Unohtuneen laukun paluu

[Matthias Frankowski]

//Huhtikuu 2016 ja Shanietta Kei tempaistaisiin mukaan tähän peliin, kiitos!//

Loitsujen tunnit olivat aika omalaatuisia ja varmaan myös ihan kiinnostavia, jos sattuisi vain pitämään loitsujen tunneista ja taikasauvan heiluttamisesta ja outojen sanojen lausumisesta, jos taas ei – se oli aika turhauttavaa. Alkutunnilla oli käyty hieman teoriaa lävitse ja sen jälkeen oli ryhdytty toimeen ja liikuteltu sauvaa sydämenkyllyydestä lausuen samalla joitain älyttömiä taikasanoja.

Rästiin jääneet yöunet olivat varmasti vaatineet veronsa ja yrittivät nyt saada minut kulkemaan kuin sumussa tämän päivän. Nojasin oikeaa kämmentäni vasten samalla, kun siirsin katseeni tietämättäni tehdyistä muistiinpanoista luokan taululle, johon olivat jo ilmestyneet läksyt. Tavallaan oli hienoa, kun ei pitänyt itse koko ajan vahdata kelloa ja odottaa ajan kulumista vaan ikään kuin transsissa pystyin olemaan paikalla ja näyttämään läsnä olevalta. Viimeistään kokeissa varmaan katuisin tätä ilon tunnetta, kun yksi loitsujen tunti oli taas mennyt kokonaan ohitse, mutta hätäisesti kirjoitin läksyt jotenkin ylös, nyt jo aika hatarilta näyttävien, muistiinpanojeni alle.

Käänsin tumman ruskean laukun läpän auki ja nostin pulpetilla olevat loitsukirjat sinne. Ei sillä ollut kauheasti väliä, että miten ne sinne pakkasi kun ne olivat kuitenkin vain omia kirjojani eikä mitään kirjastonkirjoja joista piti pitää edes jotenkin huolta. Kumarruin takaisin pulpetin puoleen ja yritin katseellani löytää taikasauvaani, mutten nähnyt sitä missään. Hmph, laukussa se ainakaan voisi olla tai ainakin uskoin ettei se sinne ollut vielä joutunut. Ei sillä, että olisin edes kauheasti pitänyt taikasauvasta, mutta ilman sitä olisi enemmänkin kuin outoa osallistua millekään oppitunnille, jossa sitä käytettiin ja siten myös valitettavasti tarvittiin.

”Täällä on jonkun sauva”, joku ohitse kulkeva oppilas sanoi ja syöksyin pöydän alle. Kaikkein helpoiten olisi varmaan ollut jättää mokomakin tarpeeton taikasauva lattialle, mutta aivan varmasti kaikki myöhemmin tajuisivat, että kenen sauva se oikeasti oli ollut. Yritin olla välittämättä pölystä ja kaikista tuijottavista katseista, joiden tunsin jo porautuvan suoraan sisimpääni. En minä oikeasti tätä ollut halunnut. Ei kiitos, olisi ehkä sittenkin ollut parasta esittää niin kuin kaikki olisi ollut hyvin ja oma sauva olisi ollut kiltisti laukussa.
Mutta ei… Minun piti esittää pölvästiä ja napata pöydän alta oma sauva käteeni. Suin etuhiuksia tarpeettomasti paremmin, vaikka ne olivat jo ihan hyvin ja laskeutuivat ihan hyvin, ehkäpä juuri kaiken sukimisen vuoksi. Purin hieman alahuultani ja nousin ylös pulpetin alta niin huomaamattomasti kuin pystyin.

Ei se ollutkaan niin vaikeaa. Ehkä pitäisikin useammin yrittää käyttäytyä kuin tervejärkinen ja hyppiä kuin vähäjärkinen pulpetin alle ja sitten takaisin ylös. Työnsin tuolin hieman paremmin ennen kuin laitoin sauvan yhteen taskuun ja annoin käteni piiloutua koulupuvun kaavun hihoihin, joita en ollut näemmä edes viitsinyt kääriä ylöspäin. Ehkä se oli vain parempi näin.
Loitsuluokasta pois astellessani koulun käytävälle katselin omien jalkojeni liikettä, jotten vain kompastuisi mihinkään ja ehkä sitten ymmärtäisin hieman paremmin tätä koneistoa, joka piti minut aina vain liikkeessä. Jotenkin eläminen tuntui oikeasti suuremmalta ja vieläpä ahdistavammalta ihmeeltä kuin jokin taikasauva. Sauvan pystyisi varmaan helposti katkaisemaan ja kuitenkin joku tulisi ja ostaisi uuden toisin kuin elämän kanssa…

