Ei Ev lainkaan ihmetellyt, vaikka poikanen olikin yhä varautuneen oloinen, hän oli ollut aivan kamala. Hän ei myöskään ihmetellyt pojan valhetta tai puuttunut siihen, ihmisillä oli niin outoja tapoja. Kuten valehtelu, ihmiset valehtelivat niin helposti, eikä lohikäärmetyttö ollut vieläkään oppinut ymmärtämään tuota tarvetta salata kaikki. Hänelle sellainen oli vaikeaa. Vältellä hän kyllä osasi, mutta valehtelu… Niin ihmismäistä. Ihmiset olivat ainoita olentoja, joiden Ev tiesi harrastavan valehtelua. Mutta ymmärsi kyllä, ettei poikanen tahtonut puhua. Se ei ollut helppo aihe puhua, etenkään täysin tuntemattomalle. Ja vieläpä itsestään luultavasti hyvin oudolta vaikuttavalle.
Sitten poika käänsi puheen… ruokaan? Ev katsoi tuota hieman kummissaan. ”Mistä minä tietäisin? En syö niiden tarjoamaa ruokaa”, Ev lausui, pitäen yhä ystävällisen, lempeän, sävyn äänessään, vaikka nyrpistikin nenäänsä inhosta. ”Teidän ruokanne on niin… kypsää”, toteaa, nenäänsä yhä nyrpistellen. ”En ymmärrä, kuinka ihmiset pystyvät syömään sellaista”, hän totesi, nenän vapautuessa viimein nyrpistyksestä.
