Jospa se vain olisi totta

[Ĉiela Fairchild]

//Tänne odotamme Marceauta seuraksi <3

Aamu oli kaunis ja Ev oli lennähtänyt metsästämään jo hyvin varhain. Hän ei voinut sietää koulun ruokailuissa tarjottavaa ruokaa, se oli niin… kypsää. Ev ei todellakaan pitänyt kypsästä ruoasta. Joten hän oli siispä tuona aamuna hypännyt makuusalin ikkunasta ulos, avannut siipensä ja antanut tuulen koskettaa itseään lentäessään Metsään. Ei se tainnut aivan sallittua olla, mutta kyllä kasvava lohikäärme ruokaa tarvitsi.

Lohikäärmeen kasvatilla menikin muutama tunti Metsässä vaaniessaan ja väijyessään, ennen kuin tuo sai saaliin napattua. Saaliiksi jäikin pikein mehevä ja pulska jänis, joka ei ehtinyt tajuamaan, mikä tuohon iski. Toki tyttö olisi enemmän esimerkiksi peurasta pitänyt, mutta yksin hän ei kyennyt niin isoja saaliseläimiä kaatamaan, eikä täällä ketään toistakaan apuna ollut sellaiseen.

Jänis suustaan roikkuen lennähti lohikäärmeneito takaisin tupansa ikkunasta sisälle. Joku oli sulkenut makuusalin ikkunan, mutta onneksi oleskeluhuoneen ikkuna oli sentään auki. Ev laskeutui ikkunalaudalle istumaan ja alkoi syömään jänistä tavalla, joka saattoi heikkohermoisimpia tupatovereita suurestikin järkyttää. Lohikäärme ei olisi voinut vähempää noiden järkytyksestä välittää, itse söivät jotakin inhottavaa kypsennettyä ruokaa.

[Marceau Forest]

Marceau ei jaksanut enää laskea, montako kertaa hän oli ollut kuukauden aikana hereillä jo ennen kukonlaulua. Hän oli nukkunut tänäkin yönä vain pari lyhyttä pätkää, eikä hän saanut enää unta, vaikka kuinka yritti. Viereisissä pedeissä nukkuvat pouffsoufflepojat tuhisivat äänekkäästi, mikä teki nukahtamisesta entistäkin hankalempaa. Niinpä poika päätti nousta ylös, laittaa aamutossut jalkoihinsa ja astella alas Pouffsoufflen oleskeluhuoneeseen.

Poika istahti tottuneesti huoneen takanurkassa olevaan nojatuoliin, katseli hetken ympärilleen ja ummisti silmänsä. Oleskeluhuoneessa ei ollut Marceaun lisäksi ketään, eikä kukaan luultavasti hetkeen heräisikään. Arkiaamuisin oppilaat alkoivat yleensä herätä vasta seitsemän jälkeen, joten poika saisi oleilla oleskeluhuoneessa jonkin aikaa aivan itsenäisesti. Huoneessa oli hyvin rauhallista, ja vain kevyt kaappikellon tikitys kantautui pojan korviin. Hän uppoutui syvemmälle nojatuoliin ja torkahti hetkeksi.

***

Kuului kopahdus ja sitten alkoi kuulua outoja pureskelua ja nieleskelyä muistuttavia ääniä. Marceau havahtui hereille, ponkaisi seisomaan ja vei katseensa äänen suuntaan. Hän astui pari askelta lähemmäs, hieraisi silmiään, ja pian katse tarkentui jäniksen raatoon ja sitä syövään hahmoon.

Marceau kirkaisi korvia riipivästi. Hän astui kaksi askelta taaksepäin, osui nojatuoliin ja kaatui takaisin sinne, mistä oli juuri äsken noussut. Pojan kasvoilla oli yllättynyt ja kauhistunut ilme, kun hän katsoi veristä jäniksenraatoa sekä sitä syövää hahmoa. Hetkinen - tuo hahmohan oli pojalle entuudestaan tuttu.

"Ev!", Marceau huikkasi, nousi takaisin seisomaan ja otti muutaman askelen tyttöä kohden, "Mitä ihmettä sinä oikein teet?", hän kysyi, vaikka tiesikin vastauksen kysymykseen. Poika oli oppinut tuntemaan pouffsouffleoppilas Evin sen verran hyvin, että tiesi, ettei tuo syönyt normaalia ihmisten ruokaa lainkaan. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun Marceau näki kyseisen tytön syömässä jotain tuon kaltaista. Vaikka poika pitikin Evistä, näky oli hivenen kuvottava. "Miksi ihmeessä syöt sen täällä?"

