Zombie

[Rain Savage]

Hymisin jotain myöntävän kuuloista samalla kun ajattelin, etten minä tosiaankaan ollut menossa sairaalasiipeen. Menisin suorinta tietä omaan pylvässänkyyni, vetäisin verhot kiinni, ja potkaisisin naamaan jokaista, joka erehtyisi raottamaan niitä tämän päivän aikana.

Fey kysyi seuraavaksi, pyörryttikö minua usein. En kuitenkaan ehtinyt vastata mitään, kun hän jo alkoi selittää kaikkea mahdollista anemiasta naisten vaivoihin. Katsahdin noitaa pian sellaisella ”et hitto oo tosissas” -irvistyksellä mutta epäilin, ettei hän ehkä edes huomannut sitä, sillä höpötys sen kuin jatkui. Kyseisen professorin krooninen puheripuli oli entuudestaan tuttu varmaan kenelle tahansa taikajuomia opiskelleelle, mutta pitikö tuon saada kälätyskohtauksensa juuri nyt? Oli vaikea kuvitella olotilaa, jossa olisin jaksanut kuunnella häntä huonommin. Paitsi ehkä juuri ne naistenvaivat. Jos tästä jotain positiivista halusi hakea, niin ainakaan vatsaani ei särkenyt nyt sietämättömän kovaa, vaikka siellä kamalalta tuntuikin.

Juttu eteni joihinkin Britannian velhosairaalan vanhoihin haahkoihin, ja minä yritin vain antaa sen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Siitä huolimatta Feyn jatkuva pölötys tuntui soivan korvissa ja jomottavan päässä. Koetin kävellä ripeämmin että pääsisin edes vähän kauemmas tuosta rasittavasta ärsykkeestä. Heikotuksesta kärsivä kehoni alkoi väsyä kävelystä ja päivä olla myös liian valoisa. Lihaksiin koski ja aurinko paistoi silmiin, enkä tiennyt hikoilinko kuumasta vai tuskasta vai molemmista. Irvistelin kärsivästi itsekseni ja pyöräytin silmät taivaisiin, kun hieman takana tuleva ja yhä innokkaasti tarinoiva Fey ei nähnyt kasvojani. Joku vastaan tuleva lapsi sen sijaan kyllä näki ja tuijotti minua pitkään mennessään ohi.

Siinä vaiheessa, kun papupata sanoi jotakin juottamisesta, minä tajusin etten jaksanut enää. En vaan jaksanut. Poikkesin polulta ja retkahdin paremman puutteessa nojaamaan viereisen asuintalon piha-aitaan kuin merisairas, joka kumartui laidan yli. Ei se kovin kaukana ollutkaan, että olisin lahjoittanut jonkun kukkapenkkiin vähän ylimääräisiä ravinteita. ”Nyt oikeesti... se kita kiinni! Mä en enää kestäh..!” Sen piti kuulostaa varoitukselta, mutta sanat tulivat ulos pikemminkin valituksena, epätoivoisena ulinana. Valuin aitaa pitkin polvilleni maahan ja nojasin toista poskeani karheaa puuta vasten. Näytin takuulla harvinaisen naurettavalta, mutta en jaksanut paljoa välittää. Päässä pyöri hivenen ja olotila oli yksinkertaisesti hirveä, vai pitäisikö sanoa peikko.

[Deborah Samatha Fey]

Deborah Fey puhui niin innokkaasti, ettei hoksannut lainkaan, että puhetoveri ei enää pysynyt keskustelussa mukana. Ehkä Fey oli harjoittanut monen vuoden kokemuksella monologitaitonsa niin korkealle, että saattoi hyvin unohtaa, että keskustelun tarkoitus oli yleensä kertoa asiansa toiselle henkilölle. Jos toinen henkilö ei ymmärtänyt viestiä, niin mitä hyötyä oli edes puhua? Vaikka oma kokemus olisi kuinka hieno ja mahtava, se ei välttämättä välittynyt kuulijalle, jos ei varmistanut kuulijan kiinnostusta. Tätä professori ei kuitenkaan ajatellut, sillä hänen päähänsä mahtui juuri nyt vain historiansa Pyhän Mungossa.