[Shanietta Kei]

// No niin, vihdoinkin... Pahoittelen kestoa :') Toivottavasti tässä ei oo kirjotusvirheitä! //

Loitsut oli yksi lempiaineistani, joten tunnin loppupuolella hymyilin itsekseni sille, miten nopeasti aika oli kulunut. Professori Crèin oli ollut kohtuullisen hyvällä tuulella, eikä opiskeltava asia liian haastava, muttei myöskään, todellakaan, turhan helppo. Muistiinpanot, joita olin tehnyt, olivat lyhyet, mikä joskus vuosia sitten oli saattanut ahdistaa minua, mutta nyt olin jo tottunut siihen: yhdetkään loitsumuistiinpanoista eivät olleet pitkät, eikä niiden tarvinnutkaan olla – pääasia, että kertoi tärkeimmät asiat kustakin loitsusta.

Olin valinnut paikkani luokan takaosasta, mutta lempipaikallani en istunut: sen oli ehtinyt valloittaa yksi toisista oppilaista. Ei se enää niin pahalta tuntunut, onneksi. Voisi sanoa, että se oli okei. Ainakin tänään.

Kun opiskeltu loitsu oli alkanut sujumaan ja siten myös pitkästyttämään hieman, olin välillä katsellut muita oppilaita. Se ei tosin ollut kovin miellyttävää, ja tunsinkin lievää itseinhoa tämän tekemiseni takia: en todellakaan halunnut, että joku tarkkailisi, miten minulla sujui – ja nyt tein juuri niin. Siksi annoin katseeni vain nopeasti käväistä kussakin oppilaassa. Ja koetin edelleen harjoitella loitsua suurimman osan ajasta, etten eroaisi joukosta.

Tosin en todellakaan ollut ainoa, joka piti taukoa loitsun harjoittelemisesta. Eräs tyttö ei ollut tehnyt koko tunnilla yhtään mitään, tai en ollut ainakaan huomannut mitään. Nyt hän pyöritteli taikasauvaansa käsissään hajamieliseltä näyttäen. Välillä sauvan päästä purkautui kipinöitä. Olin ristiriitainen miettiessäni, mitä ajattelin tytöstä. Minua ärsytti hieman, ettei hän ollut mukana tunnin hommissa – tämähän oli kivaa! Toisaalta toivoin, ettei professori Crèin huomaisi tytön lusimista, josta todennäköisesti seuraisi professorin taholta jonkin sortin raivokohtaus tyttöä kohtaan.

Samalla, kun professori selitti läksyjä, jotka ilmaantuivat myös taululle, katseeni osui erääseen poikaan, joka nojasi päätään käteensä. Paikansin myös jonkun eksyneen taikasauvan läheisen pöydän alta. Tarkkailtuani nopein katsein läpi pojan pöydällä olevat tavarat, epäilin sauvan kuuluvan hänelle. Ahdistuin hieman, kun mietin, oliko velvollisuuteni kertoa pojalle, missä hänen sauvansa oli. Mutta mitä jos se ei ollutkaan hänen? Nolaisin vain itseni, ja sitä halusin välttää kaikin keinoin. Paikalla oli myös pari sellaista oppilasta, jotka varmasti huomaisivat töppäilyni ja alkaisivat piikitellä minua asian taholta. Ei olisi ensimmäinen kerta. Eikä varmasti viimeinenkään.

Vältyin vaikean päätöksen teolta, sillä sutaistessani läksyt pergamentin reunaan joku toinen oppilas huomasi sauvan ja sanoi: ”Täällä on jonkun sauva.” Lähes välittömästi poika, johon olin huomioni kiinnittänyt ja josta hetkellinen ahdistukseni tällä kertaa johtui, syöksyi pöydän alle sauvan perään; eli sauva oli kuin olikin hänen.