[Ĉiela Fairchild]

Ev kuuli tutun kuuloisen kirkaisun tuvan suunnalta ja nosti katseensa, nähden vanhan tuttunsa, Marceaun, jälleen kerran kirkumassa nähdessään Evin. Sitten poikanen taisi tunnistaa lohikäärmeen, ainakin tuo lausui hänen nimensä ja esitti kysymyksen.

”Minä syön”, Ev vastasi hymyillen ja ohensi hieman sitä, mitä jäniksestä vielä jäljellä oli. ”Tahdotko sinäkin?” hän kysyi, vaikka tiesikin, ettei poikanen ollut oikeastaan ruoasta kiinnostunut. Eikä Evillä ollut tapana jakaa saalistaan, ei täällä ihmisten maailmassa. Kotona hän oli tietenkin jakanut saaliin sisarustensa kanssa, jos oli jotain kiinni saanut. Niin tekivät hänen sisaruksensakin.

Miksi hän söi sen täällä, tuo kysyi. ”Missä minun sitten pitäisi syödä? Rehtorin kansliassa? En usko, että hän pitäisi siitä”, Ev vastasi hymyillen. ”Ja joku sulki makuuhuoneemme ikkunan, enkä päässyt sinne takaisin”, hän lisäsi vielä syyn, jonka takia oli tuvan oleskeluhuoneessa (tai siis sen ikkunalaudalla, mutta kumminkin).

[Marceau Forest]

Marceau katsoi Eviä epäuskoisen ja yllättyneen katseen sekoituksella. Tuo vastasi hymyillen pojan esittämään kysymykseen ja tiedusteli, halusiko poikakin maistaa saalistaan. Marceau ei saanut sanaakaan suustaan, sillä hän oli edelleen hölmistynyt näkemästään. Tytön seuraavat sanat menivätkin pojan korvien ohi, kun hän seurasi tytön ateriointia, eikä saanu silmiään irti kuvottavasta jäniksenraadosta. Ev oli syönyt eläimestä jo suurimman osan, eli siitä oli jäljellä pääasiassa enää luita, nahkaa ja karvoja.

"Toivotaan, ettei muut tupalaiset pistä ateriointiasi pahakseen, se nimittäin näyttää aika sotkuiselta", Marceau kommentoi katse edelleenkin kiinni raadossa. Pian hän kuitenkin kohotti katseensa Evin kasvoihin. Tuo tyttö oli hyvin omituinen, mutta samalla tuossa oli jotain erittäin mielenkiintoista. Aina, kun Marceau oli Evin seurassa, hän sai muuta ajateltavaa, ja tuntui hetkellisesti siltä, että osa murheista oli tiessään. Tuolla tytöllä oli kummallinen vaikutus poikaan.

Marceau asteli muutaman askelen eteenpäin ja kävi istumaan tytön lähistöllä olevaan nojatuoliin. Taikamaailma jaksoi yllättää hänet kerta toisensa jälkeen.

[Ĉiela Fairchild]

Poikanen ei ilmeisesti tahtonut osaansa lohikäärmeen saalista, joten tyttö viimeisteli ateriansa ja heitti loput ikkunasta ulos. Marceau sanoi jotain siitä, että hänen ruokailunsa näyttää sotkuiselta. Ev nuoli huulet ja sormet puhtaiksi ja käänsi katseensa sitten poikaseen. Hän vilkaisi ympärilleen. Ei, hän ei ollut sotkenut mitään. Sitten katse takaisin poikaan ja pää hieman kallelleen.

”Sotkuiselta?” hän kysyi ihmeissään. Hän oli kyllä nähnyt ihmispoikasten syömistä ja kyllä jotkut paljon sotkuisammin sen asian hoitivat. Ev ei ymmärtänyt, mitä poika tarkoitti sanoillaan. Eikä ymmärtänyt tuon tuntevan inhoa hänen ruokaansa kohtaan, vaikka pieni aavistus hänellä siitä olikin, että ruoka vaikutti poikaan vähän samalla tavoin kuin ihmisten inhotukset häneen.

