Oih, eikö se ollutkaan myytävänä?

[Heather Rose]

Vankila. Pienestä pitäen koko sana on kuulostanut Heatherista kovin vastenmieliseltä; hullut miehet ja naiset istuvat mustavalkoisissa raitapaidoissa kylmissä selleissä ja rynkyttävät kaltereita huutaen raivoissaan. Tietenkin taikamaailman vankila on ihan toista maata. Azkabanko se nyt oli. Heatherin isoäiti joskus mainitsi asiasta ja kertoi puistattavia tarinoita ankeuttajista, jotka vartioivat paikkaa. Mutta silti joskus joku onnistui pakenemaan...

Pouffsoufflen pohtiessa Katrine oli kulauttanut kermakaljatuoppinsa tyhjäksi ja syönyt kakkusensa. Nyt hän nousi seisomaan tuolinsa viereen selvästikin huolestuneen näköisenä.

”Aloitetaanko korukaupasta vai kahvilasta?”

"Kuljetaan tämän päiväinen reitti ikään kuin takaperin takaisin alkuun. Ehkä törmäämme koruun", Heather siemaisi teensä, mutta leivos oli menettänyt makunsa (jäljellä oli enää salmiakki ja rotan kuola).

Tyttö kävelee ovelle lautasen ja teekupin lentäessä tiehensä. Hän kuitenkin pysähtyy oven suuhun odottamaan Katrinea.

[Katrine Isabell Wall]

”Kuljetaan tämänpäiväinen reitti ikään kuin takaperin takaisin alkuun. Ehkä törmäämme koruun”, Heather ehdotti. Katrine nyökkäsi. Kai sillä tavalla löytäisi tehokkaimmin korun ellei joku muu ehtisi ensin. Heather joi teensä loppuun ja nousi hänkin. Katrine katseli kun tyhjät lautaset ja kupit leijuivat rupattelevien asiakkaiden päiden yli tiskiä kohti.

Heather odottelikin jo ovella, mutta Katrine seurasi ensin aterimien virtaa tiskille ja etsiskeli hetken katseellaan korua sen vierestä. Sitten hän kumartui hieman ja vilkaisi tiskin alle, missä ei ollut muuta kuin pari kuittia ja vihreä pastilli. Tyttö ojentautui suoraksi ja luikahti äkkiä pois tiskiltä Heatherin luokse, sillä hänen taakseen oli kertynyt pieni jono ärsyyntyneesti mulkoilevia ihmisiä, jotka halusivat tilata.

”Ei ollut tiskillä. Siellä oli vain vihreä pilleri”, Katrine mutisi. Pilleristä hän mainitsi, koska kaipasi piristystä, ja olisi Heatherin tapaista muistaa pilleristä jokin hauska juttu, johon liittyisi pari isoveljeä ja jotain pilaantunutta. Ainakin Heather kevensi usein tunnelmaa sellaisilla tarinoilla.

Katrine astui ovesta ulos, missä päivä paistoi yhä, mutta tuuli oli yltynyt entisestään. Se heitteli käppyräisiä kuivuneita lehtiä katua pitkin ja kokosi niitä tanssimaan pieniksi pyörteiksi. Katrine kyykistyi seinän viereen tarkastelemaan kaupan viertä kulkevaa pientä kourua, jos koru olisi vaikka tippunut sinne. Eihän se ollut. Katrine nousi takaisin ylös ja nappasi ilmasta lehden. Se oli kaunis punaisen ja vihreän kirjava lehti, joka sai Katrinen miettimään tuota kummallista väriä. Kun väripaletilla sekoittaa punaista ja vihreää, siitä tulee ruskeaa, mutta luonnolla oli taito saada siitä kaunis liukuvärjäys, jossa ei ollut ruskean häivääkään. Katrine päästi lehden menemään ja katseli kun se leijaili ilman halki kunnes tuuli tempaisi sen maan rajaan pieneen pyörteeseen.

[Heather Rose]

Katrine saapuu Heatherin luokse ja ”Ei ollut tiskillä. Siellä oli vain vihreä pilleri”, hän totesi mutisten. Heather oli nojaillut seinään odottaessaan ja huokaisi raskaasti; hänellä oli tunne että tämä reissu päättyisi jollakin tapaa hyvin, mutta he saivat nähdä paljon vaivaa sen eteen. Nyt ei auttanut muuta kuin rukoilla.

