Kotiin päin

[Marceau Forest]

// Peliin odotetaan mukaan Lloyd Frankowskia ja Alain Astieria! //

Marceau oli odottanut tätä päivää jo monen kuukauden ajan. Hän ei tiennyt, oliko hän odottanut päivää enemmän innon vai kauhun vallassa, vai pikemminkin jotain siltä väliltä. Tavallaan kotiinlähtö oli positiivinen asia - poika voisi viettää kunnolla aikaa perheensä kanssa ja keskittyä jästimaailma asioihin, jotka olivat hänelle tärkeitä ennen velhomaailmaan tutustumista. Jalkapallon harrastaminen, tietokoneen pelaaminen, television katsominen sekä jästikavereiden tapaaminen oli jäänyt pojalla erittäin vähälle viimeisten kahden vuoden aikana.

Toisaalta kotiin palaaminen pelotti Marceauta - jos paikkaa pystyi edes kodiksi kutsumaan. Äitiä ja isää ei enää ollut, eikä edes Lesparre-Médocissa sijaitsevaa omakotitaloa. Nykyään kotina toimi pojan tädin kerrostaloasunto Bordeauxin keskustassa. Siellä Marceau tulisi viettämään kesänsä tädin sekä kuuden siskonsa kanssa. Neljä muuta siskoa asuivat jo omillaan, onneksi, sillä muuten asuminen olisi käynyt aivan liian ahtaaksi.

Marceau huokaisi synkille muistoilleen ja ojensi matkalaukkunsa matkatavaravaunua täyttävälle miehelle. Poika suuntasi sen jälkeen lähimpään matkustajavaunuun. Hän kipusi vaunuun sisälle ja ryhtyi pujottelemaan vaunuosastojen lomitse yrittäen etsiä katseellaan tyhjää tai lähes tyhjää vaunuosastoa. Tyhjiä osastoja löytyi harvoin, mutta tällä kertaa poika löysi varsin nopeasti kopin, jonne sijoittautua ylhäiseen yksinäisyyteen. Hän avasi osaston oven, pujahti sisälle ja sulki oven perässään. Hän asettautui istumaan ikkunan läheisyyteen ja loi viimeisiä katseitaan ikkunasta ulos, Poudlardinen kylän suuntaan. Vaikkei vielä tuntunut siltä, hän tulisi varmasti kaipaamaan tätäkin paikkaa kesän aikana.

Marceau kävi pitkäkseen pehmeälle penkille ja veti hupputakkinsa mustan hupun päänsä suojaksi. Bordeauxiin oli vielä monen tunnin junamatka, joten hän ehtisi ottamaan pitkät torkut ennen kaupunkiin saapumista. Lisäksi hän saattaisi ehtiä moikata tupatoveriaan, Eviä, matkan aikana. Luultavasti tuo tyttö oli hänen kanssaan samassa junassa parhaillaan, ellei junalla matkustaminen ollut tuon heimon käytäntöjen vastaista.

Poika vei molemmat kätensä päänsä alle ja ummisti silmänsä.

[Matthias Frankowski]

Jee junalla takaisin kotiin. Sellainen ajatus ei ollut päällimmäisenä mielessä, kun astelin tutun laukkuni kanssa kohti junaa. Onneksi mitään suurempia kesäsuunnitelmia ei ollut olemassa. Pikemminkin olisi jo tarpeeksi vaikeata varmaan selviytyä siitä tavallisesta, koska ne eivät varmasti osanneet vielä käyttäytyä tavallisesti.

”Niin mitä suunnitelmia sinulla oli taai… mitä luulet, että teet… kesällä?” kysyin kaverilta.
En ollut ihan varma, että olinko kysynyt tätä jo aiemmin. Toivottavasti en! Vai olikohan hän sanonut itse jo jotain, ja se oli mennyt vain kokonaan ohi, kun oli ollut pakko ajatella jotain ja sitten jotain muuta ja lopulta olla kuuntelematta, että mitä toinen sanoi ja vain nyökytellä, ihan vain tavasta ja tottumuksesta. Se ei toivottavasti haitannut silti kauheasti siis, jos olin kysynyt jo samaa asiaa, aivan varmasti olisin sen nyt osannut esittää eri tavalla. Eri kysymyksiin pitäisi antaa eri vastaus? Tai ainakin vähän erityyppinen? Se olisi ainakin kai kohteliastakin.