Innostukseltaan Deb ei ollut huomannut talsimistahdin kiihtyneen. Sen sijaan hän huomasi muutaman vastaantulevan oppilaan ja hymyili heille aurinkoisesti puheen lomassa. Sitten puhe kuitenkin sai hetkellisen päätöksensä, kun Savage kääntyikin polulta pois. Professori katsahti häntä ja aloitti sanomaan "mitä nyt..." kun tyttöpolo jo osoitti huonovointisuuden merkkejä. Opiskelija selitti jotain suun sulkemisesta, mutta oikea ongelma taisi olla hänen vointinsa. Hän ei enää pysynyt pystyssä vaan liukui maahan sairaan näköisenä.

Deborah kallisti päätään ja katseli huolissaan. Lapsiparka. Ei hän tuossa kunnossa jaksanut sairaalasiipeen saakka. Feyn pitäisi auttaa nyt. Olihan hän sentään ollut aikanaan parantaja. Ensin pitäisi selvittää, mistä oli kyse, jotta tietäisi parhaan hoitotavan. Mikähän kirous häneen oli osunut? Oireet kyllä vaikuttivat huomattavasti enemmän siltä, etä hän oli saanut myrkytyksen. Ehkä hän oli syönyt vahingossa jotain ruokaa, mille oli allerginen? Verenhukka voisi toki olla myös. Hikoiliko oppilas? Oliko hän kalpea?

Deborah kallisti päätään ja puhui rauhalliseen sävyyn: "Teen pienen diagnoosiloitsun, niin saadaan selville, miten sinua voisi auttaa. Yritä pysyä paikallaan. Tämä ei satu" Feylle ei tullut mieleenkään, että toinen ei välttämättä haluaisi hänen apuaan. Kuka nyt haluaisi olla huonovointinen? Tietysti hän auttaisi. Professori kaivoi kaapunsa taskusta sauvansa ja osoitti sillä oppilasta. Diagnosi fysikalis ei varmaan tässä tilanteessa auttaisi, kun tiedettiin jo, että henkilö oli huonovointinen, kärsi pyörrytyksestä ja haavoista. Niimpä Deborah päätti seurata taikajuomien keitosta kertynyttä intuitiotaan, keskittyi ja lausui "Elenchos dilitriasi".

[Rain Savage]

”Mmitäh..?” Fey sanoi tekevänsä jonkin loitsun. Hetkinen... Minkä? Diagnoosin?! ”Eei kun-!” Aloitin mutta oli liian myöhäistä estellä. Hän sanoi jo taikasanat. Pysyin jotakuinkin paikallani loitsun ajan, sillä en halunnut ottaa mitään riskiä, että se onnistuisi jotenkin huonontamaan oloani.

Loistavaa, todella hienoa... Tiesin kyllä, mikä diagnoosi oli: lievähkö alkoholimyrkytys tai jotakin sinnepäin. Se olisi varmasti mennyt hiljalleen nukkumalla ohi, jos vain olisin päässyt sänkyyn asti. Mutta nyt kun Fey tiesi, koulussa juomisesta koituisi takuulla ongelmia. Käännyin istumaan selkä aitaa vasten ja mutisin jotain sen tapaista kuin: ”Olisin voinut kertoo itsekin...”, vaikka en tosiaankaan olisi kertonut, jos hän olisi kysynyt.

Nyt kun ei tarvinnut enää peitellä, kiedoin molemmat kädet vyötäröni ympärille ja suljin silmät hengittäen syvään. En tiennyt johtuiko se rangaistuksen jännittämisestä vai mistä, mutta vatsaani oli alkanut tosiaan sattua järkyttävän pahoinvoinnin lisäksi. Yritin vain ”nauttia” siitä lepohetkestä niin kauan kuin sitä kestäisi. ”Tiedätkö ne jästien pesukoneet? Musta tuntuu kuin kaikki sisäelimet ois heitetty sellaseen ja pistetty lonkous päälle”, valitin siinä toivossa, että ehkä voisin saada professorissa jotain myötätuntoa aikaan enkä joutuisi puunaamaan niitä perkuleen palkintoja ainakaan nyt ihan heti. Eipä sitä kyllä silti valehteluksikaan voinut väittää. Minun olisi melkein tehnyt mieli kovertaa koko vatsan alue veitsellä kropasta irti, ettei olisi tarvinnut tuntea sitä enää. Raotin silmiä nähdäkseni, mikä Feyn ilme mahtoi olla.

