Kirjoja tuikkivien tähtien alla

[Katrine Isabell Wall]

//Peli varattu Ivan Kushnirille ja Katrine Wallille tähtitorniin helmikuun viidennen päivän iltaan//

Yritin tukkia korviani meteliltä, mutta se ei auttanut. Ensinnäkin huuto kantautui yhä korviini häiritsevän kovana, ja toiseksikin nyt en voinut pidellä sylissäni olevaa kirjaa paikoillaan, vaan se alkoi valua kohti lattiaa eivätkä sivutkaan pysyneet oikeassa kohdassa. Huokaisin, nappasin kirjan ja suljin hetkeksi silmäni.

Oli hyvin meluinen ilta Serdaiglen oleskeluhuoneessa. En tiennyt, mistä tavallista kovempi melu johtui, mutta minun oli nyt hyvin vaikea lukea. En sentään yrittänyt lukea läksyjä vaan Myyttihovi-nimisen fantasiakirjasarjan toista osaa. Olin saanut koko sarjan joululahjaksi Uudessa Seelannissa asuvilta jästiystäviltäni. Minä sitten rakastin fantasiakirjoja. Harmi vaan, etten voinut keskittyä seikkailuun tuossa kauheassa möykässä. Ei siis auttanut muu kuin vaihtaa maisemaa.

Hypähdin alas ikkunansyventeeltä, jossa olin istuskellut. Ikkunansyventeet ja ikkunalaudat olivat ihania paikkoja lukemiseen. Siinä saattoi katsella maisemia lukiessaan. Mutta nyt minun pitäisi etsiä toinen syvennys. Oma makuusali ei tulisi kuuloonkaan, sillä pari huonetoveriani oli siellä kikattamassa kovaan ääneen. Olin nähnyt joka puolella karamellikääreitä. Sokerihumalaisia olisi turha yrittääkään saada hiljaisiksi. Niinpä suuntasin oleskeluhuoneen läpi ovea kohti. Puikkelehdin ihmisten ja huonekalujen välistä ja livahdin käytävälle.

Heti kun painoin oven kiinni perässäni, ihana hiljaisuus ympäröi minut. En kuitenkaan halunnut jäädä käytävään lukemaan, sillä siellä ei ollut ikkunalautoja. Niinpä lähdin sokkona kävelemään pitkin käytäviä nenä kiinni kirjassa. Yritin samalla pohtia, missä olisi sopiva paikka lukemiseen.

Tuokion kuluttua tajusin katsoa, minne olin kävellyt. Kauhistuin ajatusta, että olisin voinut eksyä, kun sillä lailla eteen katsomatta vaeltelin ympäriinsä. Onneksi kuitenkin olin tutussa risteyksessä. Siitä piti nimittäin kävellä, jos oli matkalla tähtitiedon tunnille.

Niin, tähtitiedon tunnille... Vilkaisin oikealla olevaan kierreportaikkoon, josta pääsi tähtitorniin. Siinä paikassa ei nyt varsinaisesti ollut ikkunoita, mutta ei taivaan näkemisessä olisi mitään ongelmia taivaan katseluun tarkoitetussa tornissa. En ollut ihan varma siitä, oliko torniin meno kiellettyäoppilailta, mutta ajatus tornissa istuskelusta veti minua puoleensa. Jos olisin varovainen, kukaan ei huomaisi minua.

Pujahdin portaikkoon ja lähdin kipittämään kohti tornin huippua. Perille päästyäni talvinen viima puisteli minua, mutta olin onneksi pukeutunut lämpimästi. Minulla oli päällä paksu vaaleanliila villapaita ja tummat farkut. Olin onneksi tajunnut oleskeluhuoneesta lähtiessäni kiskaista jalkoihini vaaleanruskeat talvisaappaani.

Astelin tyhjän tornin toiseen päähän ja nojauduin kaiteen yli katselemaan koulun tiluksia ja taivasta, jota tuhannet tähdet täplittivät. Ulkona ei ollut juuri ketään, sillä vaikkaoppilaiden ei vielä tarvinnut palata makuusaliehinsa, oli jo melko myöhä ja ulkona pimeää, joten kaikki olivat jo sisällä puuhailemassa omiaan.

