Mitenköhän tämän nyt selittäisi(t)

[Effie Solender]

Kaivoin edellisaamuna saadun lukujärjestyksen laukustani. Loitsuja. Loistavaa. Professori Crèin oli sen verran välkky, että huomaisi kyllä helposti jos käyttäytyisin jotenkin oudosti. Hengitin syvään. Ei paniikkia. Eilen minulla ei ollut ollut tunteja, joten en tiennyt, miten 95 minuutin oleskelu ihmisiä täynnä olevassa paikassa vaikuttaisi minuun. Hätätilanteessa voisin toki sanoa käyväni vessassa, mutta se ei paljoa auttaisi jos menettäisin itsehillintäni. Toissapäivänä järjestetyssä lukuvuoden aloitusseremoniassa olin pärjännyt yllättävän hyvin. Olin pystynyt istumaan paikallani kokonaisen tunnin. Sen jälkeen olin livahtanut eteishalliin ja yöksi ulos. En uskaltanut mennä makuusaliin "nukkumaan", sillä pelkäsin tekeväni yöllä jotakin. Mimun ei oikeastaan tarvinnut nukkua, mutta jatkossa varmaan pitäisi teeskennellä, jotta ihmiset eivät alkaisi pitää minua ihan outona.

Nyt kuitenkin istuin sängylläni. Muut olivat aamupalalla, mutta koska minun ei tarvinnut syödä ihmisten ruokaa, en kokenut tarpeelliseksi mennä Suurten saliin. Vaikka uskoinkin pystyväni hillitsemään itseni, koetin välttää ylimääräistä ihmisten kanssa oleilua. Varsinkin suurta joukkoa, puhumattakaan koko koulusta, oli aika vaikea sietää. Parikymmentä ihmistä ei enää vaikuttanut minuun kovin voimakkaasti, mutta pari sataa meni sietokykyni äärirajoille. Vilkaisin seinällä tikittävää kelloa. Se näytti kahtakymmentä vaille yhdeksää. Totesin, että minun kannattaisi varmaankin vaihtaa vaatteet ja harjata hiukseni.

Nappasin sauvani yöpöydältä ja osoitin sillä matka-arkkua. Se oli suojattu mutkikkaalla loitsulla, sillä laukkuni sisälsi myös sellaisia asioita, joita huonekaverini eivät saisi nähdä. Kuten esimerkiksi veripusseja. Olin varastanut niitä Pohjois-Ranskan sairaaloista roppakaupalla. Nappasin yhden vaatteiden alta ja repäisin korkin auki. Vilkaisin makuusalin ovelle varmistaakseni, ettei kukaan nähnyt mitä tein. Kohotin pussin huulilleni ja hetkessä olin tyhjentänyt sen. Huumaava veren maku täytti suuni ja vaikka en olisi halunnut, nautin siitä. Pyyhin veripisaran kämmenselkääni ja osoitin tyhjää pussia sauvallani. Se katosi kuin savuna ilmaan ja jäin tuijottamaan tyhjyyteen. Tunsin edelleen silloin tällöin huonoa omatuntoa veren juomisesta. Tosin nyt en ollut tappanut tai satuttanut ketään, joten ehkä voisin hyvillä mielin juoda veripusseista.

Mietin hetken, mitä oikein pukisin päälleni. Olin käynyt pari päivää ennen koulun alkua ostamassa Châteaun koulupuvun, jonka päävärinä toimi violetti. Tujotin päällimmäiseksi viikattua hirvitystä kulmat koholla. En ollut edes muistanut, kuinka kamala asu oli. Harkitsin hetken pukutuvani farkkuihin ja t-paitaan, kunnes tajusin, ettei minun kannattaisi antaa muille aihetta kiinnittää yhtään ylimääräistä huomiota itseeni. Niimpä siis riisuin valkoiset tiukat farkkuni ja mustan croptopin ja vaihdoin tilalle mustan hameen ja lyhythihaisen kauluspaidan. Vilkaisin itseäni peilistä. Valkoinen sai minut näyttämään entistäkin kalpeammalta, mutta sille ei nyt voinut mitään. Onneksi hame sentään oli lyhyt ja paita tiukka, sillä muuten olisin näyttänyt aivan 1900-luvulta nykypäivään matkustaneelta idiootilta.

Koulupukuun kuului myös polvisukat, tosin ne jätin pois. Sujautin mustat ballerinat paljaisiin jalkoihini ja harjasin nopeasti hiukseni. Vilkaisin vielä inhoten ällönviolettia kaapua ja tungin sen käsilaukkuuni loitsujen kirjan, muistiinpanovälineiden, meikkejen ja sauvani seuraksi. Heitin laukun olalleni ja käytin hieman erikoistaitoani. Alle sekunnissa olin oleskeluhuoneen ovella ja suuntasin Cerfeurin tuvasta käytäville. Loitsujen luokka oli samassa kerroksessa, joten matka ei ollut pitkä. Käytävillä alkoi olla tungosta, kun oppilaat kiirehtivät tunneille. Pujottelin väenpaljoudessa ja hetken kuluttua saavuin loitsujen luokan ovelle.

