Puutarhan kätköissä asiat puhutaan selviksi

[Cerinna Crèin]

// Tervetuloa Benjamin. Muilta harmillisesti pääsy kielletty tällä kertaa. Sijoittuu noin klo 22. //

Eteishalli oli yllättävän tyhjillään, kun saavuin sinne salin melua pakoon. Näin, kun yhteen hallista lähtevään käytävään katsoi joukko pikkupoikia, varmasti onnellisina tilaisuudesta riehua ympäri koulua ihan rauhassa ilman valvontaa, kun kaikki opettajat olivat juhlasalissa. Juuri nyt en kuitenkaan jaksanut lähteä poikien perään tivaamaan, miksi he hiiviskelivät käytävillä, vaikka heidän kuuluisi kaiken järjen mukaan olla Suurten salissa juhlimassa. Huokaisin ja lähdin kohti tammisia ulko-ovia. Raitis ilma voisi tehdä hyvää salin tunkkaisuuden jälkeen.

Astuin ulos koulun pihalle. Heti ovien jälkeen kääntyi sorapolku oikealle, jonka reunan oli valaistu soihduin. Polun päässä alkoi ruusuinen, kaunis ja tuoksuva puutarha. Istuuduin valkeaksi maalatulle penkille ja palelin hieman mekossani. Päässäni pyöri. Ilta tuntui jostain syystä hieman ahdistavalta. Salin melu ja ihmismassa eivät olleet tuntuneet ollenkaan mieluisilta. Se oli outoa. Yleensä viihdyin ihmisten keskellä, ja tarpeen tuöllen vaikka huomion keskipisteenäkin, kuin kala vedessä. Nyt jokin vaikutti muuttuneet. Oma mukava sänky, pehmeät ja lämpöiset lakanat, teekuppi ja hyvä kirja kuulostivat paljon houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Nousin ylös penkiltä, sillä paikalla ollessa tuli hyytävän kylmä. Ilma taisi olla jo lähestulkoon pakkasen puolella ja minä liikuin ulkona hihattomassa, lyhyessä ja erittäin ohuessa mekossa. Ei kovin fiksua. Olin huomaamattani pitänyt sauvaa kädessäni koko ajan. Päätin loihtia itselleni jotain lämmintä puettavaa. Ehkä villatakki ja muhkea kaulaliina olisivat sopivan tyylikkäät, mutta kuitenkin tarpeeksi lämpimät vaatteet. Heilautin laiskasti sauvaani ja keskityin mustaan, hieman pidemmän malliseen, paksua neulosta olevaan villatakkiin ja suureen, harmaaseen hapsukaulaliinaan. Tiesin loitsun onnistuneen jo ennen vaatekappaleiden ilmaantumista eteeni ilmaan.

Puin villatakin vaaleansinisen mekkoni päälle ja laitoin takin ainoan napin kiinni. Kiersin huivin kaulaani ja tunsin, kuinka lämpö palasi ainakin ylävartalooni ja käsiin. Jalat palelivat vähän, mutten viitsinyt loihtia ulkohousuja, sillä se ei ollut kovin tyylikästä. Kävelin kierroksen puutarhan ympäri ja ihailin soihtuja ja huurteisia, jo hieman kuihtuneita ruusuja. Paikka oli aavemaisen hiljainen ja huurteisen valkeat ruusut korostivat vaikutelmaa entisestään. Palasin penkille istumaan ja päätin lähteä kohta takaisin linnaan, ellei mieleni muuttuisi. Tai toisinsanoen, ellei minulle ilmaantuisi seuraa, mikä ei kylläkäänollut kovinkaan todennäköistä. Kukapa nyt haluaisi vapaaehtoisesti jäätyä?

[Benjamin Blanchard]

Pujottelin tieni ihmismassan keskeltä tyhjään käytävään. Olin saanut tarpeekseni arvoituksellisista -ja uhkailevista- jääkarhuista, riitelevistä oppilaista ja töykeistä vieraista joita en tuntenut laisinkaan. Olinhan minä toki mukavia henkilöitäkin tavannut, mutta kyllä näitä oman maailmansa kuninkaita ja kuningattariakin löytyi. Ja ne sellaiset olivat aika inhottavia persoonia.

