Noita huvipuistossa

Lukuvuoden 2015-16 asiat löytyvät arkistoituna täältä.

Noita huvipuistossa

ViestiKirjoittaja Evelyn Clément » 04 Heinä 2015, 23:18

//Tämä on Evelyn Clémentin yksinpeli, joka vastaa kuukauden haasteeseen heinäkuussa.//

En tiedä, miten Sophie oli sen saanut sovittua, tai miten hän oli itse edes suostunut moiseen, tai saanut isän suostumaan, mutta sinä päivänä huomasin istuvani linja-autoksi kutsutussa menopelissä matkalla kohti isäni veljen perhettä.

En voi väittää, että isäni ja hänen veljensä olisivat olleet kovin läheisiä. Syy tuohon ei ollut kovin kummoinen. Isäni oli saanut taikuuden voiman, mutta hänen veljensä ei. Tuo ero taas saattoi aiheuttaa suurtakin eripuraa varsinkin äidin takia. Sophie Clément on vanhasta velhosuvusta, eikä hänen suvussaan ole tapana veljeillä jästien kanssa. Isä on kuitenkin korkealla ministeriössä, joten tällä kertaa tuo sallittaneen, vaikka isä olisikin kuinka kuraverinen. Kuraverinen? Kenties juuri isä on estänyt minua tulemasta samanlaiseksi kuin Sophie. Ja se on hyvä, sillä ajatus puhtaasta verestä on järjetön. Miten voi ajatella, että veri suo voiman? Minä uskon enemmän yrittämiseen ja ahkeruuteen ja tiedän, että isä uskoo samoin. Ymmärrän kuitenkin äidin korostuksen suvun merkityksestä.

Kuten sen, että nyt kun minä sain jälki-istuntoa ja aiheutin koululla harmia, niin minä olin Sophien ja sukuni edun vastainen. Siksi hän kai ajoi minut pois. Että oppisin ja näkisin miten hyvä minun sukuni oli ja miten outoja jästit olivat, ja että hän saisi minut hetkeksi pois silmistään. Saatoin kuvitella, miten Sophie oli maininnut isälle ja miten hän oli ylipuhunut isän toimimaan tahtonsa mukaan. Sophiella oli sellainen lahja ja kyky saada ihmiset miellyttämään itseään. Liukas kieli, isoäiti sanoisi ja alkaisi taas kertomaan useita fraasejaan ja elämän ohjeita, joita oli pullollaan.

Mutta ylipäätään se, että isä oli suostunut, tuntui hieman erikoiselta. Olin aina kuvitellut, että isä olisi perheen pää, mutta ehkäpä Sophie osasi käyttää häntä hyväkseen. Jos Sophie oli kiertänyt isän pikkusormensa ympärille, minun kannattaisi palata koululle mahdollisimman pian. Châteaussakin oli parempi kuin kotona, sillä Sophie ei pitänyt minusta ja sen näki hänen katseestaan, haistoi kodin ilmapiiristä, kuuli äänensävystä, maistoi kaikesta mitä eteeni tarjottiin ja tunsi jatkuvasti ympärilläni. Sophie oli pettynyt ja hän ei kaivannut minua ennen kuin tekisin jotain, joka muuttaisi hänen käsityksensä.

Bianca taas ei helpottanut tilannetta ollenkaan pyörähtelemällä uusissa hienoissa vaatteissaan ja nauramassa äidin tuttavien kanssa, kun minä yritin keskittyä lukemiseen, tai piilottelin puutarhassa. Sen sijaan hän sai minut vain entistä hermostuneemmaksi täydellisellä olemassa olollaan.

Mutta jos Sophie kerran oli nyt isän heikko lenkki ja arka kohta, niin isä ei olisi kiinostunut minun mielipiteistäni. Ylipäätään jos hänellä olisi siihen ollut aikaa. Nyt oli kesä ja siitä huolimatta isää ei ollut näkynyt kotona liki lainkaan ja minä kun olin toivonut voivani puhua hänelle basiliskista. Suureksi osaksi sen takia olin kotiin tullut, mutta siitäkään ei paljoa hyötyä tuntunut olevan, sillä nyt minut oli passitettu kohti toista taloa ja eri kotia.