Kello soi samalla hetkellä kun astuin sisään. Professori Crèin ei ollut vielä saapunut, mutta suurin osa oppilaista istui jo paikoillaan ja kaivoi kirjoja laukuistaan. Vain muutama pulpetti oli vapaa ja päädyin istumaan tummatukkaisen pojan eteen, toiseksi viimeiseen riviin. Otin loitsujen oppikirjan ja muistiinpanovälineet esiin. Hetken kuluttua professori pyyhälsi luokkaan. Kohotin välittömästi katseeni oppikirjasta. Nainen oli hoikka ja hänellä oli hyvin pitkät suklaanruskeat hiukset. "Hyvää huomenta opiskelijat", hän toivotti. Epäilin hänen vaativan meidän vastaavan, mutta yllätyksekseni niin ei käynyt.

"Pidetäämpä nimenhuuto tähän alkuun", professori sanoi ja alkoi luetella nimiä listasta sukunimien mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Ashley, Blomroos, Ciquelle... Opiskelijat nostivat kätensä ylös sitä mukaa, kun heidän nimensä mainittiin. "Montgomegry?" professori kysyi. Eturivissä istuva punahiuksinen tyttö nosti kätensä ylös. "Morel?", kuului seuraavan oppilaan nimi. Jähmetyin paikalleni. Morel? London Morel? Ei voi olla todellista, ei... "Siellä", Crèin totesi katsoen jonnekin taakseni ja jatkoi listan läpi käymistä.

Käännyin hieman tuolissani ja huomasin katsovani poikaa suoraan silmiin. Helvetti.

[London Morel]

// Minäkin yritän vaihtelun vuoksi kirjoittaa minä-muodossa, katsotaan onnistuuko. //

Jos vain olisin tiennyt, millainen lukujärjestys jatko-opiskelijoille tälle lukukaudelle tuli, olisin tehnyt ainevalinnat toisin. Olisin luultavasti jättänyt loitsut ja muinaiset riimut valitsematta ja valinnut niiden paikalle taikaliemiä ja -juomia sekä yrttitietoa. Minä nimittäin vihasin aikaisia aamuja yli kaiken. Kumpa kesälomaa olisi voinut jatkaa vielä muutamalla viikolla, jotta olisin voinut kunnolla nollata itseni ennen koulurutiinin alkua.

Eilen oli ollut lukuvuoden ensimmäinen koulupäivä, ja se oli ollut suhteellisen siedettävä. Kolme tuntia itseopiskelua, ruokailu ja sitten vapaata. Itseasiassa olin omatoimisesti jättänyt tulematta kolmelle ensimmäiselle tunnille, joten päiväni alkoi ruokailulla ja sitten koitti vapaus. Ehdin jo kuvitella, että kaikki koulupäiväni olisivat jatkossa samankaltaisia, mutta raaka totuus iski vasten kasvojani tänä aamuna. Kello oli herättänyt minut jo kahdeksalta, ja olin saanut itseni ylös puoli yhdeksän maissa. Olin käynyt nopealla aamiaisella ja sitten suunnannut yläkertaan, loitsujen luokkahuoneeseen.

En tiedä, miten kummassa sain itseni raahattua tälle oppitunnille, mutta joka tapauksessa nyt minä istuin luokan takarivissä ja kuuntelin, kuinka viehättävä professori Crèin aloitti oppituntinsa pidon. Tai enhän minä kunnellut, mutta olin kuuntelevanani. Keskityin mieluummin tiirailemaan unisten silmieni läpi luokkahuonetta, muita jatko-opiskelijoita sekä tietenkin professori Crèinia. Hän oli varmaan se syy, miksi olin kyseisen aineen edes valinnut lukujärjestykseeni. Pitkät kiharat hiukset, ruskeat silmät, siro vartalo - ai, sanoiko joku nimeni?

"Täällä!"

Huudahdin poissaolevasti. Olin täysin unohtunut, että oppituntien alussa pidettiin lähes poikkeuksetta nimenhuuto. Nimenhuuto oli yleensä se ainoa osa oppituntia, jolloin täytyi pysyä hereillä. Tosin loitsun oppitunnit olivat yleensä käytäntöön painottuvia, joten hereillä täytyi pysyä lähes koko oppitunnin ajan. Nojasin kyynärpäilläni pulpetinkantta vasten, päälläni kämmeniäni vasten ja tuijotin edessäni olevia vaaleanruskeita, pitkiä hiuksia. Yhtäkkiä nuo hiukset heilahtivat ja niiden takaa tuli esiin nuoren naisen kasvot. Kohotin katsettani sen verran, että näin, kenelle kyseiset kasvot kuuluvat.

"Effie!"