Niinpä minä lähdin muualle, omasta rauhasta nauttimaan. Tässä tapauksessa otin suunnakseni koulun pihamaat - tarkemmin ottaen olin jälleen matkalla puutarhaan. Olin käynyt siellä jo aikaisemmin tänäiltana ja siellä piipahtaessani olin tavannut Sirena nimisen nuoren noidan. Tyttö oli yllätyksekseni ollut sokea, mutta ei se keskustelua ollut millään lailla haitannut -ainakaan minun puolestani.

Kun astuin ulko-ovista pihalle kylmä tuulahdus tervehti minua inhottavasti. Syksy tosiaankin teki tulojaan.. Suljin ovet ja käännyin sorapolulle jota soihdut valaisivat. Sorapolun toisessa päässä odotti hiljainen ja nätti puutarha, valkoisine ruusuineen ja penkkeineen. Kävelin polulla itsekseni ja katselin tummaa taivasta jota minulle tuntemattomat tähdet kaunistivat hohdollaan. Käänsin katseeni pian takaisin soraan ja ruusuihin joita ymmärsin paljon paremmin.

Polku teki käännöksen oikealle. Nostin katseeni ylös maasta ja kohdistin katseeni pienen matkan päässä olevaan penkkiin ja sillä istuvaan henkilöön. Äkkiä minulle kuitenkin paljastui ettei kyseessä ollut kuka tahansa. Tämä kylmästä hytisevä naikkonen oli nimittäin Cerinna. Kollegani ja ihastukseni jonka kanssa en ollut keskustellut kunnolla sitten kesäloman välikohtauksen jälkeen. Välttelyssä ei ollut ollut mitään järkeä, ajattelin.

Kävelin hänen luokseen pieni hymyntapainen huulillani. "Hei", tervehdin hiljaa englanniksi ja istahdin hänen viereensä penkille. Tuntui jotenkin kummalliselta olla niin lähellä jotakuta josta salaisesti piti todella paljon. Se tuntui kerrassaan rikolliselta. Pysyin hetken vaiti ja katsoin Cerinnaa, kuin miettien mitä sanoa. Ja niinhän minä mietinkin. Oli niin paljon kerrottavaa ja kysyttävää. Mutta mitä kertoa ja mitä kysyä? Entä mitä jättää sepittämättä ja kertomatta? Pitäisikö vain kertoa kaikki, vai sittenkin pysyä hiljaa? Siinäpä pulmia joita yhden ihmisen täytyi mielessään ratkoa.

Päätin kuitenkin että jotain oli sanottava. Nyt ei kannattaisi olla hiljaa ja esittää typerää. Niinpä minä hymyilin varovaisesti. "Miksi me puhumme toisillemme vasta nyt?" kysyin hiljaa ja katsoin Cerinnaa kysyvästi, kuin vastausta kaivaten. "Tai no siis-", aloitin ja jatkoin pian hieman varmemmin: "emme ole puhuneet juuri lainkaan kesän jälkeen. Ja se on sinänsä valitettavaa. Ainakin minun mielestäni."

[Cerinna Crèin]

En välittänyt kylmyydestä jaloissani, joten jäin penkille istumaan. Tuijotin suoraan eteenpäin, kohdistamatta katsettani oikeastaan mihinkään. Sora rahisi ja arvelin, että joku oli tulossa minua kohti. En vaivautunut kääntämään katsettani tulijaan, sillä hän todennäköisesti suuntaisi vain ohitseni jonnekin muualle. Minun olisi ehkä kuitenkin kannattanut katsoa tulijaa, sillä jos tietäisin kuka hän oli, olisin halunnut ennakkovaroituksen. Mutta ei, en tietenkään katsonut ja niimpä sain yllättyä oikein pahanpäiväisesti. Ja se ei tainnut olla toivottua.

