Mitenköhän tämän nyt selittäisi(t)

[Effie Solender]

"Tarkoitatko, että sä oot varastanut jästien sairaaloista verta?", London kysyi syyttävällä äänensävyllä. Naurahdin. Hänellä ei selkeästikään ollut mitään käsitystä siitä, mitä todennäköisesti tulisi tapahtumaan jos joisin verta ihmisistä. "Jästeillä on sairaaloissa valtavat varastot verta. Jos minä varastan sieltä vuoden ajan kulutan noin kahdeskymmenesviidesosan heidän varastoistaan. Ja ihmiset luovuttavat verta jatkuvasti. Vapaaehtoisesti. Ja jos joisin ihmisistä, olisi aika iso riski, että lopulta tappaisin jonkun", selitin ja vilkaisin Londonia joka seisoi edelleen parin metrin päässä. "Aiotko seistä siinä vielä kauankin?", kysyin huvittuneena.

Poika ei ilmeisesti tajunnut, että jos haluaisin tappaa hänet, olisin tehnyt sen jo aikoja sitten. Sitä paitsi, minulla ei ollut nyt nälkä. Olin juonut aamulla sen verran, että pärjäisin erinomaisesti vielä pari tuntia. "Tiedätkö mitä, Effie. Vaikka sä oot oikein hurmaava ja kaikkea, en ole varma, mitä mä ajattelen tästä. Tää on ensimmäinen kerta, kun kuulen vampyyriudesta mitään positiivista, joten varmaankin sä ymmärrät, että mun on tosi vaikea suhtautua tähän faktaan positiivisesti. Mä haluan luottaa suhun, mutta mä en tiedä pystynkö", London sanoi. Kohotin kulmiani ja hymyilin hieman.

Nojauduin makaamaan toisen pulpetin päälle. "Kiitos kohteliaisuudesta, jotenkin minusta tuntuu, että olen kuullut tuon aiemminkin", tokaisin huvittuneena. London kertoi vielä, että voisi yrittää tulla kanssani toimeen jos en imisi verta hänestä. "Hmm... Haluaisin kyllä kovasti tietää miltä veresi maistuu. Ainakin se tuoksuu hyvältä", tokaisin. "Se oli vitsi, tosin huono sellainen", lisäsin sillä tajusin, että tästä aiheesta ei varmaankaan kannattaisi vitsailla. "En antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos edes harkitsisin asiaa. Joten lupaan", vakuutin pojalle.

"Onhan vampirismissa hyviäkin puolia", totesin ja kaivoin sauvani laukustani. Kohotin sen ja lausuin loitsun mielessäni. Hetken kuluttua minulla oli veitsi kädessäni. "Voisin työntää tämän keuhkojeni läpi ilman että se edes sattuisi. Kyllä siitä varmaan haava tulisi, mutta se olisi minuutin kuluttua parantunut", selitin ja iskin veitsen kämmeneni läpi. Tunsin kyllä kipua, mutta todella vähän. Vedin veitsen pois ja näytin kättäni Londonille. Haava alkoi umpeutua silmissä. Hetken kuluttua iholla oli vain verta. Pyyhin sen pikaisella loitsulla pois. "Aika siistiä, vai mitä?", totesin hymyillen ja haihdutin veitsen savuna ilmaan.

"Minun ei tarvitse nukkua eikä syödä ja olen epäluonnollisen vahva ja nopea. Voisin juosta kymmenessä sekunnissa täältä järvelle ja pystyisin helposti työntämään käteni tästä pulpetista läpi. Tosin taikajuomien tunnilla on vähemmän mukavaa, sillä todennäköisesti rikon lasipullot vahingossa", naurahdin. "Lisäksi minua ei voi tappaa ja vanhenen puolet hitaammin kuin muut. Pystyn haistamaan mitä tänään on ruoaksi -lihapullia- ja kuulen mitä nuo oppilaat tuolla ulkona puhuvat", jatkoin. "Miinuspuolia on kyllä myös. En pysty oleskelemaan auringonvalossa ilman suojaloitsua ja silloinkin se on epämukavaa. Koen myös kaikki tunteet tuplasti voimakkaampina kuin muut", päätin kertomukseni.

"No, mitäs sulle kuuluu?", kysyin vaihtaen sujuvasti aihetta. Minun ei tehnyt mieli puhua itsestäni enää enempää.

