Korillinen Bri[n]é[e]tä

[Brian Eldridge]

//ke 6. heinäkuuta, Renée Mason toivotetaan tervetulleeksi :) //

Juna hiljensi pikkuhiljaa vauhtiaan. Käänsin katseeni ylös kirjasta, jota olin lukenut ja katselin ikkunasta ulos. Siellä oli vihreää ja aurinkoista, kesä oli tullut ja loma oli alkanut vain nelisen päivää sitten, mutta nyt olin yllättäen jo menossa takaisin. Kotona oli aluksi ollut ihan mukavaa, mutta sitten heti seuraavana päivänä minun ja Alwinen välille syntyi pientä kitkaa, joka sitten kasvoi suuremmaksi riidaksi. Emme riidelleet tavallisesti koskaan toistemme kanssa, mutta nyt mitta kasvoi niin suureksi, että päätin lähteä pois ja se oli todella tyhmää. Tällä kertaa äiti oli kuitenkin asettunut Alwyn puolelle, vaikka he olivat olleet kummatkin (ainakin omasta mielestäni) väärässä. Siksi olin pakannut vasta edellisiltana kamppeeni uusiksi ja kimppailmiintynyt isäni kanssa Bordeauxin juna-asemalle ja hypännyt junaan.

Ilokseni Châteaun korkeimmat tornit häämöttivät jo edessä. Pistin kirjan reppuuni ja nostin beigen matkalaukkuni matkatavaratelineeltä. Heitin mustan reppuni selkään ja nostin Bonon häkin, jossa pöllö nukkui sikeästi, ja matkalaukun ylös. Tutkailin vielä omaa vaatekokonaisuuttani; vaaleansiniset farkut, valkoinen kauluspaita (jota ei oltu tungettu housuihin), beiget nahkalenkkarit ja ranteessa kultainen kello. Aika perus, mutta jollain tavalla myös tyylikäs.

Juna pysähtyi ja saapui Poudlardinen asemalle. Astuin junasta ulos ja vaitonaisena lähdin saman tien kävelemään pitkin linnaan johtavaa hiekkatietä. Matka sujui nopeasti, vaikka aurinko paahtoi porottavasti niskaan. En oikein ajatellut mitään, mutta vilkaistessani nopeasti järven suuntaan, totesin tänään olevan oikein täydellinen päivä piknikille. Se myös saattoi johtua siitä, että minulla oli kamala nälkä. En ollut ehtinyt syödä koko päivänä mitään muuta kuin yhden banaanin aikaisin aamulla.

Astelin linnan pääovista sisälle ja lähdin kävelemään automaattisesti johonkin suuntaan. Käytävillä oli hyvin hiljaista ja jokainen askeleeni kaikui pitkin seiniä, kun kuljin eteenpäin yhä kanniskellen tavaroitani. Matkalla en nähnyt ketään, muotokuvienkin hahmot tuntuivat häipyneen kesälomille.

Hetkessä huomasin jo seisovani Gryffondorin oleskeluhuoneen ovella ja ihmettelin hetken, että miten ihmeessä minä tänne olin päässyt, mutta sitten muistin astuneeni jo pois junasta ja kävelleeni itse sinne missä olin. Lausuin tunnussanan ja astelin huoneeseen sisälle, jossa ei ilmeisesti ollut ketään – paitsi yksi. Tunsin äkillisen lämmön tuulahduksen sisälläni ja aloin väkisin hymyilemään leveästi. Avasin Bonon häkin, jolloin pöllö lehahti lentoon ja liisi avoimesta ikkunasta ulos ja sitten lähdin kävelemään matkalaukkua hiljaa perässä hilaten ja pöllönhäkkiä toisessa kädessä kantaen kohti ruskeita hiuksia, joiden omistajan tunnistin saman tien.

