//Peli varattu Ivan Kushnirille ja Katrine Wallille tähtitorniin helmikuun viidennen päivän iltaan//
Yritin tukkia korviani meteliltä, mutta se ei auttanut. Ensinnäkin huuto kantautui yhä korviini häiritsevän kovana, ja toiseksikin nyt en voinut pidellä sylissäni olevaa kirjaa paikoillaan, vaan se alkoi valua kohti lattiaa eivätkä sivutkaan pysyneet oikeassa kohdassa. Huokaisin, nappasin kirjan ja suljin hetkeksi silmäni.
Oli hyvin meluinen ilta Serdaiglen oleskeluhuoneessa. En tiennyt, mistä tavallista kovempi melu johtui, mutta minun oli nyt hyvin vaikea lukea. En sentään yrittänyt lukea läksyjä vaan Myyttihovi-nimisen fantasiakirjasarjan toista osaa. Olin saanut koko sarjan joululahjaksi Uudessa Seelannissa asuvilta jästiystäviltäni. Minä sitten rakastin fantasiakirjoja. Harmi vaan, etten voinut keskittyä seikkailuun tuossa kauheassa möykässä. Ei siis auttanut muu kuin vaihtaa maisemaa.
Hypähdin alas ikkunansyventeeltä, jossa olin istuskellut. Ikkunansyventeet ja ikkunalaudat olivat ihania paikkoja lukemiseen. Siinä saattoi katsella maisemia lukiessaan. Mutta nyt minun pitäisi etsiä toinen syvennys. Oma makuusali ei tulisi kuuloonkaan, sillä pari huonetoveriani oli siellä kikattamassa kovaan ääneen. Olin nähnyt joka puolella karamellikääreitä. Sokerihumalaisia olisi turha yrittääkään saada hiljaisiksi. Niinpä suuntasin oleskeluhuoneen läpi ovea kohti. Puikkelehdin ihmisten ja huonekalujen välistä ja livahdin käytävälle.
Heti kun painoin oven kiinni perässäni, ihana hiljaisuus ympäröi minut. En kuitenkaan halunnut jäädä käytävään lukemaan, sillä siellä ei ollut ikkunalautoja. Niinpä lähdin sokkona kävelemään pitkin käytäviä nenä kiinni kirjassa. Yritin samalla pohtia, missä olisi sopiva paikka lukemiseen.
Tuokion kuluttua tajusin katsoa, minne olin kävellyt. Kauhistuin ajatusta, että olisin voinut eksyä, kun sillä lailla eteen katsomatta vaeltelin ympäriinsä. Onneksi kuitenkin olin tutussa risteyksessä. Siitä piti nimittäin kävellä, jos oli matkalla tähtitiedon tunnille.
Niin, tähtitiedon tunnille... Vilkaisin oikealla olevaan kierreportaikkoon, josta pääsi tähtitorniin. Siinä paikassa ei nyt varsinaisesti ollut ikkunoita, mutta ei taivaan näkemisessä olisi mitään ongelmia taivaan katseluun tarkoitetussa tornissa. En ollut ihan varma siitä, oliko torniin meno kiellettyäoppilailta, mutta ajatus tornissa istuskelusta veti minua puoleensa. Jos olisin varovainen, kukaan ei huomaisi minua.
Pujahdin portaikkoon ja lähdin kipittämään kohti tornin huippua. Perille päästyäni talvinen viima puisteli minua, mutta olin onneksi pukeutunut lämpimästi. Minulla oli päällä paksu vaaleanliila villapaita ja tummat farkut. Olin onneksi tajunnut oleskeluhuoneesta lähtiessäni kiskaista jalkoihini vaaleanruskeat talvisaappaani.
Astelin tyhjän tornin toiseen päähän ja nojauduin kaiteen yli katselemaan koulun tiluksia ja taivasta, jota tuhannet tähdet täplittivät. Ulkona ei ollut juuri ketään, sillä vaikkaoppilaiden ei vielä tarvinnut palata makuusaliehinsa, oli jo melko myöhä ja ulkona pimeää, joten kaikki olivat jo sisällä puuhailemassa omiaan.
Kiipesin kaiteelle ja istahdin selkä tolppaa vasten. Paikka oli ehkä hieman vaarallinen, mutta kaiteet olivat leveät, enkä uskonut tippuvani, ellen säikähtäisi jotakin kauheasti. Laskin sen varaan, että saisin olla rauhassa. Kaiteella istuskelu muistutti ikkunasyvennyksissä istuskelua, joten oli tyytyväinen hiljaiseen paikkaani ja syvennyin taas lukemiseen.