[London Morel]

Effie kertoi jästien sairaaloissa olevan valtavat varastot verta, joten hänen käyttämänsä määrän varastaminen ei tuottaisi ongelmaa sairaaloille. Suurempi riski olisi olla varastamatta, sillä silloin tappamisen riski kasvaisi oleellisesti. En vastannut Effien esittämään kysymykseen, enkä ottanut askelta eteen- enkä taaksepäin. Pysyin paikoillani ja odotin, oliko tytöllä vielä muuta kerrottavaa. Tuo kiitti kohteliaista sanoistani ja kertoi kuulleensa ne joskus aikaisemminkin. Lopuksi tuo lisäsi haluavansa tietää, miltä minun vereni maistuu. Se kuulemma ainakin tuoksui hyvältä.

Kavahdin ja astuin muutaman askelen taaksepäin, ovea kohti. Kasvoiltani pystyi huomaamaan kauhistuneen ilmeen. Effie kuitenkin lisäsi nopeasti kyseessä olevan vitsi, ja normaali ilmeeni palasi takaisin. Tunsin hetkeksi itseni todelliseksi typerykseksi, sillä olin uskonut moiseen jutun. Naurahdin ja päästin suustani muutaman kirosanan. Vaikka luottamukseni oli Effietä kohtaan kasvanut edes hieman, en voinut luottaa häneen sataprosenttisesti. Kuuntelin vielä tytön asian loppuun, ennen kuin avasin oman suuni.

”Onko vampyyrien ominaispiirre myös se, että ne kaikki ovat ihan pirun hyvän näköisiä?”, päästin suustani yllättävän lauseen pienen hiljaiseloni jälkeen. Lause ei tosin minun suustani ollut kovinkaan yllättävä, mutta lauseen yhdistäminen tähän tilanteeseen ehkä oli hieman erikoista. Tarkoitukseni ei ollut flirttailla tai mitään vastaavaa, ainoastaan kohottaa hieman tunnelmaa. Tosin vaikka kyseessä olisikin ollut flirtti, eihän sellainen koskaan pahasta ollut. Olinhan aiemminkin flirttaillut tälle tytölle.

”Mulle kuuluu… oikeastaan ihan perus. Kesä meni ihan liian nopeasti, ja mä otin kyllä ihan rennosti koko ajan. Tosin olin yhden viikon töissä, kaupan kassalla. En jaksanut enempää, se ei ollut ihan mun juttu”, vastasin tytön kysymykseen ja naurahdin perään. Olin kuuluisa siitä, että olin yksi ainoista jatko-opiskelijoista, joka ei ollut koskaan ollut palkkatöissä, ainakaan viikkoa pidempää. Työnteko ei vain ollut minun juttuni, eikä varmaan koskaan tulisi olemaankaan. Haaveenani oli edelleenkin ammattihuispaajan ura, jota en laskisi työnteoksi. ”Mut huispaus on parasta – edelleen”, lisäsin loppuun ja virnistin. Astuin pari askelta lähemmäs tyttöä ja odotin kuulevani myös Effien olevan edelleen kiinnostunut huispauksesta. Huispaus oli lempipuheenaiheeni - se oli varmaan tullut jo kaikille hyvin selväksi.

[Effie Solender]

”Onko vampyyrien ominaispiirre myös se, että ne kaikki ovat ihan pirun hyvän näköisiä?”, London heitti. Varsinkin Marque oli hyvännäköinen... Ajattelinko ihan oikeasti tällä hetkellä häntä? Okei, edellisyö saattoi pyöriä vielä mielessä ja se oli ihan ok. Mutta London oli juuri äsken flirttaillut minulle ja mitä minä tein? Ajattelin jotakuta muuta. Harkitsin hetken sivuuttavani kysymyksen tylysti, mutta... jostain syystä en halunnut tehdä niin. "On", vastasin pokkana ja katsoin Londonia hymynkare huulillani.

”Mulle kuuluu… oikeastaan ihan perus. Kesä meni ihan liian nopeasti, ja mä otin kyllä ihan rennosti koko ajan. Tosin olin yhden viikon töissä, kaupan kassalla. En jaksanut enempää, se ei ollut ihan mun juttu", London vastasi kysymykseeni. Häntä ei tuntunut häiritsevän puheenaiheen nopea vaihtuminen ja olin kiitollinen siitä. "Mut huispaus on parasta - edelleen", poika jatkoi virnistäen. Toinen uskaltautui näköjään vihdoinkin tulemaan normaalille keskusteluetäisyydelle.