"Renée", tervehdin hipaisten tytön olkapäätä kevyesti. Kiersin tytön eteen ja päädyin nojaamaan seinään toisella kyljelläni. Katselin tätä ilme ilosta kirkkaana, hymyillen aavistuksen vinosti. En ollut ehtinyt hyvästellä häntä ennen loman alkua ja se oli vaivannut minua joka ilta sängyssä ennen kuin olin nukahtanut. Siksi olin erityisen iloinen, kun olin törmännyt tyttöön. "Miksi olet yksin?" kysyin laskien tyhjän häkin lattialle ja päästäen matkalaukun kahvasta irti. Vilkaisin nopeasti ulos järvelle ja päässäni alkoi syttyä eräs idea, joka oli käynyt mielessäni jo aikaisemmin. Haluaisikohan Renée? Oliko se edes hyvä idea? Vilkaisin kelloani ja tosiaan... Nyt oli lounas – siksi oli niin hiljaista.

Katsoin vielä kerran ulos ennen kuin käänsin katseeni kohti ikkunalaudalla istuvaa tyttöä ja kysyin: "Haluaisitko tulla kanssani piknikille?"

//Ja nyt oli todellakin tönkköä tekstiä, ei voi väittää vastaan. Kiitti muuten vielä kerran otsikosta! c: //

[Renée Mason]

Pitelin nyt jo hieman rypistynyttä pergamenttia käsissäni ja tuijotin sitä kuin zombie. Minun ei tarvinnut enää selata katseellani arvosanoja, muistin ne jo ulkoa. Hirveä, hirveä, peikko, surkea, kelvollinen, hirveä… Olin onnistunut raapimaan ainoastaan yhden O:n yrttitiedosta, ja senkin vain puolivahingossa. Reputin viisi ainetta, viisi. Se oli aivan liikaa, mutta pääsin silti luokalta aivan rimaa hipoen. Ajattelin äitiä, kuinka hän viisaana noitana oli saanut joka ikinen vuosi upeita ja odotukset ylittäviä. Ei hän aiempinakaan vuosina ollut osoittanut pettymystään, mutta tiesin, että olin paljon huonompi kuin hän tahtoisi minun olevan.

Kolmannella luokalla olin ollut tosi allapäin koulun vaihdon, kavereiden menettämisen ja huonon omantunnon (olinhan saattanut koko koulun vaaraan) takia. Silloin koulu oli lakannut kiinnostamasta kokonaan, mikä tarkoitti myös sitä, että olin jäänyt hirveästi jälkeen. Ja se näkyi myös tänä vuonna. En vain saanut muita enää kiinni ja olin jo luovuttamisen partaalla. Sitä paitsi, ensi vuonna olisi V.I.P:t ja ne nyt olisivatkin hankalat. Pitäisiköhän minun jäädä luokalle?

Kaikista pahin asia koko todistuksesta kuitenkin oli merkintä: ”Taikaolentojen hoito – S”. Ulvahdin hiljaa katseeni käväistessä tuossa näyssä, ja käteni alkoivat täristä ja näkö sumeta. Mikä minussa oli vikana? Olin vastannut mielestäni kaikkiin oikein! Oliko taikaolentojen hoidon professori sitten ollut niin näreissään siitä, että olin korjaillut pikkutarkkoja asioita milloin milläkin tunnilla? Ei, ei, ei, tämä ei voinut jäädä todistukseeni. Minun oli pakko uusia koko oppiaine jollakin tapaa. Mutta miten? Mitä muka voisin tehdä?

Suolaiset pisarat tipahtelivat taas vaikka kuinka monetta kertaa pergamentille. Muste oli jo paikoittain lähtenyt leviämään viimepäivien myötä niin, että kirjaimista oli hankala saada selvää. Miten olin romuttanut kaiken? Mitä äiti ajattelisi? En ollut lähettänyt hänelle vielä arvosanojani, mutta kai sekin oli joskus tehtävä. Hän varmaan toivoi, että piristymiseni myötä myös koulu alkaisi luistaa, mutta ei. En ollut saanut nostettua itseäni enää kärryille, kun olin jo kerran tippunut. Äiti varmasti pettyisi, hän oli varmasti mielessään toivonut fiksua ja älykästä tyttöä, mutta olikin saanut vain tällaisen tyhmän ja ajattelemattoman. Onneksi äidillä oli Darcy: hän oli tuonut kotiin todistuksen täynnä O:ta ja muutamalla U:lla. Niin, koti. Miksi minä en ollut siellä? En ollut halunnut mennä takaisin, vaikka äiti oli miltei vaatinut minua tulemaan huolehtimaan Darcysta, kun hän oli töissä. Onneksi Darcy oli halunnut mennä kaverilleen viikoksi, joten minä sain jäädä kouluun. Kyllä jossain vaiheessa tulisin kotiin, mutten vielä.