Huudahdin yllättyneenä tarpeettoman lujalla äänellä. Hetkeen en tiennyt, olinko järkyttynyt vai mielissäni näkemästäni. Varmaankin enemmän järkyttynyt. Effie oli viimeinen henkilö, jonka olisin kuvitellut istuvan juuri nyt samassa luokkahuoneessa kanssani. Hän oli se tyttö, johon olin ihastunut palavasti viime vuonna ja sitä edellisenä, mutta joka oli viime syksynä ilmestynyt koulun kurpitsajuhliin kertoen olevansa naimisissa sekä raskaana. Olin pitkään katkera hänelle, mutta sittemmin olin lähes kokonaan unohtanut koko tapahtuman. Mutta nyt hän oli näköjään taas palannut koulun arkeen mukaan.

"Mitä pirua sä teet täällä? Eikö sun pitäisi olla jossain ihan muualla! Voi merde!"

Sihisin tytölle ja latelin kirosanoja kirosanojen perään. Vaikka Effie olikin ollut suurin ihastukseni koskaan, en olisi halunnut, että hän olisi ilmestynyt tänne tänään. Minulla oli nyt uusi elämä, johon en välttämättä olisi halunnut ketään kolmatta pyörää sotkemaan asioita. Mitähän Rebeccakin sanoisi, jos kuulisi tästä? Teki mieli esittää Effielle tuhat ja yksi kysymystä, mutta professori Crèin käski minua olemaan hiljaa. Ilmeisesti puheeni oli kuulunut luokan etuosaan ja häirinnyt oppituntia.

***

Oppitunnin päätyttyä pakkasin tavarani nopeasti laukkuuni ja ampaisin ulos luokasta niin, että tuolini kaatui paukahtaen lattialle. En jäänyt nostamaan tuoliani, vaan poistuin ovesta suoraan ulos käytävälle. Astelin muutaman askeleen eteenpäin ja jäin nojaamaan seinää vasten, erään kynttelikön alle. Väsymys oli tipotiessään, eikä oppitunninkaan aikana nukkuminen ollut käynyt edes mielessä. Effien näkeminen oli vienyt ajatukseni aivan muualle, se oli ollut lähes shokki. En tiennyt lainkaan, pitäisikö minun olla iloinen vai surullinen vai jotain siitä väliltä, tai pitäisikö minun palata Effien kaveriksi vai pitää häneen etäisyyttä. Sen kuitenkin tiesin, että halusin keskustella kyseisen tytön kanssa - nyt.

[Effie Solender]

"Täällä!", poika huudahti. Tuijotin Londonia epäuskoisena. Oliko hän vieläkin Châteaussa? London oli 19, hän oli siis jatko-opiskellut jo noin kaksi vuotta. Totta puhuen, en ollut suonut pojalle ajatustakaan viimeisen vuoden aikana. Elämässäni oli tapahtunut niin paljon kaikkea, että olin vieläkin vähän pihalla siitä, mitä tekisin seuraavaksi. Suurin osa ystävistäni ei ollut kuullut minusta mitään yli puoleen vuoteen ja kaikki ihmettelivat mistä oikein oli kyse. Olin tällä hetkellä ainoa, joka tiesi koko totuuden. Daniel ei tiennyt mitään muuta, kuin että olin saanut "keskenmenon". Perheeni tiesi, että olin menettänyt vauvani, eronnut ja irtisanoutunut työstäni ministeriössä. En ollut vastannut kenenkään kirjeisiin kuukausiin. Kukaan ei edes tiennyt, että olin Châteaussa.

Mutta London ansaitsi tietää totuuden. Olin loukannut häntä todella pahasti ja olin siksi anteeksipyynnön ja selityksen velkaa. Poika haluaisi varmaankin pysyä kaukana minusta. Ja takuuvarmasti pysyisikin kun kuulisi, että olin vampyyri. Hirviö, pieni ääni päässäni muistutti, joka voisi tappaa kenet tahansa hetkenä minä hyvänsä. "Effie!", London huudahti hieman liian kovaa. Vilkaisin hermostuneena professori Crèiniä, joka tuojotti minua. "Mitäs teillä kahdella on meneillään?", nainen kysyi. "Ei mitään", vastasin nopeasti. "Jahas, neiti Solender ainakin on paikalla, siitä onkin jo aikaa...".

Professorin puhe meni toisesta korvastani ulos ja toisesta sisään. Mietin kuumeisesti, miten voisin ikinä selittää kaiken Londonille ilman, että hän pelkäisi ja vihaisi minua loppuelämänsä. "Mitä pirua sä teet täällä? Eikö sun pitäisi olla jossain ihan muualla! Voi merde!", London sihisi minulle. Professori Crèin käski kiukkuisena Londonia pitämään suunsa kiinni. "Joo, mun pitäis olla naimisissa ja Pariisissa hoitamassa puolen vuoden ikäistä lasta. Mut en oo. Kuolin nimittäin viime keväänä", vastasin Londonille hiljaa mielessäni. Huokaisin. Miten tämän nyt selittäisi? "Myöhemmin", muodostin sanat huulillani ja käännyin istumaan oikein päin pulpetissani.