"Ai ihan totta? Tykkäät huispauksesta vai? En ole koskaan kuullutkaan", tokaisin hymähtäen. "En edes muista milloin olisi viimeksi ollut luudan päällä", sanoin mietiskelevään sävyyn. Se piti kyllä paikkansa. Olisiko ollut viime syksynä Danielin perheen luona, kun pelasimme huispausta? Ja taas. Keskity nyt vähän. "Hmm jos vampyyrijuttuja ei lasketa niin... otin tatuoinnin kesällä?", sanoin ja nousin istumaan. Vedin hiukseni olkani yli ja käännyin selin Londoniin, jotta hän näkisi niskaani tatuoidun, koristeellisen jing jang-kuvion.

Käänsin katseeni takaisin poikaan ja aistin liiankin hyvin tilanteen sähköisyyden. "Oisin periaatteessa voinut mennä takaisin ministeriöön, mutta jotenkin tuntui, ettei se ollut oikea paikka minulle. Ja lisäksi hän on töissä siellä joten se olis ollu awkwardia. Oon kyllä ihan tyytyväinen siihen, että tulin Châteauhon, koska ehtihän tätä paikkaa tulla vähän ikävä", sanoin hymyillen.

Hetken mielijohteesta käytin erikoiskykyäni ja liikuin alle kahdessa sekunnissa luokan ikkunalle. "Meidän kuuluisi varmaan olla itsenäisen opiskelun luokassa?", naurahdin tujottaen tiluksille. Silmänräpäyksessä olin takaisin pulpetilla istumassa, nyt tosin yhden pulpetin lähempänä Londonia. Mitä oikein olin tekemässä? Sysäsin ajatuksen syrjään. "Tosin kyllä mä mieluummin oon täällä sun kanssas ku jonkun kärttyisen vanhuksen valvovan silmän alla", sanoin heittäen hieman flirttiä peliin. En edelleenkään tiennyt, mitä olin tekemässä. Viimeöistä ajatellen minun pitäisi varmaankin olla ihan jonkun muun kanssa... vai pitäisikö?

[London Morel]

"Ai ihan totta? Tykkäät huispauksesta vai? En ole koskaan kuullutkaan. En edes muista milloin olisi viimeksi ollut luudan päällä. Hmm jos vampyyrijuttuja ei lasketa niin... otin tatuoinnin kesällä?"

Kuuntelin Effien kuulumiset ja katsoin, kuinka tyttö nousi istumaan, veti hiuksensa olkansa yli ja kääntyi ympäri. Astuin muutaman askelen lähemmäs, jotta kykenin näkemään tytön niskaan tatuoidun koristeellisen kuvion, jonka tunnistin jing ja jang -symboliksi. Hetken aikaa minulla oli käsittämätön halu koskettaa tatuointia, viedä käteni tytön hiuksien sekaan ja suudella tuota kaulalle. HETKINEN. Mitä kummaa olin juuri ajatellut? Käänsin katseeni nopeasti pois tytöstä jonnekin ikkunan suuntaan ja yritin tyhjentää mieleni äskeisistä ajatuksista. Eihän Effie nyt noin vastustamaton voinut olla. Astelin takaisin pulpetin päälle istumaan.

"Oisin periaatteessa voinut mennä takaisin ministeriöön, mutta jotenkin tuntui, ettei se ollut oikea paikka minulle. Ja lisäksi hän on töissä siellä joten se olis ollu awkwardia. Oon kyllä ihan tyytyväinen siihen, että tulin Châteauhon, koska ehtihän tätä paikkaa tulla vähän ikävä. Meidän kuuluisi varmaan olla itsenäisen opiskelun luokassa?"

Kuuntelin Effien sanat ikkunaa kohti tuijottaen. Viimeiset sanat menivät puoliksi ohi korvieni, sillä tytön äskeinen liike hämmästytti minut; tuo siirtyi salamannopeasti luokan ikkunalle ja siitä takaisin pulpetille istumaan. Tiesin, että vampyyrit omasivat erityisiä kykyjä, mutten edelleenkään ollut sisäistänyt täysin sitä, että Effie oli vampyyri ja tulisi olemaan sellainen loppuikänsä. Katsahdin viereisellä pulpetilla istuvaa Effietä ja käänsi katseeni välittömästi pois. Nyt ei todellakaan olisi hyvä hetki uppoutua tuon tytön silmiin.

