Haluan vain sut (K15)

[Ruth Rousseau]

Ruth kuunteli hymyillen, kun rehtori kertoi kesälomastaan. Hänen lomansa oli kuulemma mennyt harvinaisen hyvin, eikä hän ollut ollut koululla paljoa. Rousseau nyökkäsi. "Sepä kiva", hän vastasi lyhyesti. Sairaanhoitaja ei edes halunnut miettiä omaa kesäänsä. Hän ei halunnut ajatella typeryyksiä, mitä oli tehnyt ja joiden takia oli joutunut tekemään koko loman ajan paperihommia. Hänhän olisi saattanut tulla hieman surulliseksi, jos olisi sellaisia alkanut muistelemaan.

Ruth joi teetään ja katseli Molinaa, joka puolestaan katsoi ikkunaa. Rousseaun katse harhaili Milan kasvoista jonnekin alemmas, ja hän näki jotain, mitä hänen ei olisi kuulunut nähdä. Rehtori avasi takkinsa nappeja ja siinä samassa Ruth unohti miten teetä nieltiin tai kuinka suu pidettiin kiinni. Teet olivat hetkessä hänen rinnuksillaan ja housuillaan.

Se oli niin äärettömän no-lo-a. Ruth kuivasi kiireesti leukaansa paitansa hihalla ja naurahti hermostuneesti. "Loistavaa", hän mutisi ja katsoi vaatteitaan. Mitäköhän Molinakin nyt sanoisi tai ajattelisi, hän mietti. Tuskin mitään hyvää.

[Mila Molina]

Rehtori Molina ei pitänyt siitä tyylistä, miten sairaanhoitaja suhtautui hänen kesälomakuulumisiinsa. Tuo kuunteli hymyillen naisen kuulumiset, eikä osoittanut minkäänlaista kateutta kesään liittyen. Rousseau itsehän vietti koko kesänsä koululla, joten olisi voinut odottaa edes pientä kateudenpoikasta, korvien savuamista tai vastaavaa.

Molina oli vajonnut hetkeksi omiin ajatuksiinsa, kunnes sairaanhoitajan tyrskähdys sai hänet havahtumaan. Nainen otti kätensä pois jakkutakiltaan, käänsi katseensa välittömästi kollegansa puoleen ja näki, että tuo oli purskauttanut suussaan olevat teet päällensä. Rehtorin kasvoilla oli moittiva, mutta hieman kysyvä ilme. Mitä ihmettä oli juuri tapahtunut? Molina katsoi paidan hihalla leukaansa pyyhkivää sairaanhoitajaa, eikä voinut käsittää, mitä tuon päässä oikein liikkui.

Molina pyyhkäisi toisella kädellään omaa jakkutakkiaan, aivan kuin teetä olisi lentänyt myös hänen päälleen. Nainen nousi seisomaan ja asteli sairaanhoitajan ohi tiskipöydän luokse. Hän otti palan käsipyyhepaperia ja pyyhkäisi sillä jakkupuvultaan pari keksinmurua sekä kuvittelemansa teeroiskeet, jotka Rousseau oli hänen päälleen sylkäissyt. Hän heitti paperin roskakoriin ja otti vielä pari palaa paperia mukaansa. Seuraavaksi nainen asteli takaisin pöydän luokse, Ruthin vierelle ja paukautti paperit pöydälle, naisen eteen. Molina itse oli jättänyt taikasauvan työhuoneeseensa, muttei tiennyt oliko Rousseau ottanut sauvansa mukaan. Jos oli, olisi silti parempi, ettei tuo käyttäisi sitä, sillä tällä tahdilla tuolla olisi luultavasti kaavussaan pian reikä.

"Olen ollut aina sitä mieltä, että koulun tee on ala-arvoista. Ilmeisesti myös sinä olet samaa mieltä."

