Joululahjoja joka lähtöön

[Katrine Isabell Wall]

//Anteeksi viivytys, tietokoneen netti ei toiminut :/ (selityksiä, selityksiä... No joo, kirjotin tän jo pari päivää sitte//

”Hän on minua pari vuotta vanhempi ja kävi Tylypahkaa. Mich kuitenkin erotettiin koulusta- en tiedä miksi, mutta nyt hän työskentelee postipoikana ansaitakseen palkkaa. Hän on orpo ja olisin ottanut pojan mieluusti meille asumaan, mutta äiti sanoo, että hänellä on liian monta lasta kaitsittavana”, Heather kertoi. En voinut mitään sille, että mielikuvitukseni alkoi laukata. Mich kuulosti todella mielenkiintoiselta, kuin suoraan tarinasta. Mahtoikohan hän olla jotain muuta kuin miltä näytti, kun oli kerran saanut potkut? Orpokin vielä, ja pari vuotta vanhempi. En voinut mitään sille, että kuvittelin Heatherin ja Michin elokuvaan. He joutuisivat yhdessä seikkailuun, ja sopivati paria vuotta Heatheria vanhempi salaperäinen postipoika alkaisi viehättää tyttöä, mutta juuri viimeisellä hetkellä Mich paljastuisi pimeyden velhoksi, jollaiseksi orpolasta ei ihan heti kuvittelisi. Onneksi jonkinlainen sankari tulisi pelastamaan Heatherin Michin kynsistä ja...

Havahduin kuvitelmistani kun Heatherin glögilasi kilahti pöydälle, ja tartui seuraavaan pakettiin. Ehkä ei kuitenkaan. Luultavasti Mich oli vain vähän kurittomampaa tyyppiä ja taikonut turhan monta kertaa vapaa-ajalla. Ja tuskin Heather ajatteli tuttua postipoikaa sillä tavalla.

Heather pyöritteli käsissään hieman huolimattomasti paketoitua pakettia, ja avasi sen varovasti, hieman epäillen. Paketista kuoriutui kuitenkin ihan tavallisen näköinen kirja, enkä ymmärtänyt, mitä Heather oli odottanut, kunnes kirja tipahti Heatherin käsistä ja alkoi ryömiä lattialla näykkien ympäriinsä pelottavilla toorahampaillaan. Minä tietysti säikähdin yllättävää käännettä hirveästi, ja pomppasin kiljahtaen pöydälle. Sillä aikaa Heather onnistui vangitsemaan hullun kirjan ja minä kömmin vähän nolona alas pöydältä.

”Kuka tuon lähetti?” kysyin. ”Säikähdin ihan kamalasti!” Istahdin takaisin tuoliini silmäillen varuillani kirjaa, sillä pelkäsin, että se kokoaisi voimansa ja hyökkäisi uudestaan. En ollut ennen nähnyt agressiivista kirjaa, mutta tarinoilla oli uskomaton voima, joten en aikonut aliarvioida kirjan vaarallisuutta.

Yritin rauhoittua, ja otin toiseksi viimeisen paketin korista. Sekin näytti kirjalta, ja lähettäjäksi oli merkitty jälleen äiti ja isä. Avasin ruusukuvioisen paperin, ja se tosiaan kieli jo sisällöstä: kirja, jolla oli valkoiset kannet, joissa oli muutama vaaleanpunainen ruusu. Kirjassa ei lukenut nimeä. Avasin sen, ja se oli tyhjä. Sivut olivat valkoiset ja ruusun tuoksuiset. Kirjan oli oltava päiväkirja. En ollut ikinä pitänyt sellaista, mutta kai sitä voisi kokeilla. Tuskin se pahaakaan tekisi.

[Heather Rose]

//Ei pieni viivästys haittaa.//

Katrine kiljahti hypäten ylös tuoliltaan ja istui takaisin kirjan joutuessa puristuksiin Heatherin jalkojen alle. Tyttö kohotti toisen jalkansa sen kannelta varovaisesti ja pian toisen. Kirja ei liikahtanut se näytti vaan mulkoilevan Heatheria pahansuovasti.

