi voinut päätellä oikean vastauksen.

"Eei. Ei puhuta vanhemmista. Kerro kaikki siitä "tur"-jutusta!", Vicky aneli. Hän oli viimeisten sekunttien aikana tullut aivan erityisen uteliaaksi. Olikohan "tur" jokin koodinimi jollekin uudelle ja jännälle jutulle? Vai oliko Lily-Bella sanomassa mahdollisesti vaikkapa "turhuudet"? Tai "turkkilaiset"? Ääh, eikä. Jotain mielenkiintoista sen oli pakko olla. Miksi muuten Lily-Bella olisi yllättäen vaihtanut puheenaihetta ja alkanut pälpättää vanhempien ammateista? Ehkä ministeriö suunnitteli jotain, ilmeisesti Lily-Bellan äiti oli siellä töissä? Sittenhän se olisi todella salaista tietoa, mitä muiden ei pitäisi edes vielä tietää. Vautsi! Ehkä, ehkä jos Vicky oikein painostaisi, Lily-Bella kertoisi hänelle kaiken. Kuinka jännittävää! Hän saisi tietää pian mahdollisesti jotain huipputärkeää.

[Lily-Bella Davies]

Vicky vastasi minulle ottaneensa vadelmateetä. Se oli hänestä kuulemma hyvää. Siemaisin kupistani, sillä en pitänyt teestä jos se oli vähänkin jäähtynyttä. Minulla oli kummallinen tapa lämmittää kaikki ruoat ja juomat aina todella kuumiksi ennen niiden syömistä ja juomista. Paitsi limonadeja ja mehuja en lämmittänyt. Enkä salaattia tai jäätelöä, hah. Sulanut jäätelö oli kyllä aika hyvää. Minun alkoi tehdä mieli jätskiä ja kielsin itseäni tiukasti ajattelemasta sitä, jottei himoni yltyisi niin suureksi, että juoksisin sairaalasta suoraan Viistokujalle ja Qaino Vahvahqon jäätelöbaarin.

Qaino valmisti herkullisia jäätelöannoksia. Suosikkiannokseni oli neljän pallon kulho, jossa on sitruuna-, appelsiini-, pistaasipähkinä- ja salmiakkijäätelöä. Ja ai niin, siinähän oli vielä suklaakastiketta ja paljon strösseleitä. Muistin, kuinka Qaino oli kerran vahingossa kaatanut koko strösselipurkin minun annokseeni ja oli alkanut väsäämään uutta. Olin ihmetellyt mikä annoksen teossa kesti ja olin kysynyt, miksi hän rupesi tekemään uutta annosta, kun vieressä oli jo yksi. En ollut huomannut mitään eroa.

Hätkähdin muistoistani, kun Vicky rupesi tivaamaan minulta mitä 'tur' tarkoitti. Olin onnistunut olemaan erittäin typerä. Tästä äiti ei tykkäisi, kun kuulisi että olin mennyt lavertelemaan ministeriön asioista ulkopuolisille. Hän todennäköisesti raivostuisi niin, että saisin kuoria ruusukaaleja ilman taikaa koko loppuviikon. Paitsi... jos äiti ei saisi tietää. Eikä taatusti saisi, jos se olisi minusta kiinni.

"Lupaa ettet kerro kenellekään? Se kyllä julkistetaan aika pian, ettei se ole enää kauaa salaisuus, mutta silti.", sanoin hieman epävarmana Vickylle. Toivoin, että häneen voisi luottaa. Minä luottaisin nyt häneen, kun paljastaisin ministeriön salaisuuden hänelle. Ja pettäisin lupaukseni äidilleni, pieni, usein ärsyttävä ja raivostuttava ääni päässäni muistutti. Kamppailin hetken itseni kanssa. Voisin sanoa Vickylle, että ministeriö on päättänyt julkistaa uuden oppiaineen kouluun, fletlumatojen hoidon nimittäin. Nauroin hiljaa mielessäni nerokkaalle ajatukselleni kunens hautasin sen. Kukaan ei ikimaailmassa uskoisi, jos kertoisin fletkumatojen hoidon olevan uusi oppiaine Châteaussa. Hah.

Madalsin ääntäni melkein kuiskaukseksi ja nojauduin lähemmäs Vickyä pöydän yli. En halunnut että kukaan muu, kuin Vicky kuulisi asiasta. Sitten kävisikin niin, että tuo kuulija olisikin täysääliö ja typerys ja menisi levittelemään tietoa kaikilel. Hetkinen, minunhan piti kertoa Vickylle siitä eikä herätellä kauheita juttuja henkiin. "Taikakoulu Châteaussa järjestetään ensi vuonna kaksivelhoturnajaiset, Tylypahka vastaan Château. En tiedä tarkemmin, näin vain vilaukselta äitini papereita."