Käänsin katseeni ikkunaan ja katselin ulos mitään näkemättä. Aurinko paistoi ja oli todella lämmin päivä. Siksi minulla olikin päällä mustat shortsit ja valkoinen T-paita. Oleskeluhuoneessa oli lämmin, kun isot ikkunat soivat auringonsäteiden tanssia tilassa. Istuin siinä aika kauan tuijotellen järven välkettä polvet koukkuun vedettyinä ja ryppyinen pergamentti sylissäni.

Havahduin, kun kuulin oleskeluhuoneen oven käyvän. En kuitenkaan kääntänyt katsettani, sillä sieltä tulisi todennäköisesti vain joku oppilas lounaalta enkä halunnut tuon näkevän punaisia silmiäni ja murtunutta olemustani. Antoi hänen nauttia lomapäivästä, toivottavasti jossain muualla kuin oleskeluhuoneessa. Joutuisin siinä tapauksessa etsimään uuden tyhjän paikan. Varmaan kirjasto-

Ajatukseni keskeytyi, kun tunsin hipaisun olkapäälläni ja kuulin nimeni sanottavan. Hätkähdin säikähdyksestä ja käänsin äkkiä katseeni poikaan, jonka äänen olin tunnistanut silmänräpäyksessä. ”Brian”, vastasin hämmästyneenä. Oho, ääneni oli itkemisestä todella karkea, eikä se meinannut kuulua ollenkaan. Rykäisin hymyillen pienesti. Brian kiersi eteeni niin, että näin hänen valaisevan hymynsä, joka sai omatkin suupieleni kohoamaan ylöspäin. ”Miten sinä tällä olet? Luulin, että lähdit kotiin”, kysyin nyt ääni kirkkaampana samalla pyyhkäisten nopeasti ja mahdollisimman huomaamattomasti silmäkulmani kuiviksi. ”Miksi olet yksin?” Brian kysyi laskiessaan kantamuksensa maahan. Hän oli varmaankin juuri tullut. ”Ei ollut nälkä. Muut ovat lounaalla”, sanoin totuudenmukaisesti. En ollut kärsinyt nälästä moneen päivään, mutta olin silti käynyt syömässä jotain ihan vain terveyden tähden. Tänään en ollut jaksanut vaivautua.

Brian katsahti ulos, mutta minä en kääntänyt katsettani hänestä. Olin iloinen, että hän oli täällä ja ahmin tuota näkyä kuin peläten hänen katoavan, jos kääntäisin katseeni. ”Haluaisitko tulla kanssani piknikille?” Brian kysyi. Vaikka minulla ei ollutkaan nälkä, nyökkäsin. Suostuisin ihan mihin vain tekemiseen, jonka varjolla saisin viettää aikaa Brianin kanssa.

Liu’uin alas ikkunalaudalta ja sanoin: ”Vie tavarasi, niin minä odottelen täällä.” Todistukseni taittelin pieneksi mytyksi ja työnsin shortsien takataskuun. Saisi olla siellä ja ihan mieluiten jäädä sinne. Halusin nyt viettää aikaa Brianin kanssa ja unohtaa arvosanat hetkeksi.

//Eikä ollut! Ja eipä mitään. :D//

[Brian Eldridge]

"Brian", Renée vastasi lausumalla nimeni hämmentyneenä. Katselin häntä huomaten punaiset silmät. Renée ei näyttänyt ollenkaan itseltään ja mietin, että oliko sittenkään hyvä idea tulla hänen luokseen, koska tyttö oli selvästi itkenyt. Sydämeni, joka oli hyppinyt aluksi innosta, valahti nyt syvälle mahan pohjalle. ”Miten sinä täällä olet? Luulin, että lähdit kotiin”, hän ihmetteli, mutta kuulosti nyt iloisemmalta. Hymyilin pienesti. "Tuli riitaa perheen kanssa, ei olisi varmaan kannattanut lähteä sieltä...", vastasin. En pystynyt hymyillä enää, koska en ollut ikinä nähnyt Renéetä surullisena ja näky sai minunkin suupieleni valahtamaan.