”Kuka tuon lähetti?” Katrine kysyi. ”Säikähdin ihan kamalasti!”

"Isoveljeni. Tiesin että he eivät antaisi minulle järkeviä torahampaattomia lahjoja. Tämäkin oli joku pila. Kerran sain syntymäpäivälahjaksi laatikollisen suklaasammakoita, mutta kun avasin ensimmäisen kääreen sisältä paljastui oikea rupisammakko. Minä kiljuin ihan kamalasti, sillä en pidä sammakoista- yök!" Heatheria selitti ja nosti kirjan varovasti syliinsä. Se ei hyökännyt vaan rimpuili hieman pysyen silti paikallaan. Heather katsoi sitä moittivasti ja sanoi; "Ettäs kehtaatkin vihoitella tuolla lailla. Jos teet tuon vielä kerran poltan sinut ettäs tiedät." Noiden sanojen jälkeen kirjan torahampaat vetäytyivät takaisin kannen sisään ja se nökötti tavallisena elottomana kirjana Heatherin sylissä. Ja vielä silloinkin kun tyttö laski sen pöydälle istuutuen itsekin.

Katrine avasi jo uutta pakettia ja Heather silmäili tytön puuhia. Paketti sisälsi myös kirjan; valkokantisen ja ruusuin koristellun sellaisen. Sivut olivat valkoisia ja ruusuinen tuoksu lensi Heatherin nenänpäähän.

"Mikä se on ja keneltä?"

[Katrine Isabell Wall]

”Isoveljeni”, Heather kertoi. ”Tiesin, että he eivät antaisi järkeviä torahampaattomia lahjoja. Tämäkin oli joku pila. Kerran sain lahjaksi laatikollisen suklaasammakoita, mutta kun avasin ensimmäisen kääreen, sisältä paljastui oikea rupisammakko. Minä kiljuin ihan kamalasti, sillä en pidä sammakoista – yök!” Minulle muistui mieleen yksi keväinen päivä, kun Jade oli vienyt minut katsomaan sammakkojen kutupaikkaa. Olimme ottaneet kaksi nuijapäätä talteen ja salakuljettaneet ne kotiin. Kasvatimme niitä salaa pensasaidan taakse viemässämme ämpärissä ja niistä kasvoi kaksi sammakkoa. Pienempi oli ollut minun, nimesin sen Smaragdiksi, koska se oli söpö ja olin kiintynyt jalokivinimiin, mikä saattoi johtua siitä, että olin kiintynyt Jadeen. Jade huvittui nimestä ja antoi omalle sammakolleen samantapaisen nimen kuin minulla: Birgitta. Hän sanoi, että pitkät ja kauniit nimet olivat prinsessanimiä. Isä kuitenkin löysi sammakot ja juduimme vapauttamaan ne. Minä pidin sammakoista. Heather nosti kirjan syliinsä, missä se makasi hiljaa rimpuillen. ”Ettäs kehtaatkin vihoitella tuolla lailla. Jos teet tuon vielä kerran, poltan sinut, ettäs tiedät”, tyttö sätti kirjaa, joka muuttui äkkiä ihan kiltiksi ja viattomaksi.

”Lukeeko siinä mitään?” kysyin. ”Kai kirjoissa jotain lukee, tai jos ei, voit pitää sitä päiväkirjana. Ainakin se yrittää purra niitä jotka yrittävät lukea salaa”, ehdotin ja mietin, miltä kirjan purema näyttäisi.

Avasin seuraavan lahjan. ”Mikä se on ja keneltä?” Heather kysyi.

”Äiti ja isä lähettivät päiväkirjan. En oikein ole ikinä pitänyt päiväkirjaa, mutta tuskin siitä haittaakaan olisi.” Nuuhkin kirjan sivuja, tuoksu oli ehkä kirjan paras juttu.