Kiipesin kaiteelle ja istahdin selkä tolppaa vasten. Paikka oli ehkä hieman vaarallinen, mutta kaiteet olivat leveät, enkä uskonut tippuvani, ellen säikähtäisi jotakin kauheasti. Laskin sen varaan, että saisin olla rauhassa. Kaiteella istuskelu muistutti ikkunasyvennyksissä istuskelua, joten oli tyytyväinen hiljaiseen paikkaani ja syvennyin taas lukemiseen.

[Ivan Kushnir]

Ivan laittoi valkoisen villaneuletakin ylleen ja otti sitten kirjan käteensä, lähtien makuusalistaan. Eräs hänen makuusalitovereistaan oli päättänyt mennä nukkumaan jo siihen aikaan. Ei siinä muuten mitään, mutta kyseinen makuusalitoveri vain sattui kuorsaamaan melko kovaan ääneen. Myöskään tuvan oleskeluhuoneessa lukeminen ei onnistunut, sillä se oli turhankin täynnä, jotta olisi voinut rauhassa lukea. Ja kaikki mukavat istumapaikat oli viety, joten ei se millään tavoin houkutellut. Ivan oli käynyt myös kokeilemassa kirjastossa lukemista, mutta ei sekään ollut kovinkaan mukavaa. Kirjaston pöytien ääressä saattoi tehdä läksyjä, mutta ei niitä selvästikään oltu tarkoitettu mukavaksi paikaksi lukemiselle. Joten poika oli jatkanut matkaansa, etsien mukavaa paikkaa lukemiselle.

Lopulta, aivan viimeisenä mahdollisuutenaan Ivan lähti nousemaan tähtitornin portaita, ensiksi melkein kuljettuaan siitä ohitse edes vilkaisematta. Tähtitorni oli mukava paikka ja harvemmin siellä ketään oli muuta kuin tähtitieteen oppitunneilla. Portaat ylös päästyään Ivan katsoi ympärilleen ja totesi valitettavasti tämänkin paikan jo varatuksi. Mutta sentään paikka oli paljon rauhallisempi, kuin mikään toinen hänen katsomansa. Hetken katseltuaan Ivan tajusi tähtitornin ainoan ihmisen lukevan, ilmeisesti tuo oli samoissa tarkoitusperissä päätynyt tähtitorniin. Joten oli luultavaa, että Ivankin voisi täällä keskittyä kirjaansa. Ensin pitäisi kumminkin kohteliaisuuden nimissä käydä ilmoittamassa siitä, että oli samaan tilaan saapunut. Poika siirtyi tytön viereen ja seisoi siinä hetken, ennen kuin avasi suunsa.

“Hei”, tervehtii tuota hymyillen ja vilkaisee sitten tytön lukeman kirjan kantta. “Myyttihovi?” kysyy kiinnostuneena, hänkin oli kyseisen kirjasarjan lukenut, siitä tosin oli jo hieman aikaa, kun hän oli kyseisen kirjan lukenut.

[Katrine Isabell Wall]

Olin kirjassani vielä melko alussa, sillä olin aloittanut tänä iltana, mutta juonen ihastuttavat käänteet, paikkojen ja hahmojen kuvaukset sekä dialogin nerokkuus veivät minut kokonaan mukanaan. Olin niin syvällä fantasiakirjan maailmassa, etten kuullut lähestyviä askelia, mikä ei ollut minulle kovin luonteenomaista. Yleensä kävelin varpaillani ja hätkähdin jokaista risahdusta, mutta ei tällä kertaa. Olin kuin olisin ollut kirjassa itsekin, ja yksi hahmoista huusi parhaillaan, joten kuinka olisin kuullut?

”Hei”, ääni palautti minut maan pinnalle. ”Myyttihovi?” Ja tietysti minun piti mennä säikähtämään ääntä niin, että hätkähdin ja tipahdin kaiteelta. Onneksi tornin puolelle lattialle, enkä sentään kirkaissut. Oli kyllä noloa kaatua sillä lailla toisen jalkoihin. Nousin äkkiä seisomaan ja nostin katseeni edessäni olevaan hahmoon. Tuo oli siro ja ainakin minun näkökulmatani melko pitkä. Kasvonpiirteet näyttivät itäeurooppalaisilta, ja pojalla oli pitkät violeetit hiukset ja suuret silmät. Tätä poikaa olisin kuvaillut ehkä sanalla kaunis.