[Vicky Midford]

"Tur", "tur" ja "tur". Aina vain "tur". Aika tuntui pysähtyneen Vickyn kysymyksen ja Lily-Bellan vastauksen väliseksi ajaksi. Vicky ei ollut varma oliko se pysähtynyt oikeasti vai johtuiko tämä hänen jännityksestään. Ehkä Vicky ei halunnutkaan tietää "tur":n merkitystä. Jos se olisikin jotain ihan tylsää ja Vickyn miellyttävä tärkeyden tunne häviäisi. Hänestä tulisi taas vain Vicky ja saattaisi kestää jonkin aikaa ennen kuin hän saisi taas tietää jotain siistiä. Tosin olihan Vicky nytkin vain Vicky. Eihän kukaan tiennyt että Vicky tiesi "tur":n, eikä hän voinut alkaa huudella Mungossakaan että hän tiesi sen. Se olisi ollut vähintäänkin outoa, ellei jopa epäilyttävää.

"Lupaa ettet kerro kenellekään? Se kyllä julkistetaan aika pian, ettei se ole enää kauaa salaisuus, mutta silti.", Lily-Bella sanoi. Hän ei taitanut luottaa Vickyyn paljoa. Ei ainakaan äänensävystään päätellen, mutta se ei Vickyä kiinnostanut. Lily-Bella oli jo paljastanut kolme ensimmäistä kirjainta ja pyytänyt Vickyltä lupausta. Ei siinä vaiheessa enää voinut vetää sanojaan (tai tässä tapauksessa kirjaimiaan) takaisin.

"Lupaan, lupaan!", Vicky hihkui. Hänen silmänsä kiilsivät innosta. Samalla tavalla kuin silloin kun hän oli päässyt katsomaan ensimmäistä huispausotteluaan. Se oli kyllä ollut upea kokemus. Vicky muisti yhä kuinka sieppi kieppui ja kimmelsi auringossa. Ja ensimmäinen maali Nauriston nuolille oli ollut kuin henkinen voitto hänelle. Koko oikeanpuoleinen massa oli noussut seisomaan ja hurrannut niin ettei osa kyennyt enää puhumaan kunnolla seuraavana päivänä. Kaikki oli ollut hetken yhtä yhtenäistä euforiaa, joka oli levinnyt aaltoilevasti noidasta toiseen ja velhosta kolmanteen, mutta pian jo ottelu oli ollut ohi ja ruumiit valuivat kaikki samannäköisinä, pettyneinä, takaisin koteihinsa. Vicky muisti itkeneensä koko loppupäivän, vaikka oikeasti siinä oli mennyt ehkä puoli tuntia.

Lily-Bella nojautui lähemmäksi ja madalsi ääntään. Enää olisi puuttunut vain käsi korvan ja suun peittona ja kaikki olisi ollut kuin elokuvissa!
"Taikakoulu Châteaussa järjestetään ensi vuonna kaksivelhoturnajaiset, Tylypahka vastaan Château. En tiedä tarkemmin, näin vain vilaukselta äitini papereita", Lily-Bella kertoi. Vicky näytti silminnähden yhä vähintäänkin yhtä innostuneelta, ellei jopa innostuneemmalta kuin hetki sitten. Jos hän olisi ollut koiranpentu, hän olisi varmasti kussut alleen. Ihan vain pelkästä ennen muita tietämisen ilosta.

"Vautsi..", Vicky huokaisi hiljaa.
"Luuletko että ne tulevat tänne?", hän jatkoi.

[Lily-Bella Davies]

Vicky lupasi olla hiiskumatta kenellekään. Nyökkäsin hitaasti ja kerroin tytölle kaiken mitä tiesin. Eli aika vähän, jos totta puhutaan. Enhän minä tiennyt mitään muuta, kuin että kaksivelhoturnajaiset järjestetään Taikakoulu Châteaussa ja Tylypahkan oppilaat tulevat koulullemme vieraiksi. No, riippui miten ajatteli, vähän vai paljon.