Kohti jästejä, joita hädin tuskin tunsin ja siitä Sophie oli pitänyt huolen. Heitä kun ei meidän talossa ollut näkynyt, vaikka olinkin isän ja Biancan kanssa joskus vieraillut perheen luona. Se vierailu tosin oli päättynyt melko lyhyeen, kun Bianca oli päättänyt alkaa esittämään taikatemppuja.

Tuhahdin ajatukselle. Bianca oli tehnyt jotain väärää? Ei, olin varmaan kuvitellut tuontkin tapahtuman. Muistin kyllä, että olin ollut pieni ja Clémenteillä käynyt ja jotain taikatemppuja tapahtui, mutta Biancan vai minun? En muistanut enää, mikä tuntui omituiselta. Bianca tekemässä jotain väärin?

En kuitenkaan päässyt pidemmälle, kun bussi pysähtyi tajusin pysäkkini tulleen huomatessani pihalla melkein isän kanssa identtisen näköisen miehen, naisen ja kaksi lasta. Häkellyin hieman, sillä en ollut olettanut koko perheen tulevan, tai veljen olevan niin paljon isän näköinen, mutta toinnuin nopeasti ja kipusin pikaisesti muutaman muun perässä pois linjasta, vai mikä se sitten olikaan ollut. Laukkuni painoi aavistuksen, mutta sain senkin kiskottua ovesta ulos.

En ehtinyt kuin muutaman askeleen ottamaan, enkä edes hei sanomaan, kun toinen lapsista alkoi nauramaan ja osoitti minua. Katsoin häntä ihmeissäni ja vilkaisin päälleni. En voinut käsittää mikä oli niin hauskaa. Olinkohan sutannut jotain? Olinko tullutkin ihan väärään paikkaan?

Sillä hetkellä minun teki mieli kääntyä takaisin, mutta bussi oli jo ehtinyt lähteä ja en voinut kuin katsoa perhettä kohti, joista yksi nauroi minulle, yksi pidätteli nauruaan, yksi näytti isältäni ja yksi katsoi minua säälivän näköisenä.

"Perhe Clément?" kysyin ja rikoin epävarmuuteni. Pakotin kasvoilleni hymyn, mutta mittailin katseellani perhettä, enkä ollut kovin iloinen näkemästäni.
Viimeksi muokannut Evelyn Clément päivämäärä 04 Elo 2015, 20:35, muokattu yhteensä 3 kertaa
Tämä hahmo ei ole roolipelillisesti enää mukana, mutta jos näet uuden viestin, niin haamuilen todennäköisesti ylläpidon asioilla :)

Hahmoni: Evelyn Clément, Deborah Samatha Fey ja Nicolas Cartier
Evelyn Clément
Ylläpitäjä
 
Viestit: 850
Liittynyt: 04 Loka 2014, 16:27

Re: Noita huvipuistossa

ViestiKirjoittaja Mila Molina » 04 Heinä 2015, 23:44

Pelin pisteytys

Evelyn Clément, Serpentard: 3 p

Olen jakamassa lukuvuoden 2014-2015 viimeisiä tupapisteitä. Jatka peliä vapaasti.
Mila Molina (64): Taikakoulu Châteaun entinen rehtori, nykyään vain ennustuksen opettaja. Ankara ja määrätietoinen tiukkapipo.
Muut hahmoni: Ronja Blomroos, London Morel & Michelangelo Pele
Avatar
Mila Molina
Opettaja
 
Viestit: 2369
Liittynyt: 11 Joulu 2011, 20:13
Opetettava aine: Ennustus

Re: Noita huvipuistossa

ViestiKirjoittaja Evelyn Clément » 08 Heinä 2015, 13:14

//Noh niin. Piti laittaa jo eilen, mutta onnistuin sitten vielä kadottamaan tämänkin viestin edeltäjän, kun kone heitti kirjautumiseni ulos ja olin vielä laiskuuttani jättänyt kopioimatta. Lisäksi olen kadottanut Even sukupuun, joten täytynee tehdä uusi... //

"Mademoiselle Evelyn", William sanoi ja tuli luokseni ja pussasi minua poskelle ja toiselle. Osallistuin elkeeseen kohteliaasti, vaikka häkellyinkin hieman, sillä en Châteaussa oloaikana ollut tottunut poskisuudelmiin. Kenties se johtui englantilaisista oppilaista, professoreista ja ylipäätään koulun virallisen kielen, englannin määrästä.