Tunti kului hitaasti. Olin tunnollinen oppilas ja tein muistiinpanoja, viittasin ja harjoittelin tunnin aiheena ollutta loitsua. Todellisuudessa ajatukseni olivat kuitenkin jossain ihan muualla kuin loitsujen maailmassa. En todennäköisesti muistaisi tunnista mitään jälkeenpäin. "Merkitkää läksyt muistiin, sen jälkeen voitte lähteä", professorin ääni kuului luokan etuosasta. Hätkähdin hieman ja aloin pakata tavaroitani. Heitin laukun olalleni ja vilkaisin Londonin pulpettiin päin. Poika oli ilmeisesti ampaissut luokasta ulos heti kun oli mahdollista. Hymähdin. Poika ei ollut mikään kouluintoilija ja olin pannut merkille, että hän ei ollut viitannut tunnilla kertaakaan. Suuntasin ulos luokasta ja huomasin Londonin nojailemassa seinään parin metrin päässä.

Ensimmäistä kertaa minua hävetti viimevuotinen käytökseni. Olin perustellut sitä itselleni monenlaisilla syillä, mutta yksikään niistä ei todella oikeuttanut loukkaamaan toista tarpeettomasti. Pakotin itseni katsomaan Londonia silmiin, mutta laskin katseeni melkein heti. Luokassa hän oli kuulostanut ehkä jopa hieman ilahtuneelta, mutta nyt en ottanut selvää hänen ajatuksistaan. Totta puhuen en saanut selvää omistakaan ajatuksistani. Mitä pitäisi kertoa ja mitä ei? Ja mikä tärkeintä, miten London suhtautuisi kuulemaansa?

"Totta tosiaan, minun pitäisi olla jossain ihan muualla", sanoin hivenen sarkastisesti. "Haluat varmaan tietää pari asiaa?", kysyin kohottaen hieman kulmiani. Tai oikeastaan, jos todella kertoisin kaiken, parempi ilmaisu olisi miljoona asiaa. "No, ei täällä", sanoin hiljaa ja viitoin poikaa seuraamaan. Meillä olisi lukujärjestyksen mukaan seuraavaksi itsenäistä opiskelua, mutta läsnäolopakko oli 80 % joten en saisi vakavaa rangaistusta jos lintsaisin. Raotin läheisen luokkahuoneen ovea. Se oli tyhjä. Avasin oven ja suuntasin lähimmälle pulpetille istumaan.

"Haluatko kuulla koko totuuden?", kysyin ja ilmeeni oli hieman huvittunut. Koko juttu oli niin, miten sen nyt sanoisi, traaginen, että se oli jo melkein huvittavaa.

[London Morel]

Minun ei tarvinnut kauaa odottaa, kun näin Effien astuvan luokkahuoneesta käytävälle. Kun tyttö alkoi kävellä minua kohti, katseemme kohtasivat, enkä voinut olla huomaamatta, että hän näytti jotenkin erilaiselta. Hänen ihonsa oli vaaleampi ja ulkonäössä sekä olemuksessa oli muutenkin jotain poikkeavaa. Viime kohtaamisesta oli niin kauan aikaa, etten enää muistanut, olivatko tytön silmät aikaisemminkin tummansiniset tai hiukset liukuvärjätyt. Sen kuitenkin tiesin, että hän näytti pirun hyvältä edelleenkin. Merde, ajattelinko oikeasti noin?

Huomasin, kuinka Effie laski katseensa ja minäkin käänsin katseeni muualle. Tuijotin käytävän vastakkaisella puolella olevaa ritarin muotokuvaa, vaikkei kuvassa ollut edes mitään kiinnostavaa. Tyttö kertoi, että hänen pitäisi totta tosiaan olla jossain muualla sekä aavisti, että haluaisin tietää pari asiaa. Käänsin katseeni Effietä kohti ja kohotin kulmiani. Oliko hän tullut pyytämään anteeksi? Oli ensimmäinen ajatukseni. Olisin voinut kuvitella viimekertaisen tapaamisemme perusteella, ettei hän olisi halunnut nähdä minua enää koskaan, joten tytön kysymys tuli yllätyksenä. Nyökkäsin kuitenkin hänelle ja tyttö viittoi minua seuraamaan sivuummalle. Ilmeisesti hänellä oli jotain sellaista sanottavaa, jota muut eivät saisi kuulla.

Astelimme hiukan sivummalle ja Effie avasi viereisen luokkahuoneen oven. Luokkahuone oli tyhjä, ja astuin tytön perässä sisälle huoneeseen. Tuo istui yhdelle pulpeteista ja minä istuin toiselle. Jätin kuitenkin yhden pulpetin meidän väliin, sillä eihän sitä tiennyt, vaikka tyttö olisi yrittänyt lähennellä minua tai jotain. En nimittäin tiennyt, miten olisi kyseisenlaisessa tilanteessa käyttäytynyt. Effie kysyi, haluaisinko tietää koko totuuden ja nyökkäsin.

"Tottakai haluan. Mä en edes tiedä, mitä kerrottavaa sulla on. En muutenkaan tajua, miksi sä edes olet täällä. Eikö sun pitäisi olla hoitamassa sun lasta iki-ihanan miehes kainalossa?" sanoin hivenen sarkastisesti. "Tosin jos asiasi koskee sitä sun miestä, mua ei välttämättä kiinnosta. Mä en nimittäin halua kuulla mitään yksityiskohtia teidän rakkauselämästä", jatkoin puhettani, mutta suljin sitten suuni. Effien olisi varmasti helpompi kertoa asiansa, jos olisin hiljaa.