Otin esiin viimeisen paketin, joka näytti tosi kummalliselta. Paketti oli sanomalehdestä taiteltu, eikä siinä ollut lahjanauhaa tai teippiä, ei muuta kuin sanomalehteä. Lähettäjän nimeä ei ollut. Kääntelin hetken outoa pakettia käsissäni miettien, keneltä taskukirjan kokoinen paketti mahtoi olla. Mieleeni ei tullut ketään, varsinkaan ketään, jolla ei olisi teippiä, joten avasin paketin. Sisältä paljastui pieni muistikirja, jossa oli vaaleansiniset kannet hopeisin yksityiskohdin. Kirjanen oli kaunis. Avasin sen ja selailin. Se oli kattava kalenteri seuraavalle vuodelle. Yhdellä aukeamalla oli aina viikko. Kalenteriosion kisäksi vihkossa oli tilaa lukujärjestyksille, puhelinnumeroille, tehtävälistoille, muistiinpanoille, läksyille, valokuville ja muille muistoille. Siinä oli karttoja, pieni matkasanakirja, loitsulista (jonka kalenterin lähettäjä oli ilmiselvästi kirjoittanut itse viimeiselle tyhjälle sivulle), eri mitta-asteikkojen muunnin, nimipäivälistat, tähtikartat ja kuun vaiheet.

”Vau”, sanoin. ”En tiedä, keneltä tämä on, mutta tämä on hiemoin kalenteri, minkä olen ikinä nähnyt.” Ravistelin vielä varovasti kirjaa ja tutkin lahjapaperin, mutta kirjettä tai viesti ei ollut. Silmäilin jopa sanomalehden tekstit, mutta sinnekään ei oltu piilotettu viestiä. ”Onpa outoa”, mutisin.

[Heather Rose]

”Lukeeko siinä mitään?” Katrine kysyi. ”Kai kirjoissa jotain lukee, tai jos ei, voit pitää sitä päiväkirjana. Ainakin se yrittää purra niitä jotka yrittävät lukea salaa."

Heather raotti kirjan kantta hieman peläten, että se hyökkäsi hänen sormiensa kimppuun. Sivut olivat karkeita ja tuoksuvat vanhahtavilta. Hän tunsi nahkaisen kannen kämmentään vasten. Sivuilla oli tekstiä. Rohkaistuen tyttö avasi kirjan ja silmäili musteella kirjoitettuja koukeroita hetken. Kirja käsitteli vaarallisimpia taikamaailman otuksia. Vasta sivuja selatessaan Heather äkkäsi erään aukeaman välistä pudonneen lappusen. Tyttö laski kirjan pöydälle ja poimi lapun kätöseensä ja luki; "Kirja sinulle, että voit etsiä itseäsi muistuttavan otuksen sen sivuilta."

"Hah, hah", Heather jupisi ja keikutteli päätään. "Vai että sillä lailla. Minäpä näytän kuka täällä on vaarallinen otus." Hän rypisti lapun pieneen myttyyn ja viskaisi sen lähimpään roskakoriin.

Kun Katrine avasi seuraavan lahjan hän kertoi sen olevan päiväkirja vanhemmiltaan. Hän nuuhkaisi sen sivuja ja Heatherkin tunsi ruusuisen hurmaavan tuoksun. Päiväkirjan kannet olivat nätit, ja täysin eri maata kuin Heatherin nahkainen tuokauton päiväkirja, joka tälläkin hetkellä nököttää hänen matka-arkussaan lähes tulkoon hylättynä. Ehkä pitäisi taas kirjoittaa.

Katrine ryhtyi avaamaan viimeistä pakettiaan; se oli sanomalehteen kääritty. Sisältä paljastui muistikirja vaaleansinisin kansin. Sen kannessa oli myös pieniä hopeisia yksityiskohtia. Katrine sekasi sen sivuja ja sanoi sitten; ”Vau. En tiedä, keneltä tämä on, mutta tämä on hiemoin kalenteri, minkä olen ikinä nähnyt.” Hän ravisteli sitä hetken ja mutisi sitten. ”Onpa outoa."