Toistin rituaalin myös muiden kanssa, jopa nauruaan pidättelevän tytön ja pojan kanssa, joista ensinmainittu suoriutui asiasta huomattavasti huonommin. "Mademoiselle, Clément Evelyn, tässä ovat aina niin ihastuttava madame Juliette Clément, vaimoni, sekä lapseni Emily ja Nicolas", William suoritti esittelyn ja hymyilin heille nätisti. "Ja tässä on mademoiselle Evelyn, veljentyttäreni."

"Miksi sulla on tollaset vaatteet?" Emily tirskahti ja ansaitsi äidiltään torut: "Emily, 'ieno nainen ei möläyttele typeryyksiä. Mademoiselle on nä'nyt varmasti vaivaa pukeutumiseensa."

"Pa'oittelen, mademoiselle. Emily ei tunnu millään oppivan ko'teliaisuuksia", Williamin vaimo, jonka nimeksi muistin Juliette, huomautti korostuksellisella englannillaan ja näytti tavanomaisen ranskalaisen tavoin kauniilta ja huolitellulta.

En voinut olla punastumatta aavistuksen. Poskiani alkoi kuumottaa. Vai siitä se naureskelu oli johtunut? Minun vaatteistani! Ja minä kun olin päntännyt kaikki jästien vaatetus ja muodin oikkullisuudet- kirjat, jotka olin vaan käsiini löytänyt ja nähnyt vieläkin suuremman vaivan löytääkseni noita vaatteita. En yleensä tavannut jästejä, vaikka asuinkin lähellä jästikaupunkia, mutta kotimme oli "luonnonsuojelu"-alueella, jonne ei saanut mennä ja peitetty usein jästinkarkoitus ja -esto loitsuin.

Vilkaisin itseäni. Olin tosin ajatellut, että vaatteet olivat oudot, mutta jästithän pukeutuivat kummallisesti. Keltainen hieman löysä paita, jossa oli pinkkejä kukkia, pyyhkeeltä tuntuva takki, verskahousut ja korkea korkoiset kengät eivät tuntuneet niin mukavilta ja tavanomaisilta, kuin koulunpuku, tai edes kaapu.

Pakotin kuitenkin itseni hymyilemään ja peitin sillä tuon tunteen, jota olisin voinut häpeäksi kutsua. En tiedä miksi Juliette oli puhunut minulle englantia, mutta ajattelin tehdä hänelle karhunpalveluksen ja puhua ranskaa, ihanaa äidinkieltäni, jota Châteaussa sai puhua niin harmillisen vähän. ”Ei mitään, madame. Minun vika tämä on, kun en tiennyt miten jästit – ei taikovat ihmiset – pukeutuvat”, kerroin ja ilmeeni kuvasti toivottavasti jotain pahoittelevan tapaista.

Kuljetin katseeni heidän lävitse ja saatoin jopa nähdä silmänräpäyksen, joilloin Williamin naama väänyi ärsyyntyneeseen ja halveksuvaan irveeseen, mutta palasi pian lempeäksi. Räpytin aavistuksen silmiäni epäuskoisena. Mitä minä olin nyt tehnyt väärin?

Juliette katsoi minua aavistuksen säälivästi, vaikkakin myös yllättyneen oloisena.”Tuo ongelma on 'elppo korjata, mademoiselle. Sallittehan?” hän ilmoitti osoittaen läheistä putiikkia tien toisella puolen.