Renée vastasin kysymykseeni ja kertoi, ettei hänellä ollut nälkä, joten siksi hän ei ollut lounaalla muiden kanssa. Niinpä tietysti. Silti pyysin tyttöä kanssani piknikille. Hän vastasi myöntävästi nyökkäämällä ja liukui alas ikkunalaudalta. ”Vie tavarasi, niin minä odottelen täällä", hän sanoi. "Okei", vastasin. "Vaihdan myös vaatteet, täällä on aika kuuma."

Lähdin kantamaan kamojani ylös makuusaliin ja avasin sen oven. Katselin hetken ympärilleni ja totesin sen olevan tyhjä. Siispä kävelin pedatun sänkyni luokse ja jätin häkin sen viereen ja repun sekä matkalaukun sen päälle. Avasin laajennusloitsuilla laajennetun pienen matkalaukun ja otin sieltä siistin valkoisen T-paidan kauluksella, siniset polvipituiset miesten farkkushortsit ja tummanruskeat nahkaiset varvastossut. Napitin paitani auki ja vaihdoin matkavaatteeni uusiin. Sitten avasin vielä reppuni ja otin sieltä taikasauvan ja aurinkolasikotelon, josta otin lasit, jotka laitoin otsalleni. Muut tavarat jätin lojumaan paikoilleen ja astelin alas Renéen luo.

"Mistä me saamme ruokaa?" kysyin Renéeltä. "Saan hoidettua piknikviltin omastakin takaa."

[Renée Mason]

”Tuli riitaa perheen kanssa, ei olisi varmaan kannattanut lähteä sieltä…” Brian kertoi. Viimeinen lause sai mahanpohjani putoamaan. Eieieieiiei… ”Eieiei, kun, tai siis, minusta on mukavaa, kun tulit”, sopersin hätääntyneenä. ”Tai siis… Enhän minä voi päätäsi kääntää, jos haluat lähteä takaisin, mutta…”, sanoin sekavasti ja tunsin punan hiipivän hiljalleen poskilleni. Mitä ihmettä minä taas sekoilin? Ja voisiko tämä veri laskeutua alas päästäni, jotta saisin taas normaalin värini takaisin, please?

”Okei”, Brian vastasi, kun käskin häntä viemään tavaransa ylös. ”Vaihdan myös vaatteet, täällä on aika kuuma”, hän sanoi. Nyökkäsin ja jäin odottelemaan Brianin tuloa alas. Hengittelin syvään ja kokosin itseäni. ’Ren, hei, Brian on täällä. Brian tuli tänne, rauhoitu, vietä aikaa hänen kanssaan’ toistelin mielessäni. Painoin pääni käsiini ja puristin silmät kiinni hetkeksi, kun itkemisestä tullut päänsärky rupesi taas jomottamaan. Nostin pääni ja kokeilin hymyillä. Se tuntui ehkä vähän jäykältä, mutta poskeni tuntuivat vetreiltä. Tunne oli tuttu, vaikka olin ollut kauan jo hymyilemättä.

”Mistä me saamme ruokaa?” Brian kysyi, kun hän tuli alas. Kierrätin katseeni pojassa ja tämän vaatetuksessaan. Hän näytti todella hyvältä. ”Saan hoidettua piknikviltin omastakin takaa”, tuo jatkoi ja siirsin katseeni hänen silmiinsä. ”Ruokaa saamme keittiöstä”, totesin heti ja hymyilin, ”Olen käynyt siellä aika monesti. Kotitontut valmistavat mielellään ruokaa kaikille, ketkä sitä pyytävät. Sieltä saa vaikka mitä.”