[Effie Solender]

// Xd repeen Londonille aina ihan kunnolla :D //

London nyökkäsi. Vedin henkeä ja mietin, mistä aloittaisin. "Tottakai haluan. Mä en edes tiedä, mitä kerrottavaa sulla on. En muutenkaan tajua, miksi sä edes olet täällä. Eikö sun pitäisi olla hoitamassa sun lasta iki-ihanan miehes kainalossa?", poika kysyi sarkastisesti. Katsoin Londonia epäuskoisena. Pystyikö hän jo vitsailemaan aiheesta? Ehkä hän ei ollutkaan loukkaantunut niin pahasti kuin olin kuvitellut. Tosin vuodessa pystyi pääsemään yli aika isoistakin asioista. Itse olin päässyt yli lapseni menettämisestä ja vampyyriksi muuttumisesta puolessa vuodessa. Ja torjutuksi tuleminen oli niihin verrattuna aika pieni asia. Tosin olin loukannut Londonia aika pahasti.

"Ai syytät minua siitä, että luulet itsestäsi liikoja? Luuletko tosiaan, että meillä voisi olla yhteinen tulevaisuus? Sä oot koulussa ja mä töissä.", vuoden takaiset sanani kaikuivat päässäni. Totuus oli, että olin ollut ihastunut Londoniin, mutten ollut kehdannut myöntää sitä itselleni saatika hänelle.

London ilmoitti myös, että jos asia koskisi Danielia, hän ei haluaisi kuulla. "Hmm no et voi hyväksyä anteeksipyyntöäni ilman, että tiedät miksi käyttäydyin niin idioottimaisesti. Voin sensuroida joitakin kohtia, mutta...", kohotin kulmiani jälleen lähes huvittuneena. Koko tilanne oli todella absurdi. Kohta selittäisin vuoden takaiselle ihastukselleni miten olin tavannut entisen kihlattuni ja miksi olin seurustellut hänen kanssaan vaikka en ollut rakastanut häntä. London ei tosiaankaan haluaisi kuulla mutta aioin kertoa kaiken siitä huolimatta. Ehkä minulla oli vain yksinkertaisesti tarve puhua jollekin.

"Hmm no siis hän oli alunperin vain yhden illan juttu. Noin kuukauden päästä, pari päivää sen jälkeen kun olin tavannut sinut Viistokujalla, huomasin olevani raskaana. Ja no, aloimme seurustella vaikka en todellisuudessa edes pitänyt hänestä ja olin... no siis silloin Viistokujalla tajusin, että olin ihastunut sinuun", aloitin ja epäröin hieman seuraavia sanojani, "Halusin pitää vauvan ja halusin myös, että sillä olisi molemmat vanhemmat, koska.... Omat vanhempani erosivat kun olin pieni ja muistan, kuinka kärsin siitä", jatkoin ja vilkaisin Londonia. "Ja silloin kurpitsajuhlassa... Tunsin syyllisyyttä siitä, että annoin hänen olettaa... että rakastin häntä. Ja kun lisäksi vielä olin ihastunut sinuun niin purin sen kaiken ärtymykseni itseäni kohtaan sinuun". En oikein kyennyt pukemaan ajatuksiani sanoiksi, mutta toivoin, että London ymmärsi.

"Annatko anteeksi?", kysyin ja katsoin Londonia. "Ja haluatko todella tietää mitä mulle on tapahtunut viimeisen vuoden aikana? Koska sen jälkeen todennäköisesti sekä säälit että pelkäät minua...", kysyin. Ilmeeni oli vakava ja tiesin, että kaiken kertominen ei tulisi olemaan helppoa.

[London Morel]

"Hmm no et voi hyväksyä anteeksipyyntöäni ilman, että tiedät miksi käyttäydyin niin idioottimaisesti. Voin sensuroida joitakin kohtia, mutta... Hmm no siis hän oli alunperin vain yhden illan juttu. Noin kuukauden päästä, pari päivää sen jälkeen kun olin tavannut sinut Viistokujalla, huomasin olevani raskaana. Ja no, aloimme seurustella vaikka en todellisuudessa edes pitänyt hänestä ja olin... no siis silloin Viistokujalla tajusin, että olin ihastunut sinuun. Halusin pitää vauvan ja halusin myös, että sillä olisi molemmat vanhemmat, koska.... Omat vanhempani erosivat kun olin pieni ja muistan, kuinka kärsin siitä. Ja silloin kurpitsajuhlassa... Tunsin syyllisyyttä siitä, että annoin hänen olettaa... että rakastin häntä. Ja kun lisäksi vielä olin ihastunut sinuun niin purin sen kaiken ärtymykseni itseäni kohtaan sinuun. Annatko anteeksi? Ja haluatko todella tietää mitä mulle on tapahtunut viimeisen vuoden aikana? Koska sen jälkeen todennäköisesti sekä säälit että pelkäät minua..."

