Luvattomilla teillä

[Ĉiela Fairchild]

Ei Ev lainkaan ihmetellyt, vaikka poikanen olikin yhä varautuneen oloinen, hän oli ollut aivan kamala. Hän ei myöskään ihmetellyt pojan valhetta tai puuttunut siihen, ihmisillä oli niin outoja tapoja. Kuten valehtelu, ihmiset valehtelivat niin helposti, eikä lohikäärmetyttö ollut vieläkään oppinut ymmärtämään tuota tarvetta salata kaikki. Hänelle sellainen oli vaikeaa. Vältellä hän kyllä osasi, mutta valehtelu… Niin ihmismäistä. Ihmiset olivat ainoita olentoja, joiden Ev tiesi harrastavan valehtelua. Mutta ymmärsi kyllä, ettei poikanen tahtonut puhua. Se ei ollut helppo aihe puhua, etenkään täysin tuntemattomalle. Ja vieläpä itsestään luultavasti hyvin oudolta vaikuttavalle.

Sitten poika käänsi puheen… ruokaan? Ev katsoi tuota hieman kummissaan. ”Mistä minä tietäisin? En syö niiden tarjoamaa ruokaa”, Ev lausui, pitäen yhä ystävällisen, lempeän, sävyn äänessään, vaikka nyrpistikin nenäänsä inhosta. ”Teidän ruokanne on niin… kypsää”, toteaa, nenäänsä yhä nyrpistellen. ”En ymmärrä, kuinka ihmiset pystyvät syömään sellaista”, hän totesi, nenän vapautuessa viimein nyrpistyksestä.

[Marceau Forest]

Marceau ei voinut aavistaakaan, mitä Evin pään sisällä tapahtui tällä hetkellä. Tällä pojalla ei ollut samanlaista ajatuksenlukijan taitoja hipovaa päättelykykyä, joten hän edelleenkin ajatteli tytön olevan aivan normaali - tai niin normaali, mitä noidat ja velhot pystyivät olemaan. Olihan Marceau kyseenalaistanut omankin normaaliutensa taikuuden opintojen aikana. Hän tarkkaili tyttöä hetken ja kuuli sitten vastauksen esittämäänsä kysymykseen. Onneksi Ev oli hyväksynyt puheenaiheen vaihdon.

”Mistä minä tietäisin? En syö niiden tarjoamaa ruokaa. Teidän ruokanne on niin… kypsää. En ymmärrä, kuinka ihmiset pystyvät syömään sellaista”, Ev kertoi. Marceau huomasi tytön kummastuneen ja inhoa täynnä olevan katseen. Kummastunut katse oli löytänyt tiensä myös pojan kasvoille, sillä hän ei ollut odottanut tämänkaltaista vastausta. Mitä Ev oikein tarkoitti? Kuinka niin koulun ruoka oli liian kypsää? Eihän kukaan ihminen syö ruokaansa raakana? Marceau teki nopeasti omat päätelmänsä asiasta.

"Oletko siis eräänlainen taikaolento?", poika enemmänkin totesi kuin kysyi. Kun ajatteli järjellä, Ev ei voinut olla täysin ihminen sillä tuo ei syönyt ihmisten ruokaa ja lisäksi tuolla oli siivet. Lisäksi Marceau tiesi, että taikamaailmassa henkilöt ja olennot jaetaan ihmisiin, haamuihin ja taikaolentoihin. Ja jos Ev ei kuulunut kahteen ensimmäiseen ryhmään, täytyi tuon olla taikaolento. Marceau ei kuitenkaan ymmärtänyt, kuinka taikaolento oli saanut luvan opiskella koululla ja yöpyä makuusalissa. Ellei sitten... "Asutko metsässä?", pojan suusta pääsi, ennen kuin tuo ymmärsi olevansa liian tahditon. Tämäkin kysymys saattaisi olla loukkaava Eville, mutta poika tajusi sen vasta jälkikäteen.

Marceau levitti kasvoilleen pahoittelevan ilmeen, ja huomasi pian positiivisen käänteen ajatuksissaan; hän ei ollut ajatellut vanhempiensa kuolemaa yli viiteen sekuntiin.