"Vautsi.. Luuletko, että ne tulevat tänne?", Vicky kysyi. Juurihan olin sen sanonut. Taikakoulu Châteussa järjestetään ensi vuonna kaksivelhoturnajaiset. Kyllä siitä varmaan saattoi ymmärtää, että ne järjestetään nimenomaan Châteaussa eikä Tylypahkassa? Kaikki ihmiset eivät kyllä ajatelleet samaan tapaan kuin minä. Ei varmaankaan kukaan? Minä ajattelin kyllä aika monimutkaisesti. Nytkin minä ajattelen sitä mitä ajattelen? Olen ihan typerä. Miten niin? Äh.

"Joo ne tulee Châteauhon. Ensimmäinen koetus on kai tammikuussa ja toinen ehkä joskus myöhemmin keväällä. Mutta syksyllä meillä on taas juhlat! Kurpitsajuhlatanssiaiset! Eikö olekin mahtavaa?", kerroin Vickylle ja hymyilin riemastuneena. Vuodesta tulisi taatusti hauska. Niin paljon jännittäviä tapahtumia! Ja vieraita Tylypahkasta!

Minä aloin hieman kaivata lukuvuoden alkua. Ei tyhmä kesäopiskelu ollut yhtään sama juttu, kuin oikea kouluvuosi. Kaikki kivat juhlat, oppitunnit, läksyjen tekeminen kirjastossa, käynnit keittiössä Hopsun luona, ystäväni Victorian kanssa velhoshakin pelaaminen Serpentardin oleskeluhuoneessa. Kaikki kivat asiat joita kaipasin. Toisaalta, kyllä kotonakin oli kivoja asioita. Ratsastusreissut Mirabellalla, pehmeä vuoteeni talomme yläkerrassa, nummien suloinen tuoksu, upeat auringonlaskut, Miami-kissan turkin pehmeys, puhdas tuoksu talossa siivouspäivän jälkeen.

"Minä olen jo vähän miettinyt naamiaisasuani kurpitsajuhlaan. Löysin yhdetsä Viistokujan kaupasta ihanan mekon. Sen kanssa laitan mustan tai hopeisen silmikon ja ehkä mustan huppuviitan. Odotas, minulla taitaa olla valokuva siitä mekosta...", selitin innoissani ja kaivelin pientä olkalaukkuani. Löysin sieltä pienen valokuvan ja näytin sitä Vickylle.

[Vicky Midford]

"Vau, ihan mahtavaa!", Vicky nyökytteli ja näytti tavattoman riemastuneelta siitä että juuri Tylypahka oli tulossa heidän kouluunsa. Tavallaan hän elätteli yhä toivoa vanhan koulunsa ystävien näkemisestä. Vicky kaipasi Luihuisia enemmän kuin osasi ajatellakaan ja vaikka tuo ikävä oli laantunut vuoden kuluessa, sama haikeus palasi heti kun hän tuli ajatelleeksi koko asiaa.

Mitäköhän Anthony teki tällä hetkellä? Oliko Mariella kaikki hyvin? Pääsikö Sophie pelaamaan koulun joukkoeeseen huispausta, kuten oli uhonnut? Vanhoja ystäviä oli kovin vaikea unohtaa, jopa Vickyn täytyi myöntää se. Hän todella kaipasi Englantia, ehkä enimmäkseen juuri ihmissuhteidensa vuoksi. Hänhän ei ollut ehtinyt tutustua oikeastaan kehenkään uudessa koulussaan sattuneista syistä. Itse asiassa hänestä tuntui että hän oli jutellut ihmisille enemmän kesälomallaan kuin koulussa, mutta se nyt oli varmaan ihan ymmärrettävää. Eihän kangistettuna mitään voinut puhua.

Mutta silti, ajatella! Ihan oikeat turnajaiset ja vieläpä tanssijaiset kaupan päälle. Miten mahtava ensi vuodesta tulisikaan! Kunnon jännitystä ja tekosyy pukeutua hienosti. Vicky olikin jo odotellut että koska hän voisi taas ruinata uutta kolttua isältään joihinkin kissanristiäisiiin. Harmi vain että hän oli luvannut pitää salaisuuden. Ruinaaminen kun onnistui paremmin jos sen aloitti varhain.

"Minä olen jo vähän miettinyt naamiaisasuani kurpitsajuhlaan. Löysin yhdetsä Viistokujan kaupasta ihanan mekon. Sen kanssa laitan mustan tai hopeisen silmikon ja ehkä mustan huppuviitan. Odotas, minulla taitaa olla valokuva siitä mekosta...", Lily-Bella sanoi innoissaan ja näytti hetken päästä kuvaa vaaleasta koristeliaasta mekosta. Se oli Vickystä oikeastaan aika söpö. Tai ainakin se korosti hyvin Lily-Bellan hiuksia, joka oli hänen kannaltaan hyvä asia, joka teki mekostakin hänen kannaltaan hyvän valinnan. Vicky nyökkäsi hyväksyvästi.