Effie kertoi pitkän tarinan ja kuuntelin keskittyneesti. Tämä oli harvinaista, että pystyin olemaan tytön seurassa virnuilematta ja vitsailematta, mutta tällä kertaa se oli helppoa, sillä käsiteltävä asia ei ollut kovinkaan hauska. Tai no olihan se hauska, mutta enemmänkin surkuhupaisa. Nyökkäsin loppuun ja jäin ajattelemaan hetkeksi tytön sanoja.

...silloin Viistokujalla tajusin, että olin ihastunut sinuun...
...ja kun lisäksi vielä olin ihastunut sinuun...

Jo Effien ilmestyminen koululle oli ollut todella suuri yllätys, mutta lähes yhtä suuri yllätys oli se, että tyttö oli kertomansa mukaan ollut ihastunut minuun. Olin käsittänyt, että tyttö oli ollut kanssani vain säälistä, minun toiveestani sekä muista järjettömistä syistä, joten en osannut tehdä hetkeen muuta kuin katsoa häntä ihmetellen. Tytöt osasivat olla välillä niin omituisia, että oikein ärsytti. Miksei Effie voinut sanoa noita sanoja vuosi sitten? Tai miksei hän voinut ajatella tunteilla, niin kuin muilla tytöillä oli tapana tehdä?

"Öh...", London aloitti, eikä tiennyt mitä sanoisi. Hän yritti kasata ajatukset ja jatkoi sitten puhettaan, "En ymmärrä, mitä sun päässä on oikein liikkunut, koska sun päätökset kuulostavat ääliömäisiltä. Missä sun mies on nyt? Entä lapsi? Onko ne mukana täällä koululla? Mitä sun mies aattelee tästä kaikesta, ethän sä enää voi sille salata tätä kaikkea. Ja miten niin alkaisin pelkäämään sua? Susta on tullut hyvin omituinen", puhuin nopeasti ja naurahdin lopuksi keventääkseni hieman tunnelmaa. Naurahdus oli kuitenkin yllättävän vaikeaa tällaisessa tilanteessa. Olin huono keskustelemaan vakavista asioista ja sen huomasi viimeistään nyt. Suljin kuitenkin suuni toistamiseen ja odotin Effien kertovan kaiken.

[Effie Solender]

Lopetettuani puhumisen London nyökkäsi. Ymmärsin, että tässä kaikessa taisi olla hieman sulateltavaa. Jos itse olisi ollut hänen asemassaan, olisin varmasti ollut enemmän kuin hämilläni. Ja kyllähän itsekin tiesin, että koko viime syksy oli ollut yksi käsittämätön soppa. Enemmän kuin käsittämätön. Nyt pystyin jo vähän nauramaan kaikelle tapahtuneelle, mutta silloin asiasta oli ollut hauskuus kaukana.

"Öh", poika aloitti. Minun teki mieli purskahtaa nauruun, mutten tehnyt niin, koska se olisi varmasti hämmentänyt häntä entisestään. Tavallaan juttu tuntui minusta jo naurettavalta, mutta toisaalta haluaisin tehdä kaiken toisin. "En ymmärrä, mitä sun päässä on oikein liikkunut, koska sun päätökset kuulostavat ääliömäisiltä. Missä sun mies on nyt? Entä lapsi? Onko ne mukana täällä koululla? Mitä sun mies aattelee tästä kaikesta, ethän sä enää voi sille salata tätä. Ja miten niin alkaisin pelkäämään sua? Susta on tullut hyvin omituinen", London sanoi. Taas minua jostakin kumman syystä nauratti. London oli kyllä oikeassa. Päätökseni olivat olleet hyvin ääliömäisiä - hänen kannaltaan katsottuna. Mutta esimerkiksi vauvan kannalta kaikki oli ollut hyvin järkevää. Ja olin omituisempi kuin London vielä tiesikään.

"Mistähän sitä aloittaisi. No, meidän piti mennä viime kesänä naimisiin ja minun piti synnyttää huhtikuussa. Maaliskuussa olin menossa käymään tätini luokse Cannesiin...", aloitin ja epäröin. Miten muotoilisin seuraavat tapahtumat ilman, että kaikki kuulostaisi todella sekavalta? Oikeastaan kaikki kyllä oli todella sekavaa, mutta minun piti saada se kuulostamaan edes jotenkin järkevältä. "Yksinkertaisesti sanottuna, joku tappoi minut. Tarkemmin sanottuna vampyyri joka imi minut kuiviin verestä ja sen jälkeen antoi minulle omaa vertaan, jotta en kuolisi, vaan muuttuisin vampyyriksi", sanoin ja vilkaisin Londonia nopeasti. "No, kuten arvata saattaa, koska minä kuolin hetkeksi, vauvakin kuoli", jatkoin ilme peruslukemilla.

"Ja luonnollisesti...", aloitin mutta vaikenin sitten. "Tiedätkö sinä mitä vampyyrit ovat ja... minkälaisia ne ovat?", kysyin.