[Deborah Samatha Fey]

Fey sai keskittyä ihan huolella, sillä diagnoosiloitsujen harjoittamisesta oli pitkä aika. Jostain syystä Savage mutisi jotain kielteistä diagnooseista, mutta Fey ei ymmärtänyt lainkaan miksi. Opiskelija varmaan vain pelkäsi, että loitsu sattuisi, mutta Deborah tiesi, että tämä oli suunta parantumiseen. Niimpä hän loitsi. Lopputulos ei kuitenkaan ollut se, mitä Deborah oli odottanut. Hän sai kyllä tietää myrkytyksestä. Mutta myrkytys ei tainnut olla ihan tappelujen aiheuttama. Eikä kyse ollut allergiastakaan. Kyse oli alkoholista.

Professori katsahti mielestään aikuismaisen päätä pudistellen opiskelijaa. Savage väitti, että olisi voinut kertoa asiasta itsekin. Hän tosin ei ollut kertonut vaan oli puhunut kaverinsa tappeluloitsuista. Toki alkoholin vaikutuksesta päätyi helpommin tappeluihin. Fey saattoi hyvin kuvitella, että oppilas oli lähtenyt koulun sääntöjen vastaisesti Poudlardineen, ollut yötä jossain pubissa ja sitten juonut aivan liikaa. Nuoret kun eivät tuntuneet osaavan omia rajojaan ja neiti Savegekin oli niin pieni tyttö vasta. Ehkä tämä oli hänen ensimmäisiä kertojaan?

Deborah huokaisi. Hänet tunnettiin yleensä oppilaiden keskuudessa lepsuna mummona, jolta sai helposti suklaata. Hän piti kyllä säännöistä huolta, mutta ensin hoidettiin tilanne ja sitten vasta keskityttiin rangaistuksiin. Fey hymyili hieman Savagen puheille pesukoneista. Se jostain syystä toi hänen mieleensä äitinsä. Deb nyökkäsi. "Niin varmasti. Onneksi se on kuitenkin ohimenevää. Pieni hetki." Deborah heilautti sauvaansa ja taikoi kaksi kuppia, kannun inkivääriteetä ja purkin hunajaa. "Tämän taudin kanssa en taida parempaan pystyä", Fey sanoi ja kaatoi teetä, sekoitti mukaan makeuttavaa hunajaa ja tarjosi juomaa Savegelle. Sitten hän otti itselleen samanlaisen annoksen, sillä kulaus teetä ei koskaan ollut pahitteeksi. "Jos pänsärky yltyy pahaksi, niin sairaalasiivestä saa siihen helpottavaa juomaa, muuten kannattaa varmaan suunnata nukkumaan."

[Rain Savage]

Mitä ihmettä, professorihan suorastaan hymyili? Oliko tämä hänestä jotenkin hauskaa vai? No ainakaan Fey ei näyttänyt vihaiselta, joten suljin silmäni uudestaan ja vain kuuntelin, kun hän ilmeisesti valmisti jotakin lääkettä. Hänhän oli selittänyt aiemmin parantajan töistä Mungossa, jos olin käsittänyt oikein. Ajattelin toiveikkaasti, että ehkä Fey sekoitti jotakin, joka tosiaan veisi tämän kaamean olon nopeasti pois. Jos tuo oli sekä parantaja että juomamestari, niin eihän se varmasti ollut temppu eikä mikään. Hän kuitenkin selitteli jotakin, ettei pystynyt parempaan. ”Teidän taidoillanne se on varmasti paras mahdollinen ratkaisu”, totesin melkein lipevästi, sillä kaipasin tosiaankin helpotusta. Mieleeni tuli jostakin syystä se Laylahin parantaja ystävä-sisarus tai mikä ikinä olikaan. Tyyppi oli ollut ihan hyödyllinen muuten, mutta krapulaan tuo ei osannut tarjota muuta apua kuin jotakin teetä. Fey oli varmasti toista maata, paljon kokeneempikin.