Kun poika sujautti sauvansa johonkin kaapunsa monista taskuista, tajusin, että suurin osa oppilaista pakkaili jo tavaroitaan. Osa suuntasi jo luokan ovelle ja käytävään, ja kuului puhetta oppilaiden jutellessa toisilleen kai joistain ihan arkisista, tavallisista asioista. Osaa puheista en ymmärtänyt, sillä osa ryhmistä puhui keskenään ranskaa. Se oli yksi niistä tilanteista, joissa tunsin olevani yksin, ja minun valtasi ikävä Hestiaa ja Anthaa kohtaan. Jotta en olisi jumittunut kielteisiin ajatuksiini, nousin nopeasti ylös, otin laukkuni tuolin selkänojalta ja pakkasin siihen tavarani pöydältä. Sauvani sujautin koulukaavun sisätaskuun, kuten normaalisti tein. Siitä oli jo muodostunut minulle tapa, jota ei sen suuremmin tarvinnut miettiä.

Kun suuntasin askeleeni, kulkuni kohti ovea ja käytävää viimeisten joukossa, huomasin jonkun unohtaneen koululaukkunsa luokkaan. Ei mitenkään erityinen, tummanruskea laukku kuten minulla. Se on sen pojan, tajusin. Tai arvelin, sen perusteella, että laukku oli paikalla, jolla poika oli istunut. Huokaisin kiivaasti, hyvin lyhyesti ja hiljaa, harppasin minulle kuulumattoman laukun luo, sieppasin sen käteeni ja kävelin ripeästi luokasta käytävään. Matkalla selitin lyhyesti professorille, että palautan laukun sen unohtaneelle, jos professori sitä vaikutti ihmettelevän. Käytävällä suuntasin sinne, minne suurin osa oppilaista suuntasi, ja etsin katseellani poikaa.

Paikansin hänet kohtuuhelposti ja -nopeasti. Poika käveli katse jalkoihinsa suunnattuna, aivan kuten minä yleensä tein. Kurtistin kulmiani, minua ahdisti. En olisi halunnut lähestyä poikaa, kuten en ketään minulle tuntematonta. Miksi olin ottanut laukun? Miksi en ollut vain jättänyt sitä luokkaan – tai antanut professorille? Huomasin minuun suuntautuvan pari oudoksuvaa katsetta: näytti varmasti typerältä, kun minulla oli kaksi laukkua. Omani olin pujottanut pääni yli, sillä niin sitä oli helppo kantaa, ja pojan laukusta pidin kiinni kaksin käsin, koska se oli aika painava. Tajusin kuitenkin lähes tuskallisen selvästi, etten voinut vaan hylätä laukkua käytävälle. Pahimmassa tapauksessa poika ei löytäisi sitä enää koskaan.

Pohtiessani, mitä vaihtoehtoja minulla oli, olin hidastanut kävelyvauhtiani. Kävelin melko hitaasti seinän vieressä, ympärilläni keskustelevia oppilasryhmiä. Kurtistin jälleen kulmiani, karkotin kaikki ajatukset ja kiihdytin askeleitani. Minun pitäisi vain saavuttaa poika, antaa laukku hänelle ja häipyä. Ei muuta.

Todellisuudessa se oli tietysti vaikeampaa. Kun olin noin pari metriä pojan takana, hieman takaviistossa, tajusin ongelman: miten saan pojan huomion? Entä jos olin erehtynyt, henkilöstä tai laukusta? Tosin eipä pojalla näyttänyt mitään laukkua olevan... Lähes kirosin mielessäni, olin tajuttoman ärsyyntynyt, kiihtynyt ja ahdistunut. Otin pojan nopein askelin kiinni, siirsin laukun vasempaan käteeni, kosketin pojan vasenta olkavartta, toivoin että hän huomaisi minut, ja kun tulkitsin pojan huomanneen minut, ojensin laukkua häntä kohti ja kysyin hiljaisella, epävarmalla ja vaikeaselkoisella äänellä: ”Onko sinun? Unohtui...” Häpeän puna kohosi poskilleni, kun tajusin miten tyhmältä ja epäselkeältä kuulostin. Tapani sanoa asiat mahdollisimmat lyhyesti, puhua mahdollisimman vähän... Vilkaisin pojan silmiä nopeasti, käänsin katseeni sivuun, lattiaan, ja toivoin että poika vain ottaisi laukun ja pääsisin lähtemään, katoamaan, nopeasti. En uskaltanut katsoa, tarkkailiko kukaan muu tilannetta.