Kuulin äänet ennen kuin näin ne oppilaat, jotka vielä ojentelivat tavaroitaan sille jollekin palkatulle, tuohon työhön palkatulle. En oikein pitänyt tavasta, jolla ne jotkut sitä miestä kohtelivat. Vähän niin kuin tuo tekisi vain työtään. Okei. Tietenkin sekin vain teki työtään, mutta eihän sitä pitäisi juuri ajatella sillä tavalla. Onhan sekin ihminen ja muu. Pitäisi olla iloinen ja kohtelias ja pitäisi olla asiakaspalveluhenkinen tai mitä nyt asiakkaan pitäisi olla asiakaspalveluhenkinen vaan työntekijäpalveluhenkinen tai jokin. En tiennyt asioista pätkääkään, mutta ei se haitannut. Ainahan voisi kuvitella tietävänsä ja olevansa perillä.

”Kiitos. On mukavaa, kun Teette tätä työtä”, sopersin nopeasti. En ihan sitä mitä olin ajatellut sanovani, mutta yh…. Ainakin oli nyt jotain sanottu. Kiitetty. Ehkä se kävisi. Siirsin katseeni alas ja nyt kun kädetkin olivat käytettävissä, parantelin kaulustani.

Junassa oli ihmisiä. Toki siellä on ihmisiä. Olisi pitänyt ajatella tätä enemmänkin, siis paremmin. Suurin osa, kun lähti tällä junalla pois. Erikoistapaukset ja luvan saaneet käyttivät muuta. Ja työntekijät, palkatut henkilöt.

Varoin astumassa kenenkään varpaille ja menettämästä Alainia, koska ihmisiä täällä oli kuitenkin sen verran. Ei, ei. Miksi edes olin suostunut tähän? Suurin osa oppilaista kyllä meni lähinnä oleviin vaunuosastoihin ja sinne missä oli tilaa. Minneköhän Alain halusi mennä? En ollut ihan varma siitä. Ehkä pitäisi vain antaa ohjat hänelle.

[Alain Astier]

Alain virnisti kysymykselle. Suunnitelmat olivat useinkin kivoja, mutta toinen asia, että miten niihin suhtautui ja pitikö niistä viimeisen päälle kiinni. Alain ei sellaista tehnyt. Hän kohautti hieman olkiaan ennen kuin kertoi matkustelevansa kai. Vähän samanlaista niin kuin joka vuosi. Mitään sen suurempia suunnitelmia ei tainnut olla, mitä nyt ihmisiä näkisi, erilaisia seutuja ja tapoja, laajentaisi maailmankuvaansa – ihan tavallistahan tuo. Periaatteessa.

Ystävällisesti hymyillen Alain ojensi matkatavaransa miehelle. Kaverin kiittäessä monisanaisemmin Alain katseli junaa, jolla tämä matka tulisi taitettavaksi. Se oli pitkiä. Ihmisiä oli vähän joka puolella, ja tästä matkasta tulisi varmasti ihan mielenkiintoinen. Alain oli jo lyhyen elämänsä aikana tavannut hyvin ihmisiä ja ollut heidän kanssaan tekemisissä, joten mitään suuria yllätyksiä ei toivottavasti ollut luvassa. Näin siis oli toivomuksena.

Se, että matkalaukut oltiin jo ulkona otettu pois, tuntui hyvältä. Juna tuntui olevan vielä jonkinlaisessa kaaostilassa, vaikka he olivatkin nyt ihan ajoissa kai tulleet. Olisi pitänyt tulla vielä aikaisemmin, Alain ymmärsi. Pitäisi pistää muistiin ensi kertaa varten.
”Hmm, onko toivomuksia vaunuosaston suhteen?” Alain heitti kysymyksen ilmaan pujahtaessaan ketterästi juuri yhden avautuvan oven ja sieltä tulijan tieltä. Pitäisi vain tarttua siihen mikä tulisi vastaan. Tähän poika ainakin alkoi uskoa jatkaessaan matkaansa.