"Minä en vielä tiedä mitä pukisin päälleni", Vicky kertoi, eikä osannut ottaa ollenkaan huomioon sitä että hän oli vasta saanut tietää koko juhlista ja näin ollen oli vähän typerää mainita ettei vielä tiennyt sopivaa kolttua tilaisuuteen.
"Mutta minusta on mukavaa, että koulu järjestää juhlat, kun edellinen vuosi nyt oli mitä oli", hän jatkoi.
"Kuka muuten loppujen lopuksi oli kasvattanut sen basiliskin? Minä kuulin että se olisi ollut joku serdaigle, mutten ole aivan varma, koska olin kangistettuna niin kauan ja kun heräsin, kaikkialla oli hirveä tohina."

[Lily-Bella Davies]

Vicky nyökkäsi hyväksyvästi valokuvalle mekostani. Tulkitsin sen niin, että hän piti mekostani. HYmyilin leveästi ja sujautin kuvan takaisin laukkuuni. Naamiaisasu kaipaisi vielä hieman hiontaa asusteiden osalta ennen kuin se olisi täydellinen. Äitini ja vaateliikkeen omistaja olivat molemmat kehuneet nminua sieväksi sinivalkoisessa koristeellisessa mekossa. Omistaja oli sanonut, että puku sopi täydellisesti punaisten hiusteni kanssa. Olin samaa mieltä ja odotin innolla kurpitsajuhlaa.

Minä en vielä tiedä mitä pukisin päälleni", Vicky sanoi, minkä ymmärsin hyvin, hänhän oli vasta saanut tietää tansseista. "Kannattaa käydä pian ostamassa mekko, jos aikoo, sillä parhaat viedään päältä. Muu koulu sa tietää tanssiaisista vasta tarvikelistan kautta, kun siinä mainitaan, että tarvitsemme juhlakaavut.", sanoin. Parhaat totta totisesti vietiin päältä. Victoria-ystäväni ei ollut saanut haluamaansa mekkoa, sillä se oli ostettu kymmenen minuuttia ennen häntä.

"Mutta minusta on mukavaa, että koulu järjestää juhlat, kun edellinen vuosi nyt oli mitä oli", Vicky jatkoi.
"Kuka muuten loppujen lopuksi oli kasvattanut sen basiliskin? Minä kuulin että se olisi ollut joku serdaigle, mutten ole aivan varma, koska olin kangistettuna niin kauan ja kun heräsin, kaikkialla oli hirveä tohina." Minä tiesin, kuka oli basiliskin kasvattanut. Se typerä tyttö oli tädin kuuleman mukaan eronnut koulusta. Tai sitten hän oli erotettu, mikä saattoi myös olla hyvin mahdollista. Kasvattaa nyt basiliski! Olikohan tytöllä lohikäärmeen sontaa aivojen tilalla? Kenties, täytyisi ottaa selvää.

"Joo, se oli tokaluokkalainen serdaigle, Chelsea Crèin. Tätini oli kuullut, että hän oli eronnut koulusta tai sitten hänet oli erotettu. Kasvattaa nyt basiliski, se olisi voinut tappaa jonkun! Ottaakohan mikään taikakoulu sitä oppilaakseen, jos kuulee, mitä hän oli tehnyt? Epäilen ettei ota.", kerroin tietoni ja epäilykseni Vickylle. Hörppäisin teestäni viimeisen pisaran ja työnsin kuppia kauemmas itsestäni.

Minulla tulisi olemaan vielä hauska päivä. Bella-täti oli luvannut viedä minut illalla Kohtalottarien keikalle. En tiennyt missä keikka järjestettiin, se oli varmaankin jossain paikassa, mihin jästit eivät päässeet. Samaan tapaan kuin huispauksen maailmanmestaruuskisat. Keikalla olisi varmaan jästienkarkoitusloitsut, ettei kukaan typerys harhailisi paikalle. Täti oli kertonut, että hän oli varannut meille hyvät paikat, viidennestä rivistä josta näki lavalle hyvin. Toivoin, että hän olisi oikeassa, sillä olisi kurjaa, jos en näkisi bändiä ollenkaan.