[Ruth Rousseau]

Milan katse oli kaikinpuolin moittiva. Hän oli varmasti todella kyllästynyt Ruthiin ja hänen käytökseensä. Rehtori ei onneksi sanonut tai kysynyt mitään, eikä Rousseaun tarvinnut avata suutaan ja yrittää muodostaa sanoja tai kokonaisia lauseita.

Kun Mila nousi tuoliltaan, Rousseau ajatteli toisen olevan lähdössä. Rehtori ei onneksi mennyt tiskipöytää pidemmälle. Hän ei siis kai ollutkaan jättämässä Ruthia yksin opettajienhuoneeseen. Pian Molina kääntyi ja käveli sairaanhoitajaa kohti. Rousseau olisi silloin halunnut nousta ylös tuoliltaan ja kävellä Milaa vastaan. Hän olisi halunnut kumota Molinan opettajanhuoneen pöydälle ja tehdä mielenkiintoisia asioita. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka Ruth kuinka paljon halusikin.

Rehtori iski papereita pöydälle ja alkoi selittämään Rousseaulle jotakin koulun ala-arvoisesta teestä. Ruth katsoi elämänsä naista jumaloiden. Hän hymyili ja nyökkäsi. Tietenkin tee oli ala-arvoista, jos rehtori sanoi niin.

Rousseau teki pian jotain todella typerää ja yllättävää. Hän nousi tuoliltaan, siirtyi lähemmäs Milaa ja katsoi ylös rehtorin kasvoihin. Ruth varvisti sen verran kuin pystyi ja painoi pienen suukon Milan leualle. "Taidan ihan oikeasti rakastaa sinua." Sairaanhoitaja yritti vielä halata Molinaa.

[Mila Molina]

Kun Molina oli sanonut sanottavansa, hän ei voinut olla huomaamatta sairaanhoitajan erilaista ilmettä, joka levisi tuon kasvoille. Se oli normaalista poikkeava ja vaikutti siltä, että tuolla oli jotain sanottavaa. Oliko tuolla kenties jotain sanomista teestä? Jos olisi, Molina kyllä sanoisi vastaan. Hän ei ollut koskaan maistanut yhtä ala-arvoista teetä kuin mitä opettajien huoneessa yleensä oli. Sairaanhoitajan kasvoille levisi kuitenkin kummallinen hymy. Tuo nyökkäsi ja teki seuraavaksi jotain todella hämmentävää. Sairaanhoitaja nousi seisomaan, siirtyi hieman lähemmäksi Molinaa, kurotti itseään hieman korkeammalle ja suuteli rehtoria leualle. "Taidan ihan oikeasti rakastaa sinua", tuo sanoi.

Anteeksi mitä?

Tuntui, kuin maailma olisi pysähtynyt hetkeksi - rehtori Molina ei pystynyt hetkeen ajattelemaan mitään järkevää. Hän ei kyennyt liikkumaan, ei puhumaan, tuskin edes hengittämään. Nainen oli kuullut juuri jotain käsittämätöntä ja hänellä meni tovi, ennen kuin hän ymmärsi sanojen tarkoituksen. Rehtori aukoi hetken suutaan, ennen kuin sai kasattua ajatuksensa ja muodostettua järkeviä sanoja ulos suustaan.

"Mitä sinä sanoit, Ruth?", Molina kysyi ihmetellen, eikä pystynyt liikkumaan vielä minnekään, "- siis Rousseau?" hän korjasi virheensä. Hän ei ollut kutsunut tätä naista etunimellä muistikuviensa mukaan koskaan aikaisemmin. Rehtori seisoi paikallaan ja antoi sairaanhoitajan levittää kätensä hänen ympärilleen, mutta itse hän ei kyennyt tekemään mitään vastareaktiota - ei työntäämään naista pois luotaan eikä vastaamaan halaukseen. Mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi edes tehdä? Hän ei ollut kokenut vastaavaa koskaan aikaisemmin eikä joutunut yhtä absurdiin tilanteeseen pitkään aikaan.