Kuten oli ollut odotettavissakin, junan tämän pään osaston olivat jo aika täynnä. Pitäisi vain jatkaa eteenpäin.
”Oliko se niin, että teillä olisi puutarhajuhlatkin tulossa? Voinko tulla – Ah. Tässä. Tämä vaikuttaa sopivalta vai mitä?” Alain kysyi ja hyppäsi aiheesta toiseen ehkä vähän liiankin ripeästi. Vaunussa oli tilaa ja, jos ensivaikutelmaan oli uskominen, vaunussa oli vain yksi ihminen. Alain kuitenkin piti mielensä avoimena.

Mielipidettä odottamatta Alain kuitenkin veti oven auki ja sujahti sisälle osastoon. Hän laski chinojensa taskussa olleet aurinkolasit vapaalle penkille ja käveli sitten tutkailemaan, että saisiko ikkunan yläosaa jotenkin auki. Tai edes vähän auki. Ilman kulun pitäisi olla hyvä, jos kerta vaunussa oltiin pitempään kolmen hengen voimin. Käytävälläkin oli jo ollut vähän kuuma.

”Olen varmaan vain kerran puutarhajuhliin osallistunut”, Alain lisäsi ja vilkaisi kaveriinsa olkansa yli. Tavallaan hän oli vain halunnut varmistua siitä, että kaveri oli vielä siinä eikä lähtenyt muualle.

[Marceau Forest]

// Suuuret pahoitteluni, että vastauksessani on kestänyt liian kauan! //

Marceau hätkähti, kun hän kuuli vaunuosaston oven käyvän. Vaikkei poika ollut ehtinyt näin lyhyessä ajassa nukahtamaan - ei edes torkahtamaan - hän tunsi olonsa pökkyräiseksi. Meni muutama sekunti, ennen kuin poika sai nostettua itsensä takaisin istumaan, ja seuraavat sekunnit hän kulutti sukimalla pitkiä vaaleita hiuksiaan ojennukseen. Hänellä oli edelleen tumman hupputakkinsa huppu päässä, mutta jokaiseen ilmansuuntaan sojottavat hiukset näkyivät selvästi hupun alta.

Poika tarkensi katseensa vaunuosastoon saapuneeseen henkilöön. Kyseessä oli tummat hiukset omaava poika, jolla oli kolmionmuotoiset kasvot, tummat kulmakarvat ja isohko nenä. Poika oli melko lyhyt - jos 150 senttimetrin mittainen Marceau edes pystyi kutsumaan ketään lyhyeksi - ja tuolla saattoi olla pari arpea kasvoissaan. Marceau seurasi sivusilmällään, kuinka poika asetti aurinkolasit vastapäiselle penkille ja asteli ikkunan luokse. Sitten tuo avasi suunsa.

”Olen varmaan vain kerran puutarhajuhliin osallistunut”

Poika sanoi, ja Marceau kummasteli hetken tuon sanavalintoja. Tuo oli eriskummallisin keskustelun aloitus, jonka Marceau oli ikinä kuullut. Yleensä ihmiset tapasivat tervehtiä, kysyä kuulumisia tai kertoa jotain säästä, mutta puutarhajuhlien ynnääminen aloituslauseeseen oli tälle pojalle jotain aivan uutta. Hän vei katseensa sylissään olevien käsien puoleen ja päätti vastata uudelle pojalle jotain hiljaisella äänellään.

"Niin. En usko, että olet paljoa menettänyt"

Marceau sanoi ja piti katseensa edelleen käsiensä suunnassa. Poika oli ollut puutarhajuhlissa lukemattomia kertoja, eikä hän osannut niitä liiemmin ylistää. Olihan niissä välillä ollut mukavaa, mutta tällä hetkellä ajatus puutarhajuhlista kuulosti oudolta. Marceau vei kätensä ohimolleen, pyyhkäisi muutaman hiushaituvan sivuun ja käänsi katseensa oven suuntaan. Sitten hän huomasi toisen hahmon, joka oli astunut vaunuosastoon. Voi ei! Tuo uusi poika olikin osoittanut sanansa kaverilleen eikä Marceaulle!

