Hymisin jotain myöntävän kuuloista samalla kun ajattelin, etten minä tosiaankaan ollut menossa sairaalasiipeen. Menisin suorinta tietä omaan pylvässänkyyni, vetäisin verhot kiinni, ja potkaisisin naamaan jokaista, joka erehtyisi raottamaan niitä tämän päivän aikana.
Fey kysyi seuraavaksi, pyörryttikö minua usein. En kuitenkaan ehtinyt vastata mitään, kun hän jo alkoi selittää kaikkea mahdollista anemiasta naisten vaivoihin. Katsahdin noitaa pian sellaisella ”et hitto oo tosissas” -irvistyksellä mutta epäilin, ettei hän ehkä edes huomannut sitä, sillä höpötys sen kuin jatkui. Kyseisen professorin krooninen puheripuli oli entuudestaan tuttu varmaan kenelle tahansa taikajuomia opiskelleelle, mutta pitikö tuon saada kälätyskohtauksensa juuri nyt? Oli vaikea kuvitella olotilaa, jossa olisin jaksanut kuunnella häntä huonommin. Paitsi ehkä juuri ne naistenvaivat. Jos tästä jotain positiivista halusi hakea, niin ainakaan vatsaani ei särkenyt nyt sietämättömän kovaa, vaikka siellä kamalalta tuntuikin.
Juttu eteni joihinkin Britannian velhosairaalan vanhoihin haahkoihin, ja minä yritin vain antaa sen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Siitä huolimatta Feyn jatkuva pölötys tuntui soivan korvissa ja jomottavan päässä. Koetin kävellä ripeämmin että pääsisin edes vähän kauemmas tuosta rasittavasta ärsykkeestä. Heikotuksesta kärsivä kehoni alkoi väsyä kävelystä ja päivä olla myös liian valoisa. Lihaksiin koski ja aurinko paistoi silmiin, enkä tiennyt hikoilinko kuumasta vai tuskasta vai molemmista. Irvistelin kärsivästi itsekseni ja pyöräytin silmät taivaisiin, kun hieman takana tuleva ja yhä innokkaasti tarinoiva Fey ei nähnyt kasvojani. Joku vastaan tuleva lapsi sen sijaan kyllä näki ja tuijotti minua pitkään mennessään ohi.
Siinä vaiheessa, kun papupata sanoi jotakin juottamisesta, minä tajusin etten jaksanut enää. En vaan jaksanut. Poikkesin polulta ja retkahdin paremman puutteessa nojaamaan viereisen asuintalon piha-aitaan kuin merisairas, joka kumartui laidan yli. Ei se kovin kaukana ollutkaan, että olisin lahjoittanut jonkun kukkapenkkiin vähän ylimääräisiä ravinteita. ”Nyt oikeesti... se kita kiinni! Mä en enää kestäh..!” Sen piti kuulostaa varoitukselta, mutta sanat tulivat ulos pikemminkin valituksena, epätoivoisena ulinana. Valuin aitaa pitkin polvilleni maahan ja nojasin toista poskeani karheaa puuta vasten. Näytin takuulla harvinaisen naurettavalta, mutta en jaksanut paljoa välittää. Päässä pyöri hivenen ja olotila oli yksinkertaisesti hirveä, vai pitäisikö sanoa peikko.