[Ĉiela Fairchild]

"Oletko siis eräänlainen taikaolento?" poikanen kysyi. "Asutko metsässä?" tuo jatkoi vielä. Ev kurtisti kulmiaan, naurahti ja sitten hymyillen levitti siipensä. Eikö poika nähnyt, eikö tuolla ollut silmiä päässään. Ei Ev tietenkään noita aatoksiaan ääneen lausunut, sillä ei tahtonut poikasta loukata enää enempää. Tuo oli tarpeeksi rikki muutenkin.
”Olenko taikaolento? Tietenkin olen”, lohikäärmetyttö lausui hyvin iloiseen sävyyn. ”Olen lohikäärme”, hän kertoi, sillä poikaa ei selvästi oltu kovin suurilla älyn lahjoilla siunattu.

”Enkä valitettavasti asu metsässä, vaikka se varmasti olisi paljon mukavampi”, hän vastasi toiseenkin kysymykseen. ”Valitettavasti joudun asumaan tuolla”, hän osoitti linnan suuntaan, ”Pouffsoufflen tuvassa”, hän tarkensi, vaikka oli jo kertaalleen tuon tapaamisen aikana kertonutkin samaan tupaan poikasen kanssa kuuluvansa.

Peruna. Ev vihasi perunoita. Ne näyttivät inhottavilta, tuntuivat inhottavilta, haisivat inhottavilta ja maistuivat aivan sietämättömän kamalilta. Kun ihmiset olivat vanginneet hänet, olivat ne yrittäneet saada hänet syömään niitä. Keitettyinä, paistettuina, muussattuina, tikkuina, littanoina. Olivat pakottaneet hänet syömään ja nielemään tuota inhotusta. Ev yökkäsi tälle yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, ilmestyneelle ajatukselle. Jonka jälkeen hän kakoi ja oksensi vatsansa sisällön siihen eteensä.

Hän käänsi pahoittelevan katseensa poikaseen. ”Anteeksi”, hän lausui hiljaa ja käänsi katseensa häpeillen sitten hieman poikasesta sivuun.

[Marceau Forest]

Vielä hetki sitten Marceau oli ajatellut Evin olevan aivan normaali noidanalku, mutta nyt hänen käsityksensä oli muuttunut. Ev oli kaikkea muuta kuin normaali, sillä tuossa oli todella paljon piirteitä, jotka olivat tälle pojalle täysin uusia. Hän ei ollut koskaan kuullut tytöstä, joka osasi lukea ajatuksia, söi vain raakaa ruokaa, ja lisäksi väiti olevansa... lohikäärme? Ajatus Pouffsoufflen tuvassa majailevasta lohikäärmeestä oli hivenen pelottava, mutta kun katsoi edessään seisovaa tyttöä, tuo ei vaikuttanut kovinkaan pelottavalta.

Marceau päätti pian, että enää hän ei tenttaisi tyttöä. Hän tunsi olonsa jopa hieman tyhmäksi kysellessään kaikenlaista, sillä vaikutti siltä, että lohikäärmetytöt olivat aivan normaaleja taikamaailmassa. Poika oli kuullut joskus animaageista ja ajatteli, että tämä tyttö olisi hieman samantyyppinen. Tahtoessaan tuo voisi luultavasti muuttua tultasyökseväksi lohikäärmeeksi. Jos näin oli, suhde tyttöön tulisi pitää hyvänä, sillä Marceau ei haluaisi herätä joku aamu hiukset kärventyneinä tai jopa kuolleena. Tosin jälkimmäisen vaihtoehdon seurauksena poika olisi luultavasti päässyt eroon elämänsä jokaisesta epäkohdasta.

Kun Ev lopulta päätyi oksentamaan eteensä, lähes Marceaun paljaiden jalkojen juureen, poika hypähti hieman kauemmas. Tilanne oli hieman ällöttävä, mutta samalla oli pakko myöntää, että tytössä oli selkeästi eläimellisiä piirteitä. Poika käänsi katseensa muualle, jottei tapahtunut alkaisi etomaan myös häntä. Tyhjä vatsa kuitenkin pakotti poikaa hieman, mutta poika sivuutti tuon tunteen hetkessä.

"En usko, että olisi hyvä idea poistua nyt sairaalasiipeen. Et varmaankaan halua joutua vaikeuksiin", Marceau kertoi kysyvästi. Jos kaksikko päättäisi astua keskiyöllä sairaalasiiven ovista sisälle, kantautuisi siitä tieto varmasti myös rehtorille. Marceauta itseään ei kiinni jääminen suuresti haittaisi, sillä jälki-istunto tuskin olisi mitenkään kovin kammottava tilanne. Vaikkei hän koskaan ollut jälki-istuntoon joutunutkaan, vaikutti siltä, että se sisältäisi korkeintaan pokaalien kiillotusta ilman taikavoimia. Se ei kuulostanut kovinkaan pahalta.