Marceau käänsi katseensa salamannopeasti takaisin käsiinsä, eikä jäänyt tutkiskelemaan toista vaunuun saapunutta henkilöä sen tarkemmin. Tällä hetkellä poika vain halusi kaikkoontua vaunusta pois.

[Matthias Frankowski]

//En nyt sanoisi, että liian kauan.

”Eeei.” Suuria toivomuksia ei ollut osaston suhteen. Tai no, olihan niitä toivomuksia, mutta loppujen lopuksi olisi aivan sama, että minkälainen se osasto olisi. Tai ei ihan sama, mutta lähes. Niihin koppeihin ei kyllä onneksi mahtunut aivan tuhottoman monta ihmistä samaan aikaan eli jotain hyvää siinäkin. Vähemmän ihmisiä kuin koululuokassa ellei sitten käynyt helpotetuilla tunneilla ja ollut sieltä käsin jo tottunut siihen, ettei kaikilla tunneilla oli ihan tuhansia penkkirivejä.

Alain kysyi puutarhajuhlista. Olin kai sanonut niistä jo aiemmin? Varmasti. Tulevan kesän ainoa suunnitelma ja aikomus, johon pystyin tarttumaan. Alain matkusteli ja oli vähän kaikkialla ja noh minä, minä olin puutarhajuhlissa, kotona. Olin tosin ihan tyytyväinen siihen. Olisi hyvin rauhallista varmaan ja-, Alain oli löytänyt meille paikan. Paluupaikan, vai oliko tämä nyt meno?

Annoin kaverin mennä edestä sisälle. Jäin itse kynnykselle. Hetken katseltua Alainia huomasinkin, että joku muukin oli paikalla. Tai vähän vaikea olla huomaamatta, jos joku toinen vastaa omasta puolestasi kysymykseen, jonka kaveri oli tarkoittanut sinulle itselle, vai oliko. En oikein halunnut uskoa Alainista pahaa, joten kai tuo oli sen minulle tarkoittanut. Tosin, jos kerta jo joku muu oli siihen vastannut, niin mitä sitä enää siihen jotain sanoa.

Katselin hieman ympärilleni. Vaikutti ihan hyvältä vaunuosastolta. Sellaiselta oikealta. Sellaiselta, joka varmasti veisi minut takaisin ensiksi Ranskan vaihtopisteelle ja sitten siellä pitäisi osata mennä oikeaan linja-autoon. Kyllä tämä tästä. Pian olisin kotona. Aivan pian.

Olin taas näperrellyt hiuksiani. Lopetin sen. Suljin käteni, kuljetin sitä itseäni pitkin alaspäin ja lopulta astuin paremmin sisälle. Jotkut olivat jo pari kertaa töytäisseet ja ehkä parasta olisi vain astua kokonaan sisälle. Tehdä oma olemassaolo selväksi.
Tai noh, niin….

Ovi teki sen jo puolestaan. Se liukui liian suuren äänen saattelemana kiinni. Tuntui vähän tyhmältä seistä oven lähellä, joka oli hetki sitten rytinällä mennyt kiinni (vaikket itse ollut tehnyt edes mitään!), niin siirryin ehkä vähän liian nopeasti Alainin aurinkolasien viereen.

”Tarvitsetko apua?” kysyin katsoen Alainia. Luontainen pituus oli valinnut pikemminkin minut kuin kaverin.
Yritin olla välittämättä siitä tunteesta ja tiedosta, että paikalla oli joku kolmas. On ihan tavallista, että ihmiset ovat kolmistaan ja että kolmatta henkilöä ei tiedetä eikä tunneta. Iihan tavallista. Okei. En ollut edes varmistanut vielä sitä, että olinko nolannut itseni joskus tuonkin henkilön edessä, mutta se ei – arvaapa mitä – oikein kiinnostanut. Se vain pilaisi kaiken. Tiesin sen. Parempi olla niin kuin ei huomaisi tai… ääh, pitäisi tsempata ja keksiä jotain fiksua. Ai niin piti varmaan mainita Alain tästä lähin nimeltä, että kolmaskin tietäisi kenelle puhutaan… Älä anna hänen nimensä olla myös Alain…
”…siis Alain.”