[Matthias Frankowski]

//Ei mitään ja miullakin on varmaan näitä virheitä, kun en tutulla tietokoneella tätä kirjoittanut. :D

Ei ollut mitenkään tavatonta, kun käveli käytävää pitkin, että ohi mennessään jotkut sattuivat vahingossa tarttumaan väärien ihmisten kaapuihin ja hihoihin. Yritin jatkaa eteenpäin ja päästä takaisin kävelyvauhtiin, mutta kun joku toinen - varmaan myös vahingossa - kosketti olkapäätäni, seisahduin. Huokaisin hieman turhautuneena, mutta käännyn sitten hieman lammasmaisesti ympäri katselemaan, että kuka nyt oli taas kerran erehtynyt henkilöstä. Ei sillä, että se olisi edes kiinnostanut minua pätkääkään. Pitäisiköhän sitä joskus rakennella nimikyltti, jotteivät ihmiset keskeyttäisivät ja erehtyväisivät henkilöistä niin usein ja jopa sitten muistaisivatkin nimen oikein. Tosin täällä varmaan jo kaikki tunsivat minut nimeltä.

Haroin kädellä etuhiuksia hieman sivummalle, kun vilkaisin nopeasti mitä asiaa henkilöllä oli. Minua kohti ojennettiin laukkuani - tai laukkua, joka muistutti aika lailla omaani - ja yritin kulmiani kurtistaen ymmärtää mistä oikein oli kyse. Minua lyhempi tyttö kertoi tai vaihtoehtoisesti kysyi jotain, mutten saanut sanoista kauheasti mitään selvää.
Käytävä ei ollut ihan se rauhallisin paikka, jossa pystyi tavallisella äänellä keskustelemaan myös ne, joiden ääni ei ollut se vahvin ja kuuluvin. Vaaleahiuksinen tyttö ojensi vielä tummaa laukkua minua kohti ja otin sen sitten hieman epätietoisena vastaan. Pidin laukkua vielä hieman kauempana itsestäni ja roikotin sitä tosin yhden käden varassa, kun toinen oli tarvinnut sen kannatteluun kaksi kättä.

Tämä vaikutti aiemminkin jo hieman vaivaantuneelta, joten ehkä olin tehnyt jotain aivan väärin. Ehkä hän oli vain odottanut, että auttaisin laukun kanssa? Ehkä se oli vain niin tiukasti kiinni, ettei tyttö itse ollut saanut sitä auki? Vapaalla kädelläni pyyhein hiukset toistamiseen pois kasvoilta ja tarkkailin toista nopeasti ennen kuin avasin suuni.
”Tämä laukku”, aloitin ja yritin sen jälkeen keksiä jotain hienoa laukkuun liittyvää kysymystä, mikä ei paljastaisi sitä etten tiennyt mitä minun piti tehdä laukulla, ”kenen tämä on?”

Se oli vaikuttanut ainoalta vähänkin järkevältä vaihtoehdolta, sillä saihan sitä ihan muuten vain kysyä kenen se oli. Sitä paitsi tytöllä oli itsellään jo yksi laukku ja tämän ollessa koulupuvun mukaan Serdaigle, hän ei varmaan ihan muuten vain kantaisi raskasta laukkua edes takaisin. Laajennusloitsuja ja ties mitä muita hienoja loitsuja oli, joiden ansiosta pystyi välttymään painavien laukkujen kantamiselta - jos siis oli tarpeeksi kyvykäs loitsimaan.

Otin puolittaisen askeleen lähemmäs toista, koska odotin saavani vastauksenikin yhtä hiljaisella äänellä. Purin hieman huultani ja yritin terästäytyä erottamaan tavallisen hälyn yli tytön vastauksen, tällä kertaa sentään tiesin suurin piirtein mitä odottaa.