"Hei", kuului englanninkielinen tervehdys. Blanchard. Olisihan se pitänyt arvata, että jossain vaiheessa joutuisin puhumaan miehelle ja selvittämään välimme. En ollut vain odottanut sitä tälläisessä tilanteessa. Benjamin istui viereeni, mutten katsonut häntä vieläkään. En uskaltanut. Minulle tuli epämukava olo ja olisin ehdottomasti ollut missä tahansa muualla kuin täällä. Haudassakin taisi olla mukavampi maata kuin istua tälläisessä tilanteessa. Ilmeeni oli kireä, mutten näyttänyt sitä miehelle, sillä en ollut varma, mitä minun pitäisi tehdä ja mitä ei.

"Miksi me puhumme toisillemme vasta nyt? Tai no siis emme ole puhuneet juuri lainkaan kesän jälkeen. Ja se on sinänsä valitettavaa. Ainakin minun mielestäni.", Benjamin sanoi ja hymyili, mutten tietenkään nähnyt sitä sillä istuin penkin reunalla katse suunnattuna muualle. No niin! Nyt minulta odotetaan jotain järkevää vastausta. Mutta ehei, epäilen etten kykene sanomaan yhtään mitään. Minulle tuli entistäkin epämiellyttävämpi olo ja ilmeeni kuvasti sitä hyvin. Nyt pitäisi kyllä sanoa jotain, kysymyksestä on kulunut varmaan minuutti. Mietin kuumeisesti mitä sanoisin, sillä aivoni tuntuivat hämmennyksen takia menneen lakkoon.

Nojauduin taakse päin ja väänsin irvistyksen pois naamaltani hieman huonoin tuloksin, sillä vaikka yritin hymyillä se ei oikein näyttänyt siltä. Pitäisi ehkä opetella hallitsemaan kasvoja paremmin. Sain kuin sainkin kasvoni peruslukemille. "En tiedä. Ja se on kyllä minustakin valitettavaa.", vastasin ystävällisellä äänellä. En oikein tiennyt, mitä tunsin Benjaminia kohtaan. Oliko hän kollega, tuttu, kaveri, ystävä vai ihastus? Ehkä jotain kahden viimeisen väliltä. Tai yhtä hyvin joku muista vaihtoehdoista. En todellakaan tiennyt yhtään mitään, sen oli totta.

[Benjamin Blanchard]

Hetken hiljaisuuden jälkeen Cerinna kertoi ettei tietänyt. Hänen mielestään oli myös valitettavaa ettemme olleet puhuneet sitten kesän jälkeen. Hymähdin. "Ei se mitään, en tiedä minäkään", kerroin ja haroin hiuksiani hajamielisesti. Näin jälkeen päin kun mietti minua hieman huvitti. Tässähän oltiin aikuisia eikä mitään lapsia, mutta silti käytöksemme oli ollut melkoisen lapsellista. Vältellä nyt toista kuin ruttoa.

"Haluaisin kuitenkin että tiedät kuinka pahoillani olen", sanoin ja käänsin katseeni Cerinnaan. "Käytökseni on ollut typerää ja kerrassaan lapsellista. Toivon etten ole pilannut välejämme lopullisesti", selitin tavoitellen hänen katsettaan ja toivoen että hän antaisi anteeksi kaiken sen välttelyn. En kai voinut syyttää ketään muuta kuin itseäni tästä tilanteesta ja siitä mihin välimme nyt olivat ajautuneet. "Joten anteeksi. Anteeksi todella paljon", kerroin sanojani painoittaen ja toivoen että Cerinna antaisi minulle anteeksi - tai edes vilkaisi minua jotta saisin nähdä hänen kauniit silmänsä.

Ei minua haittaisi vaikka niiden katse olisikin kylmä tai jotenkin inhoava. Kunhan saisin vain nähdä ne ja nauttia niiden kauniista väristä edes hetken. Eikä minua häiritsisi jos hän ei antaisi minulle anteeksi, kun hän suunsa avaisi. Ei ollut väliä mistä Cerinna puhui, pääasia oli että kuulisin hänen äänensä joka puhuisi jostain muusta kuin kouluun liittyvistä asioista (viime kuukausien aikana olin kuullut hänen äänensä vain opettajienkokouksissa ja opettajienhuoneessa). Minä tosiaankin kaipasin häntä, vaikka olinkin yrittänyt kiistää sen.

[Mila Molina]

Cerinna Crèin: 6 p
Benjamin Blanchard: 5 p

Peli lukitaan. Kiitos!