Se oli hyvä alku. Toivottavasti?

[Alain Astier]

((Olen yllättynyt siitä kuinka kiireellistä aikaa tämä syksy aika ajoin tuntuu olevan (hiljaiseen kesääni verrattuna). Tsemppiä itse kullekin! Vuorosta tuli jotenkin vähän minimalistisempaa kuin muuten, hmm))

Kävikin niin, että kaverin sijaan joku toinen vastasi. Alain virnisti itsekseen, kun kääntyi katselemaan kolmetta tai oikeastaan sitä ensimmäistä vaunussa olijaa tarkemmin. Oikeastaan Alain ei tuota katsonut, vaan yritti miettiä asiaa toisten näkökulmasta.

”Ai, onko asia näin? Hmm… Okei, ovat jäykistelyjuhlat vähän siinä rajalla, mutta puutarhajuhlissahan ihmiset usein ovat puutarhassa. Vähän leppoisampaa yhdessäoloa, virvokkeita varmaan joillain on ja sää on mitä mahtavin olla luonnonhelmassa vai? Vähän niin kuin piknikkiä”, Alain kommentoi hyväntahtoisesti ja lopulta kohautti hieman olkiaan.

Toisella kädellä hän pyyhkäisi kasvojaan ja siitä näytti taas muistavan sen, mitä oli ollut juuri aikeissa tehdä. Sitä ikkunaa voisi koittaa avata, kurottelua. Ovi kuului liukuvan parahikseen kiinni, mutta Alain yritti olla vähät välittämättä siitä. Hän oli kuin ei olisi kuullut. Joskin tästä huolimatta Alain kuitenkin oli valmis kuulemaan huomattavasti hiljaisemmallakin äänenvoimakkuudella lausuttuja puheita. Olihan kyseessä enemmänkin käyttäytymistapa kuin kuulokysymys ainakin Alainin kohdalla. Helppoa, jos sen osaa ja olihan Alain tätäkin aiemmin jo joskus tullut harjoitelleeksi ja kokeilleeksi.


Kaveri kysyi sitten, että pystyikö olemaan avuksi. Alain katseli vielä hetken yläilmoihin tai sinne ylös, jossa mahdollinen aukeava ikkuna voisi olla. Ei hän ihan ollut sellaisiin sen enemmin perehtynyt, mutta luulisi niitä olevan myös eri tyylejä.

”Jos haluat yrittää, niin voit toki. Voin myös kiivetä penkille ja koittaa sitten”, Alain vastasi virnistäen.
”Ei huolta.” Tarkoituksena ei ollut kaatua ja lyödä päätä.


Alainista puheen ollen Alainille tuli kyllä mieleen tehdä jonkinlainen esittelykierros tai jonkinlainen viittaus siihen, että mitkä nimet olivat hyviä käytettäväksi. Häntä itseä sai nyt esimerkiksi kutsua Alainiksi. Ei Alain kauheasti välittänyt siitä, että millä nimellä häntä saisi tai voisi kutsua, mutta muut sitten… Kaveri oli vaikea, sen Alain tiesi. Ei hän ollut aiemmin tajunnut ujuttaa sitäkään nimitystä puheeseensa, joten yksi miinus hänelle.

Alain siirtyi kauemmas ikkunasta pörröttäen hieman hiuksiaan yrittäen vaikuttaa leppoisalta ja rennolta siinä välin, kun aivot yrittivät keksiä hienoja keinoja esittelyitä varten. Alain pyrki olemuksellaan huomioimaan kyllä molemmat vaunussa olijat. Vieraalle oli ehkä vähän ikävä olla joidenkin kahden tuntemattoman kanssa vaunussa, jollei siihen ole jo aiemmin tottunut. Tosin tilastot puhuivat kai sen puolesta, että suurin osa oppilaista rautateitse myös lähti.

”Ja kyllä olen Alain, joka matkustaa ensimmäistä kertaa tällä junalla ja joka oli hankkimassa tältä kaverilta tässä kutsua kaverin perheen puutarhajuhliin, mutta joka nyt on huolissaan ilmanvaihdosta”, Alain heitti puolikkaana vitsinä. Tietoisena siitä, että se oli paljon monimutkaisemmalla rakenteella ilmaistu kuin ehkä olisi pitänyt. Asian olisi varmasti voinut sanoa helpomminkin.