En voinut kohteliaisuudeltani ja nykyisten vaatteineni ärsytykseltä olla sanomatta myöntyvän vastauksen. William katsoi minua ja vaimoaan ja sitten jotain kelloa ranteessaan ja ilmoitti, että ehtisimme vielä, kunhan siellä ei koko päivää menisi, että ehdittäisiin vielä reissuun, kuten oli suunniteltu. Hän katsoi minua ja hymyili. ”Meillä on pikku yllätys-ohjelma, saa nähdä, mitä pidät siitäkin jästien keksinnöstä”, hän ilmoitti.

En ollut varma pidinkö yllätyksistä, mutta huomasin kipittävän tien yli ja astuvani sisään liikkeeseen, Williamin jäädessä lasten kanssa pihalle. Ja matkalaukkuni jäi kaipailevasti sinne myös.

Vilkaisin vielä arasti heitä myymälän lasioven läpi ja näin Emilyn hymyilevän minulle ilkikurisesti, mutta kenties hieman pahoittelevasti. Hymyilin hänelle takaisin, vaikkei minulla ollut yhtään niin iloinen olo, kuin annoin ymmärtää.

Sillä hetkellä ja tuhansia hetkiä sitä ennen, minun teki mieli olla täydellinen sisareni Bianca. Hän olisi nauttinut tästä, sillä rakasti shoppailua. Tosin hän ei olisi edes ajautunut tähän tilanteeseen, koska olisi onnistunut pukeutumaan juuri sopivasti. Ehkä minunkin olisi pitänyt olla kiinnostunut kauneudesta ja muusta, kuten ranskalaisuuteen sopi, mutten vaan saanut sitä tapaa iskostettua itseeni.

Juliette mittaili minua hetken katseellaan ja nappasi sitten joitain vaatteita eri tangoista ja telineistä ja ajoi minut sovituskoppiin. Vaihdoin vaatteet pikaiseen päälleni ja astuin ulos esiteltäväksi. Olisin voinut sanoa, että hyvä ja mentiin, mutta Juliette vaan totesi ”Non, non, jotain erilaista” ja tyrkkäsi minulle uusia vaatteita.

Lopulta sain päälleni jotain, josta Juliette sanoi ”parfait” ja hän osti sen vastaväitteistäni ja maksuyrityksistäni huolimatta. Tosin, ehkä se oli ihan hyväkin, sillä en ollut kovin varma jostain, mitä hän nimitti euroiksi. (Miksi ihmeessä jästit eivät voineet käyttää normaaleja kaljuunoita, sirppejä ja sulmuja?)

"Vous êtes très aimable, madame", (olette hyvin ystävällinen, rouva) ilmoitin Juliettelle ja hän hymyili minulle vastaukseksi, että de rien, eipä kestä. Vaihdoin vihdoin vaatteeni juuri ostettuihin ja pääsimme muiden luo.

”Teillä kesti ikuisuuden”, Emily huusi, juuri kun pääsimme ovesta ulos pompahti pystyyn linja-pysäkin odotuspenkiltä. ”Emily, ole edes hetki hiljaa”, Nicolas sen sijaan valitti ja nosti aavistuksen lasejaan ylemmäs nenällään. Kun pääsimme Julietten kanssa tien ylitse, William kertoi, että oli tilannut taksin Disneylandiin ja sai aikaan innostunutta pompintaa Emilyn suunnalta ja Williamin kertomuksen kummallisilla sanoilla, miten oli tulostanut (niin mitä tehnyt?) netistä (mistä?) jo kartan paikasta.

Katsoin heitä hölmistyneenä. Mihin ihmeeseen he aikoivat minut viedä ja miksi kummassa siihen tarvittiin kartta? Ja mikä oli taksi? Saatoin näyttää melko koomiselta ja hämmentyneeltä, mutten ehtinyt kysymään, kun valkoinen auto (olin iloinen muistaessani tuon sanan) kaahasi pysäkille. Kysymys taksista selvisi, sillä se luki tuon auton yläpuolella olevassa kyltissä. Kuski taas suolsi meille puhetta ja kohteliaisuuksia aukaisten meille oven ja sulkien sen, kun istuimme kaikki pehmustetuilla penkeillä. Minä päädyin Nicolasin viereen, Julietten mennessä etupenkille ja Williamin, sekä Emilyn minua vastapäätä. Nicolas näytti minulle, miten turvavyö kiinnitetään hieman ihmeissään ja auto-taksi lähti matkaan.