[Alphonse Drake]

Alphonse Drake, koulun melko tuore riimujen opettaja, oli sinä yönä partiointivuorossa ja päätynyt ulos, sillä siellä saattoi hyvinkin oppilaita omilla teillään olla. Ainakin hänen Tylypahka-aikoinaan sellaista oli harrastettu paljon. Ja useammin kuin kerran oli hän itsekin sellaisesta kiinni jäänyt. Ei hän sitä lainkaan katunut, sillä hän oli viettänyt lukuisia mahtavia öitä silloisten tyttö- ja poikaystäviensä kanssa.

Ovesta ulos astuessaan mies kuulikin jonkinlaista ääntä järven suunnalta ja suuntasi kulkunsa tuonne. Eivät nuo hiippailijat ilmeisesti välittäneet edes yrittää piilossa pysyä. Järven rannalta riimujen opettaja löysikin kaksi nuorta, joiden ei luultavasti olisi siellä kuulunut olla.

”Hyvää iltaa”, hän tervehti nuoria katsellen.

[Ĉiela Fairchild]

Poikanen puhui jotain sairaalasiivestä ja vaikeuksiin joutumisesta, mutta Ev ei ehtinyt kuin suunsa avata, kun he jo vaikeuksiin joutuivat. Hän kuuli askelia linnan suunnasta ja kääntyi katsomaan täysikasvuiseen ihmiseen, aikuiseen, joka asteli paikalle. Ev oletti tuon olevan joku koulun henkilökuntaan kuuluva, vaikkei ollutkaan tuota luultavasti koskaan tavannut.

”Hyvää iltaa”, mies tervehti ja lohikäärmetyttö kallisti hieman päätään. ”Iltaa”, hän tervehti miestä takaisin hymyillen niin suloisesti, kuin vain osasi. Olisihan se pitänyt arvata, että joku löytäisi heidät. Ei sillä tytölle oikeastaan väliä ollut, vaikka ei hän olisi vielä takaisin sisälle toivonut joutuvansa.

Luultavasti hän saisi jälki-istuntoa. Ei olisi ensimmäinen kerta, vaikkei tyttö kovinkaan pitkään ollut vielä koululla oleskellut. Hän vain ei voinut sietää sisällä oleskelua ja jäi aina välillä kiinni siitä, että oli siirtynyt ulkoilmaan nukkumaan (tai ihan vain olemaan) yöllä. Koulussa kun ei erityistarpeita otettu lainkaan huomioon. Ja Ev todellakin sai tarpeekseen sisälle suljettuna olemisesta Pariisissa. Hänen pitäisi yrittää saada vartijansa suostumaan siihen, että hän saisi jäädä koululle tai jonnekin muualle seuraavana kesänä. Vaikka tiesikin, ettei se tulisi onnistumaan.

[Marceau Forest]

Oli uskomaton sattuma, että juuri, kun Marceau oli maininnut kiinnijäämisen sekä pohtinut itsekseen jälki-istunnon kammottavuutta sekä sen sisältämiä työtehtäviä, kuului muutaman rasahtavan askelen ääni. Ennen kuin poika ehti kohdata paikalle saapuvan henkilön katsetta, hän kuuli, kuinka miehen ääni tervehti kaksikkoa. Marceau kohotti katseensa ylöspäin, ja näki edessään yhden koulun opettajista. Tuo opettaja ei ollut pitänyt hänelle vielä yhtäkään tuntia, mutta poika epäili tuon olevan joko muinaisten riimujen tai numerologian opettaja.

"Iltaa, professori", Marceau tervehti miestä hieman yllättyneellä äänellä. Hän ei kuitenkaan hymyillyt Evin lailla, vaan kasvoilla oli ennemminkin hieman jännittynyt ilme. "Me...", poika aloitti selityksensä, mutta keskeytti sen välittömästi. Hän ei luultavasti tulisi keksimään ainuttakaan järkevää selitystä ulkona oleskelulle, sillä se oli selkeästi kielletty koulun säännöissä. Lisäksi professori vaikutti fiksulta, eikä selitys yrttitiedon tutkielmasta luultavasti menisi läpi, "...emme saaneet unta".

