"Tarkoitatko, että sä oot varastanut jästien sairaaloista verta?", London kysyi syyttävällä äänensävyllä. Naurahdin. Hänellä ei selkeästikään ollut mitään käsitystä siitä, mitä todennäköisesti tulisi tapahtumaan jos joisin verta ihmisistä. "Jästeillä on sairaaloissa valtavat varastot verta. Jos minä varastan sieltä vuoden ajan kulutan noin kahdeskymmenesviidesosan heidän varastoistaan. Ja ihmiset luovuttavat verta jatkuvasti. Vapaaehtoisesti. Ja jos joisin ihmisistä, olisi aika iso riski, että lopulta tappaisin jonkun", selitin ja vilkaisin Londonia joka seisoi edelleen parin metrin päässä. "Aiotko seistä siinä vielä kauankin?", kysyin huvittuneena.
Poika ei ilmeisesti tajunnut, että jos haluaisin tappaa hänet, olisin tehnyt sen jo aikoja sitten. Sitä paitsi, minulla ei ollut nyt nälkä. Olin juonut aamulla sen verran, että pärjäisin erinomaisesti vielä pari tuntia. "Tiedätkö mitä, Effie. Vaikka sä oot oikein hurmaava ja kaikkea, en ole varma, mitä mä ajattelen tästä. Tää on ensimmäinen kerta, kun kuulen vampyyriudesta mitään positiivista, joten varmaankin sä ymmärrät, että mun on tosi vaikea suhtautua tähän faktaan positiivisesti. Mä haluan luottaa suhun, mutta mä en tiedä pystynkö", London sanoi. Kohotin kulmiani ja hymyilin hieman.
Nojauduin makaamaan toisen pulpetin päälle. "Kiitos kohteliaisuudesta, jotenkin minusta tuntuu, että olen kuullut tuon aiemminkin", tokaisin huvittuneena. London kertoi vielä, että voisi yrittää tulla kanssani toimeen jos en imisi verta hänestä. "Hmm... Haluaisin kyllä kovasti tietää miltä veresi maistuu. Ainakin se tuoksuu hyvältä", tokaisin. "Se oli vitsi, tosin huono sellainen", lisäsin sillä tajusin, että tästä aiheesta ei varmaankaan kannattaisi vitsailla. "En antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos edes harkitsisin asiaa. Joten lupaan", vakuutin pojalle.
"Onhan vampirismissa hyviäkin puolia", totesin ja kaivoin sauvani laukustani. Kohotin sen ja lausuin loitsun mielessäni. Hetken kuluttua minulla oli veitsi kädessäni. "Voisin työntää tämän keuhkojeni läpi ilman että se edes sattuisi. Kyllä siitä varmaan haava tulisi, mutta se olisi minuutin kuluttua parantunut", selitin ja iskin veitsen kämmeneni läpi. Tunsin kyllä kipua, mutta todella vähän. Vedin veitsen pois ja näytin kättäni Londonille. Haava alkoi umpeutua silmissä. Hetken kuluttua iholla oli vain verta. Pyyhin sen pikaisella loitsulla pois. "Aika siistiä, vai mitä?", totesin hymyillen ja haihdutin veitsen savuna ilmaan.
"Minun ei tarvitse nukkua eikä syödä ja olen epäluonnollisen vahva ja nopea. Voisin juosta kymmenessä sekunnissa täältä järvelle ja pystyisin helposti työntämään käteni tästä pulpetista läpi. Tosin taikajuomien tunnilla on vähemmän mukavaa, sillä todennäköisesti rikon lasipullot vahingossa", naurahdin. "Lisäksi minua ei voi tappaa ja vanhenen puolet hitaammin kuin muut. Pystyn haistamaan mitä tänään on ruoaksi -lihapullia- ja kuulen mitä nuo oppilaat tuolla ulkona puhuvat", jatkoin. "Miinuspuolia on kyllä myös. En pysty oleskelemaan auringonvalossa ilman suojaloitsua ja silloinkin se on epämukavaa. Koen myös kaikki tunteet tuplasti voimakkaampina kuin muut", päätin kertomukseni.
"No, mitäs sulle kuuluu?", kysyin vaihtaen sujuvasti aihetta. Minun ei tehnyt mieli puhua itsestäni enää enempää.
