Yksityisopetusta kuolonsyöjälle

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Aikaa kului, ja Athelard hengitti hiljaa. Ainoat äänet jotka huoneessa kuuluivat olivat koiran tassujen hiljaiset askeleet, kun se käveli lähemmäs. Hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa, se humisi heidän ympärilleen. Ja sitten sekin hiljainen ääni lakkaa kuulumasta, ja Athelard nostaa päänsä huokaisten.

Hänen silmänsä ovat laajentuneet, niiden säkenöivä vihreä oli himmentynyt vihasta ja jostain muusta, selittämättömästä tunteesta tummaksi.
Hiuksiin valunut muste tipahtelee lattialle, ja sillä hetkellä hän näytti varsin paljon todelliselta itseltään puoliksi mustahiuksisena. Tällä hetkellä oli varsin helppo yhdistää tuolilla istuva nuorimies niihin etsintäkuulutuksiin joita taikaministeriö levitti kaikista etsityistä rikollisista.
Miten huvittavaa sekin oli, kuinka ministeriö määritteli itselleen hankalat tapaukset rikollisiksi ja eristi nuo siten täysin velhomaailmasta. Ja jos yritti päästä osalliseksi, otettiin kiinni ja heitettiin kirottuun Azkabaniin.

Athelard ei näytä heti huomaavan professoria, vaan nostaa kätensä ja tarttuu musteen kastamiin hiuksiinsa, katsoen niitä alakuloisesti. ”Kirottua. Nyt nämä täytyy värjätä uudestaan.” Athelard mumisee varsin pahastuneen kuuloisena. Vasta silloin jatko-opiskelija kääntää katseensa alas ja huomaa koiran ja sauvan sen tassuissa.

Hetken jatko-opiskelija vain katselee koiraa, ilmeen muuttuessa hitaasti raivostuneeksi. Mitä se siinä istui, häntä tuijottaen? Eläimen silmissä oli se sama katse, hivenen syyttävä mutta myös myötätuntoinen. Ja se tuijotti suoraan häneen, hänen lävitseen.
Oliko olemassa mitään ärsyttävämpää kuin tuollainen eläin? Vaikka eihän se oikeasti ollut eläin, vaan se professori.

Athelardin suu vetäytyy viivaksi ja tuo liikauttaa jalkaansa potkaistakseen eläintä. ”Haluatko uuden maistiaisen?” Athelard sähisee kohottaen sauvaansa ja osoittaen sillä tuota. Hänellä ei olisi mitään estettä taikoa tuota rupikonnaksi ja sitten tappaa ja uskoi tuonkin sen tietävän.

[Benjamin Blanchard]

Athelard ei huomannut Benjamia heti. Valitti jotain hiuksistaan vain. Kun hän huomasi Benin hän yritti potkaista tuota. Benjamin väistyi hieman ja murisi tuolle paljastaen hampaansa. ”Haluatko uuden maistiaisen?” Athelard kysyi ääni täynnä vihaa. Benjaminille riitti. Hän ei halunnut nähdä osoittavaa sauvaa tai kuulla kirouksia. Muutamassa sekunnissa tuo muuttui takaisin omaksi itsekseen. Mikään ei ollut muuttunut, tuolla oli samat vaatteet yhä ja samat kasvot. Tuo heilautti sauvaansa pienesti ja tuoli jolla Athelard istui kaatui kumoon. Professori ei tarvinnut kaikkiin loitsuihinsa sanoja, vain taitojaan ja älyään.

"Jätä ne kiroukset vain sanomatta kiitos", tuo vastasi tyynesti, mikä oli aikamoinen ennätys kidutetulta ja vihaiselta ihmiseltä. Hän ei tiennyt miksi Athelard oli valinnut kaikista loitsuista kidutuskirouksen. Sen pahimman ja vieläpä lailla kielletyn.

"Miksi?!" Tuo kivahti pian ja katsoi Athelardia. "Tajuatko yhtään mitä teit?!" Tuo huutaa vihaisena kivuissaan. Häntä sattui yhä mutta ei hän voinut jäädä maahankaan istumaan. Hänen täytyi selvittää ongelmat tuon oppilaan kanssa, mutta se ei tuntunut onnistuvan. Ei jos tuo käytti moisia taikoja ja oli noin vihainen. Benjamin katsoi Athelardia vastausta odottaen. Selitys oli ainoa asia minkä hän halusi kuulla.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Jatko-opiskelija puree hammasta yhteen kun opettaja kaataa hänen tuolinsa, ja laskee hitaasti kymmeneen. Hän nousee pystyyn aavistuksen verran huojuen, vilkaisten sitten tuolia välinpitämättömästi.
”Kuinka? Tajuanko minä mitä teen?” Athelard kysyi kummissaan, silotellen kaapuaan. Sen hihat olivat rypistyneet ja maasta oli tarttunut helmaan hieman pölyä. Pienellä sauvan heilautuksella roskat kuitenkin katoavat ja Athelard on jälleen tyytyväinen, sillä katsoo professoria silmät tuikkien.