Katselin ympärilleni ja painoin asioita mieleeni, vaikka koko menopeli tuntui oudolta. William syventyi lehteen, jonka kuvat ihmeekseni eivät näyttäneet liikkuvan ja Nicolas ei tuntunut saavan silmiään irti minusta. Minä taas tapitin ympärilleni ja ikkunasta ulos, enkä olisi voinut tuntea olevani yhtään enemmän väärässä paikkassa. Kun auto pysähtyi (ilmeisesti punaisen valon takia ylhäällä olevassa pömpelissä, Nicolasin mukaan) muistin ihmetykseni ja pääsin esittämään kysymykseni.

”Mikä on Disneyland?” kysyin en erityisemmin keltään ja kaikilta autossa olijoilta. Emily katsoi minua huvittuneena, mutta Nicolas kertoi tavattoman asiallisen oloisena, että se oli eräänlainen teemahuvipuisto. Katsoin häntä kummissani. ”Mikä on teemahuvipuisto, tai ylipäätään huvipuisto?” kysyin ja Emily tuntui muuttuvan liki yhtä punaiseksi kuin hiuksensa pidättäessään naurua.

Nicolas katsoi minua, kuin olisin ollut kamala aasi ja huokaisi ja alkoi luennoimaan ties mistä vekottimestä, härpättimestä ja muusta, mutta minusta tuntui, että puolet hänen puheistaan meni minulta ohi. Emily katsoi minua pahoittelevasti ja hymyili taas nätisti. ”Sorry”, hän kuiskasi. ”Nicolas on aina olevinaan tollainen neropatti.”

Katsoin häntä ja minusta tuntui ylipäätään oudolta, kuin en olisi tajunnut mitään. Tunsin itseni jopa avuttomaksi, kun tajusin, etten voisi kaivaa sauvaa esille ja auttaa asiaa mitenkään. Ja minä kun olin kuvitellut, että olisin fiksu ja oikeasti tietäisin asioista. Tietäisin jästeistä.

Nicolas seposti jotain painovoimasta ja fysiikasta, enkä ymmärtänyt yhtään, vaikka olisin kuinka halunnut. Vilkaisin Emilyä ja hän pudisti päätään.

”En mäkään ymmärrä, mutta kohta näät!” tyttö kuiskasi. Katsoin häntä yllättyneenä. Ilmeisesti tämä luento ei ollutkaan mitään perustavaa jästimäisyyttä, vaan Nicolas puhui jostain seikkatiedosta. Hymyilin, sillä olisinhan minäkin voinut saarnata esimerkiksi taikasauvojen kaltevuuden vaikutuksesta loitsun tehoon, mutta annoin Nicolasin puhua tietämäänsä.

Ensimmäistä kertaa tuntui, että jästeillä saattoi olla kummallisen paljon erilaista tietoa ja selitystä asioille joihin oli vain yksi selitys, taikuus. Siitä huolimatta pyrin kuuntelemaan pojan puhetta, sillä ajattelin vielä oppivani jotain. Ainakin jästitiedon professorini saisi olla nyt ylpeä.
Tämä hahmo ei ole roolipelillisesti enää mukana, mutta jos näet uuden viestin, niin haamuilen todennäköisesti ylläpidon asioilla :)

Hahmoni: Evelyn Clément, Deborah Samatha Fey ja Nicolas Cartier
Evelyn Clément
Ylläpitäjä
 