[Marceau Forest]

Marceau katseli sylissään olevia käsiä hento puna poskillaan, aivan kuin hänen käsissään olisi ollut jotain erityisen kiinnostavaa katseltavaa. Tämä poika puhui nykyään erittäin harvoin, ja aina kun hän puhui, tuntui siltä, että hän puhui väärään aikaan, väärälle ihmiselle tai väärästä aiheesta. Olisi luultavasti vain helpompi olla puhumatta sanaakaan. Hän kuitenkin nosti katseensa käsistään kuullessaan hänelle esitettyjä kysymyksiä. Katse ei kuitenkaan noussut pöydän pintaa korkeammalle.

"Mmh"

Marceau kommentoi lyhyellä epämääräisellä äännähdyksellä vanhemman pojan sanoja. Puutarhajuhlia oli varmasti monenlaisia, ja tuolla pojalla oli varsin leppoisa mielikuva niistä. Tuon mainitessa picnicin, Marceaulle tuli väistämättä mieleen vuosi sitten viettämänsä picnic-hetki Katrinen kanssa. Tuolloin kaikki oli toisin - niin kaunista ja iloista.

Marceau säpsähti oven mennessä kovaäänisesti kiinni ja käänsi sitten huomionsa toisaalle. Hän ei halunnut kiinnittää liikaa huomiota noihin kahteen poikaan, ja niinpä katseen kohteeksi päätyivät taas hänen omat kätensä. Ilmeisesti pojat yrittivät joko avata ikkunaa tai kiivetä hattuhyllylle, mutta olipa kyse kummasta tahansa, Marceausta tuskin olisi apua ongelmaan.

Seuraavaksi toinen pojista avasi jälleen kerran suunsa ja kertoi lyhyesti jotain junassa matkustamisesta, kaveristaan, puutarhajuhlista ja ilmanvaihdosta. Marceau ei tiennyt, kenelle kommentti oli osoitettu, ja niinpä hän päätyi päästämään suustaan äänen, joka muistutti jotain rykäisyn ja hymähdyksen väliltä.

Kului hetki, ennen kuin Marceau irrotti taas katseensa ja vei sen hieman ylemmäksi. Sivusilmällään hän vilkuili kaksikkoa ja katse päätyi sen hiljaisemman pojan puoleen. Hetkinen. Tuossa pojassa oli jotain tuttua. Tuo oli hyvin pitkä ja omasi kapean leuan sekä vaaleat, melko pitkät hiukset. Kun Marceau oli hetken tarkastellut tuota poikaa, hän muisti, mistä tuo oli tuttu.

"James Bond"

Marceaun suusta pääsi lähes äänetön toteamus. Hän käänsi katseensa salamannopeasti pojasta pois päin, ikkunaa kohden, ja yritti pyyhkiä kasvoiltaan hämmentyneen ilmeen. Tuo oli se poika, joka oli vienyt Marceaun vajaa kaksi vuotta sitten Italian Mafian ansaan ja näin lähes tapattanut hänet! Marceau oli tosin antanut anteeksi tapahtuneen, sillä se oli ollut vahinko, mutta ei hän ikinä tulisi sitä unohtamaan.

Nyt poika halusi entistä enemmän kaikkoontua vaunusta pois.

[Matthias Frankowski]

Alain yritti vakuuttaa, että voisi asian yksinkin tehdä. Okei. Kyllä. Toki muut ihmiset ihan yksinkin pystyivät asioita tekemään. Ei tarvinnut auttaa tässä asiassa. Nyökkäsin. Voisin yhtä hyvin seisoa tässä ja olla kuin seisoisin mielelläni tässä.