Opettaja vaikutti yllättävän vihaiselta, eikä hän voinut tajuta miksi. Ei nyt yhdestä pikku kirouksesta noin kamalasti tarvinnut suuttua. Pimeyden voimilta suojautumisen opettajana tuo oli kyllä harvinaisen sokea.
Opettajan ääni oli harmittavan korkea, ja Athelard katsoo tuota pahastuneena. Kaikeksi onneksi tuo ei kuitenkaan näyttänyt edelleenkään tajuavan kenen kanssa oli tekemisissä, pitäisikö siitä kiittää?

Huokaisten Athelard alkaa selvittämään hiuksiaan jättäen professorin täysin huomioitta. Muste sotkee hänen hiuksensa, saa ne näyttämään hänen todelliselta hiusväriltään jonka Athelard oli peittänyt hiusvärillä.

Taikaministeriö olisi ollut hänen kimpussaan sillä samalla sekunnilla, jos Athelard olisi esiintynyt koulussa mustahiuksisena. Joten ainoa mahdollisuus oli naamioitua. Harmittavaa, mutta se auttoi. Häntä ei ollut tunnistanut vielä kukaan. Vihreät silmät tuikkivat huvittuneina.
Lucia olisi pojastaan ylpeä, jos tuolta jostain häntä katseli… Isäänsä Athelard ei muistanut, mutta epäili tuon olevan varsin pettynyt jos saisi kuulla että hän oli seurannut äitiään Pimeyden Lordin palvelijana.

Mutta nuo molemmat olivat kuolleet, eivätkä voisi ajatella enää yhtään mitään. Joten oli ajanhaaskausta kuvitella mitä nuo sanoisivat. Katkera pala nousee Athelardin kurkkuun ja tuo mulkaisee opettajaa kuin kaikki olisi tuon syytä. Ja niinhän se olikin. Oli oikein syyttää muita tästä, he olivat tämän murhenäytelmän aiheuttaneet.

[Benjamin Blanchard]

Athelard nousi ylös maasta ja puhdisti pölyt vaatteiltaan. Hän vaikutti varsin tyyneltä. Professori mietti mistä moinen käytöksen muuttuminen mahtoi johtua?

”Kuinka? Tajuanko minä mitä teen?” hän kysyi nätisti, täysin viattomasti. Benjamin katsoi häntä vakavana. Toisella ei näyttänyt olevan mitään huolia. Aivan kuin hän ei olisi tajunnut mistä puhuttiin.

"Kidutit. Tajuat kai sen? Kidutit ilman mitään syytä, kirouksella joka on kielletty. Kirouksella jonka käytön takia saattaa joutua Azkabaniin", professori selitti vihaisena ja katsoi opiskelijaa joka ei tuntunut tajuavan tekonsa vakavuutta. Tuo näytti huvittuneelta ja se sai Benjaminin olon entistä epämukavammaksi.

"Miksi? Kannattaisi selittää, nyt. Heti." Hän käski hiuksiaan selvittelevää Athelardia. Musta muste tuon valkoisilla hiuksilla näytti oudolta. Likaiselta, mikä ei sopinut hänen huoliteltuun ja siistiin tyyliinsä. Nuori mies mulkaisi häntä. Benjamin mulkoili takaisin ja ihmetteli miksi oppilas oli niin tehnyt? Itsehän tuo oli mennyt kiroamaan opettajansa, turha sitä oli mulkoilla kun pyydettiin selitystä! Benjamin tiesi että aurorit eivät passittaneet nuoria henkilöitä Azkabaniin, jos he menivät nyt kerran kiroamaan jonkun. Eikä Benjamin kokenut halua mainita asiasta kenellekkään. Athelard oli hänen silmissään vain... impulssiivinen hermonsa menettänyt oppilas jota Benjamin oli mennyt härnäämään. Ongelmahan oli se että professorilla ei ollut aavistustakaan mikä hänen käytöksessään tai puheissaan, oli saanut oppilaan suuttumaan. Jotain vakavaa tuo oli selvästi tietämättään sanonut ja se oli loukannut Gryania.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Hän huokaa. ”Ai, tarkoitit sitä. Totta kai minä tiedän että anteeksiantamattomista kirouksista joutuu Azkabaniin. Se opetetaan ensimmäisellä tunnilla.” Athelard kohauttaa olkiaan ja hymyilee edelleen sitä viatonta hymyään, joka ei sovi laisinkaan hänen kasvoihinsa ja saa arven vain korostumaan entistä enemmän.