”Anteeksi – tuota...” Mitä minun pitäisi sanoa? ”Niin, hei.” Mitä ihmiset yleensä sanoivat, kun he olivat juuri tipahtaneet säikähdyksestä kaiteelta tuntemattoman pojan jalkoihin? Minulle ei tullut oikein mitään järkevää mieleen. Sitten muistin onneksi, että poika oli ollut kiinnostunut kirjastani.

”Tai siis, niin, Myyttihovi” Nostin kirjan kantta niin, että poika saattoi nähdä sen. ”Olen lukemassa sitä.” Miksi minä noin sanoin? Eikö se nyt ollut sanomattakin selvää? No, pitihän minun tapani mukaan puhua tyhmiä, kuten aina, kun tapasin jonkun uuden ihmisen. Yritin vielä paikkailla änkytystäni kysymyksellä: ”Oletko sinä lukenut sitä?” Huomasin, että pojallakin oli kirja kädessään. ”Mitä sinä luet?” kysyin vielä, ihan kuin en olisi selitellyt jo tarpeeksi. Olin varmasti ihan punainen.

[Ivan Kushnir]

Ivanin yllätykseksi tyttö tipahti hänen eteensä lattialle, ei onneksi sentään toiselle puolelle, mikä olisi luultavasti ollut hyvin epämiellyttävää. Tai no, ei Ivan välttämättä yllätyksestä voinut puhua, sillä tiesi omasta kokemuksestaan, että kirjaan saattoi uppoutua niin, ettei huomannut ympäröivää maailmaa. Ja silloin saattoi säikähtää, jos tapahtuu jotakin, mitä ei ole odottanut. Esimerkiksi, jos joku sattuisi ilmestymään paikkaan jossa ei olettaisi ketään tosiaankaan siihen aikaan olevan. Ennen kuin Ivan ehti ojentaa kättään avuksi, oli tyttö jo pystyssä, joten ilmeisesti tuo ei ainakaan ollut satuttanut itseään, mikä oli hyvä. Olisi ollut ikävä olla vastuussa toisen henkilön kivusta.

Tytön kysymykseen Ivan vastasi nyökkäämällä. “Olen lukenut koko s-sarjan”, Ivan vastasi hymyillen. Siitä tosin oli jo hetki aikaa, kun hän oli sarjan viimeisen osan lukenut. Tytön käsissä pitelemä kirja, Iltatähden kilta, oli sarjan toinen osa, jos Ivan ei aivan väärin muistanut. “Missä kohdassa si—sinä olet siinä? Toiseen kysymykseen poika nosti tytön nähtäville kirjansa kannen. Kami Garcian ja Margaret Stohlin Lumoava kaaos. Hän oli lukenut kirjan aikaisemmin, mutta hän oli vihdoin saanut kirjasarjan neljännen osan, joten oli päättänyt ennen sitä lukea muut kirjan muistin virkistykseksi.

Sitten Ivan tajusi, ettei tiennyt tytön nimeäkään ja ojensi kättään käteltäväksi. “Ivan Kushnir”, hän esittäytyi. “Se-se-”, Ivan aloitti ja veti sitten syvään henkeä. “Serpentardista”, hän sai sanottua kun lausui sanan hyvin hitaasti, siihen keskittyen. Miksi ihmeessä hän oli päätynyt siihen kaikkein hankalimmin lausuttavaan tupaan?

[Katrine Isabell Wall]

//Oletko muuten oikeasti lukenut Myyttihovit, kun tiesit kirjan nimen? Minä olen :D //

Poika ei tainnut kuitenkaan pitää sekoiluani kummallisena, vaan vastasi ihan normaalisti: ”Olen lukenut koko s-sarjan.” Pojan änkytys rauhoitti minua, en siis ollut ainoa joka änkytti. Aloin jo vähän rentoutua. Poika ei ollut tarttunut puheeseeni, joten hän vaikutti ihan ystävälliseltä. Ja ehkä kirjakin oli pehmentänyt vaikutelmaa. ”Missä kohdassa si-sinä olet siinä?”

”Aloitin vasta tänä iltana. Seth on hiippailemassa vivibliksin taloon häätääkseen goboldin. Minusta Errol ei vaikuta luotettavalta, olenko oikeassa?” Esitin teoriani. Poika nosti kirjaansa niin, että saatoin nähdä hänen kirjansa kannen. Lumoava kaaos, olin nähnyt sen kirjastossa, mutta en ollut vielä lukenut. ”Onko tuo hyvä kirja? En ole lukenut tuota”, kerroin. Kylläpäs minä nyt selittelin koko ajan. Ei ketään kiinnostanut noin paljon, oliko joku tuntematon lukenut jotain vai ei.