Rehtori Molina tarttui Rousseauta käsistä kiinni. Ensin teko vaikutti hyvin romanttiselta, mutta sitten hän työnsi sairaanhoitajan kädet pois ympäriltään ja astui itse askelen taaksepäin. "Onko täällä muita?", hän kuiskasi. Kasvoillaan hänellä oli hyvin kummallinen ja epätyypillinen ilme. Siinä oli kireyden lisäksi sekoitus pelkoa, yllättyneisyyttä, epäilevyyttä sekä lempeyttä.

[Ruth Rousseau]

"Sanoin, että rakastan sinua", Rousseau vastasi rehtorin kysymykseen ja halasi toista hellästi. Hän sulki silmänsä ja nautti hetkestä.

Ruthin sydän jätti lyönnin tai kaksi välistä, kun professori Molina tarttui hänen käsiinsä. Ruth hymyili ja katsoi rehtorin kasvoja. Aikoikohan Mila sanoa hänelle jotain ihanaa? Ei, ei hän aikonut. Hymy katosi nopeasti Rousseaun huulilta, kun toinen vain työnsi hänen kätensä pois ja astui kauemmas. Rousseau pettyi. Hän oli jo ihan oikeasti ehtinyt luulla pienen hetken ajan, että Molina piti hänestä.

"Onko täällä muita?" rehtori kuiskasi ja katsoi Ruthia erikoinen ilme kasvoillaan. Toinen näytti hieman pelokkaalta ja ehkä jopa lempeältä.

"Muita?"

Nainen kääntyi katsomaan ovelle päin tarkistaakseen, että oliko siellä kenties joku. Kun ketään ei näkynyt, hän päätti vilkaista pöydän alle, vaikka ei uskonutkaan, että siellä ihan oikeasti olisi joku. Ruth katsoi vielä takan edessä olevia tyhjiä nojatuoleja. Ruth oli melko vakuuttunut siitä, että huoneessa ei ollut muita hänen ja Milan lisäksi. Olihan tietenkin mahdollista, että joku oli ahtanut itsensä vaikkapa tiskikaappiin tai lymysi jossain nurkassa näkymättömyysviitan alla, mutta tuskinpa nyt kuitenkaan.

"Vaikuttaa siltä, että olemme kaksin", Rousseau totesi ja käänsi katseensa Milaan. Hän nojasi pöytään ja puri huultaan mietteliäästi. "Saanko halata sinua vielä kerran?"

[Mila Molina]

Kun Molina kysyi Rousseaulta, oliko opettajien huoneessa mahdollisesti muita henkilöitä, tuo kääntyi katsomaan ovelle päin. Sairaanhoitaja vilkaisi pöydän alle sekä takan suuntaan ja ilmeisesti vakuuttui siitä, ettei huoneessa ollut ketään muita tämän kaksikon lisäksi. Tuo käänsi kasvonsa rehtorin suuntaan ja heidän katseet kohtasivat. Molinan osalta katsekontakti ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä hän käänsi katseensa muualle heti kuultuaan kollegansa uuden kysymyksen.

Halata? Minua? Oi, Kyllä! Rehtori Molinan aivot ajattelivat itsenäisesti. Hän oli odottanut tätä hetkeä niin pitkään. Hän haluaisi halata Rousseauta ja paljon enemmänkin. Hän haluaisi painautua tuota naista vasten ja suudella tuota suoraan suulle. Hetkinen… ei näin. Ei todellakaan näin! Molinan järki otti ajatuksista vallan. Mitä ihmettä hän oli oikein ajatellut? Vaikkakin rehtori tunsi kyseistä kollegaansa kohtaan muutakin kuin työkaveruutta, ei hän voisi toimia edellä mainitulla tavalla. Olisi liian suuri riski siihen, että joku saapuisi paikalle ja he jäisivät kiinni. Sitä paitsi opettajien huone ei olisi oikea paikka vastaavanlaiselle toiminnalle. Myöskään kollegoihin sekaantuminen ei tulisi lainkaan kyseeseen, sillä ajatuskin sellaisesta oli täysin järjetöntä. Siksipä Molinalla ei ollut kuin yksi mahdollinen sana, jolla vastata Rousseaun esittämään kysymykseen.