Opettaja oli täydellinen pehmo. Vaati selitystä Athelardin käyttäytymiselle, puhui kuin pikkukakaralle. Mulkoilikin vielä, ilman mitään syytä.
Jo oli… Athelardin teki mieli huitaista sivuun toisen puheet ja käyttää viimeinkin kirouksista viimeisintä, voimakkainta. Sitä vastaan tuolla ei olisi mitään mahdollisuuksia… Mutta opettajan kuolemaa olisi hivenen vaikea selittää. Ja sitten alkaisi jälleen loputon jahti. Athelard huokaisi.
Ei hän sitä jaksanut.

”Halusin vain kostaa vanhempieni puolesta. Anteeksi jos satutin sinua, et ole oikea henkilö kirouksiani kokemaan. Pyydän anteeksi.” Athelardin äänensävy on pahoitteellinen, mutta tuon ajatukset liikkuvat aivan toisaalla. Oli hyödyllistä osata puhua ja ajatella samaan aikaan…

Hänen äitinsä oli kaikesta päätellen todellakin rakastanut auroria, miestä jonka kanssa meni kihloihin. Ja sitten tuo aurori oli äkillisesti kuollut. Athelard oli saanut selville hänen nimensä vasta pitkien selvitysten jälkeen, joutunut anomaan Lordia kauan jotta tuo oli sallinut sen. Peter Gryan. Huomaamattaan Athelard muotoilee ääneti nimen huulillaan, sulkien puoliksi silmänsä

[Benjamin Blanchard]

”Ai, tarkoitit sitä. Totta kai minä tiedän että anteeksiantamattomista kirouksista joutuu Azkabaniin. Se opetetaan ensimmäisellä tunnilla.” Tuo sanoi huokaistuaan. Tuon kepeä äänensävy ja hymyilevät kasvot eivät sopineet keskusteluun. Benjamin tunsi itsensä epäonnistuneeksi. Huonoksi opettajaksi joka ei osannut hillitä itseään. Tosin nyt ei ollut varaa ajatella itseään, hänen pitäisi vain selvittää tämä juttu.

”Halusin vain kostaa vanhempieni puolesta. Anteeksi jos satutin sinua, et ole oikea henkilö kirouksiani kokemaan. Pyydän anteeksi", tuo sanoi pahoillaan ja Benjamin hämmentyi. Hän ei oikein ymmärtänyt, miksi tuon piti kostaa Benjaminille? Ei hän ollut tehnyt mitään tuon vanhemmille. Ei ainakaan tietääkseen. Hän katsoi Athelardia vakavana, peittäen hämmentyneen olemuksensa onnistuneesti.

"Kostaa vanhempiesi puolesta?" Hän kysyi katsoen Athelardia epäuskovasti. "Ei mene tajuntaan", hän sanoi olkiaan kohauttaen ja viitaten ohimoaan nopeasti. Miten hän olisi edes voinut ymmärtää? Eihän tuo ollut koskaan tavannut tuon vanhempia.

"Jos puhut nyt siitä mitä sanoin isästäsi, olen pahoillani", tuo valehteli ja vilkaisi Athelardia mukamas pahoillaan.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Jatko-opsikelija hymyili ymmärtävästi. ”Aivan, ei varmasti menekään. Voisitko siis unohtaa sen mitä äsken sanoin?” Athelard kysyi, hänen äänensä kuulosti aidon pahoittelevalta. Kuin hän olisi pahoillaan siitä että opettaja ei ymmärtänyt hänen sanojaan.
”Eikä sinun tarvitse olla pahoillasi siitä mitä sanoit, se on täysin ymmärrettävää. Minun tulisi olla pahoillani sillä hämmensin teitä.” Hymy oli muuttunut ja Athelard katsoi kiinteästi professoria eivätkä hänen sanansa muistuttaneet enää pahoillaan olevaa, vaan ilme oli pikemminkin kuin sudella joka odottaa puraisevansa uhriaan.
Athelard ottaa askeleen eteenpäin ja hymy laantuu alkaen muistuttaa yhä enemmän irvistystä.