Viestit: 850
Liittynyt: 04 Loka 2014, 16:27

Re: Noita huvipuistossa

ViestiKirjoittaja Evelyn Clément » 29 Elo 2015, 20:07

// Kirjoitusintoni tämän pelin suhteen tuntuu olevan vain laskussa ja laskussa. Valtaisan ihmejuonen onnistuin saamaan keksittyä, mutta toteutus on hieman jäänyt. Mikäli mahdollista, olisin jatkamassa peliä lähiaikoina, mutta jos viestiä ei ala ilmestymään seitsämänteen päivään syyskuuta mennessä, niin tämän voi suosiolla kuopata ja sulkea. Pahoittelen, mutta tuntuu, että hylkään vaan jokaisen kirjoituksen, jota olen tekemässä tästä aiheesta... //
Tämä hahmo ei ole roolipelillisesti enää mukana, mutta jos näet uuden viestin, niin haamuilen todennäköisesti ylläpidon asioilla :)

Hahmoni: Evelyn Clément, Deborah Samatha Fey ja Nicolas Cartier
Evelyn Clément
Ylläpitäjä
 
Viestit: 850
Liittynyt: 04 Loka 2014, 16:27

Re: Noita huvipuistossa

ViestiKirjoittaja Evelyn Clément » 11 Syys 2015, 22:29

//Okei, jatkan tätä sittenkin, mutta tästä tulee pitkä ja hidas prosessi. Hahhaa... en varmaan koskaan saa tätä valmiiksi. Noh, ketään muu (kuin minä) ei kärsi.//

Serkkuni alkoivat katsella maisemia ja huusivat jotain golffista, mutten ollut varma mitä sekin oli tarkoittavinaan. Jonkun aikaa kuljimme sen jälkeen suoraa ja sitten päädyimme johonkin pyörteeseen, joka minulle nimettiin liikenneympyräksi. (Siinä vaiheessa kuski katsoi minua hölmistyneesti ja hymyilin hänelle viattomasti, vaikka se ärsytti minua suunnattomasti).

Saavuimme hetken päästä taas uudestaan liikenneympyrään, mutta vain minä kiinnitin siihen huomiota, kun Emily kiljui jotain kuumailmapallosta. Se meni minulta yli ymmärryksen, kunnes näin tuonkin vekottimen taivaalla. Nicolas alkoi selittämään senkin toimintaperiaatetta, mutta tällä kertaa kuuntelin vain puolella korvalla ja toista puolta en edes yrittänyt ymmärtää.

Taksiauto pysähtyi siihen liikenneympyrään ja William alkoi puhumaan jotain kuskin kanssa ja sitten me jo nousimmekin kyydistä. Monsieur Clément ilmoitti vievänsä laukut jo hotellille ja meidän muiden tehtäväksi jäisi tutustua Disneylandiin. Emily vinkui kuumailmapallon kyytiin, kun Nicolas kaivoi kartan esille ja alkoi esitellä paikkoja. Hän oli kuulemma käyttänyt jotain guugle mäpsia ja mitälie muuta mahdollista ja luetteli nyt, että tuossa vasemmalla olisi Walt Disney Studiot, joissa oli myös jotain vekottimia ja edessä päin taas itse Disneyland puisto. Niinpä ryhmä rämämme lähti taivaltamaan sitä kohti.

Suuntaamme pienemmästä rautaportista sisään ja edesämme kohoaa punakattoinen linna. Nicolas mainitsee sen olevan yksi hotelleista, joskaan ei se hotelli jossa me yövymme. Katson häntä hieman nolostuneena, sillä en ollut edes tiennyt, ettemme yöpyisi Clémentien kodossa, vaan hotellissa. Tuo perhe oli tainnut suunnitella tätä reissua hieman enemmän. Ja minulle kun olisi kelvannut ihan tavallinen perhe-elämäkin.

Kun saimme hotellin kierrettyä, sekä junaradan jälkeen, edessämme avautui Maint Street U.S.A. jossa oli useita liikkeitä ja ties mitä muuta. Sana häkeltynyt taida kuvata riittävästi tunnetilaani. Joka paikassa oli karmivasti jästejä, rakennukset olivat outoja ja suuria ja useimmin pastillin värisiä. Ja jossain horisontissa komeili vaaleanpunainen linna. Se on prinsessa Ruususen linna, Emilykin tiesi ja en voinut olla ihmettelemättä, miksi ihmeessä joku prinsessa asui täällä. Sitten selvisikin, että tuo henkilö olikin satuhahmo.