Yleensä tarinoita sepittävä pouffsouffle arvasi mitä Katrinella oli mielessään ja hän kävi läpi elämänsä vaiheita ja sitä kaikkea mitä oli päiväkirjaansa kirjoittanut, mutta nyt tytöstä tuntui että juttu ei oikein luistanut ja myllertävä tunne vatsassa sai pään lyömään tyhjää. Ainoa asia mikä Heatherille tuli vihreästä pastillista mieleen oli korukivi jonka joku rikollinen on aikoinaan varastanut ja istuu vieläkin tyrmässä katuen tekoaan.

Tarinattomana ja surkeina tytöt astuvat ulos auringon paisteeseen. Vielä tänä aamuna he olivat kulkeneet tuon kadun yli kahvilalle iloisina kuin peipposet aavistamattakaan mitä oli tulossa. Kumpa Heather vain pystyisi pelaamaan ajassa taaksepäin. Katrine kyykistyi kourua tarkastelemaan, kun taas Heather silmäili kadulla kulkevia ihmisiä- etenkin naisia ja epäilyttävän näköisiä miehiä, jotka ehkä ovat saattaneet napata korun löytäessään sen. Ja koruja näkyi miltein joka kaulassa, mutta yksikään ei muistuttanut ovaalin muotoista sinistä yksisarviskorua.

Kääntyessään Katrinen puoleen Heather ehti juuri nähdä kuinka syksyn lehti lensi tuulen mukana horisonttiin. Ja sillä hetkellä neidistä tuntui että se olikin ainut kaunis asia tässä hetkessä.

[Katrine Isabell Wall]

Mutta tarinaa ei tullut. Ilmeisesti Heather ei ollut tarinankertomistuulella, mutta ei häntä voinut siitä moittiakaan, ei Katrinekaan olisi ollut, jos hän olisi tarinankertojatyyppiä.

Katrine vilkuili ihmisvilinää, mutta kukaan ei näyttänyt siltä, että oli juuri löytänyt korun. Toisaalta ehkä se juuri olisi paras vaihtoehto, jos joku muu löytäisi korun ja palauttaisi sen, ei häntä ja Heatheria sotkettaisi mukaan, eikä kukaan saisi koskaan tietää, kuka oli ollut varas. Ei, ei se olisi ollut oikein. Katrine karisti ajatukset, ei hän kestäisi sellaista taakkaa lopun elämäänsä. Hän katsahti uudelleen ihmisiä. He rupattelivat ihan tavallisesti. Eivät näyttäneet juoruilevan kuulutuksesta tai arvailevan, kuka kohta pidätettäisiin. Ehkä varkaudet eivät olleetkaan niin harvinaisia Poudlardinessa. Azkabaniin taas ei joka viikko viety väkeä, joten ehkä se ei olisikaan tyttöjen kohtalo. Katrine piristyi ajatukseta hieman.

Hän lähti hitaasti ylittämään katua pälyillen joka puolelle, haravoiden katua katseellaan, kunnes hän saapui korukaupan rappusille. Matkalla ei ollut näkynyt maassa korun korua. Ei edes pullonkorkkia. Katrine vilaisi epätoivoisena Heatheriin. Eivätköhän kaupan myyjät olleet haravoineet jo koko kaupan. Tuskin se siellä oli.

”Mitä me nyt -” Samassa Katrinen mieleen muistui eräs käänne, jota he eivät olleet muistaneet tarkistaa. Viimeinen oljenkorsi. ”Heather! Minä kävin pesmässä kädet!” Katrine huudahti ja lähti pinkomaan takaisin kahvilaa kohti selittelemättä sen enempää.

[Heather Rose]

Heather kulki Katrinen perässä ja antoi katseensa puikkelehtia ihmisten jaloissa. Katse väisteli tennarit ja korkokengät aina saappaisiin, mutta korua ei näkynyt missään. Heather epäili että kuvainnollisesti he muistuttivat linnunpelättejä, jotka etsivät neulaa heinäsuovasta, eivätkä kahta avutonta tyttöä jotka pälyilivät katseellaan aina niin rauhallisen Poudlardiben katuja. Joka tapauksessa kumpikaan ei näyttänyt havaitsevan merkkejä korusta ja Heather oli aivan luovuttamisen partaalla.

Päästessään aina korukaupan portaille asti Katrine loi epätoivoisen vilkauksen Heatheriin. Tyttö arvasi että he ajattelivat samaa; korikaupassa se ei ainakaan olisi, sillä jos myyjät eivät olleet löytäneet sitä niin se äkäinen kotitonttu olisi. Ainoa vaihtoehto enää luultavasti olisi kysellä ihmisiltä olivatkohan he sattumalta löytäneet korua, mutta se saattaisi herättää jalankulkijoissa ennakkoluuloja "rikollisteiniin".