Siinä oli Marceaun selitys ulkona oleskelulle. Aika hieno selitys, eikö?

[Alphonse Drake]

Kävi selväksi, ettei nuorten todella kuulunut siellä olla siihen aikaan. Eivät saaneet unta? Olisivat edes keksineet jonkin vähän omaperäisemmän selityksen, niin olisi hän voinut nuo helpommallakin päästää. Nykynuorilla ei tuntunut olevan minkäänlaista mielikuvitusta ja siihen pitäisi puuttua. Mies vilkaisi tyttöön, joka ei ollut senkään vertaa viitsinyt lähteä selittämään.

”Hyvä on, joudun kyllä antamaan teille jälki-istuntoa viikon. Aloitamme huomenna”, hän totesi. ”Ja nyt, takaisin tupaanne”, hän lausui. Hän odotti, että oppilaat lähtisivät koululle päin ja (oletettavasti) noiden sen tehdessä meni itse perässä varmistamaan, että nuo todella menisivät tupaansa saakka.

//Ja jos Marc ei mitään karkuyrityspyrähdystä tee, on tämä Alin osalta tässä :D

[Ĉiela Fairchild]

Poikanen kertoi opettajalle, etteivät he olleet saaneet unta ja olivat siksi ulkona, eikä Ev sanonut siihen mitään tai paljoakaan eleitäkään käyttänyt. Professori ei sanonut Eville mitään, siis yksistään hänelle. Tosin ei hän sanonnut poikasellekaan mitään. Tuo vain sanoi heidän joutuvan jälki-istuntoon viikon ajaksi, seuraavasta päivästä alkaen. Ev ei ollut vielä joutunut kertaakaan jälki-istuntoon, mikä oli aika hyvin, oli hän koululla kumminkin jo jonkin aikaa ollut, eikä aivan sääntöjen mukaan mennyt. Tytölle ei ollut minkäänlaista aavistusta siitä, mitä saattaisi jälki-istunnossa siispä joutua tekemään.

Sitten professori käski heidät takaisin tupaansa. Ev vihasi käskyjä, mutta ei viitsinyt lähteä väittämään vastaan, sillä tiesi kyllä opettajilla olevan häntä enemmän valtaa täällä koululla. Ev vilkaisi poikaseen ja lähti sitten astelemaan koulua kohden siivet hieman painuksissa. Ei kai jälki-istunto kumminkaan aivan kauhea voisi olla? Ev ei voinut sille mitään, että alkoi miettimään asioita, mitä jälki-istunnossa saattaisi joutua tekemään. Pitäsi ehkä kysyä poikaselta, josko tuo tietäisi, mitä niissä yleensä tehtäisiin.

//Juu ja lohiksenkin puolesta peli päättynyt :3

[Marceau Forest]

// Kun Marceau kuulee professorin käskyn, hän ottaa jalat alleen ja kiipeää koulun katolle piiloon eiku. //

Professorin reaktio oli juuri sellainen, mitä Marceau oli odottanut. Tuo kertoi ytimekkäästi, että kaksikko tulisi saamaan jälki-istuntoa viikon ajan, ja jälki-istunnot alkaisivat jo huomenna. Marceau kohautti harteitaan ja hänen kasvoillaan oli katse, joka oli jotai välinpitämättömän ja anteeksipyytävän väliltä. Kun mies käski kaksikkoa poistumaan tupaansa, Marceau ei voinut kuin totella.

Sanaakaan sanomatta hän asteli Ev rinnallaan sisälle linnaan. He kävelivät suurten salin ohitse mutkittelevaa käytävää pitkin Pouffsoufflen tuvan edustalle. Professori oli seurannut heitä tänne asti, ja Marceau loi nyt silmäyksen häneen. Poika toivotti miehelle hyvää yötä ja astui Evin kanssa tottelevaisesti sisään Pouffsoufflen tupaan.

Marceaun mielestä ilta oli ollut jälki-istunnon arvoinen. Ev oli ollut yllättävän miellyttävä tuttavuus, ja pojasta tuntui, että tämä tyttö voisi viedä hänet askelen kohti aurinkoisempaa tulevaisuutta.

// Kiitos pelistä! Saa pisteyttää. //