Sitten poika ojensi kättään ja tajusin, etten tiennyt tämän nimeä. Tartuin käteen. ”Ivan Kushnir”, poika sanoi. Oikein, jostain Itä-Euroopasta hän oli. ”Se-se-” poika yritti ilmeisesti kertoa tupaansa. Serdaigle? En ollut nähnyt Ivania oleskeluhuoneessa, mutta ei kaikkia voinut aina huomata. Varmaan hän oli serdaigle, ainakin kirjasta ja ystävällisyydestä päätellen. ”Serpentardista”, Ivan kuitenkin päätti lauseensa.

Serpentardista! Pelkäsin kauhistumiseni näkyvän kasvoistani ja esittäydyin itsekin pikaisesti. ”Katrine Wall, Serdaiglesta.” Päästin äkkiä pojan kädestä irti ja nojasin kaiteeseen. Serpentard. Paras häipyä, ennen kuin Ivan kutsuisi ystävänsäkin kiusaamaan ujoa, tyhmää pikkutyttöä. Käänsin pääni toiseen suuntaan ja esitin lukevani. Ivan seisoi reitilläni portaisiin. Hän saisi minut kiinni, jos yrittäisin pakoon.

Ei, taas minä tein tätä. Laskin kirjan kaiteelle ja hautasin kasvot käsiini. Miksi minä taas ylireagoin. Tupa mikä tupa. Miksi aloin panikoida taas. Poika oli mukava, miksi tuvan kertominen muuttaisi hänet. Ei tupa velhoa pahenna. Nostin katseeni takaisin Ivaniin.

”Anteeksi...” mutisin hänelle. ”Anteeksi. Minä vain, sanotaan vaikka, ettei minulla ole kovin hyviä kokemuksia Serpentardeista.” Tuo kuulosti epäkohteliaalta. ”Tai siis... Ei ollut tarkoitus moittia tupaasi, minun on kai aika muuttaa käsityksiäni siitä.” En voinut sille mitään, että olin nyt kuitenkin varautuneempi kuin äsken.

[Ivan Kushnir]

//Olenhan minä ne lukenut. Ja juurikin kyseinen kirja löytyy minun kirjahyllystäni — ja on kirja-sarjasta ainoa, joka minulla omana on :'D

Ivan nyökytteli päätään, kun tyttö kertoi vasta aloittaneensa kirjan lukemisen. Ja tosiaan, hän ei ollut vielä kovinkaan pitkällä. Ivan pudisti sitten hieman päätään. “S-saat tietää ensi luvussa”, Ivan sanoi, hetken kuluttua, mietittyään, kuinka saisi ilmaistua asiansa ilman kammottavaa änkytystä, jonka sana “seuraava” olisi aiheuttanut. Toivottavasti tyttö kumminkin ymmärsi, mitä hän yritti sanoillaan kertoa, vaikka viesti ei ollut niin selvä, kuin olisi voinut olla. Ivan vilkaisi itsekin kirjansa kanteen.
“Ihan hyvä. E-ensimmäinen osa oli tietenkin paras, mutta ovat nämä jatko-osat ihan hy-hyviä, verrattuna joidenkin kirjasarjojen jatko-osiin”, hän kertoi. Ivanista oli mukavaa kerrankin päästä keskustelemaan kirjoista. Ei hänen ystäväpiiriinsä turhan montaa lukemisesta kiinnostunutta lukeutunut. “Mu-mu-mu—”, poika hiljeni jälleen vetämään henkeä. “Mutta suosittelen kyllä lukemaan”, hän sai sanottua hymyillen.