Emily halusi väkisin sinne ensin, joten sinne me suuntasimme ja tuijottelin ympärilleni. Emily alkoi ottaa valokuvia jollain jota nimittää kameraksi ja virne kohosi kasvoilleni. ”Liikkuvatko nuo?” kysyin Nicolasilta ja hän katsoi minua taas tuolla jo tutuksi tulleella oletko-aivan-sekaisin-katseellaan. ”Ei tietenkään”, hän sanoi ja hymyilin hänelle salaperäisesti. ”Noh, taidanpa tietää liemen, joka tekisi kuvat liikkuvaksi”, paljastin ja tällä kertaa nautin hänen hämmennystään, joka sitten jatkui kiinnostuksella. Mainitsin, että voin joskus näyttää, vaikkei se täällä onnistukaan ja poika mulkaisi minua ärtyneenä.

Linna tuli kierrettyä ja talsimme eteenpäin. Vuorottelin Nicolasin kanssa luennointi vuoroista, joissa minä puhuin taikuudesta ja sen mahdollisuuksista ja hän jästikeksinnöistä. Huvittavaa koko puheissa oli, ettei kumpikaan tainnut uskoa toisen sanomia, vaikka tuntui silti kuuntelevan muka teeskennellen kiinnostamatonta.

Ensimmäinen vuoristorata, jossa koskaan olen ollut, taitaa kyllä jäädä viimeiseksi sellaiseksi. Ensinnäkin en edes ymmärrä miksi kukaan haluaa ehdoin tahdoin tehdä mitään sellaista, kuin kiinnittyä vaunuun ja kiitää ylös ja alas ja sivulle ja toiselle hurjaa vauhtia. Sitä paitsi se oli jästilaite ja koko höskää ei varmana oltu vankennettu taikuuden suomalla mahdollistavalla turvalla. Jos olisin tiennyt, mikä koko vuoristorata on, niin en olisi siihen suostunut menemään.

Mutta minä en tiennyt. Kun Nicolas kuuli siitä, hän luotsasi meidät suoraan päätä jollekin Indiana Jonesin paikalle, Adventurelandiin. Päädyimmme portille, josta tulvi ihmisiä sisään. Pian selvisi, että tuossa oli kuitenkin lippujono, joka kesti ehdottomasti pidempään, kuin olisin viitsinyt odottaa. Enkä ollut ainut, sillä Emily alkoi jo ensimmäisen viiden minuutin päästä valittamaan tylsyyttä. Toivoin, että olisin voinut ottaa sauvani ja loitsia, niin olisin keksinyt ohjelmaa tuolle jästille vaikka kuinka pitkäksi aikaa ja luultavasti parille muullekin jonottajalle. Tai ainakin paljon ihmettelyä ja päänvaivaa.

Itse asiassa koko säädös taikuuden piilottelusta tuntui minusta typerältä. Eivätkös ihmiset oppisi pitämään sitä normaalina? Eikö taikuus toisi niin paljon helpottavuutta maailmaan? Mitä kaikkea turhaa jästeillä olikaan ja miten taikuus voisi heitä auttaa! Ja kesän taikomattomuus? Mitä haittaa siitäkin voisi olla? Miten kummassa professorit kuvittelivat, että läksyjä saattoi tehdä, jos ei voi taikoa?

Koulu oli tietysti eri asia, siellä sai taikoa, mikä olikin monella yksi syy jäädä sinne. Tosin ei minulla. Mutta minä olinkin huono esimerkki. Olin poikkeus. Olin opiskellut kotiopetuksessa, joten minulla oli lupa taikoa kotini sisällä. Ainakaan minun tietääkseni tuo lupa ei ollut peruuntunutkaan. Siitä tosin ei ollut apua tämän hetkisessä tilassa.