[Shanietta Kei]

// Virheitä etsimään siis! Ei vaan x) Ja oon tosi pahoillani, että kesti!! :/ //

Vaikka poika pysähtyikin ja kääntyi minua kohti, hän näytti täysin epätietoiselta tilanteesta – aivan kuten olin pelännyt. Hän otti kyllä laukun vastaan, mutta piti sitä kaukana itsestään, kai hämmentyneenä tilanteesta. Mietin, viitsisinkö vain lähteä. Jostain syystä nyt, kun poika ei tehnyt elettäkään tunnistaakseen laukkunsa, olin aivan varma, että se oli hänen – toisin kuin yleensä tilanteessa tapahtui. Minua ärsytti: kai hän nyt tajuaisi, että se on hänen? Kun yhteen lisätään yksi, tulos on kaksi? Laukku näytti hänen laukultaan, ja hän oli unohtanut oman laukkunsa jotenkin – eikö se jo kertonut, että oli hyvin todennäköistä, että laukku jota hänelle tarjosin, todella oli hänen? Ajattelin nopeasti, että jos itse olisin tuossa tilanteessa, ottaisin laukun vastaan jos se näyttäisi vähääkään omaltani, kiittäisin ja häipyisin paikalta. Ja jos huomaisin, ettei se ollutkaan minun, kertoisin Hestialle ja toimittaisin laukun jollekin professoreista. Yksinkertaista – ei yhtään vaikeaa!

Silti poika teki tilanteesta niin vaikean! Ja hänen tapansa pyyhkiä hiukset tuloksetta pois kasvoiltaan alkoi heti ärsyttämään minua. Ja sitten hän aukaisi suunsa. ”Tämä laukku”, hän sanoi ja näytti miettivän. Ähkäisin ihan hiljaa, kun joku minut ohittava tönäisi minua, mutta keskityin poikaan. ”Kenen tämä on?” poika jatkoi. Minun oli ihan pakko huokaista ja pyöräyttää silmiäni kohti kattoa: poika oli käsittämättömän tyhmä! Ja tupa oli...? Vilkaisin nopeasti: Serpentard. Aha... Ajattelin, että oli aika todennäköistä, että tuo poika tunsi tai ainakin tiesi ne ikäisensä ja vähän vanhemmat Serpentardit, jotka minua aina välillä kiusasivat. Aloinkin heti pelätä, että olin tuolla ajatuksettomalla ilmehdinnällä saattanut itseni naurunalaisesti, joten korostunut ärsyyntyminen vaihtui nopeasti takaisin levottomuuteen ja pieneen ahdistukseen.

Samassa poika otti askelen minua kohti, näytti kuuntelevan. Kesti hetken, ennen kuin tajusin, että hän odotti kuulevansa vastauksen. ”Se on sinun!” minä puuskahdin, loin häneen äärimmäisen ärsyyntyneen ja ehkä vähän halveksuvankin katseen – olinhan minä kuitenkin Serdaigle enkä mikään tyhmä Serpentard - , käännyin kannoillani ja lähdin kulkemaan siihen samaan suuntaan johon olin ollut menossa seuratessani poikaa. Pääni oli täynnä ärsyyntyneitä ajatuksia ja pohdintaa siitä, miksi olinkaan vaivautunut etsimään laukun todennäköisen omistajan.

// Hahaa :'D Nää Shanien uudet puolet on kyllä kiinnostavia x) Toivottavasti ei vaikuta liian epärealistiselta, itsestä ainaki tuntuu et toi on ihan mahdollista ku Shanie on kuitenki ollu kohtuu normaalissa tilanteessa jo muutaman vuoden! Mutta tietty ajatukset tilanteesta jälkikäteen on asia erikseen... siis Shanietan. //

[Matthias Frankowski]

//Pelaajahan itse tietää parhaiten miten oma hahmo käyttäytyy. :D //

Tyttö ei varmaan ollut kauhean varma siitä kenen tuo laukku oikeasti oli tai sitten hän vain odotti sopivaa hetkeä, jolloin käytävän häly olisi hieman hälvennyt. Heilautin hieman päätäni, jotta näkisin lyhyen puhekumppanini hieman paremmin, mutta keskityin vielä kuuntelemaan mahdollisesti jopa aiempaa hiljaisempaa vastausta. Ehkä toinen vain mietti miten selittäisi pyyntönsä, niin että tällainen törppökin ymmärtäisi sen oikein?