”Mennään”, vastasin lyhyesti, sivuutin tytön äskeiset kommentit ja flirtin, ja hyppäsin alas pulpetilta. Oikeastaan itsenäinen opiskelu ei olisi voinut vähempää kiinnostaa minua tällä hetkellä, mutta jos toinen vaihtoehto oli jäädä jäädä Effien pauloihin, valitsisin opiskelun. Nyt oli pakko ajatella järjellä, mikä oli täysin luonteeni vastaista. Minun täytyi sulatella tapahtunutta ennen, kun kävisin Effien kimppuun. Kun? Ajattelinko oikeasti noin?

Astelin luokan ovelle, avasin sen ja pidin sitä tytölle auki.

[Effie Solender]

// Hehee ei sitten kestänyt yhtään tässä vastaamisessa tai mitään... Ja pahoittelut tönköstä tekstistä lol. //

Huomasin sivusilmällä Londonin hivenen hämmästyneen ilmeen, kun vilkaisin ikkunasta ulos. Mietin, että hän oli suhtautunut asiaan yllättävän neutraalisti, ottaen huomioon, että vampyyrit oli kuitenkin tarkoitettu tappamaan ihmisiä. Mutta minua ei oltu tarkoitettu siihen. Ei todellakaan.

London tarttui huomautukseeni itsenäisestä opiskelusta ja pyöräytin silmiäni huvittuneena. Toisaalta, ehkei kannattaisi tehdä lintsaamisesta tapaa, joten hyvä vain. Vilkaisin Londonia heilauttaessani laukkuni olalleni. Hän näytti olevan omissa ajatuksissaan. Yritin vastustaa kiusausta kurkistaa hänen mieleensä. Halusin todellakin tietää, mitä hän ajatteli tällä hetkellä, koska en ollut enää ihan niin varma siitä, kuinka hyvin hän suhtautui tähän.

Jos yhtään tunsin häntä, niin hän ei ollut niitä kaikkein innokkaimpia opiskelijoita, joten halu mennä itsenäisen opiskelun tunnille viesti siitä, ettei hän halunnut jäädä minun seuraani pidemmäksi aikaa. Se taas saattoi johtua paristakin eri syystä. Kielsin itseäni urkkimasta, sillä London saattaisi huomata sen enkä ollut edes ihan varma halusinko tietää.

Seurasin Londonia ulos luokasta ja oloni oli ehkä hieman hämmentynyt, mikä ei ollut kovin tyypillistä minulle. Toivoin hänen sanovan edes jotain, kun lähdimme kävelemään käytävää pitkin luokkaan, jossa itsenäisen opiskelun tunnit pidettiin. Tiesin, että tunnille osallistuminen olisi täysin turhaa, sillä en luultavasti sisäistäisi puoliakaan lukemastani.

[London Morel]

// Oho, tää peli on jäänyt vähän roikkumaan. Tässä viimeinen peliviestini. :D //

Lähdin astelemaan Effie rinnallani kohti itsenäisen opiskelun luokkahuonetta. Varoin vilkaisemasta tyttöä silmiin, sillä muistin, mitä viime kerralla oli tapahtunut. Yritin pysyä hänestä sen verran etäällä, etteivät kätemme vahingossakaan koskettaisi toisiaan. En nimittäin tiennyt pystyisinkö hillitsemään itseäni. Pyöritin päätäni. Ajatukseni oli ollut täysin absurdi - enhän tekisi mitään sellaista, sillä minulla oli tyttöystävä, Rebecca. En halunnut ajatella Effietä minään muuna kuin kaverina, jos edes sitäkään. En nimittäin tiennyt, pystyisinkö suhtautumaan häneen edes kaverina.

En puhunut matkan aikana Effielle enää sanaakaan. Vaikka todellisuudessa minulla oli kymmeniä kysymyksiä, joihin olisin halunnut kuulla vastauksen, en esittänyt niistä yhtäkään. Kapusimme portaat ylös, käännyimme parista risteyksestä oikealle ja sitten saavuimme luokkahuoneen edustalle.

"Mä menen Sagen viereen istumaan, nähdään taas joskus", ilmoitin Effielle ennen kuin astuin sisään luokkahuoneeseen ja etsin tupakaverini katseellani. Levitin sitä ennen kasvoilleni jotain hymyn tapaista, mutten edelleenkään vilkaissut tyttöä silmiin. Istahdin alas ja kaivoin laukustani muistiinpanovälineet. Luultavasti en tulisi saamaan tämän tunnin aikana aikaiseksi mitään.

// Kiitos pelistä! (: //

[Mila Molina]

Lukitaan osittain keskeneräisenä, koska Effie on poistunut Taikakoulu Châteausta.

Effie Solender, Cerfeur: 25 p
London Morel, Cerfeur: 24 + 5 p = 29 p