Serpentardien biletystä

[Mila Molina]

Pelin väliaikainen pisteytys:

Evelyn Clément: 12 p
Rosella McDevon: 3 p
Lloyd Frankowski: 8 p
Emilie Lehtinen: 2 p

Jatkakaa peli loppuun, niin saatte kaikki 5 lisäpistettä!

[Rosella McDevon]

Evelyn lähti naistenhuoneeseen ja Lloyd lähti hakemaan syötävää. Kaivoin kirjan esiin ja rupesin lukemaan sitä.

[Evelyn Clément]

Kupersin käteni hanan alle ja roiskin veden kasvoilleni. Hieroin ohimoitani. Katsoin minua vastapäätä olevaan peiliin, enkä ollut varma mitä näin. Mikä kumma minua vaivasi?

Olin iloinen tästä päivästä, mutta tunsin oloni levottomaksi ja epävarmaksi, vaikka vielä hetki sitten olin ollut välinpitämätön kaikkea kohtaan. Olin saanut hetkeksi unohtaa.

Musiikki kuului etäisenä oven lävitse. Kellertävä valo heijastui likaisista pinnoista, laattalattiasta, joka oli jo aikaa sitten muuttunut valkoisesta tummemmaksi, ja kulahtaneista seinistä. Hengitykseni oli jo tasaantunut, mutta en siltikään uskaltanut änkeytyä pois wc-tilasta. Olin päättänyt pysyä siellä kunnes rauhottuisin.

Oloni tuntui vain niin sekavalta. Olin aina kaivannut ystäviä ja seuraa, mutta millä hinnalla? En halunnut tehdä mitään väärää ja tämä tuntui niin oudolta, erilaiselta. Musiikkia, mölyä, möykkää, valoja, naposteltavia. Aina ennen en ollut viihtynyt juhlissa, joten miksi ihmeessä viihdyin nyt? Oliko se muka väärin? Voi hyvänen aika! Tämä oli naurettavaa... piilouduin vessaan, koska koin oloni mukavaksi?

Ei, en kokenut tätä miellyttäväksi. En vain tiennyt... mitään. En edes pitänyt huispauksesta. Ja tuntui, että olin puhunut tänään vain kaikesta ympäripyöreästi, jotain turhanpäiväistä. Muut eivät varmaan edes kaivanneet minua, olin vain itse kuvitellut sen. Olin kuvitellut kaiken. Enhän minä yleensäkään viihtynyt juhlissa, tai massatapahtumissa. En voinut viihtyä. Se ei vain ollut...

Väsymyksen aalto pyyhki ylitseni. Olin ollut paikalla jo pitkään. Voisin lähteä nyt, kun kokisin oloni edes osittain kunnolliseksi. Nyt, kun mitään kahjoa ei vielä ollut sattunut. Voisin lähteä ennen kuin minulle aiheutuisi ikävyyksiä. En tosin ollut varma halusinko lähteä.

Katsoin kasvojani ja hetken ajan näin niissä kaipausta. Minä tosiaan taisin ihannoida tätä. Ehkä tämän takia en ollut päätynyt Serdaigleen. En ollut vain se kiltti koulutyttö, joksi minut miellettiin. Ehkä se oli vain rooli, johon minut oli pakotettu. Voisin tulla siitä pois.

Pyyhin kasvoni ja astuin naistenhuoneen ovesta ulos. Nostin kasvoilleni heti hymyn, mutta tunsin sen muistuttavan aavistuksen enemmän sitä teennäistä virnettä, jota toistin arkena. Joku tuntui kuitenkin olevan eritavalla. Jähmetyin hetken hätääntyneesti kunnes tajusin, että musiikki oli hiljentynyt. Katosin muita ja suurimman osan ihmisistä katseet olivat suuntautuneet kohti huispauskaapuun pukeutunutta tupalaistani.

Annoin hartioideni laskea ja katsahdin tuota - mitä ilmeisemmin - joukkueemme pelaajaa kohti ja valmistauduin puheeseen.

[Matthias Frankowski]

//Kiitän kaikkia mukana olleita ihan mielenkiintoisesta pelistä. :3

Olin hiukan hämmästynyt, kun minkään puheen tai muun kaltaisen tiedotteen sijaan huispausjoukkueen etsijä ilmoitti että juhlat päättyisivät tähän. Mitä se itse asiassa tarkoitti, oli varmaan useammalle jäänyt epäselväksi, sillä etsijä toisti saman asian useampaan kertaan. Seurasin sivusta miten jotkut keräsivät tavaroitansa kasaan ja jotkut toiset eivät tehneet elettäkään liikkuaksensa minnekään. Haukkasin kuitenkin paloja pois noidankattilakakustani yrittäen samalla ymmärtää, miksi koko paikka pitikään tyhjentää.