Juna nytkähti liikkeelle tai ainakin toivoin sen olevan juna eikä vain oma itseni tai verenkiertoni tai jalkani tai jokin osa minua, joka sai sellaisen tunteen aikaan, että olisin voinut väittää junan liikkuvan. Lähteneen liikkeelle. Seisominen tuntui nyt vähän huonolta vaihtoehdolta. Tosin pitäisikö istahtaa toiselle puolelle, jos Alain halusi nousta tälle penkille? En ollut ihan varma. Alainista ei myöskään oikein ollut apua, kun tämä vain kai esitti tai ainakin sanoi jotain kolmannelle, joka ei tosin vastannut siihen mitään sen erityisemmin. Olisi kyllä kohteliasta kai ollut vastata jotain Alainille. Jos Alain kerran puhui tai alkoi puhumaan, niin olisi kohteliasta vastata. En tosin itsekään keksinyt mitään sanottavaa tuohon, joten se siitä kai… Olin harvinaisen surkea peesaamaan ketään.


Seisoin vielä jonkin aikaa siinä, kunnes sitten pitäisi varmasti tehdä jotain. Alain oli jo esitellyt itsensä. Kolmas henkilö ei ollut. Olisi ollut kohteliasta esittäytyä. Kai? Ai niin, sitten se pätisi myös itseeni. Yritin keksiä jotain, jotain tapaa jolla esittäytyä. Saiko esittäytyä lempinimellä? Harmi, ettei minulla sellaisia tainnut olla. Etunimi olisi myös tyhmä. Etenkin, jos ei ole koskaan siitä sen erityisemmin pitänyt. Sukunimi olisi myös huono vaihtoehto. En oikein tiennyt. Okei, kesäloma alkaisi, ellei ollut jo alkanut. Voisi esittäytyä myös eri nimellä. Tai siis toisella kuin virallisella? Kai? Alain ei kai sitä korjaisi? Tiesikö hän edes virallista nimeäni? En ollut ihan varma. Oliko tavallista ja yleistä se, että kaveri, jonka kanssa olet ja hengaat ei tiedä sinun nimeä? Tiesin harhailevani jo väärille poluille. Kuulin sitten jotenkin taas kolmannen henkilön sanovan jotain.. Jotain, mikä oli ehkä nimi.

”Bond.” Sen tuo oli ihan selvästi sanonut. Okei. En ollut ihan varma, mutta silti… Ainakin se kuulosti nimeltä. Jostain syystä se vaikutti tutulta. En vain tiennyt, että mistä. No, ihan sama. Pitäisi varmasti jotenkin reagoida ja esittäytyä itsekin… Tosin nimi, nimi, nimi, nimi, nimi, nimi……….?

”Ivers”, yritin sanoa ihan tavallisesti. Epävarmuus silti tuntui verhoavan minut. Sainko edes käyttää tätä nimeä? En ollut varma. Äitikään ei sitä enää kai käyttänyt… vai käyttikö? En tiennyt millä nimellä hän edes kirjoitti niitä artikkeleitaan tai mitä ikinä hän kirjoittikaan. Ei kai häntä silti tätä kautta voinut minuun yhdistää? Tosin ei tällaista pitänyt ajatella. Siirsin ajatukset syrjään samalla, kun yritin jotenkin fiksusti lopulta istahtaa. Bondin viereen, koska olisi varmasti tyhmintä istua sille penkille, johon Alain oli aikeissa nousta. Voisi olla, että saisin hänet vielä tippumaan tai jotain. Se olisi ehkä vähän epämukavaa.

”Hauska tutustua”, muistin sanoa vasta sitten, kun olin jo istuutunut. Niin lähelle penkin toista reunaa kuin vain uskalsi vaikuttamatta liikaa sellaiselta, joka haluaisi pitää etäisyyttä toiseen henkilöön. Ei silti saanut istua liian kaukana tai näyttää siltä kuin olisi innokas hypähtämään ylös ja siirtymään käytävälle. Sellainen ei varmasti olisi kohteliasta.

[Alain Astier]

Pouffsoufflelle oli jo aiemmin ollut selvää, ettei hän ainakaan kengät jalassa penkille kiipeäisi. Ensinnäkin se olisi ehkä ollut epäkohteliasta ja toiseksi se ei olisi yhtä käytännöllistä. Hän mielellään tunsi lattian tai vaihtoehtoisesti nyt penkin päällysteet varpaidensa alla selkeästi, eikä joutuisi hahmottelemaan jaloilleen sijaintia joidenkin kengänpohjien läpi.