[Marceau Forest]

// Anteeksi, että vastauksessa kesti! //

Marceau istui nojatuolissa ja katsoi, kuinka Ev heitti saaliinsa ikkunasta ulos. Pojan kasvoille levisi kummastunut ilme. Oli erittäin rohkeaa heittää eläimen raato suoraan pihalle, sillä jokuhan saattoi säikähtää aamulla nähdessään kuolleen eläimen koulun pihamailla. Pahimmassa tapauksessa raato olisi voinut tippua jonkun henkilön päälle. Riistanvartija ei välttämättä pitäisi siitä, että aamu alkaisi moisella tavalla. Ev nuoli huulensa ja sormensa puhtaaksi ja seuraavana kyseenalaisti pojan toteamuksen sotkuisuudesta.

Hiljaisuus saapui kaksikon välille, ja Marceau vilkaisi kelloaan. Aamiaiseen oli vielä jonkin verran aikaa, aivan kuin poika olisi siellä edes mitään syönyt. Ehkä kellon vilkaisu oli vain ollut tapa saada jotain tekemistä hiljaisuuden keskelle.

Poika heilutti jalkojaan katse alaspäin suunnattuna. Ajatukset harhailivat jälleen kerran perheeseen.

[Ĉiela Fairchild]

Ev huomasi poikasen surumielisyyden ja katseli tuota pää kallellaan. Poikasparka. Hetken kuluttua Ev hyppäsi alas ikkunalaudalta ja siirtyi kyykkimään pojan jalkojen juureen. Hän puski pojan jalkoja pienesti ja käänsi sitten kasvonsa poikaa kohden, pyrkien hymyilemään ystävällisesti.

[Marceau Forest]

Marceaun ajatukset saivat mielenkiintoisen keskeyttäjän, kun poika huomasi Evin hyppäävän ikkunalaudalta alas huoneeseen. Tyttö siirtyi Marceaun luokse ja kyykistyi pojan jalkojen juureen. Nojatessaan tuolin selkänojaa vasten, poika tunsi hellää puskemista jalkojaan vasten. Hän näki suurien, tummanruskeitten silmien katseen ja ystävällisen hymyn. Myös Marceaun kasvoille levisi tahtomattaan jotain hymyn tapaista. Ev oli suloinen ja erityinen tapaus, eikä poika ollut koskaan aikaisemmin tavannut ketään vastaavanlaista. Marceau kumartui tyttöä kohden ja avasi suunsa kertoakseen jotain.

"Ev, tiedätkö mitä. Vaikka emme ole tunteneet vielä kovinkaan pitkään, minulla on sellainen tunne, että...", poika aloitti, mutta keskeytti sitten puheensa. Hän oli kuullut kopinaa poikien makuusalin portaista ja käänsi katseensa äänen suuntaan. Portaikosta astui esiin eräs pouffsoufflepoika, jota Marceau ei olisi välttämättä halunnut nähdä juuri nyt. Tuo poika asettui istumaan lähistöllä olevaan nojatuoliin ja kaivoi esille kirjan, jota alkoi lukemaan.

Marceau tuhahti pienesti ja palasi nojaamaan taas nojatuolinsa pehmeää selkänojaa vasten.

[Ĉiela Fairchild]

Ev jäi odottamaan, mitä poikasella oli sanottavaa, mutta ei tuo jatkanutkaan lausettaan loppuun. Ev asettui istumaan tuon jalkojen viereen ja katseli poikaa hieman kysyvästi. Ilmeisesti tuo ei tahtonut sanoa sanojaan vasta saapuneen henkilön seurassa, mitä Ev ei oikein ymmärtänyt. Salaiset asiat, Ev ei tavannut pitää asioita salaisina, paitsi ihmisten seurassa hän ei tietenkään kertonut asioista, jotka saattaisivat satuttaa perhettä. Oikeastaan olihan salailu ehkä sittenkin ihan ymmärrettävää.

”Myöhemmin?” hän kysäisee, mutta katoaa oleskeluhuoneesta ennen kuin poikanen ehtii vastaamaan mitään.

//Vetäsin tänki ny loppuun omalta osaltani :)

[Marceau Forest]

Marceausta tuntui, että myös Ev olisi halunnut kuulla pojan lauseen loppuun. Myös poika itse olisi halunnut sanoa sen, sillä tämä hetki vaikutti sille juuri sopivalta. Pahuksen pouffsoufflepoika, joka oli tullut keskeyttämään heidän kahdenkeskisen hetken.

Ennen kuin Marceau ehti sanoa Eville mitään, tuo oli jo kadonnut oleskeluhuoneesta. Poika jäi tuijottamaan tuon jälkeen usean minuutin ajaksi, ennen kuin tajusi siirtyä nojatuolista pois omiin oloihinsa, takaisin makuusaliin.

// Kiitti pelistä! //