”Et”


Rehtori vastasi lyhyesti pienen pohdinnan jälkeen. Hän seisoi paikoillaan ja tuijotti tiskipöydän suuntaan. Naisen täytyisi saada kollegansakin tajuamaan, ettei tässä ollut mitään järkeä. Hänen tulisi kertoa, että heidän täytyisi pitää toisiinsa pientä etäisyyttä jatkossa, sillä tällainen tilanne ei saisi toistua enää koskaan. Siinä ei olisi mitään järkeä. Harmi vain, etteivät teot aina totelleet järkeä.

Molina siirsi katseensa vielä takaisin Rousseaun suuntaan – ja se oli virhe. Nainen näki edessään kauniin, kypsän naisen, joka nojasi pöytää vasten ja puri huultaan mietteliäästi. Sairaanhoitajan viettelevä olemus sai rehtorin lankeamaan. Ei, hän ei voisi tehdä tätä. Jokin muu kuin järki ohjasi kuitenkin naisen toimintaa tällä kertaa, eikä hän voinut sille mitään. Se oli menoa nyt. Rehtori Molina syöksyi halaamaan kollegaansa ja painoi vaativan suudelman tämän suulle.

”Ruth Rousseau, je te desire”, hän kuiskasi kollegansa korvaan.

// Alkuperäistä peliviestiä on sensuroitu sen sisällön vuoksi. Jos jostain syystä haluat lukea alkuperäisen version, niin se toki onnistuu. //

[<33]

Minä, minä haluan lukea edellisen viestin alkuperäisenä!! :)

[Ruth Rousseau]

Pettymys valtasi Ruthin mielen, kun rehtori ei antanut hänelle lupaa halata. Sairaanhoitaja puri huultaan ja pysyi vahvana. Hän yritti vakuutella itselleen, että ei hänessä vikaa ollut ja että Mila vain oli todella itsepäinen. Hän kuitenkin ajatteli, että rehtori inhosi häntä ja oikeastaan hän tiesi sen olevan totta. Ruth ei vain halunnut myöntää sitä itselleen.

Yht'äkkiä rehtori Molina syöksähti sairaanhoitajan luokse. Ensin Ruth ajatteli, että toinen sanoisi jotain ikävää hänelle. Mila teki kuitenkin jotain aivan ihanaa. Hän kiersi kätensä Ruthin ympärille ja suuteli tätä. Rousseau ei voinut uskoa hetkeä todeksi. Se tuntui niin epätodelliselta. Vastahan rehtori oli sanonut, että Ruth ei saisi halata ja nyt..?

”Ruth Rousseau, je te desire."

Mila puhui ranskaa niin äärettömän kauniisti Ruthin mielestä. Molinan sanat saivat sairaanhoitajan posket ja korvat punoittamaan. "Huomaan sen", hän totesi toisen sanoille ja avasi rehtorin jakkutakin nappeja. Nainen katsoi kollegansa ruskeita silmiä ja painoi pienen suudelman toisen huulille. Sen jälkeen hän jatkoi nappien avaamista.

[Mila Molina]

Sairaanhoitaja vastasi rehtori Molinan suudelmaan, eikä nainen pystynyt hetkeen ajattelemaan kunnolla. Tuntui, kuin hän olisi vajonnut johonkin unen tapaiseen, joka tuntui erittäin järjenvastaiselta, mutta samalla niin järjelliseltä. Molina sulki silmänsä, mutta huomasi silti, kuinka Rousseau alkoi avata hänen jakkutakkinsa nappeja. Nainen tunsi suudelman huulillaan ja kavahti, muttei siksi, että tilanne olisi ollut niin epämiellyttävä, päin vastoin - hän nautti tilanteesta hyvin paljon. Rehtori hivutti toisen kätensä kollegansa hiusten seasta tämän niskalle ja sieltä kaula-aukon kautta paidan sisään, ja jatkoi tämän suutelua. Hän ei olisi halunnut herätä tästä unelta tuntuvasta tilanteesta koskaan.