Vihdoin pääsimme lähemmäs kohdetta ja liput tuli hankittua, itse asiassa samalla kahdelle päivälle, mutta meille selvisi myös, ettei Emily pääsisi laitteeseen. Emily nosti tästä loisteliaan itku-potku-raivarin. ”anteks, anteks. Se ei olla 140 sentti.”, huvipuiston työntekijä yritti selostaa surkealla ranskalla. Aloin puhua hänelle englantia, mistä hän oli kiitollisen oloinen, mutta vaikka toistin asiat muille, niin en itse tajunnut niitä kovinkaan hyvin. Nicolas tosin ilmeni liki yhtä hyväksi englanniltaan, kuin minä, joten minua ei edes olisi tarvittu.

”Noh, mitäs nyt?” Juliette kysäisi. Nicolas totesi, että hän ainakin menisi vuoristorataan ja sillä selvä. Hän myös ilmoitti, että minä menisin sinne. Juliette katsoi minua mietteliäästi, aivan kuin ei osaisi päättää jotain, tai olisi huolestunut jostain. ”Haluatko mennä?” hän kysyi. ”Määki”, Emily vinkui. Kohautin olkiani. ”Ihan samahan se on”, sanoin ja yritin hymyillä hieman. Miksi ihmeessä he edes näkivät niin paljon vaivaa minun takiani? Kysyivät minun mielipidettä? Se tuntui oudolta. En koskaan ollut tottunut saamaan näin paljoa huomiota.

”Mäkin! Määki haluan, äitii!” Emily rääkyi. ”Hyvä”, Nicolas sanoi. ”Tuu.” Ja niin hän lähti puikkelehtimaan kohti kyseistä laitetta. Rouva Clément katsoi minua pahoittelevasti ja kääntyi sitten tyttärensä puoleen. Hän supatti jotain Emilyn korvaan ja he siirtyivät sivummalle odottamaan ja minä kipitin Nickolasin perässä seuraavaan jonoon. Tämä jono tuntui kuitenkin sujahtavan nopeammin, sillä jonotusalue kierteli lavastetun temppelin sisällä ja katselin ympärilleni samalla kun valaistuin Indiana Jones elokuvista, tai ylipäätään elokuvista.

Näytimme ranneke-lippuja ja astahdimme laitteeseen. Ensi alkuun se vaikutti vain vaunuilta. En tiennyt mitä muutakaan odottaa, mutta Nicolasin virneilyt tuntuivat minusta hieman oudoilta. Katselin eteenpäin ja poika laski alas jonkinlaisen pidikkeen. Ainakin siitä kuulemma sai pitää kiinni, jos halusi. Rypistin kulmiani ja säpsähdin, kun koko höskä nytkähti liikkeelle.

Nikolas näytti innostuneelta, mutta minua jännitti. En tiennyt yhtään mihin minä olin ajautunut. Enkä välttämättä olisi halunnutkaan tietää. Nitinä ja natina saatteli vaunut ylöspäin. Hetkinen... ylös? Sillä hetkellä minulle tuli kumma tunne haluta kaikkoontua pois, silläkin uhalla, että olisin vain haihtunut ilmaan. Ainakaan en olisi ollut siinä, missä olin.
Tämä hahmo ei ole roolipelillisesti enää mukana, mutta jos näet uuden viestin, niin haamuilen todennäköisesti ylläpidon asioilla :)

Hahmoni: Evelyn Clément, Deborah Samatha Fey ja Nicolas Cartier
Evelyn Clément
Ylläpitäjä
 
Viestit: 850
Liittynyt: 04 Loka 2014, 16:27

Re: Noita huvipuistossa

ViestiKirjoittaja Mila Molina » 30 Kesä 2016, 19:30

Kiitos laadukkaasta tarinasta / roolipelistä! Lukitsen pelin, sillä siihen ei ole kirjoitettu lainkaan viestejä tämän vuoden puolella.

Evelyn Clément: 8 p
Mila Molina (64): Taikakoulu Châteaun entinen rehtori, nykyään vain ennustuksen opettaja. Ankara ja määrätietoinen tiukkapipo.
Muut hahmoni: Ronja Blomroos, London Morel & Michelangelo Pele
Avatar
Mila Molina
Opettaja
 
Viestit: 2369
Liittynyt: 11 Joulu 2011, 20:13
Opetettava aine: Ennustus


Paluu Lukuvuosi 2015-16

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa

cron