Otin Feyn antaman kupin vastaan huojentuneena. ”Kiitos”, mutisin ja nostin juoman huulilleni. Otin ison suullisen suuhuni ja... syljin sen järkyttyneenä pärskien ulos. Olin odottanut vahvoille lääkkeille tyypillistä karvasta makua, mutta se olikin ällöttävän makeaa. Hyi kamala! Laitoin käden suun eteen etten purjoaisi. ”Miten se on noin pahaa?” Kummastelin ääneen ja laskin mukin maahan. Tuskin saisin alas tuollaista imelää litkua normaalistikaan saati sitten nyt. Makea lääke oli lähinnä karvas pettymys. Huokaisin raskaasti. No sentään professori oli kai sitä mieltä, että saisin mennä nukkumaan. ”Voin siis jättää pystien puunaamisen johonkin toiseen päivään?” Varmistin kuitenkin. Jos niin oli, niin ehkä minä selviäisin joten kuten hengissä.

[Deborah Samatha Fey]

Deborah hörppäsi omaa teetään onnellisena, ahh... hyvää. Savage sen sijaan näytti reagoivan täysin toisin, tuo sylki teen pois, laski mukinsa maahan ja väitti juomaa pahaksi. Fey ei meinannut uskoa korviaan vaan katseli hämmentyneenä oppilasta. "Mitä, etkö pidä teestä? Inkivääri parantaa vatsan vointia, vahvistaa vastustuskykyä ja lievittää kipua. Hunaja taas on suorastaan ihmeellistä, yksikin lusikallinen auttaa niin moneen vaivaan puhumattakaan sen makeasta mausta."

Professori katsoi oppilasta. "Pahoittelen. Olisin voinut yrittää tehdä jotain voimakkaampaa, mutta tässä ajassa... ehdit parantua nopeammin kuin juomat valmistuvat. Sitä paitsi aika moni pahoinvointiin vaikuttava aine on kitkerää tai karvasta, yh... puhumattakaan muista sivuvaikutuksista. Krapulasta lienee helpointa vain kärsiä ylitse. Ehkä tämä tunne jää mieleen seuraavaan kertaan", Fey katseli merkitsevästi Savagea. "Alkoholi voi vaikuttaa hetkessä hyvältä, mutta pidemmällä tähtäimellä sillä on katkeria seurauksia."

Savage kyseli siivousrangaistuksesta ja Deborah nyökkäsi. "Keskustellaan rangaistuksista sitten, kun olet levännyt." Turha sitä oli nuorta enempää laittaa kärsimään. Purkeista tuli varmasti huomattavasti puhtaampia, kun niitä siisti muulloin kuin pahoinvoivana.

[Rain Savage]

Inkivääritee? Ai se oli sittenkin valitettavasti ihan sitä samaa Luciferin litkua, eikä mitään tehokkaampaa. Mutta sitä minä en käsittänyt, mitä hittoa se hunaja siellä teki. Eikö muka ollut itsestään selvää, että makean nieleminen aiheutti vatsavaivoja eikä parantanut niitä? Minusta se ainakin oli juuri niin. Mahtoikohan Fey muistaa edes, etten minä ikinä ottanut mitään suklaata tai makeisia, mitä hän tarjosi.

Katsoin Feytä melko tympääntyneellä ilmeellä. Hän oli kyllä niin pihalla, voi elämä! En olisi valittanut vähääkään kitkeryydestä tai sivuvaikutuksista, kun vain olisin saanut jotain, mikä toimi. Ja tietysti professori luuli, että olin vain viaton teini, joka oli juonut ehkä ensimmäistä kertaa elämässään. Enkä ollut edes juonut hyvän olon takia vaan ennemminkin kivunlievitykseen niiden haavojen vuoksi. Muutenkin minusta tuntui, että alkoholin juomiseni oli tainnut muuttua vuosien mittaan enemmän huolien hukuttamiseksi kuin kevyeksi huvitteluksi. Ei siitä vain yleensä sentään näin kurjaa oloa seurannut. En kai voinut olla tulossa vanhaksi? Joku sanoi, että krapulat pahenivat iän myötä. Toisaalta nyt olin vasta 18-vuotiaassa kehossa, vaikka sillä hetkellä tunsin itseni melkein vanhemmaksi kuin Fey. Ehkä mummolla oli kuitenkin pointtinsa, ajattelin kyhjöttäessäni siinä inhottavan avuttomana ja lakanan kalpeana. Ei jättiläinenkään tällaista montaa kertaa jaksaisi. Ehkä minun tosiaan pitäisi lakata juomasta...