[London Morel]

Kuuntelin tarkkaavaisena, kun Effie aloitti taas puheensa. Kohotin kulmiani kuullessani, että tytön piti mennä naimisiin viime kesänä ja synnyttää huhtikuussa. Piti? Eivätkö he oikeasti menneet naimisiin? Eikö Effie oikeasti edes synnyttänyt? Pidin kuitenkin suuni kiinni ja kuuntelin, kuinka tyttö kertoi tarinansa seuraavan vaiheen. Tuo vaihe tuli minulle järkytyksenä ja sen pystyi aistimaan myös kasvoiltani. Tapettu. Kuolema. Vampyyri. Minulla meni hetki ennen kuin tajusin sanojen tarkoituksen.

Hyppäsin alas pulpetilta niin kovalla vauhdilla, että kaadoin pulpetin samalla maahan. Kovaääninen pamahdus kaikui luokkahuoneessa ja katsoin Effietä kauhistuneena. Tottakai minä tiesin, minkälaisia vampyyrit ovat. Olin joskus aikaisemminkin tavannut yhden, mutten halunnut tehdä hänen kanssaan mitään suurempaa tuttavuutta. En nimittäin halua ottaa sitä riskiä, että joudun vampyyrin uhriksi.

"Sä valehtelet", sanoin tyynesti. Yritin levittää kasvoilleni jotain virnistyksen tapaista ja yritin uskotella itselleni, että tämä kaikki oli vain vitsiä. Kun luin Effien kasvoja, tajusin, ettei sanoissa ollut mitään vitsiä - kaikki oli totista totta. Vakavoiduin itsekin.

"Ömm... okei? Tämä ei siis ole vitsi. Mutta mitä ihmettä teet sitten täällä koulussa? En usko, että Mölinä on antanut sinulle edes lupaa tulla tänne vampyyrina. Vaarannat meidät kaikki. En anna sulle ikinä anteeksi, jos teet mulle jotain", sanoi ja äänessäni oli havaittavissa jo pientä paniikkia. Tuollaista ääntä päästin harvoin suustani, mutta nyt näytti olevan tosi kyseessä.

Astuin kaksi askelta taaksepäin ja katsoin tyttöä silmiin. Odotin, että tyttö huudahtaisi kaiken olevan vain vitsiä, mutta niin ei vaikuttanut tapahtuvan. Kunpa olisikin voinut peruuttaa tapahtumia joiltakin osin, sillä oloni oli hyvin ahdistunut tällä hetkellä. Juuri, kun elämäni vaikutti olevan mallillaan, siihen tuli jotain tällaista. Olisin halunnut unohtaa Effien saman tien, mutta se oli mahdottomuus. Kyseinen tyttö oli minulle edelleen tärkeä tietyllä tavalla.

[Effie Solender]

Näin Londonin kasvoista, että hän oli järkyttynyt. Se ei tullut minkäänlaisena yllätyksenä minulle, sillä ihmisillä oli usein stereotypioita kaikista hivenenkin vaarallisista asioista. Esimerkiksi ihmissudet eivät suinkaan olleet vaarallisia, kunhan pysyi täydenkuun aikana kaukana heistä. Sen sijaan ihmissusia välteltiin, heille ei annettu töitä ja heitä pidettiin saastaisina olioina. Olin tuntenut yhden ihmissuden muutama vuosi sitten ja tiesin, miltä ihmisten pelko oli hänestä tuntunut.

Vampyyrit olivat kuitenkin kokonaan oma lukunsa. Tiesin vampyyrina olemisesta jo aika paljon. Sen olin kuitenkin huomannut, että taikaväestön kirjallisuudessa olevat tiedot olivat hyvin puutteelliset. Siellä sanottiin suurinpiirtein, että "vampyyrit ovat murhaajia, jotka ovat olemassa tappaakseen". Se ei pitänyt lainkaan paikkansa. En itse esimerkiksi ole tappanut ketään, mikä on saavutus itsessään, sillä ihmiset eivät voi kuvitellakaan millainen verenhimo on alussa. He eivät kuitenkaan tienneet, että se laantui. Todella nopeasti. En enää esimerkiksi aina edes huomannut veren hajua ihmisten lähistöllä ollessani ja usein se houkutti vain etäisesti.

London hyppäsi pulpetilta alas ja kaatoi sen mennessään. Minua nauratti, vaikka tiesin, ettei tilanne ollut hänen mielestään hauska. Olisin voinut huomauttaa, että jos haluaisin tappaa hänet, välimatka ei hidastaisi saatika estäisi minua. Arvelin kuitenkin, että se vain pahentaisi tilannetta ja London todennäköisesti lähtisi luokasta. "Sä valehtelet", poika totesi. "Enpä taida", vastasin kasvot peruslukemilla.

"Ömm... okei? Tämä ei siis ole vitsi. Mutta mitä ihmettä teet sitten täällä koulussa? En usko, että Mölinä on antanut sinulle edes lupaa tulla tänne vampyyrina. Vaarannat meidät kaikki. En anna sulle ikinä anteeksi, jos teet mulle jotain", London jatkoi. Londonin tiedot olivat hieman puutteelliset. Ensinnäkin, koulussa taisi olla kolme vampyyria ja yksi niistä saattoi olla pojan opettaja. Toinen olin minä ja kolmannesta en edes halunnut puhua. Tai no, häneen suhtauduin hyvin ristiriitaisin tuntein.