Ivan huomasi kyllä, kuinka tyttö reagoi kuullessaan pojan tuvan. Kyllähän hän ymmärsi, että juuri hänen tuvallaan valitettavasti oli kyseenalainen maine, toinen huono puoli tuvassa. Vaikeasti lausuttavan nimen lisäksi sen kertominen sai ihmiset pelkäämään tai jotain ja saattoi viedä monta ihmistä, joiden kanssa olisi muutoin varmasti viihtynyt. Niin kuin jokin tupa oikeasti voisi määrätä, millainen sinä olet, kaikkihan on pohjimmiltaan omista päätöksistä kiinni. Kyllähän nyt gryffondoristakin saattoi tulla pimeyden velho, ihan hyvin. Ei ehkä yhtä todennäköisesti, kuin serpentardista, mutta kumminkin.
“Y-ymmärrän hy-hyvin”, Ivan vastasi Katrineksi esittäytyneen anteeksipyyntöön. “Monet re-re-re— ajattelevat hu-huonoa, kun kerron tupani”, Ivan sanoi hieman surumielisesti kyseisen faktan. “Tiedän tupani maineen”, hän hymähti. Ei se mukavaa olisi, jos menettäisi mahdollisen ystävän vain tupansa takia. Mutta ymmärtäisi, jos tyttö eitahtoisi enää olla missään tekemisissä.

[Katrine Isabell Wall]

Poika pudisti päätään ja kertoi, että saisin tietää ensi luvussa. Eli toisin sanoen Errolilla ei ollut puhtaita jauhoja pussissaan. Miten nimittäin yhtäkkiä voisi varmistua jonkun luotettavuus? Petturiksi saattoi paljastua hetkessä.

Poikakin katsahti kirjaansa minun kysyessäni siitä. ”Ihan hyvä. E-ensimmäinen osa oli tietenkin paras, mutta ovat nämä jatko-osatkin ihan hy-hyviä verrattuna joidenkin kirjasarjojen jatko-osiin. Mu-mu-mu-” Aloin jo epäillä, ettei änkyttäminen johtunutkaan hermostuksesta, kun se ei ottanut loppuakseen. No, samapa mistä tuo johtui. ”Mutta suosittelen kyllä lukemaan”, poika päätti lauseensa. Nyökkäsin ja painoin kirjan nimen mieleeni. Voisin varmaan hakea sen kirjastosta maanantaina. Enköhän minä siihen mennessä olisi saanut jo Iltatähden killan luettua.

Samassa poika esittäytyi ja säikähdin tätä.

”Y-ymmärrän hyvin”, Ivan sanoi. ”Monet re-re-re-ajattelevat hu-huonoa, kun kerron tupani. Tiedän tupani maineen.” Poika näytti hieman surulliselta. Ei ihmekään.

Huokasin. ”Ei oikeasti, ei se haittaa. Minä vain, hmm, yllätyin. Tai siis – unohda koko juttu.” No niin, olin taas selittänyt jo ihan tarpeeksi. ”Ei tuvalla ole väliä.”

”Miksi muuten tulit tänne?” kysyin ja mittailin Ivania katseellani. Tähtitornin huipulla ei kovin usein ollut porukkaa. Muutenkin oli hauska sattuma, että olimme molemmat liikkeellä kirjojen kanssa.

[Ivan Kushnir]

Ivan nyökkäsi, kun tyttö sanoi, ettei tuvalla ollut väliä. Eihän sillä ollutkaan. Ja toivottavasti tyttö alkaisi jossakin vaiheessa uskomaan sanansa todeksi. Koska kyllä nyt Ivaninkin tuvassa niitä mukavia henkilöitä oli. Hän tiesi kyllä, että kuka tahansa kävisi varmasti ilkeäksi, jos häntä pidettiin sellaisena pelkän tuvan vuoksi. Joskus Ivan mietti sellaisia asioita, että millaista elämä koulussa olisi, jos ei olisi jakoa tupiin. Silloin kukaan ei tulisi kammotuksi vain sen takia, että sattui kuulumaan johonkin tupaan. Mutta nyt ei todellakaan ollut oikea aika ajatella sitä asiaa.

Tytön kysyessä, miksi Ivan oli tullut tähtitorniin, nosti poika kirjansa jälleen paremmin näkyville. “Tulin lukemaan”, hän vastasi. Eikä hän ollut ainoa, joka oli keksinyt tämän paikan olevan rauhallinen lukemista varten. “Tuvassa oli paljon me-melua. En voinut lukea siellä”, hän kertoi, jättäen mainitsematta, että oli kiertänyt koko koulun etsiessään jotakin paikkaa, jossa voisi lukea. Hän tosiaan toivoi, että sopu tilaa antaisi, ettei hänen tarvitsisi lähteä etsimään mitään toista paikkaa enää (tai luopua ajatuksesta lukea).
“Voin kyllä etsiä to-toisen paikan…” Ivan lupasi kohteliaasti. Olihan hän sentään tullut vasta toisena tänne, joten tytöllä oli oikeus vaatia häntä etsimään oman paikan, jos tuo niin tahtoisi.