Tyttö töksäytti laukun olevan minun ja loi turhautuneen katseen minuun. Tällaista vastausta en ihan ollut odottanut, ja hämmentyneisyys varmaan paistoi selkeästi vaivaantumisen ohella. Tietenkin laukku oli minun! Miksi muutoin kukaan olisi ojentanut minulle laukkua? Olin vain liian tyhmä tällaisiin tilanteisiin. Kääntelin laukkua vielä hieman ilmassa ja tunnistin sen nyt selkeästi omakseni. Sisältöön en ehtinyt tutustumaan uudestaan, kun jo huomasin Serdaiglen viilettävän pois paikalta.
Vaaleatukkainen piti minua jo varmaan liian tyhmänä kiittääkseen laukun tuomisesta, mutta se olikin kokonaan oma syyni. Miksi ihmeessä oletinkaan, että joku tulisi pyytämään minulta apua laukkunsa kanssa? Nostin laukun sitten pääni yli roikkumaan oikealle puolelle.

Huokaisin turhautuneena ennen kuin yritin parilla nopealla harppauksella saada tytön kiinni. Se ei sinällään olisi ollut asia tai mikään, mutta paikalla oli muitakin oppilaita, joten pääsin tytön rinnalle vasta käytävän avartuessa hieman. Enemmän ihmisiä, mutta hieman suuremmalla alueelle jakautuneena, joten oli hieman helpompi keskustella. Ehkä.

”Hei. Sori - anteeksi, tuosta äskeisestä. Olen idiootti”, aloitin nopeasti, toivottavasti tarpeeksi selkeästi, kun vielä hieman sivelin kädellä hiuksia paremmin.
”En ehtinyt kiittääkään laukusta, joten kiitos. Se on minun”, jatkoin ripeästi ja nyökkäsin vielä tarpeettomasti laukkua kohti.
Tavoittelin vielä anteeksipyytävää katsetta, mutta siitä ei varmaan tullut mitään. Olin varmaan muutenkin jo kuluttanut tarpeeksi tuon Serdaiglen arvokasta aikaa, jota tietenkin voisi kuluttaa opiskeluun. Kas kun en itsekään keksinyt, että voisin olla jo nyt opiskelemassa, eikä vain olla pyytelemässä kaikilta anteeksi.

[Shanietta Kei]

// En ois niin varma tästä mun kohalla :'D //

Jostain syystä poika kuitenkin otti minut kiinni. Kun huomasin, hiljensin ja oikeastaan pysähdyin vielä kuulemaan häntä. Toki ensin pelästyin että hän on tajunnut kuka olenkaan ja mitä mieltä muut Serpentardit minusta olivat, mutta ei. Vaan: ”Hei”, hän aloitti. ”Sori – anteeksi tuosta äskeisestä. Olen idiootti”, tuo vuodatti minulle. Vilautin hänelle pikaisen, virnistyksenomaisen hymyn. Ihan hyvä tiedostaa oma idioottiutensa... Minäkin olin idiootti, tiedostin sen, mutta jätin sen sanomatta. Kun olin aukaisemassa suuni vastatakseni jotain lyhyttä, poika jatkoi: ”En ehtinyt kiittääkään laukusta, joten kiitos. Se on minun.” Hymyilin taas hetken vilkaisten hänen kasvojaan kohti, ja vastasin: ”Ole hyvä.” Sitten minun oli pakko lisätä, heti, nopeasti: ”Jos haluat.” Sitten painoin vähän päätäni, ehkä poika ei tajunnut mitä tarkoitin. Mutta minun oli vaan pakko! Koska enhän minä voi käskeä häntä olemaan hyvä, jos hän ei halunnut... Kohtasin vielä pojan katseen miettien, oliko hän jo kertonut kaiken, mitä hänellä oli mielessä. Samalla tarkistin, millainen hänen ilmeensä oli tuon lisäämäni lausahduksen myöntä: tajusiko hän sen?