"KLIKS"

Kuului ääni ovelta.

Rehtori Molina hätkähti.

Sekunnin murto-osassa nainen oli siirtynyt pöydän äärestä pois tiskipöydän luokse seisomaan, selkä ovea kohden. Hän suki hiuksiaan ja yritti napittaa jakkunsa napit kiinni niin nopeasti kuin pystyi. Rehtori vilkuili sivusilmällään pöytää kohden ja toivoi, että sairaanhoitaja olisi laskeutunut jo pöydältä alas ja käyttäytyisi normaalisti. Nainen ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta pöydälle kaatunutta maljakkoa, jonka sisällä olleet vedet olivat valuneet pöydän kautta lattialle. Rehtori oli yllättynyt, häpeissään ja jopa hieman peloissaan, mutta hän yritti kasata itsensä.

Molina kääntyi ympäri ja katsoi tiiviisti huoneeseen astunutta henkilöä. Naisen kasvoilla ei ollut enää häivähdystäkään äskeisistä tuntemuksista, vaan tuttu, kireä ilme oli ilmestynyt hänen kasvoilleen. Pientä yllättyneisyyttä oli kuitenkin havaittavissa, ja sen pystyi huomaamaan myös naisen väärin napitetusta jakkutakista.

"MITÄ SINÄ TEET TÄÄLLÄ TÄHÄN AIKAAN!?"

Rehtori Molina huusi huoneeseen saapuneelle henkilölle. Oli aivan sama, mikä päivä tai paljonko kello oli - ajankohta opettajien huoneeseen saapumiselle oli ollut väärä. Ja kun aika oli väärä, rehtori Molinalla oli oikeus suuttua, ja kun hän suuttui, hän suuttui erittäin kovasti.

[Ruth Rousseau]

Rehtori siirsi kätensä Ruthin hiuksista hänen niskalleen ja sieltä sitten Rousseaun paidan alle. Ruth taas vei kätensä Milan poskelle ja he suutelivat jälleen. Sairaanhoitaja nojasi takanaan olevaan pöytään ja veti Molinan lähemmäs itseään.

Suudelmien ja kaiken sen muun ihanan keskellä, Ruth päätyi jotenkin istumaan pöydänreunalle. Kai rehtori oli hänet sille nostanut tai sitten hän oli itse siihen jotenkin noussut. Joka tapauksessa, se oli tapahtunut nopeasti. Myös pöydällä ollut maljakko oli kaatunut kumoon. Vettä valui maljakosta pöydälle ja pöydältä lattialle.

Ovi avattiin varoittamatta.

Mila hätkähti ja lähti välittömästi pois sairaanhoitajan luota. Ruth sen sijaan jähmettyi täysin, mutta vain hetkeksi. Mietittyään pienen hetken, että mitä juuri oli tapahtunut, hän laskeutui alas pöydältä paitaansa suoristellen. Hän suki hiuksiaan muutaman kerran ja katsoi huoneeseen tupsahtanutta professoria. Vaikka Ruth ei pitänyt tälläisistä yllätyksistä ja keskeytyksistä, hän toivotti professorille hyvää huomenta. Harmi vain, hänen äänensä hukkui Milan huudon alle.

Rousseaun mielestä huutaminen tällaisessa tilanteessa oli turhaa. Jos Ruthilta kysyttiin, niin olisi pitänyt toimia nopeasti ja järkevästi eli vaikkapa tainnuttaa professori ja pyyhkiä unholaan viimeiset pari minuuttia hänen muististaan. Ruth ei kuitenkaan tehnyt niin. Hän pysyi vaiti ja otti rauhallisesti avaimensa ja taikasauvansa pöydältä.