Kävelin ovelle ja pidin sitä auki antaen Brianin mennä ensin. Tulin hänen perässään valoisaan käytävään ja suljin oven. Käytävän ikkunat tulvivat auringonvaloa kivisille seinille ja ikkunan ohi lentävät linnut sirkuttivat iloisina. Se sai suupieleni taas kohoamaan. Pyh joku todistus! Se oli vain neljännen luokan, ensi vuodelle minä parannan. Ja taikaolentojen hoito… hmm… ”Tiedätkö, voiko kokeita uusia?” kysyin Brianilta, kun kuljimme portaita alas. Olin ollut aika hiljaa matkan oleskeluhuoneesta portaille. Olin vain vilkuillut välillä kanssakulkijaani ja hymyillyt pienesti. ”Minä nimittäin… reputin taikaolentojen hoidon”, kerroin häpeillen. ”En tajua… Vastasin mielestäni kaikkiin oikein! Äh, en tiedä”, purkauduin pojalle. No, kai minun oli pakko. Hän oli ansainnut selityksen, ”Kaikki muutkin aineet menivät aika huonosti. Reputin tosi monta.” Kaivoin takataskustani todistuksen ja ojensin sen Brianille nähtäväksi. ”Minä en pääse V.I.P-tutkintoja läpi”, sanoin vielä. Hymy oli kaikonnut kasvoiltani taas.

Kun pääsimme alas, suuntasin keittiötä kohti ja oletin Brianin seuraavan perässä. Kutitin maalauksen päärynää ja astuin sisälle. Suuret silmät kääntyivät kaikkialla tapittamaan kahta tulijaa. Hetken oli aivan liikkumatonta, sitten alkoi hälinä.

”Oi, päivää neiti ja herra!”

”Mukava nähdä! Mitä saisi olla hyvä neiti?”

”Oliko lounas epämiellyttävää? Tulitteko hakemaan korviketta? Mitä haluaisitte?”

Hymyilin Brianille ja sanoin sitten tontuille: ”Hei vaan kaikki! Emme ehtineet lounaalle, sillä meillä oli muuta menoa, harmiksemme. Mutta jos vain haluaisitte, voisitteko kasata meille piknikkorin? Ja sinne haluaisimme ainakin kurpitsamehua ja jotain syötävää.” Tontut vastasivat iloisina myöntävästi ja alkoivat kasaamaan isoon koriin kaikenlaista. En tiedä, mistä ne korin vetäisivät yhtäkkiä, mutta ainakin sinne mahtui näköjään paljon ruokaa. Hetkessä kantamus oli valmis ja neljä tonttua kiikutti sen meille. ”Kiitos paljon”, sanoin hymyillen leveästi. Kori oli näyttänyt todella isolta kotitonttujen käsissä, muta se olikin vain hieman tavallista kookkaampi, mutta selvästikin laajennusloitsulla varustettu. Tontut kiittivät meitä ja toivottivat iloiten tervetulleiksi uudelleen, kun astuimme muotokuvasta ulos.

”Ne haluavat aina tehdä parasta ja auttaa. Sanot, että sinulla on vähän nälkä, ne kiikuttavat kyljyksen eteesi”, naurahdin. Minusta kotitontut olivat ihania olentoja. Ja ne todellakin osasivat tehdä mainiota sapuskaa.

[Brian Eldridge]

”Eieiei, kun, tai siis, minusta on mukavaa, kun tulit”, kuulin Renéen selittävän. Katselin tyttöä kummastunut ja mietteliäs hymy kasvoillani.. ”Tai siis… Enhän minä voi päätäsi kääntää, jos haluat lähteä takaisin, mutta…”, hän jatkoi. Ei, en ajatellut pois lähtemistä Renéen takia, vaan sen takia, että mielestäni oli tyhmää karata riidoista. "En tarkoittanut ihan tuota... Mutta kiva kuulla", vastasin tyynesti, mutta yhä vakavana... Yritin hymyillä, mutten pystynyt siihen, vaikka minua huvittikin Renéen punastuminen. Mietin yhä, että miksi hän oli itkenyt.