Ilmeisesti saisin siis ainakin levätä? Okei, hyvä... Mutta ei lepo auttanut mitään, ei ainakaan vielä. Tuntui että se kävi vain hiljalleen pahemmaksi. Miten tuskallisesti mahaa ylipäätään saattoi vääntää? Olisi varmaan pitänyt koputtaa puuta siinä kohtaa, kun ajattelin, ettei tämä ollut sietämätöntä. Taituin kaksin kerroin kädet tiukasti vatsan ympärillä ja nojasin polviini. Vilkaisin sitä teemukia hiestä kosteat hiukset roikkuen osittain silmieni edessä. Pakko saada sitä inkivääriä! Mutta en halunnut oksentaa, se varmaan vaan sattuisi hemmetisti, kun vatsa oli niin arka. ”Voisitko mitenkään taikoa tuosta hunajaa pois?” En jaksanut selittää tarkemmin, mutta katsoin Feytä melkein anovasti. Auta nyt pliis... Tai voisipa tuo vain taikoa minulta tajun kankaalle, että pääsisin pahimman yli. Aivan kuin olisin juonut jotain kuolettavaa myrkkyä enkä vain tavallista viinaa. Rutistin silmät kiinni ja irvistin hieman, kun suolet tuntuivat yhtä aikaa pyörivän ympyrää ja kiristyvän liian tiukaksi solmuksi. Mutisin kirosanoja ääneen ja vaan oksetti, sattui, ahdisti, kuvotti, pyörrytti.

[Deborah Samatha Fey]

Deborah ei tosiaankaan muistanut, jos joku ei halunnut syödä makeita herkkuja. Pääasiassa hän tyrkytti niitä kaikille ja suurin osa söi hyvillä mielin. Hän sentään yritti ymmärtää, jos henkilöllä oli allergia. Tällöin henkilö oli usein itsekin pahoillaan tilanteesta. Mutta jos joku oli vapaaehtoisesti syömättä makeaa, sitä Fey ei käsittänyt.

Nyt Savage kuitenkin vaikutti niin surkealta pyytäessään juomaa ilman hunajaa, että edes professori Fey ei nähnyt muita vaihtoehtoja. Hän olisi voinut erotella hunajan loitsulla, mutta jos jotain hän oli äidiltään oppinut niin sen, että taikuus ei ratkaissut kaikkea. Joskus oli vain nopeampaa toimia. Deborah kaatoi teen hunajineen päivineen maahan, heilautti sauvalla kupin puhtaaksi ja kaatoi kannusta lisää teetä. "Tässä, ole hyvä."

Lapsi pieni, Fey ajatteli. Voisihan sitä yrittää rentouttaa tai antaa valmista unijuomaa. Harmi vain, kun sen ainekset olivat vähissä, siksihän Fey oli matkannut apoteekkia kohti. Alkoholin yhteisvaikutukset moniin juomiin olivat myös ristiriitaiset. Osalle niistä saattoi syntyä todella pahoja oireita, joten professori ei voisi ottaa riskiä. Savagen olisi parempi vain mennä sairaalasiipeen, jos halusi nykytiedon varassa parasta hoitoa. Deborahin omista parantaja-ajoista oli kuitenkin aikaa. Hän oli ollut silloin itsekin niin nuori vasta, vaikka nopeastihan ne vuodet kovettivat ihmistä.

Professori pudisti päätään karkottaakseen sota-ajan ajatukset pois mielestään. Pitäisi keskittyä tähän hetkeen, mennyt oli mennyttä. "Ei hätää. Olo helpottaa kyllä hetken päästä". Yleensä huonovointisuus sentään vähän väheni oksennukseen. Riippui tietysti tilanteesta.

[Rain Savage]

”Kiitti”, pihahdin hampaiden välistä, kun sain vihdoin sellaisen version lääkkeestä jonka pystyisin juomaankin. Avasin silmät ja otin kupin. Vein sen huulilleni vaihtamatta asentoa. Kumartuneena sattui kai vähän vähemmän, eikä juoma ollut enää pahaa. Pelkkä inkivääritee maistui itseasiassa aika miellyttävältä, kuin hiukan tuliselta. Tulisuus varmaan puhdistaisi vatsaa tai jotain sellaista. Join juomaa siltikin vähän kerrallaan siinä toivossa, että se pysyisi sisällä. Nestehukkakin oli varmasti valtava, että olisi ihan kiva, jos jotakin imeytyisikin. Fey vakuutteli, että olo helpottaisi kohta. No parempi olisi! Jos tämä tee osoittautuisikin joksikin juoneksi pahentaa sitä, niin professori saisi kyllä vähintäänkin oksentaa itse etanoita siitä hyvästä. Eihän noita edelleenkään pahantahtoiselta vaikuttanut, mutta minulla oli tapana olla vähän epäluuloinen.