Typerä professori… Kuvitteli että sai käyttäytyä kuinka tahtoi, puhua hänelle epäkunnioittavasti.
Hän ei todellakaan aikonut antaa sellaista anteeksi, eikä opettaja tulisi pääsemään kuin koira veräjästä. Sananlasku saa Athelardin naurahtamaan ääneen, todellakin. Harmi ettei täällä ollut veräjää, olisi voinut kokeilla ihan huvikseen.

Kidutus-loitsu olisi parhain, sillä se onnistui häneltä parhaiten, joten ei kannattanut ottaa riskiä että joku muu loitsu epäonnistuisi. Vai kannattiko? Mutta toisaalta, tuo oli varautunut kidutukseen. Eivätkä muut kiroukset olleet anteeksiantamattomia, vaikka pahoja nekin.
Aivan kuin hän olisi sellaisesta välittänyt. Mutta tätä hän ei aikonut jättää kostamatta. Hänelle ei ohimoita koputeltu.

”Keholeijus!” Athelard tekee päätöksensä, ja nostaa nopeasti sauvansa, osoittaen sillä professoria. Tuolla ei olisi mitään mahdollisuutta suojautua häneltä. ”Sektumsempra!” Athelard sähisee, heilutellen sauvaansa. Nämä eivät olleet yhtä voimakkaita loitsuja kuin kidutuskirous, mutta ne olivat silti varsin toimivia, niin vihainen Athelard oli.
Hänen sauvansa teki liikkeitä käden mukana, valonvälähdykset seurasivat toisiaan.
Huoneessa kaikui nauru, eikä Athelard tajunnut sen tulevan itsestään. Hänen vihreät silmänsä tuikkivat hurmiosta.

//Tässä on hyvä lista loitsuista, otin nämäkin tuolta: http://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_H ... loitsuista

[Benjamin Blanchard]

”Aivan, ei varmasti menekään. Voisitko siis unohtaa sen mitä äsken sanoin?” Hän sanoi pahoitellen. Benjamin nyökkäsi pienesti. Ehkä molemmat olivat hieman sekaisin sillä hetkellä eivätkä edes huomanneet mitä sanoivat?

”Eikä sinun tarvitse olla pahoillasi siitä mitä sanoit, se on täysin ymmärrettävää. Minun tulisi olla pahoillani sillä hämmensin teitä", Athelard kertoi hymyilemättä. Tuon äänensävyssä ja olemuksessa oli tapahtunut nopea muutos. Tuo vaikutti nyt paljon uhkaavammalta kuin äsken, eikä ystävällisyydestä ollut tietoakaan. Tuon katse oli päättäväinen ja hymy muistutti irvistystä. Benjamin nosti leukaansa hieman ja katsoi toista tajuamatta mitä tulisi tapahtumaan.

Benjamin oli varma ettei opilaan mielessä liikkunut mitään hyvää. Pelkkä ilme kertoi sen, eikä aiheeton naurahdus vaikuttanut hyvältä. Siinä tuo seisoi, aivan Athelardin edessä sanomatta sanaakaan. Hän astui askeleen kauemmas, varovasti ja harkitusti. Athelard oli myös harkinnut jotain selvästi.

"Keholeijus!" Tuo lausui loitsun nostettuaan sauvansa nopeasti. Opettajan refleksit olivat yhä nopeat, mutta tällä kertaa hän hävisi. Nykäisy vasemassa jalassa johti siihen että tuo roikkui pää alaspäin ilmassa, mielestään erittäin epämukavasti. Kidutettua kehoa särki vaikka kuinka, eikä professori ollut tottunut moiseen rääkkäykseen.

"Sektumsempra!" Athelard sähähti sivaltaen ilmaa sauvallaan. Benjamin loihti suojan itselleen ja suoritti keholeijuksen vastaloutsun, jonka vaikutuksesta tuo rämähti maahan. Professori kirosi Athelardin nauraessa. Hänen kilpiloitsullansa ei ollut enää suojaa tarjottavaksi ja sen takia Athelardin loitsut osuivat Benjaminiin.

"Lopeti!" Benjamin loitsi ja heilautti sauvaansa jolloin kaikki tuntui pysähtyvän. Tuo oli noussut ylös maasta huomaamattaan ja osoitti Athelardia taikasauvallaan. Hän tunsi kipua erityisesti kasvoissaan ja kyljessään. Aivan vasemman silmän vieressä oli verta vuotava avohaava. Benjaminille se oli suuri kolaus, tuo ei halunnut arpia itseensä, ei etenkään kasvoihinsa.