// Funtsin et pitäiskö jättää toi Shanien ”oma totuus”, lausahdus, pois, ku oikeestihan nää puhuu kai englantia, mutta olkoon...! Ja pahoittelen tätä lyhyyttä :/ //

[Matthias Frankowski]

Serdaigle ei onneksi näyttänyt olevan kauhean pahoillaan siitä, että olin vielä tullut kiittämään laukusta. Olin jo ihan valmis jättämään tuon ihan omaan rauhaansa, mutta tavallisen 'ole hyvä' -toivotukseen jälkeen tyttö sanoi jotain todella outoa.

Jos haluaisin. Siis mitä tuo nyt oli olevinaan? Pyyhkäisin kädellä etuhiukset hieman sivummalle kasvoista ja yritin saada edes jonkinlaista tolkkua koko lisäyksestä. Ehkä se oli vain joku Serdaiglen omituinen tapa tai sitten vain tytön kavereiden kesken oleva sisäpiirijuttu. Olipa se mikä hyvänsä, se ei auttanut luomaan hyvää tunnetta ja mielikuvaa omasta älykkyysosamäärästä. Purin hieman alahuultani, sillä olin varmaan jo reagoinut todella tyhmästi. Jäätyä nyt miltei kokonaan kesken keskustelua. Todella hienoa!

Oli jo varmaan päivänselvää, etten ollut ymmärtänyt koko kommenttia. Kuitenkin en voinut enää ihan narriksi ryhtyä, joten piti vastata jotenkin tuohon.
”Anteeksi?” lausuin hitaammin kuin tavallisesti, mutta piti yrittää paikata sitä ollutta hiljaisuutta. Hymyilin aavistuksen verran tytölle, mutta katse harhaili ennemmin puhekumppanin päälaen yli vastakkaiseen seinään kuin että pysyisi vaaleatukkaisessa.

[Shanietta Kei]

// Todella isot pahoittelut että kesti!! :/ Mun elämäntilanne on "vähän" huono suhteessa läppärinkäyttöön :P //

Pojasta näki melko selvästi, että ei, ei hän ollut tajunnut. Siinä vaiheessa ehkä kadutti jo vähän, ja... no, syytin liian hyvää itsetuntoa. Lähiaikoina se oli jatkuvasti kehittynyt, parantunut... ilmeisesti se oli enemmän huono kuin hyvä juttu.

”Anteeksi?” poika sai lopulta kysyttyä minulta. Kun vaihteeksi nostin katseeni häneen – katseeni vaelsi pojan kasvoissa, lattiassa, seinillä,... - hän katsoi minuun päin, mutta katse oli tarkentunut jonnekin taakseni. Poika hymyili. Minun oli pakko vilkaista taakseni pikaisesti, mutta en nähnyt mitään ihmeellistä. Oli hieman noloa kääntyä takaisin tuon refleksinomaisen reaktion jälkeen. ”Tuota...”, mutisin todella hiljaa, siirsin katseeni lattiaan vaeltamaan.

Rohkaisin mieleni ja sanoin selkeämmällä ja kovemmalla äänellä, mutta aika nopeasti koska en uskonut kyseisen mielentilan jatkuvan kovin kauaa: ”Jos et halua olla hyvä, niin ei se minulle kuulu.” Sen jälkeen katsoin seinään hänen ohitseen enkä voinut kätkeä pientä virnistystä: kovin usein en ollut tilanteessa, jossa tunsin itseni näin paljon fiksummaksi.

Palautin kuitenkin nopeasti kasvoni peruslukemille, nostin ne kohti poikaa ja hieman levottomana seurasin, joko hän ymmärtäisi, mitä tarkoitin. Lisäksi minulla alkoi olla jo aika voimakkaasti sellainen olo, etten halua jatkaa tätä keskustelua enää. Levottomuus näkyi varmasti kasvoiltani selvästi. Myös valppaus nosti jo hieman painunutta päätään.

[Matthias Frankowski]

//Eipä mitään. :P //

Vaaleatukkainen sitten sanoi selkeämmin, ettei se kuulunut hänelle, jos en haluaisi olla hyvä. Mitä tämä nyt oli olevinaan? Serdaiglen taitavaa syyllistämistäkö, jossa pahat ihmiset eivät halua muuttua hyviksi? Yritin olla rauhallinen niin kuin äskeinen kommentti ei olisi ollut yksi maailmanloppuni alkusävelistä. Näpersin hiljaa suun kautta ulos hengittäen otsatukkaa jonkin verran.