"Onko sinulla salainen ihailija", Heather kysyi virnistäen. Hän muisti varsin hyvin ajatuksensa lemmenparista Kurpitsajuhlissa.

//Kauanko tätä peliä vielä pelataan, kun Katrine avasi jo viimeisen pakettinsa?//

[Katrine Isabell Wall]

//Anteeksi kun on kestänyt niiiiiiin kauan ); //

Heather avasi kirjan varovasti. Ilmeisesti hän pelkäsi uutta hyökkäystä. Kirja oli kuitenkin ihan kiltisti, ja katselin, kun tyttö selaili kirjan karheita sivuja. Nousin seisomaan ja menin Heatherin taakse, jotta näkisin, oliko sivuilla tekstiä. Tiesin kyllä, että olan takaa lukeminen ei ollutkilttiä, mutta halusin tietää. Kyllähän sivuilla oli tekstiä, kirja näytti kertovan vaarallisista taikaolennoista. Kirjan välistä putosi Heatherin syliin lappunen ja minä hipsin takaisin paikalleni. En minä sentään aikonut toisten kirjeitä lukea selän takaa.

Heather ei näyttänyt kuitenkaan ilahtuvan lapusta, vaan viskasin sen roskiin mutisten: ”Hah hah. Vai että sillä lailla. Minäpä näytän, kuka täällä on vaarallinen otus.” Naurahdin tytön kommentille ja jäin miettimään, mitä lapussa oli lukenut.

Kun viimeisestä paketista paljastui salaperäinen muistikirja, kerroin, Heatherille, etten tiennyt, keneltä kirja oli.

”Onko sinulla salainen ihailija?” Heather virnisti. Naurahdin ja viskasin Heatheria viereisestä nojatuolista nappaamallani tyynyllä. Tiesin Heatherin luultavasti ajattelevan jotain poikaa, mutta minulle tuli mieleen joku ihan muu. Joku, joka sanoisi lahjalla ennemminkin 'Tiedän, missä asut.'

Nappasin pöydältä piparin ja siivosin lahjapaperit ja lahjat pois.

”Haluatko vielä tehdä jotain? Pelataanko lautapelejä tai mennäänkö ulos? Vai onko sinulla kiire?” kysyin. Minusta olisi kiva puuhata vielä jotain, mutta en minä halunnut pakottaa Heatheria jäämään, jos hän vaikka halusi mennä tapaamaan muita kavereitaan tai kirjoittamaan perheelleen tai jotain.

//Olen samaa mieltä Katrinen kanssa :D Eli minä voin pelata vielä jos sinä haluat, mutta kyllä me voidaan peli päättääkin jo, onhan tämä peli jatkunut jo aika pitkään :)

[Heather Rose]

//Äh, ei tämä minunkaan vastaukseni tullut samalla sekunnilla :'(//

Katrine naurahti Heatherin kysymykselle. Huumiriahan se vain oli, mutta jossain mielessä oli pouffsouffletyttö ollut aivan vakavissaan. Heather keskittyi kuvittelemaan. Kuinka ihanaa olisikaan jos saisi rakkauskirjeen tai pienen lahjapaketin salaiselta ihailijalta! Kenties jopa joskus niin kävisi. Tai kuka muka Heatherista pitäisi. Ehkä hän ihastui helposti, mutta oli ehkä vähän turhan kaukaa haettua ajatella, että joku iskisi silmänsä Heatheriin. Neidillä itsellään oli kyllä silmätikku; Mich. Heather oli katsellut poikaa koko ikänsä ihailevasti.