Minulla ei mennyt vaatteiden vaihtoon kovinkaan kauaa ja Renée osasi sanoa, mistä voisimme saada eväät piknikille. ”Olen käynyt siellä aika monesti. Kotitontut valmistavat mielellään ruokaa kaikille, ketkä sitä pyytävät. Sieltä saa vaikka mitä", Renée kertoi. Nyökkäsin edelleen hymyilemättä. Oloni tuntui niin jäykältä ja nihkeältä. Tuntui kuin olisin kuokkavieraana juhlissa tai jotain siihen suuntaan... Ehkä minun pitäisi vedota huonoon oloon ja lähteä sairaalasiipeen jättäen Renée rauhaan? Toisaalta tyttö näytti iloiselta, joten siksi en kehdannut vain häipyä. Oli vaikea tulkita, olisiko tytölle parempi olla yksin vai pitäisikö minun olla hänen kanssaan... Luultavasti hän viihtyisi paremmin yksin, mutta entä jos hänelle tulisi paha mieli, jos vain hylkäisisin hänet?

Lähdimme kävelemään pois oleskeluhuoneesta ja Renée ehti avata minulle oven. Meinasin pysähtyä antaen hänen mennä ensin, mutta sitten vain menin kiltisti ulos käytävälle enempiä murehtimatta. Kävelin Renée vierelläni eteenpäin, mutta samalla seurasin hänen reittiään, koska en sattunut tietämään, missä keittiö oli. Tietysti Jep oli tuonut joskus oleskeluhuoneeseen ruokaa keittiöstä, mutta minulla ei ollut keittiöstä mitään ajatusta.

Kulkiessamme portaita alaspäin, Renée kysyi: ”Tiedätkö, voiko kokeita uusia?” Emme olleet puhuneet toisillemme mitään hetkeen, joten hätkähdin hieman. "En tiedä", vastasin vakavana kääntämättä katsettani tyttöön enkä sanonut muuta jatkaakseni keskustelua. Minusta tuntui oikeasti aika pahalta olla Renéen kanssa, koska luultavasti hän halusi olla yksin ja nyt yritti käyttäytyä jotenkin iloisesti, vaikkei ollut – olin varma siitä.

”Minä nimittäin… reputin taikaolentojen hoidon”, kuulin tytön sanovan vierelläni ja vasta nyt käänsin katseeni tähän järkyttyneenä. Tämäkö takia Renée oli ollut surullinen? ”En tajua… Vastasin mielestäni kaikkiin oikein! Äh, en tiedä”, hän jatkoi ja kuulin mielessäni surullisen sävyn. Mutristin suutani. Minä puolestaan olin suorittanut yhdeksän upeaa V.I.P.-tutkintoa... "Ihmisille sattuu aina virheitä. Sinun kannattaa puhua tästä rehtori Molinan kanssa", neuvoin.

”Kaikki muutkin aineet menivät aika huonosti. Reputin tosi monta", hän kertoi ja ojensi minulle rypistyneen pergamentin, jonka teksti oli jo hieman epäselvää. Tunnistin kuitenkin, mikä ihme kyseinen paperi oli – se oli Renéen todistus. Hirveä, hirveä, kelvollinen... luin arvosanoja ja katseeni pysähtyi Taikaolentojen hoidon kohdalle – surkea. Tunsin itseni opettajien lellikiksi, varkaaksi ja syylliseksi samaan aikaan, enkä tiennyt miksi. Renée oli reputtanut viisi kymmenestä aineesta, jotka hänellä oli. "Tämänkö takia olet itk— surullinen?" kysyin hiljaa meinaten mainita tytön itkeneen, mutta peruin sanani. Ojensin hänelle pergamentin takaisin. "Me keksitään vielä jotain", lupasin, vaikken vielä tiennyt että mitä.

Kävelin Renéen perässä koko matkan ja pääsimme erään maalauksen luokse. Näin, kuinka hän kutitti päärynää maalauksessa. Taulun takaa paljastui aukko, joka johti selvästi keittiöön. Kuljin hänen perässään sisälle ja huomasin keittiössä työskentelevien kotitonttujen kääntyneen tuijottamaan meitä, kunnes tajusivat, mitä oli juuri tapahtunut ja hyökkäsivät kysymystensä ja ehdotustensa kanssa kimppuumme.