Kun koin olevani tarpeeksi rauhallinen enkä vaikuttaisi suoraan siltä kuin olisin oikeasti tosi paha tai loukkaantunut tai järkyttynyt tai mitään muuta vastaavaa, siirsin laukkuni hieman paremmin olalleni.
”Haluaisin olla hyvä”, kerroin ja hymähdin lopuksi vähän, ”mutta en voi.” Tyttö oli varmaan jo liian hyvin tietoinen tilastani, sillä muuten ei olisi valinnut tuota sivuhuomautusta.

”Paha pysyy aina pahana”, lisäsin pienen tauon jälkeen aavistuksen verran hiljempaa. En edes yrittänyt hakea katsekontaktia enää, sillä tiesin sen olevan tuhoon tuomittu yritys vaikuttaa kunnolliselta velholta.
Ihan varmasti parjasin myöhemmin mielessäni itseäni tästä idioottimaiseen kohtaukseen ajautumisesta, mutta tuntui oikealta korjata Serdaiglen vääristynyt mielikuva. Kuka paha henkilö nyt muka haluaisi olla aina paha eikä muuttua hyväksi? Ei kukaan. Hyväntekijäksi on vaikea muuttua, jos sisällä vallitsi niin paljon pahuutta.

[Shanietta Kei]

// Vakuuttavaa :') //

Poika räpläsi taas hiuksiaan. Turhamaisuutta? Olin hermostunut, vilkuilin ties minne. Hetken päästä poika kuitenkin avasi suunsa, ja katseeni kiinnittyi hänen kasvoihinsa hänen puheenvuoronsa pituiseksi ajaksi: ”Haluaisin olla hyvä”, hän kertoi, ”mutta en voi.” Siirsin katseeni kenkiini ja kurtistin kulmiani: ”Miksi?”, koko olemukseni kysyi. Lisäksi keskustelu alkoi uhkaavasti liukua kohti liikaa filosofiaa, jota kammosin. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, poika lisäsi: ”Paha pysyy aina pahana.” Hän painotti sanaa 'aina'.

”Pessimististä!” puuskahdin ääneen ensimmäisen mieleeni tulleen ajatuksen, mutta jatkoin sitten hiljempaa, noudattaen filosofista linjaa: ”Jokaisessa ihmisessä on hyvää ja pahaa. Määrä vaan vaihtelee. Ja pahankin oloisesta voi paljastua, että on hyvä. Itsestä kiinni. Vahvuudesta. Pahat heikkoja, hyvät vahvoja – vaikkei siltä vaikuttaisikaan. Se on kiinni teoista.” Tuon minulle epäominaisen pitkän saarnan – mutta minulle ominaisen lauseiden lyhentelyn - jälkeen vilkuilin nopeasti kaikkialle ympärilleni hiukset heilahdellen, valpas katse silmissäni. ”Voit ihan hyvin olla enemmän hyvä, mun mielestä”, mutisin vielä, kuitenkin sen verran hitaasti että siitä oli mahdollista saada selvää.

Sitten mun ihmisensietokyky petti, käännyin, mutisin ”pitää mennä” ja lähdin tarpomaan ripeää vauhtia eteenpäin, sinne minne olin matkalla. En halunnut nähdä poikaa enää ikinä. Sillä hetkellä en halunnut nähdä ketään. Ja tiesin, mihin suuntasin. Minun omaan käytävään. Ja mietin pakosti, olinko itse enemmän hyvä vai paha. Muistot vilisivät mielessäni kuvina: nälkään kuollut lapsi, taudin kourissa riutuva aikuinen, lukemattomia kuolleita eläimiä,... Kurtistin kulmiani ankarasti ja koetin olla miettimättä liikaa kaikkea sitä kamalaa mitä olin nähnyt. Painoin pääni alas, ettei kukaan näkisi kärsivää ilmettäni. Vasen käteni hakeutui automaattisesti oikean käden hihaan, tunnustelemaan pahinta arpea ihossani.

// Uh, Shanietta on selvästi tullut murrosikään :'D <3 Laitetaan sen piikkiin tää sekoilu ja ailahtelevaisuus :') //