Sitä ajatellessaan Heather oli punastunut. Toivottavasti Katrine ei huomaisi sitä, sillä hän kysyi siivottuaan pöydän lahjapapereista sun muusta sälästä; ”Haluatko vielä tehdä jotain? Pelataanko lautapelejä tai mennäänkö ulos? Vai onko sinulla kiire?”

Heather hymyili. Ei hänellä mikään kiire ollut. Sitä paitsi oli mukava viettää Katrinen kanssa aikaa. Niinpä hän sanoi; "Voidaan vaikka pelata jotain pikaisesti - tai vähän kauemminkin. Vai mitä sinä haluat? Mennäänkö totuutta ja tehtävää? Eikös se olekin joku jästien leikki? Se kuulostaa mielenkiintoiselta. Mitä sinä haluat tehdä? Mennäänkö luistelemaan tai hiihtämään? Tai piparkakku varkaisiin keittiöön? Vai mitä?"

Heather oli enemmän kuin innokas keksimään lisää puuhaa. Jos he nyt lähtisivät omille teilleen hän luultavasti kuolisi tylsyyteen.

//Voidaan vaikka nopeasti jotain puuha keksiä :)//

[Katrine Isabell Wall]

Heather hymyili minulle, ilmeisesti hänellä ei ollut hoppua. Hymy lämmitti mieltäni ja hymyilin takaisin.

”Voidaan vaikka pelata jotain pikaisesti – tai vähän kauemminkin”, Heather sanoi, ja ehdin jo nyökätä innoissani, ennen kuin tyttö jatkoikin: ”Vai mitä sinä haluat? Mennäänkö totuutta ja tehtävää? Eikös se olekin joku jästien leikki? Se kuulostaa mielenkiintoiselta. Mitä sinä haluat tehdä? Mennäänkö luistelemaan tai hiihtämään? Tai piparkakkuvarkaisiin keittiöön? Vai mitä?”

Noin Heather ilmeisesti siis sanoi, mutta minä en kyllä kuunnellut enää kovin tarkkaan kuultuani sanat 'totuus ja tehtävä'. Niistä muistui mieleen kaikenlaista. En ollut koskaan pelannut sitä, mutta ilmeisesti se oli hauskaa. Muistan, kuinka Jade oli pelannut sitä naapurien kanssa. Minä en ollut tietenkään tajunnut siitä mitään, jatkanut vain jotain omia leikkejäni. Mutta sitä olisi kiva kokeilla.

”Osaatko pelata totuutta ja tehtävää?” kysyin silmät loistaen. ”En ole ikinä pelannut, mutta olen kuullut, että se on todella hauskaa. Ainakin isosiskoni pelasi sitä koko ajan”, kerroin.

Yritin muistella leikin kulkua. En oikein muistanut kovin paljoa. Vain sen, että he istuivat aina lattiatyynyillä ja nauroivat paljon. Juttelivat keskenään ja välillä joku teki jotain outoa. Mutta ehkä lattialla istuminen ei ollut tärkeää, ainakaan en muista, miksi se olisi ollut niin olennaista.

”Tietysti voimme siis tehdä jotain muutakin, jos et halua pelata sitä”, korjasin vähän äskeistä innostustani, pitihän minun Heatheriltakin kysyä. ”Ajattelin vain, että kyllähän meillä on jo pipareita”, viittasin herkkuja kohti. Mitähän muuta tyttö oli ehdottanut? Olin jo ehtinyt unohtaa muut ajatellessani ensimmäistä ehdotusta.

//Tätä vauhtia jos vastailen, saadaan tää ehkä kesällä loppuun :'D Pitäs ehkä aktivoitua tän pelin suhteen...//

[Heather Rose]

”Osaatko pelata totuutta ja tehtävää? En ole ikinä pelannut, mutta olen kuullut, että se on todella hauskaa. Ainakin isosiskoni pelasi sitä koko ajan”, kertoi Katrine silmät loistaen. Hän oli ilmeisesti hyvin innoissaan tuosta ehdotuksesta. Heather mietti hetken. Hän ei ollut pelannut tai leikkinyt kyseistä peliä tai leikkiä muuta kuin kerran hänen pikkusiskojensa ja näiden kavereiden kanssa. Hän muisti vieläkin elävästi sen hetken kun nuo olivat pyytäneet häntä mukaan. Se oli kuitenkin osoittautunut vain ärsykkeeksi; he olivat keksineet mahdottovimmat tehtävät ja noloimmat totuudet. Katrinen kanssa peli olisi aivan toisenlaista.