[Katrine Isabell Wall]

//Anteeksi kesto ja viestin lyhyys :/ //

”Tulin lukemaan”, Ivan kertoi. ”Tuvassa oli paljon me-melua. En voinut lukea siellä. Voin kyllä etsiä to-toisen paikan.”

”Ei, kyllä sinä saat lukea täällä!” Sanoin. En halunnut häätää Ivania. Hän oli ihan mukava eikä sentään melunnut järjettömästi niin kuin tupalaiseni. ”Minäkin tulin pakoon tuvan melua.”

Katselin pojan hiuksia. Hän oikeastaan muitutti hieman japanilaisten sarjakuvien hahmoja. Niissä kaikilla oli suuret silmät ja pojillakin oli usein pitkät hiukset, enkä ollut nähnyt Ivanin hiusten sävyäkään aiemmin muualla kuin mangassa. Olikohan hän värjännyt ne?

”Sinulla on hienot hiukset. Oletko värjännyt ne?” Oho, ei minun ollut ollut tarkoitus sanoa sitä ääneen. Se oli vain päässyt suustani. Tunsin taas punan nousevan kasvoilleni. ”Anteeksi...” mutisin. Oli ehkä ollut vähän asiatonta kysyä värjäämisestä. Se korosti epäuskoa, ja viittasi siihen, etten uskonut sävyä omaksi, jos se vaikka olisikin. Olisi ehkä ollut parempi muotoilla kysymys esimerkiksi: 'Onko tuo sävy omasi?' Tai jotain muuta vastaavaa, jonka lähtökohtana ei olisi epäusko. Onneksi olin sentään sanonut myös kohteliaisuuden lieventämään epäkohteliaisuutta. Sekin tosin oli kuulostanut tönköltä.

[Ivan Kushnir]

“Kiitos”, Ivan lausui hymyillen kiitollisesti, kun tyttö antoi hänelle luvan jäädä. Kun tyttö kertoi itsekin paenneensa tuvan melua, nyökkäsi Ivan tuolle. Ilmeisesti se ei ollut ainoastaan hänen tupansa, joka oli täyttynyt melusta sinä iltana. Ilmeisesti jopa serdaigleilla oli ongelmansa lukurauhan kanssa. Ivan vain toivoi, ettei kovinkaan moni heidän lisäkseen keksisi tähtitornia oivaksi lukuympäristöksi. Koska silloin kukaan ei pystyisi sielläkään keskittymään. Ivan siirtyi hieman kauemmaksi serdaiglesta ja istuutui kaiteelle, yhä keskusteluetäisyyden, ei häntä erityisemmin tehnyt mieli koko iltaa vain seisoa paikallaan.

Kuulessaan tytön mainitsevan hiukset, tapahtui kerralla useampi asia, joista erityisesti yksi sai Ivanin toivomaan, ettei hän olisi vielä käynyt istumaan. Hän nimittäin samaan aikaan punastui ja horjahti, eikä edes tornin puolelle kaidetta vaan sille toiselle. Jos hän ei olisi reagoinut nopeasti tarttumalla kaiteen reunasta kiinni, olisi se ollut heihei Ivan. Hän veti itsensä takaisin kaiteelle, vain hetkeä ennen kuin olkapää lähti nykimään hyvin paljon. Onneksi ei hetkeä aikaisemmin, koska silloin olisi ollut irti päästämisen vaara.

“En ole. Värjännyt. Tai joo. O-olen. En ti-tiedä… Tavallaan? En i-itse? Ei t-tarkoituksella…” Ivan vastasi lopulta tytön esittämään kysymykseen haluamatta kovinkaan suuresti tuolle lähteä tarkemmin asiaa kertomaan. Ei se hänen mielestään kaikille kuulunut, että kuinka hänen hiuksensa olivat tuon sävyn saaneet. Ivan kaipasi alkuperäistä väriään, mutta valitettavasti hänellä ei ollut taitoja sävyn palauttamiseen. Eikä isä nähnyt sitä vaivan arvoisena.