"Tainnutu!" Hän sanoi ja sanoja seurasi punainen valonvälähdys. Professori katsoi täysin seonnutta Athelardia tietäen että tuo estäisi hänen tylsän loitsunsa helposti. Benjamin -toisia ajattelevana hörhönä- ei halunnut satuttaa Athelardia vaikka tuo halusi selvästi satuttaa Benjaminia.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Opettaja ottaa askeleen taaksepäin, mutta Athelard on nopeampi. Loitsu osuu, ja opettaja pyörähtää ympäri jääden killumaan ilmaan jaloistaan roikkuen, kaapu hullunkurisen näköisesti valahtaneena pään yli. Valkea paita näkyy, ja Athelard purskahtaa entistä raikuvampaan nauruun. Mutta sitten opettaja tekee jotain, vastaa loitsulla, ja se oli jotain jota Athelard ei olisi odottanut. Vielä vähemmän, että tuon epätoivoisesti lausuma taika olisi toiminut. Mutta niin se teki, ja vihaisesti hammasta purren Athelard katsoo professoria. Mokomakin pelkurimainen pujoparta.

Hieman yllättyneenä vastaloitsusta Athelard jää seisomaan sauva yhä koholla, painaen sitten hitaasti katseensa nyt maassa rähmällään makaavaan opettajaan. Tuon kasvoissa oli haava, mutta muuta vahinkoa Athelard ei erottanut aiheuttaneensa. Kirottua, loitsun olisi pitänyt onnistua paremmin.
Mutta toisaalta… Näytti siltä että tuo yksi pieni vastaloitsu oli vienyt kaikki professorin voimat. Joten hänen olisi helppoa päättää tuon päivät.

Voimatta enää hillitä itseään jatko-opiskelija naurahtaa mielipuolisesti, ja kohottaa sauvan eteensä kun kuulee toisen lausuvan väsyneellä äänellä tainnutu-loitsun. Taika kilpistyy, ja Athelardin huulet vetäytyvät paljastaen hampaat ja hän astahtaa askeleen kauemmas tyytyväisenä.
Ei peloissaan, vaan pikemminkin parempaa kulmaa hakien.

Professori oli kyllä harvinainen pelkuri, hän mietti, sillä vaikka Athelard oli tehnyt kaikkensa tuota satuttaakseen, antaakseen opetuksen, yritti tuo yhä minimoida vahingot. Naurettavaa. Jos hän olisi taistellut toista kuolonsyöjää vastaan olisi ensimmäisenä vastataikana vihollista vastaan ollut tappokirous. Luonnollisesti.

Viitsimättä enää pidentää taistelua, liian hurmioituneena kyetäkseen miettimään mitä hyötyä elävästä opettajasta olisi, tai sitä suurta vahinkoa jos hän tuon tappaisi, Athelard laskee sauvaansa kunnes osoittaa professori Blanchardia.
Hänen kasvonsa kuvastavat lähes todellista pahoittelua, mutta silmissä kiiluu odotuksen päättymisestä innostunut kiille ja hurmioitunut kikatus purkautuu huulilta.
Viimeinkin hän tiesi.
Athelard ei ollut enää vihainen, eivät mitkään toisen sanoista todella olleet häntä satuttaneet. Tai, olihan oikein kostaa vanhempien puolesta, mutta nyt oltiin jo henkilökohtaisella tasolla.
”Avada kedavra!” Athelard kuiskaa lähes hellästi toiselle ääntäen sanan huolellisesti, pitäen huolen siitä että taika varmasti onnistuisi. Hänen sauvansa osoittaa professoria lähietäisyydeltä, sen ei ollut mahdollista epäonnistua. Viimeinkin.

[Benjamin Blanchard]

Athelard nauroi mielipuolisesti ja katsoi Benjaminia. Tuon silmistä kuvastui hulluus ja pahuus. Kylmä pahuus tuntui ilmassa ja tuon eleissä. Se oikein huokui hänestä. Tietenkin Athelard torjui hänen loitsunsa ja nauroi vielä päälle. Nuorukainen rauhouttui ja kikatti pehmeästi. Tuo katsoi Benjaminia katseella joka näytti pahoittelevalta ja hieman surulliselta. Kylmä tunne valtasi Benjaminin kehon. Se oli pelko ja tieto siitä mitä tulisi tapahtumaan.