Ei kulunut kauaakaan, kun tontut olivat jo kasanneet meille valtavan eväskorin ja kantaneet sen meille. Hymähdin nyt ensi kertaa hetkeen torttujen avuliaisuudesta ja nappasin korin ennen kuin Renée ehti tehdä mitään. "Kiitos! Hei hei, nähdään taas!" huikkasin Renéen jälkeen, kun hän oli jo ehtinyt astua ulos. Sitten kävelin hänen perässään käytävälle.

”Ne haluavat aina tehdä parasta ja auttaa. Sanot, että sinulla on vähän nälkä, ne kiikuttavat kyljyksen eteesi”, Renée kertoi. Hymyilin vaisusti. "Ne ovat mukavia otuksia", myötäilin. Meidän perheellä ei ollut kotitonttua, emmekä varmaan hankkisikaan sellaista.

Lähdin kävelemään edellä ensiksi ulko-ovista ulos pitäen Renéelle hetken ovea auki ja sitten kulkien polkua pitkin kohti järveä. En kuitenkaan kävellyt sinne, minne yleensä oppilaat menivät, vaan aivan toiseen suuntaan, kauas yhden matalaoksaisen vaahteran alle siistille ruohikkoiselle alueelle.

Laskin korin maahan, otin taikasauvani esiin ja loihdin tyhjästä punaruutuisen, neliönmuotoisen ja suuren piknikviltin, joka laskeutui nätisti siihen kohtaa, johon sen halusin asettuvan. Muodonmuutokset ja loitsut eivät olleet olleet koskaan minulle vaikeita – olin opetellut sanattomat taiat jo aikoja sitten, vaikka niitä pitäisi opetella vasta ensi syksynä.

Siirsin korin viltille ja riisuin kenkäni ja sukkani pois. Sen sijaan, että olisin istuutunut alas, kävelin rannalle. Kokeilin ensiksi veden lämpötilaa ja sitten astuin veteen kokonaan. Kävelin vedessä niin pitkälle, että vesi ylsi polviini ja käännyin nyt vihdoinkin kunnolla hymyillen kohti Renéetä. "Tule tänne, Renée! Tämä on lämmintä!" huikkasin tuntien jalkojeni alla hiekan. Enää oloni ei ollut vaivaantunut.

[Renée Mason]

”En tarkoittanut ihan tuota... Mutta kiva kuulla”, Brian vastasi sekaviin sanoihini. Kasvoni kuumenivat vielä entisestään. Niin, mitä minä oikein kuvittelin? Herätys, Renée, olet ihan sekaisin. ”Ai… Olen idiootti”, huokaisin hiljaa. Mitä minä fantasioin, tietenkin hän tarkoitti jotain muuta! Ehkä hänellä oli jo ikävä kotiin. Niin, varmasti sen täytyi olla niin.

”En tiedä”, Brian vastasi, kun kysyin oliko kokeiden uusiminen mahdollista. Kun tunnustin reputtaneeni lempiaineeni, näin Brianin järkyttyneen ilmeen. Se oli vain heikko heijastus siitä tunteesta, joka minulla oli ollut katsoessani todistustani ensimmäisen kerran. ”Ihmisille sattuu aina virheitä. Sinun kannattaa puhua tästä rehtori Molinan kanssa”, poika neuvoi viisaasti. ”Niin, mutta… en ymmärrä… Taikaolentojen hoito oli yksi niistä harvoista aineista, joihin jaksoin panostaa! Mutta olet oikeassa, joo, ehkä minun pitäisi puhua Molinan kanssa”, sanoin. Minua hiukan epäilytti Molinan kanssa jutteleminen. Hän ei vaikuttanut sellaiselta ihmiseltä, joka antaisi uusia loppukokeet säälistä. Sitä paitsi Molina oli minusta ehkä jopa hieman kammottava. Mutta tietenkin minun täytyisi jutella tästä hänen kanssaan. ”Joo, menen joskus puhumaan hänelle. Tosin en tiedä, voinko edes uusia sitä koetta. No, selvitän asian joka tapauksessa.” Hymyilin pienesti, mutta kiitolliseen sävyyn.