"Ei ole vitsi ei. Olen täällä opiskelemassa ihan niin kuin sinäkin? Ei kukaan olekaan antanut lupaa, kuvitteletko että hän tietää? Koulussa on enemmänkin vampyyreita, mutta epäilen ettei Mölinä ole tietoinen yhdestäkään" vastasin. Mieleeni muistui keskustelumme kaksi vuotta sitten junassa. Olin kysynyt Châteaun opettajista ja poika oli sanonut, että Mölinä oli kamala opettaja. Olin saanut huomata sen tunneilla, mutta siltikin jostain syystä olin vieläkin menossa ennustuksen tunneille.

"Jaa?", kysyin kohottaen kulmiani. "Jos olisin esimerkiksi vastasyntynyt vampyyri olisin kyllä vaaraksi kaikille. Silloin olisin todennäköisesti tappanut jo koko koulun väen. Tai tarkemmin sanottuna imenyt kuiviin verestä. Ja vastasyntyneellä tarkoitetaan sitä, että vampyyri on muuttunut vampyyriksi vasta hetki sitten", selitin. Tajusin, että Lomdon ei luultavasti uskoisi minua vaikka yrittäisinkin. "Mutta se, mitä ihmiset eivät tiedä, on, että verenhimo laantuu merkittävästi lyhyessä ajassa. Minun muuttumisestani on nyt noin seitsemän kuukautta. Esimerkiksi nyt haistan kyllä veren, mutta ei edes kauheasti tee mieli", jatkoin. "Tiedätkö mitä jästeillä on sairaaloissa valtavat varastot täynnä?", kysyin hymyillen hieman.

[London Morel]

Effie kertoi, ettei kyseessä ollut vitsi. Hän mainitsi, että hän oli koululla yhtä lailla opiskelemassa kuin minä, ja ettei koulun rehtori tiennyt hänen vampyyriudestaan mitään. Käsitin sen, ettei tuon naisen edes tarvitsisi saada tietoonsa kyseistä asiaa. Kuulemma koululla oli enemmänkin vampyyreitä ja Effien kertomana se kuulosti siltä, kuin kyseessä olisi ollut jokin aivan normaali asia. Olin ymmälläni.

Jos joku muu kuin Effie olisi puhunut minulle vampyyreistä tuolla tavalla, olisin varmasti poistunut jo paikalta tai vähintään ollut kuuntelematta. Pimeyden voimilta suojautumisen oppitunneilla oli tullut harvinaisen selväksi se asia, että vampyyrit olivat vaarallisia ja etenkin koululla ne saattaisivat aiheuttaa jotain kohtalokasta. Lisäksi heillä oli paljon poikkeavia tapoja normaaleihin ihmisiin verrattuna, joista suurimpana ravinto: veri. Ajatuskin verta imevästä vampyyristä oli kuvottava. Tosin jos Effie oikeasti oli vampyyri, eivät kaikki vampyyrit ilmeisesti olleetkaan niin kuvottavia.

Effie kertoi, että vastasyntyneet vampyyrit olivat vaarallisimpia ja hän itse olisi tuolloin todennäköisesti tappanut jo koko koulun väen. Verenhimo kuulemma laantuu merkittävästi lyhyessä ajassa. Effien muuttumisesta vampyyriksi oli jo seitsemän kuukautta aikaa, joten hänen verenhimonsa ei enää ollut niin suuri. Loppuun hän lisäsi jotain asiaa jästien sairaaloista.

"Tarkoitatko, että sä oot varastanut jästien sairaaloista verta?", kysyin ja äänessäni oli havaittavissa pieni syyttävä sävy. Tajusin kuitenkin pian sanojeni jälkeen, että veren varastaminen oli pieni asia verrattuna siihen, että muutoin tyttö varmasti hankkisi veren jostain aivan muualta. Halusin suhtautua tyttöön varauksella, mutten olla liian syyttävä. Vampyyriksi muuttuminen ei ollut hänen oma ratkaisunsa, joten uskoin, että hän oli pohjimmiltaan oma itsensä. Silti koko ajatus vampyyrin kanssa kaveraamisesta oli mielestäni hieman pelottava.

"Tiedätkö mitä, Effie. Vaikka sä oot oikein hurmaava ja kaikkea, en ole varma, mitä mä ajattelen tästä. Tää on ensimmäinen kerta, kun kuulen vampyyriudesta mitään positiivista, joten varmaankin sä ymmärrät, että mun on tosi vaikea suhtautua tähän faktaan positiivisesti. Mä haluan luottaa suhun, mutta mä en tiedä pystynkö", kerroin Effielle vakavana, mutta jatkoin vielä keventäen hieman tunnelmaa, "Jos sä lupaat olla imemättä musta verta, niin kai me voidaan yrittää tulla toimeen", sanoin ja naurahdin.