Huokausten Heather potki soraa korukaupan edustalla. Hän kuuli ohikulkijoiden puheen; "Kuka mahtoi olla niin röyhkeä että varastaisi korun?" tai "Se joku ansaitsisi elinkautusen!" Aivan he olivat kaikki oikeassa... mutta pieni toivon kipinä heräsi kun Heather havahtui Katrinen huudahdukseen.

”Mitä me nyt - Heather! Minä kävin pesmässä kädet!”

Hän lähtee pinkomaan kohti kahvilaa ja Heather jää tuijottamaan hänen peräänsä silmiä hölmistyneenä räpytellen. Hän seisoo siinä kuitenkin vain pari sekuntia ja juoksee sitten Katrinen perään.

[Katrine Isabell Wall]

Katrine saapui kaupan ovelle ja riuhtaisi sen auki niin, että vanha rouva, joka oli juuri tulossa ulos oli kaatua. Katrine mutisi anteeksipyynnön ja suunnisti lavuaarille. '

”Ole siellä, ole siellä, ole siellä...” Katrine mumisi saavuttuaan perille. Hän tarkasti lavuaarin ja kyykistyi tarkastelemaan lattiaa, seinien vieruksia. Medaljonkia ei näkynyt. Mitä ihmettä he nyt tekisivät? Viimeinen oljenkorsi ei ollut auttanut ja tytön pää löi tyhjää. Missä he olivat vielä käyneet? Samassa hän huomasi pienen roskakorin. Hän ei ollut aiemmin huomannut sitä, sillä pestessään käsiä oli pyyhe lennähtänyt luokse eikä paperia. Roskis oli kai purkkia ja muita roskia varten.

Katrine avasi varovasti kannen joka pysyi helposti auki, ja siellä se oli! Sinertävä koru tuikki roskakorin tyhjältä pohjalta kiillellen kuin uusi. Roska-astia oli täytynyt olla auki, kun hän oli pessyt käsiään, ja koru oli kai tippunut taskusta sinne. Katrine otti kaulakorun roskapöntöstä ja napautti kannen kiinni.

”Täällä se oli koko ajan!” hän huudahti Heatherille. Kuinka korun näkeminen ilahduttikaan häntä! Varmuuden vuoksi Katrine pesi medaljongin, vaikka se ei näyttänyt likaiselta ja kuivasi sen luokseen lennähtäneeseen pyyhkeeseen. Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä ja Katrinen olo oli höyhenen kevyt. Tottahan pahin saattoi olla vielä edessä: piti mennä tunnustamaan varkaus, mutta nyt kaikki oli selvitettävissä. Enää tarvittiin rohkeutta, mutta eiköhän se löytyisi helpommin kuin koru.

”No, tiedätkö missä taikalainvarioiden Poudlardinen yksikkö majailee?” Katrine huokasi suunnatessaan ovelle ja antoi riipuksen Heatherille. Ehkä tyttö pitäisi sitä paremmin tallessa kuin hän.

[Heather Rose]

Katrine kiskaisi oven auki ja mutisi anteeksipyynnön vanhalle rouvalle. Sitten hän jatkoi matkaansa lavuaarille. Mumisten jotain Serdaigle tutki luvuaaria ja sen ympäristöä. Heather oli päässyt myös lavuuarin luokse ja seurasi nyt henkeä pidätellen ystävänsä puuhia. Katrine toi tytön mieleen argeologin joka sai vihiä uudesta toukkalajista ja etsi nyt lisää havaintoja otuksesta. Etsinnät eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta- tai ainakaan siihen asti, kun Katrine äkkäsi pienen roskakorin ja kurkisti kannen alle. Heather hivuttautui varovasti lähemmäs, mutta juuri kun hän oli kurkistamassa sisään kansi napautettiin kiinni ja Katrine huudahti; ”Täällä se oli koko ajan!”

Heather katseli korua kiinteästi leveä hymy kasvoillaan koko sen ajan kun Katrine pesi korun ja kuivasi sen lentävään pyyhkeeseen. Hän pelkäsi, että mikäli jos irrottaisi katseensa sekunniksikaan riipus häviäisi yhtäkkiä ja kävisi ilmi, että tyttö oli kuvitellut kaiken. Enää Heatheria ei painanut mikään ja hänestä tuntui että tuo koru oli hänen koko elämänsä. Kuinka se kiilsikään kauniisti ja voi, kuinka tuo yksisarvinen näyttikin niin taianomaiselta.