Teen juominen vaikutti ainakin rauhoittavan mieltäni. Varmaan koska se toi edes toivoa siitä, että alkaisi kohta tuntua paremmalta. Sen myötä huomasin kuitenkin kiinnittäväni enemmän huomiota siihen, kuinka kamalan noloa tämä oli. Vilkaisin Feytä häpeillen ja siirsin kosteita hiuksiani korvien taakse pois silmiltä. Ehkä oli sentään hyvä, etten ollut oma itseni. Kuinka nöyryyttävää se olisikaan ollut, jos iso mies olisi uikuttanut pienten vatsanpurujen takia. Olisiko Fey edes halunnut olla millään lailla avuksi oikealle minulle? Hah, no tuskinpa vain! Korkeintaan olisin silloin voinut yrittää näyttää komealta ja ehkä herätellä jotain mummon sisällä uinuvan nuoren naisen hoivaviettiä, ehh..? Aika pervo mielikuva. Hetken aikaa näytin jopa vähän huvittuneelta, mutta sitten kasvoni valahtivat nopeasti takaisin vakaviksi, kun vatsanpurut päättivät muistuttaa etteivät ne niin pieniä olleet. Värähdin kivusta ja join nopeasti lisää teetä. Auttaisi nyt jo..!

Sain juotua kupin tyhjäksi ja ojensin sen takaisin Feylle. Tunnustelin vatsaani varovasti. Vähänkin kovempaa painaminen kivisti. Lihakset tuntuivat jännittyneiltä kuin odottaen peläten uusia tuskan aaltoja ja paha olo pysyi. Ei se vieläkään ohi tainnut olla. ”Se diagnoosiloitsu ei sit kertonut mistään hajonneista elimistä tai muuta sellasta?” Päätin kysäistä varmuuden vuoksi. Ehkä se oli vain jotain stressiä mikä pahensi oireita.

[Deborah Samatha Fey]

Alkoholi. Varsinainen turmion tie. Deborah katseli tuota lasta ja hänestä tuntui pitkästä aikaa vanhalta, ryppyiseltä ja harmaantuneelta. Ainakin oireet menivät ohitse, kun alkoholi olisi palanut. Jotain sokerista oppilas pitäisi kyllä saada syömään, koska hypoglykemia oli hyvinkin mahdollinen. Nyt hän sentään joi teensä, eikä sylkäissyt sitä pois, joten asiat edistyivät. Vitamiineista voisi myös olla hyötyä... ainakin kaliumista. Professori siirsi paikalle vielä banaanin.

Lapsi kyseli diagnoosiloitsusta ja Fey naurahti. "Itse asiassa kyseinen loitsu kertoo vain myrkytyksestä. Fyysisen terveyden poikkeamat ja oireet pitäisi selvittää eri loitsulla. Diagnosi fysikalis voisi kertoa kehon oireista, mutta se ei suoranaisesti anna syytä tai kerro sairautta, vaan edellyttää, että tietää itse, mikä kyseisellä alueella voisi aiheuttaa kyseiset oireet - kyse on tavallaan anatomian tietämisestä - mutta siihenkin saat varmasti varmemman vastauksen sairaalasiivestä."

"Tässä, syö tämä, kun voit", professori sanoi ja ojensi banaanin. Hän katseli hieman oppilasta. Mahtaisikohan tuo nyt selvitä sairaalasiipeen? Fey mietti hetken. "Paljonko joit? Ja mitä?...Voi toki olla, että haavoja olisi useampiakin. Vaikka mäkimeiramiuute on tehokasta, niin kaikki haavat eivät aina näy päälle päin." Olikohan kyse oikeasti tappelusta vai vain itsensä telomisesta kesken humalan? Jos yötä ei edes muistanut kunnolla, niin voisi hyvin olla, että olisi satuttanut itseään vahingossa pahemminkin.