"ATHELARD ÄLÄ!" Hän karjui samaan aikaan kun toinen lausui tappokirouksen pehmeällä äänellään. Vihreä sokaiseva valonvälähdys valtasi huoneen ja ainoa ääni jonka saattoi kuulla oli Athelardin nauru. Benjamin toimi sekunneissa, toivoen pysyvänsä hengissä. Hän muuttui koiraksi ja hyökkäsi Athelardin kimppuun väistäen kirouksen. Kirous osui pulpettiin sytyttäen sen tuleen. Benjamin iski hampaansa Athelardin ontuvaan, heikompaan jalkaan ja kaatoi hänet maahan. Seuraavaksi koira puri opiskelijan sauvakättä niin että tuo joutui päästämään irti. Animaagi huitaisi sauvan kauemmaksi tassullaan ja perääntyi kauemmas Athelardista. Hetkessä tuo oli taas omaitsensä. Professori tunsi verenmaun suussaan mutta se ei häirinnyt häntä. Hän nappasi Athelardin sauvan lattialta ja nousi ylös osoittaen Athelardia sillä. Tuo oli aseeton ja makasi maassa haavoittuneena.

Benjamin heilautti sauvaa sanoja sanomatta ja sai Athelardin pyörtymään. Hän hengitti nopeaan tahtiin ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Hän oli nyt turvassa. Kun hän laski kätensä pois kasvoiltaan ne olivat veressä. Tietenkin hän tunnusteli kasvojaan heti ja parahti kun koski haavoihinsa. Toinen niistä vaelsi oikealta vasemmalle viistosti ja se alkoi hieman kulmakarvojen yläpuolelta, päättyen vasemman posken kohdalle. Sehän oli keskellä hänen kasvojaan! Kuinka tuo voisi peittää semmoisen jäljen? Pienempi haava oli vasemmalla puolella hänen kasvojaan. Tämä jälki oli viilletty vasemman silmän yläpuolelle ja se loppui tuon silmän viereen.

Benjamin sulki silmänsä ja mietti hartaasti. Athelardilla oli puremajäljet jalassaan ja kädessä. Benjamin ei halunnut tuolle lisää arpia. Arpi toisen kasvoissa oli tarpeeksi tuolle. Niinpä Benjamin otti oman sauvansa lattialta ja laittoi tuntemattoman sauvan taskuunsa. Tuo oli aivan erilainen verrattuna Benjaminin omaan sauvaan. Liian voimakas ja jotenkin synkkä. Hän repäisi valmiiksi repeytyneen hihan auki ja katsoi vaurioita. Benjamin veti syvään henkeä ja aloitti.

"Vulnera sanetur. Vulnera Sanetur..." kuuluivat hiljaiset sanat huoneessa. Veri vaelsi takaisin miehen ranteeseen ja haava pieneni pienenemistään, niin kauan kunnes se katosi kokonaan. Verta putoili maahan Benjaminin kasvoista ja tuo yritti olla välittämättä. Hän korjasi revityn hihankin yksinkertaisella loitsulla. Taas tuo repi toisen vaatteita voidakseen parantaa toisen haavat. "Vulnera sanetur, vulnera sanetur, vulnera sanetur", hän loitsi ja puremajäljet katosivat. Kangaskin oli taas kuosissa, vaikka se olikin hieman verinen.

Benjamin nousi ylös ja käveli opettajanpöytänsä luokse. Hän nosti kaatuneen tuolin ja istui sille. Professori osoitti roihuavaa pulpettia sauvallaan ja lausui loitsun joka sammuttaisi tulen. Vettä suihkusi tulta kohti ja se alkoi sammumaan nopeasti. Tuli sammui ja opettaja lopetti loitsimisen. Hän käänsi katseensa eteenpäin ja katsoi tyhjyyteen. Hänen kasvonsa olivat pilalla. Miten tuo kehtaisi näyttää niitä kenellekkään? Mies tunsi kuinka kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Tuo puri rystysiään ja katsoi ikkunoita. Kyllähän haavat saisi parannettua loitsuin mutta näin syvistä jäisi selkeät arvet, hän ajatteli.

Suolavesi sekottui vereen ja valui alas hänen partaansa. Tuo oli selvinnyt tappokirouksesta muuttumalla kapiseksi piskiksi. Se sai hänet kyynelehtimään. Oli hiljaista. Ei kuulunut ääntäkään ja se oli hyvä. Benjamin pyyhki vedet silmistään hihaansa ja hengitti syvään. Athelard heräisi varmaan aivan pian.