-Athelard-
Aikaa kului, ja Athelard hengitti hiljaa. Ainoat äänet jotka huoneessa kuuluivat olivat koiran tassujen hiljaiset askeleet, kun se käveli lähemmäs. Hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa, se humisi heidän ympärilleen. Ja sitten sekin hiljainen ääni lakkaa kuulumasta, ja Athelard nostaa päänsä huokaisten.
Hänen silmänsä ovat laajentuneet, niiden säkenöivä vihreä oli himmentynyt vihasta ja jostain muusta, selittämättömästä tunteesta tummaksi.
Hiuksiin valunut muste tipahtelee lattialle, ja sillä hetkellä hän näytti varsin paljon todelliselta itseltään puoliksi mustahiuksisena. Tällä hetkellä oli varsin helppo yhdistää tuolilla istuva nuorimies niihin etsintäkuulutuksiin joita taikaministeriö levitti kaikista etsityistä rikollisista.
Miten huvittavaa sekin oli, kuinka ministeriö määritteli itselleen hankalat tapaukset rikollisiksi ja eristi nuo siten täysin velhomaailmasta. Ja jos yritti päästä osalliseksi, otettiin kiinni ja heitettiin kirottuun Azkabaniin.
Athelard ei näytä heti huomaavan professoria, vaan nostaa kätensä ja tarttuu musteen kastamiin hiuksiinsa, katsoen niitä alakuloisesti. ”Kirottua. Nyt nämä täytyy värjätä uudestaan.” Athelard mumisee varsin pahastuneen kuuloisena. Vasta silloin jatko-opiskelija kääntää katseensa alas ja huomaa koiran ja sauvan sen tassuissa.
Hetken jatko-opiskelija vain katselee koiraa, ilmeen muuttuessa hitaasti raivostuneeksi. Mitä se siinä istui, häntä tuijottaen? Eläimen silmissä oli se sama katse, hivenen syyttävä mutta myös myötätuntoinen. Ja se tuijotti suoraan häneen, hänen lävitseen.
Oliko olemassa mitään ärsyttävämpää kuin tuollainen eläin? Vaikka eihän se oikeasti ollut eläin, vaan se professori.
Athelardin suu vetäytyy viivaksi ja tuo liikauttaa jalkaansa potkaistakseen eläintä. ”Haluatko uuden maistiaisen?” Athelard sähisee kohottaen sauvaansa ja osoittaen sillä tuota. Hänellä ei olisi mitään estettä taikoa tuota rupikonnaksi ja sitten tappaa ja uskoi tuonkin sen tietävän.