Heather ei kuitenkaan katsellut korua ikuisuuksia mitään sanomatta vaan Katrinen sanat herättivät hänet todellisuuteen; ”No, tiedätkö missä taikalainvarioiden Poudlardinen yksikkö majailee?” Heather oli kuullut jotain kyseisestä paikasta ja ottaen riipuksen vastaan Katrinelta hän kulki tämän perässä ovelle ja astui (jälleen kerran) ulkoilmaan. Hän antoi katseensa pälyillä katua ja rypisti otsaansa.

"Kuulin joskus kun joku puhui jotain kadun mutkasta, jonne eivät koskaan varjot leviä. En ole varma mitä se tarkoittaa."

[Katrine Isabell Wall]

Heather otti riipuksen vastaan ja kulki Katrinen perässä ulos. Katrine sulki hetkeksi silmänsä ja nautti tuulesta kasvoillaan. Tuuli heitteli hänen hiuksiaan ja hyväli hänen ihoaan pyyhkien murheet hetkeksi pois.

”Kuulin joskus kun joku puhui jostain kadun mutkasta, jonne eivät koskaan varjot leviä. En ole ihan varma mitä se tarkoittaa”, Heather sanoi keskeyttäen Katrinen mietteet ja palauttaen hänet maan pinnalle. Varjot eivät yllä... Tarkoittiko se eteläistä mutkaa vai jotain muuta? Kenties loitsua, joka esti pääsyn rikollisilta? Pääsisivätkö he silloin sisään? Tai tarkoittiko se vain sitä, että se oli pääkadun varrella eikä millään syrjäkujalla.

”No, ehkä me löydetään se”, Katrine sanoi toiveekkaasti vilkuillen katua molempiin suuntiin. Kauppoja oli kieltämättä paljon, mutta olihan urakka helpompi kuin löytää koru kylästä. ”Mennään vaikka tuonne”, Katrine osoitti oikealle. Tuskin taikalainvartijoiden päämaja kovin piilossa olisi, eihän siinä olisi mitään järkeä. Katrine lähti kävelemään ihmisvirrassa eteenpäin katsellen kauppojen nimiä. Kaiken maailman pukupuoteja ja kuppiloita vilisi ohi, samoin kuin pilailukauppoja ja huispaustarvike myymälöitä, mutta maja ei vielä tullut vastaan.

Sitten jokin pisti Katrinen silmään tavallisesta kauppamaisemasta. Kyltissä näytti lukevan jotakin pää... Sitten joku pitkä mies tönäisi Katrinen vahingossa maahan eikä tyttö ehtinyt lukea kylttiä loppuun. Hän kompuroi ylös maasta ja huomasi kadottaneensa Heatherin.

”Heather! Heather! Missä olet?” Katrine huusi ihmisjoukkoon. Muutama heitti Katrineen hieman ärsyyntyneen tai kummastuneen katseen. Miten hän saattoi kuvitellakaan pitävänsä medaljongin tallessa, jos hän hukkasi kokonaisen ihmisen?

[Heather Rose]

”No, ehkä me löydetään se”, Katrine vilkuili katua molempiin suuntiin. Heather teki samoin. Hän antoi katseensa kiertää myymälöiden kylttejä ja pohti kumpi olisi oikea suunta, oikea vai vasen. Oikea kuulosti kieltämättä- noh oikealta, mutta jostain syystä jokin veti tyttöä vasemman kannalle. Vaistojaan seuraten Heather otti askeleen vasemmalle.

"Mennään vaikka tuonne", hän kääntyi kuitenkin Katrinen osoittaessa oikealle. Hän kääntyi kengän kannallaan ympäri ja lähti lipumaan Serdaiglen perään. He ohittavat monia kauppoja ja pubeja, mutta eivät taikalainvarioiden Poudlardinen yksikön päämajaa. Hän kuitenkin tunsi, että se oli jossain lähellä. Heather silmäili ympärilleen ja mietti. Missä se mahtoi olla? Varjot eivät yllä? Kadun pitäisi olla mahdottoman aurinkoinen. Mahtoiko Katrine keksiä jotain?

Heather kääntyi Katrinen puoleen, mutta huomasi tytön kadonneen. Hän pyöri paikallaan ja kysyi epävarmana; "Katrine?" Väkijoukko oli nielaissut tytön Heatherin ulottumattomiin. "Katrine!" Ehkä hänen pitäisi etsiä serdaigletyttö. Vai pitäisikö hänen etsiä päämaja ja odottaa Katrinea siellä. Hän tyytyi viimeisimpään ratkaisuun ja laittoi kaikki aivonystyränsä peliin. Mitä, missä ja milloin? Hän sulki silmänsä ja aukaisi ne pian ottaen muutaman askeleen väkijoukkoon. Heather seisoi kyltin edessä. Päämaja ja aurinkokatu. "Ahaa", hän huudahti ääneen ja lampsi kyltin osoittamaan suuntaan. Oliko Katrine äkännyt saman? Oliko hän jo matkalla?