"Eikös se mennyt sillain että esimerkiksi minä kysyn sinulta että totuus vai tehtävä ja sinä valitset jommankumman", Heather pohti miettelijäänä. Hän muisti vain jotain leikin kulusta, mutta luultavasti tuossa oli se perus idea ja sitä paitsi yhdestä leikistä voidaan keksiä monenlaisia muunnelmia.

”Tietysti voimme siis tehdä jotain muutakin, jos et halua pelata sitä. Ajattelin vain, että kyllähän meillä on jo pipareita”, Katrine sanoi, mutta Heather pudisti päätään. Hän toki halusi leikkiä 'totuutta ja tehtävää'. Itsehän hän oli sitä ehdottanut. Sillon Heather muisti piparit ja nappasi muutaman kouraansa työntäen sitten yhden suuhunsa. "Haluatko pelata nyt?" hän kysyi suu täynnä herkkuja.

[Katrine Isabell Wall]

”Eikös se mennyt sillain, että esimerkiksi minä kysyn sinulta totuus vai tehtävä ja sinä valitset jommankumman?” Heather kysyi. Nyökyttelin mukana, jotain sellaista se kai oli ollut, ihan järkeenkäyvältähän tuo kuulosti. En ehkä pelaisi tuollaista peliä kenen tahansa kanssa, mutta kyllä minä voisin Heatherille pari salaisuutta kertoakin ja muutaman hupsun tehtävän toteuttaa, kunhan hän tekisi saman. Pelin avullahan voisin ehkä tutustua häneen taas hieman paremmin.

Heather nappasi pöydältä piparin ja alkoi mutustella sitä. ”Haluatko pelata nyt?” Hän kysyi.

”Koskas sitten?” Naurahdin hyväntahtoisesti ja otin minäkin piparin, josta haukkasin yhden sakaran pois. ”Totuus vai tehtävä”, virnistin. Heather saisi kyllä näyttää mallia. Asettauduin paremmin tuoliini ja pohdiskelin mahdollisuuksia. Millaisia totuuksia kysellä? Entä millaisia tehtäviä oli tapana antaa? Jaden ja naapurien peleistä en muistanut niin paljon yksityiskohtia.

//Maailman lyhiiiin D: //

[Heather Rose]

”Koskas sitten?” Katrine naurahti ja otti piparin hänkin haukaten siitä pakan. Heather pysähtyi hieman miettimään, oliko tuo nauru ollut pilkallista vai huvittunutta naurua. Katrinen tuntien nauru oli ollut täysin hyväntahtoista, sillä olihan koko tyttö niin hyväntahtoinen ettei olla voi. Sen takia Heather piti hänestä. Katrine oli viimeinen jonka hän ajatteli ajattelevan toisesta pahaa. Sitten hän kysyi virnistäen; ”Totuus vai tehtävä?"

Heather mietti hetken. Hän ei mielellään haluaisi ottaa totuutta, sillä Katrine voisi kysyä ihan mitä vain. Tosin tehtäväkin saattoi olla aika paha. Hän muisti elävästi kuinka hän erehdykssään pelannut siskojensa kanssa ja joutunut kirjoittamaan rakkauskirjeen postipojalle jästikoulun suosituimman tytön nimellä. Kyllä Heather luotti Katrineen ja voisi kertoa tällä miltei mitä vain totuuksia. Niinpä hän sanoi itsekin virnistäen; "Totuus."

//Tämähän on huippu pitkä =_=//