Näppärästi Alain loikkasikin penkille katsellen ylöspäin. Ammattitermit puuttuivat, mutta kyllä hän taisi ihan hyvin päästä selville siitä, että minkälaista järjestelmä taikka systeemiä tuossa nyt oli käytetty. Alain pyyhkäisi nenän päätään peukalollaan, kun vihdoin nousi varpailleen ja näki koko komeuden paljon selkeämmin. Kyllä sen auki saisi. Alain oli sanomassa siitä juuri, kun kuuli toisten puhuvan. Ohhoh. Edistystäkö? Sen tarkemmin Alain ei voinut pysähtyä, kun oli kerta toisen jalan varassa nojautumassa lähemmäs ikkunaa, lähes parin metrin korkeudella, ja kuunnella. Tavallaan Alain kuitenkin tunsi, että hänen ehkä silti pitäisi olla myös perillä siitä mistä toiset puhuivat. Etenkin, jos keskustelu vaikka olisi sellainen, joka voisi hyvin hänetkin mukaansa sisällyttää…

Selvää ei vain ollut, että mihin kohtaan voisi tämän ikkunasta kertomisen tähdätä, eihän Alain nyt toisten keskustelua halunnut häiritä sen erityisemmin, joskin vahingossa Alain oli tähdätä jalallaan (toki sitä jalkoja laskettiin, jos ympäri käännytään) penkille jättämilleen aurinkolaseille. Hän kuitenkin havahtui niihin olemassaoloon sillä hetkellä, kun jalanpohja koski sankoihin ja eräänlaisen varovainen-hyppäys-taaksepäin suorituksen jälkeen Alain oli saanut tehtyä tasapainoilun taidonnäytteen tai ainakin hyvän yrityksen siitä, joka lopulta päättyi juhlallisesti siihen, että hän ihan fiksusti oli taas molemmin jaloin junavaunun lattialla, kunhan oli hetken ajan ensin tasapainoillut ja koittanut saada tukea liikkuvan junan ikkunan viereisestä seinustasta.

Alain puisti päätään, jotta saisi hiuksensa laskeutumaan vähän paremmin samalla, kun hän oikealla kädellään hieroi hieman nilkkaansa. Poika ei silti voinut olla hymähtämättä äskeiselle.

[Marceau Forest]

Vielä hetki sitten vaunussa olo oli ollut lähes siedettävää, mutta nyt Marceau ei enää tienny, miten hän tulisi selviämään tästä matkasta. Pojan katse vaelteli vaunun seinustoja pitkin, ja kädet hapuilivat jotain, mihin voisi keskittää huomion. Kädet päätyivät lopulta hupputakin naruihin, joiden näpertely sai ajatuksia edes hieman toisaalle. Marceau vetäisi naruista, ja huppu meni hieman syvemmälle pojan päähän. Ehkei tuo ei-toivottu, vanha tuttavuus edes tunnistaisi häntä?

"Ivers", kuului vaunuosaston hiljaisuuden keskeyttävä sana. Marceau käänsi varovaisesti katseen takaisin tuohon pitkään poikaan, joka lopulta istahti Marceaun kanssa samalle penkille, mutta aivan toiseen laitaan. Onneksi tuo ei ollut istuutunut yhtään lähemmäksi, sillä Marceau ei olisi voinut siirtyä enää millimetriäkään sivummalle. Hän tajusi pian, että tuo poika oli esittäytynyt, ja ilmeisesti tuo odotti vastaesittäytymistä.

"Marceau", Marceau kertoi oman nimensä, mutta katse oli suunnattu enemmänkin toisella penkillä hääräilevän pojan puoleen kuin itse sanojen kohteelle. Toisaalta olihan se hyvä kertoa nimi myös toiselle vaunussa olijalle. Tosin tummahiuksisen poika ei varmaankaan edes kuullut Marceaun esittelyä, sillä tuo oli avaamassa ikkunaa, ja lopulta päätyi pienen hypähdyksen saattelemana takaisin lattiantasalle seisoskelemaan.

Vasta nyt Marceau tajusi, että juna oli lähtenyt liikkeelle jo hetki sitten. Maisemat vilisivät heidän matkatessa eteen päin, kohti kotia.