Kun ojensin todistukseni, Brian otti sen ja selasi katseellaan. ”Tämänkö takia olet itk— surullinen?” hän kysyi. Nyökkäsin. En ollut huomaavinani Brianin sananvaihtoa. Kai minä nyt olin osannut arvatakin, että itku oli näkynyt kasvoistani, harmi kyllä. Itkin muutenkin tosi harvoin, enkä koskaan ennen ollut kyynelehtinyt jollekin kouluarvosanalle. Kai se taikaolentojen hoidon numero oli niin kova pala, joo, kyllä se oli. ”Me keksitään vielä jotain”, Brian sanoi. Hymyilin pienesti kiitollisena. Pidin siitä, miten hän käytti sanaa ”me”.

Brian nappasi tonttujen tuoman eväskorin nenäni edestä. ”Olisin minäkin sen voinut kantaa”, sanoin hymyillen, mutta sen enempiä marmattamatta astuin taulusta ulos. ”Ne ovat mukavia otuksia”, Brian myötäili, kun kävelimme kohti ulko-ovia. Nyökkäsin vain vastaukseksi. Meillä ei ollut ikinä ollut kotitonttua, eikä tulisi olemaankaan. Äiti orjuutti mieluummin itseään (ja minua ja Darcya) kuin jotain tonttua.

Brian piti ovea auki ja asteli sitten edelläni kohti järveä. Oletin meidän menevän siihen kivaan paikkaan, jossa oppilaat yleensäkin viettivät aikaa, jos halusivat rentoutua tai järjestää piknikin järven rannalla. Siksi hämmästyin aika tavalla, kun poika johdatti minut kauemmas erääseen toiseen paikkaan, jossa ei näkynyt oppilaita ollenkaan. Haravoin katseellani näkymää: tukevannäköinen matalaoksainen kaunis vaahtera, jonka vihreät lehdet huojuivat varovasti tuulessa, sekä järven rantaa, joka näytti syvenevän tasaisesti ja verkkaisesti mitä lähemmäs se tuli järven keskustaa. Oivallinen uima- tai kahlauspaikka siis. Brian loihti tyhjästä meille piknikviltin samalla, kun yritin päättää, olisivatko vaahteran oksat tarpeeksi tukevia kiipeämiseen.

Huomasin Brianin ottavan kenkänsä ja sukkansa pois. Katsoin hieman huvittuneena poikaa, joka lähti kahlaamaan syvemmälle. ”Tule tänne Renée! Tämä on lämmintä”, tuo huikkasi päästyään hieman syvemmälle. Aito hymy valaisi hänen kasvojaan varmaan ensimmäistä kertaa tänään, en voinut olla hymyilemättä takaisin. Vetäisin kuluneet, hieman rikkinäiset ja likaiset tennarini jalasta ja viskasin ne jonnekin Brianin kenkien lähettyville. Lähdin kahlaamaan poikaa kohden laahaten jalkapohjiani hiekassa. Vesi tosiaan oli lämmintä. Lähipäivien aurinko oli ahkerasti lämmittänyt järven pintaa. Liikuin hitaasti, etten loiskuttaisi vettä vaatteilleni, mutta pääsin kuitenkin varsin nopeasti Brianin luo. Poikaa vesi ylettyi polviin, minulla vedenpinta hipoi puolireittä. Varoin kuitenkin kastelemasta shortsejani. ”Olit oikeassa, tämä on tosi lämmintä”, myönsin hymyillen. Uitin käsiäni vedessä tehden minimaalisia aaltoja. Tein käsistäni kupin veden alla ja roiskautin kunnolla vettä Brianin päälle. Lähdin nauraen pakoon mahdollisimman äkkiä. En edelleenkään juossut, etten roiskisi itseni päälle vettä, mutta kävelin mahdollisimman nopeasti alta pois.

”Anteeksi”, nauroin, kun olin päässyt rantaan ja viltin päälle istumaan, ”Oli pakko.” Arvelin, ettei Brian ottaisi tempusta itseensä. Rojahdin viltille selälleni ja silmäilin aurinkoa.

//Tönks tönks tinks pönks Tonks. Anteeksi laatu ja kaikki :D//

[Mila Molina]

Kiva peli! Harmi, että jäi kesken.

Brian Eldridge, Gryffondor: 10 p
Renée Mason, Gryffondor: 12 p