[Vicky Midford]

Vicky näytti lievästi sanottuna yllättyneeltä. Hän ei ollut koskaan ajatellut että juuri Chelsea olisi tehnyt jotain sellaista. Chelseahan oli vaikuttanut ihan mukavalta. Ei lainkaan sellaiselta, joka kasvattaisi basiliskia vapaa-ajallaan ja asettaisi koko koulun, Vickynkin, hirvittävään vaaraan toimillaan. Se vaikutti jotenkin niin omituiselta.

"Chelsea..", Vicky mutisi itsekseen ja tuijotteli teen rippeitään hämmentyneenä. Hän ei löytänyt sanoja kuvaamaan sen hetkisiä ajatuksiaan ja jos löysi, niiden ilmaiseminen puhumalla tuntui vaivalloiselta.
"Miksi?", hän huokaisi viimein ja kysymys tuntui katoavan muun ilman mukana yhtä hitaasti kuin se oli tullutkin, ellei sitten jopa vähän nopeammin.

Niin, miksi? Vicky ei keksinyt yhtäkään kunnollista syytä. Mitä järkeä tytön oli pilata loppuelämänsä yhden basiliskin takia? Hän ei hyötyisi siitä tippaakaan ja kiinnijääminen oli varmas. Vicky alkoi hiljalleen pitää Chelseaa tohelona.

Mutta silti Vickyn kävi hirvittävän sääli Chelseaa ja jopa Cerinnaa, jota hän oli aina pitänyt hirveänä tiukkiksena. Kummankin maine olisi varmasti mennyttä ja olihan se toki kovin surullista saada tietää että joku läheinen oli tehnyt jotain niin hirveää. Vicky ei selvästikään käsittänyt ettei basiliskin kasvattaja tarvitse kenenkään säälipisteitä. Hänen ajatteli vain sitä kauhistuttavaa rangaistusta, jonka tyttö saisi loppuelämäkseen. Kukaan ei unohtaisi niin isoa kohua.

"Minä uskon että Chelsealla oli varmasti hyvä syy", Vicky sanoi hieman pidemmän ajan kuluttua. Tavallaan hän tiesi ettei Lily-Bella todennäköisesti jakaisi hänen kantaansa, mutta Vicky oli sitä mieltä että hänen tuli tuoda keskusteluissa esiin oma kantansa, vaikka se eroaisikin dramaattisesti muiden näkemyksestä. Tosin häntä jännitti se aina yhtä paljon; liikaa.

[Lily-Bella Davies]

"Minä uskon että Chelsealla oli varmasti hyvä syy.", Vicky sanoi. Katsahdin häneen. Kannattaisiko minun kertoa tytölle syy? Minä tiesin sen, vaikkei minun olisi pitänyt. Äitini oli illastanut kotonamme jonkun hänen kollegansa kanssa ja olin kuullut heidän keskusteluaan. Minun pitäisi olla niin kuin en olisi kuullut sitä. Mutta Vicky oli osunut lauseellaan aivan liian lähelle totuutta. Minunkin kävi sääliksi Chelseaa, joten päätin alkaa puhdistamaan hieman hänen mainettaan. Jos kaikki tietäisivät mitä todella oli tapahtunut, kukaan ei syyttäisi Chelseaa yhtään mistään

"No, hänellä oli erittäin painava syy. Jos ihmettelet, mistä tiedän tämän niin salakuuntelin äitiäni ja sain selville jotain, mikä muuttaa koko asian.", sanoin ja häpesin hiukan itseäni. "Tiedäthän Karakatus Kärmeksen, hän on myös Serpentardissa? Hän oli hulluuteen asti kidutuksella uhaten pakottanut Chelsean vannomaan rikkumattoman valan ja lupaamaan, että kasvattaa basiliskin eikä kerro siitä kenellekään."

No niin, nyt se oli sanottu. Kivi sisälläni oli keventynyt hiukan. Minä säälin ja surin Chelseaa koko ajan. En saanut ajatuksiani irti tuosta hirveästä kohtalosta. Toivoin koko sydämestäni, että hänen uudessa koulussa hän saisi ystäviä eikä häntä halveksuttaisi tekonsa tähden. Puolustin tyttöä, koska hän ei olisi ikinä tehnyt sitä tahallaan. Ei varmasti.

"Oletko juonut teesi loppuun?", kysyin Vickyltä. "Me voisimme varmaankin mennä kohta takaisin osastolle. Minun pitäisi pian lähteä kotiin, sillä menen tätini kanssa Kohtalottarien keikalle ja se alkaa muutaman tunnin kuluttua."

// Voitaisiin kirjoittaa molemmat vielä yhdet viestit ja sitten lopetella? //