Katu oli hyvin aurinkoinen eikä tosiaan varjoja missään. Tällä kadulla oli enemmän vähän toisenlaisia kauppoja. Erikoisempia ja värikkäämpiä. Ja lisäksi, kun Heather jatkoi matkaansa katua eteenpäin hän äkkäsi marmorin valkean talon, jonka nimikyltissä luki koukeroisin kultaisin kirjaimin; Taikalainvarioiden päämaja. Heather veti syvään henkeä ja lähti asetelemaan portaita kohti pääovea. Päästessään perille ovi heilahtikin auki.

[Katrine Isabell Wall]

”Heather! Heather, missä olet!” Katrine jatkoi huutamista ja lähti juoksemaan väkijoukon halki tietämättä itsekään minne. Ei sillä ollut väliä, Heather piti löytää... Katrine kävi juostessaan läpi ihmisten kasvoja etsien Heatherin hilpeitä ja ystävällisiä kasvoja joukosta. Vanhoja ja uurteisia kasvoja, pienten lasten kasvoja, kotiäitejen punottavia poskia, ulkomaalaisia kasvoja, tuttuja kasvoja ei näkynyt.

Katrine hidasti tahtinsa takaisin kävelyyn. Juoksenteleminen ympäriinsä kuin päätön kana ei auttanut nyt, ajatukset oli koottava, piti ajatella järkevästi. Hetherilla oli koru, todennäköisesti tyttö oli äkännyt päämajan ja mennyt viemään korua, Katrine oli taas ylireagoinut kun oli hätääntynyt niin. Päätteleminen ei kuitenkaan rauhoittanut häntä täysin. Katrine ei muistanut, mihin suuntaan oli juossut. Kyltille pitäisi päästä takaisin, se oli varmasti opaste päämajalle... Katrine ei voinut muuta kuin valita suunnan summanmutikassa ja lähteä kävelemään eteenpäin kyyneliä nieleskellen.

Katrine potkiskeli mennessään pikkukiviä ja tuijotteli kenkiään. Ei se auttanut etsimistä, joten Katrine nosti katseensa. Hän oli kävellessään päätynyt kummalliselle kadulle. Liikkeet olivat värikkäämpin kuin aikaisemmat eikä missään näkynyt varjoja. Yhdessä kaupassa myytiin kauniita, värikkäitä koruja ja vaatteita, yksi taisi tuoda taikatarvikkeita idästä: Arabiasta, Intiasta ja Kiinasta asti, yhdessä taas oli esillä utuisen värisiä silkkiliinoja ja liiloja unisieppareita. Tavaroita oli enemmän ulkona kuin muilla kaduilla ja kädestä käteen myyviä ihmisiä näkyi liikkuvan väkijoukossa useita. Tunnelma oli erilainen kuin muualla, mieleen tulivat ulkomaalaiset kadut, tunnelma oli jotenkin – aurinkoinen.

Katrine oli saapunut kadulle, jolla päämajan oli pakko olla! Mihin varjot eivät yllä, oli Heather sanonut, täällä se piti, niin sään kuin tunnelmankin kannalta.

Mieli piristyneenä Katrine katseli liikkeiden nimiä, eikä aikaakaan kun hän jo äkkäsi valkoisen suuren marmoritalon. Se ei voinut olla mikään muu kuin päämaja. Katrine juoksi iloisena päämajan ovelle ja kiskaisi sen auki.

Heatheria ei näkynyt vielä sisällä, eikä Katrinea huvittanut mennä yksin ilman korua tiskille selostamaan tilannetta, joten hän istahti ikkunan alle odotustuoliin ja tarkkaili katua. Pian nallea kantava tyttö ilmestyi näkyviin suunnaten päämajan ovelle. Katrine pomppasi seisomaan ja tuli ovelle Heatheria vastaan.

”Onneksi löysit tänne!” hän huudahti helpottuneena. ”Menin ihan paniikkin kun en nähnyt sinua ja juoksin vahingossa tänne etsiessäni sinua”, hän kertoi Heatherille ja empi hieman ennen kuin kysyi hiljempaa: ”Mennäänkö me sitten kertomaan totuus?”