Ehkä juhlat olivat olleet liian äänekkäitä tai muuten häiritseviä tai sitten se johtui siitä, että paikalla oli luvatta ollut kaikkein pienemmät ja nuorimmat serpentardit, kuten se yksi tyttö joka oli yhtäkkiä ilmestynyt tielleni. Hiukset olivat ärsyttävästi tiellä, minkä vuoksi suin niitä poispäin ja vilkaisin sitä pöytää ja tuoliryhmää kohti, jonka luona aiemmin olin ollut.

Kun paikka oli jo tyhjentynyt jonkin verran, päätin itsekin lähteä. En oikeastaan halunnut joutua mihinkään vaikeuksiin kuitenkin näin lähellä kesäloman alkua ja se olisi ollut muutenkin aika tyhmää. Hoputusten ja manailun sekamelskan läpi astelin ulos koko kuppilasta nauttien hetken ajan raittiista ilmasta palelematta yhtään.

Jäin vielä hieman katselemaan miten oppilaita enemmän tai vähemmän innokkaasti lähti taivaltamaan kohti koulua. Havaitessani yhden tuttuni tulevan myös ulos liityin hänen seuraan, sillä olisi hieman tylsää kävellä yksin kohti koulua vaikka sää olikin nyt mitä mainioin. Pienissä porukoissa liikkuminen oli myös siinä mielessä hyvä, sillä tiukan paikan tullen pystyi tukemaan toinen toistansa, vaikka epäilinkin mistään kiinnijäämisen mahdollisuutta. 3. luokkalaisethan saivat jo käydä Poudlardinessa.

[Evelyn Clément]

// Aw, miten omituisen hypähtelevää kerrontaa taas kerran. :[] Mutta kiitos nyt minunkin puolestani kaikille mukana olleille! Even kanssa lopettelen tähän, kuten tuolla tupahuoneessa taisinkin jo mainita. :D //

Jostain syystä tajusin vasta sillä hetkellä, kun tuo pelaaja avasi suunsa, ettei kaikki tosiaankaan ollut niin hyvin olin luullut. Näin muutaman henkilön, jotka keräilivät kasvot kireinä kamppeita ja tyhjensivät noutopöytää. Hymyni laski laskemistaan ja rypistin hieman otsaani.

"- näin ollen tämä biletys päättyy tähän", puheenpitäjä totesi taas kerran ja vilkaisi jotakuta, joka seisoskeli hänen edessään, kuin tukea hakien. "Niin, siis pitää lopettaa. Kaikki voi nyt lähteä. Kiva, kun tulitte näinkin sankoin joukoin ja näkemiin", huispausjoukkuelainen sanoi. Sitten hän toisti sitä vielä jonkin aikaa, kunnes viesti näytti menevän perille ja väki alkoi kulkeutua ovea kohti.

Vilkaisin pöytää, jonka äärellä olin istunut, mutten nähnyt ketään, tai sitten katsoin väärää pöytää, en edes ollut varma. Epävarma tunne sanoi minulle, että nyt oli tapahtunut jotain, mitä ei tohdittu ääneen sanoa, joten kaikkien tulisi häipyä salavihkaa ja pian. Itselläni ei ainakaan ollut pienintäkään aikomusta olla paikalla, jossa oli tehty jotain kiellettyä.

Tämä juhla oli vaikuttanut muutenkin niin pitsireunuksiselta. Ärsyyntymisen aalto kupli ylleni. Miten ihmeessä olin kulkenut taas niin silmät ummessa? Miksen ollut jäänyt tupahuoneeseen? Mitä ihmettä oli tapahtunut? Suuntasin tuon tykytyksen juuri siihen pelaajaan, joka epäonnekseen oli saanut ilmoittaa asiasta, mutta joka ei sitten ollut kertonut siihen oikeaa syytä. Kierrellyt ja kaarrellut hän kyllä oli, toistellut sitä ja tätä, muttei antanut mitään, mihin voisi oikeasti tarttua.

Tuntui, että pistin kaikki risteilevät ajatukseni hetkiseen kimpaantumiseen tuolle pelaajalle, kuin juhlan loppumisen syy olisi hänen syynsä. Aivan kuin en olisi itse juuri suunnitellut poistuvani paikalta. Oli kuin kaikki mukava olisi tyssännyt kuin seinään ja sille oli vihdoin löytynyt olomuoto. Pudistin päätäni ja yritin karistaa ajatuksen. Viha ei ollut ratkaisu, eikä hyväksi kellekään. Huokaisin ja tavoitin katseellani vielä muutaman niistä, joiden seurassa olin tänään ollut.

Tämä ilta oli ollut uskomaton. Olin pitänyt siitä, miten rennosti olin voinut olla. Olin saattanut kerrankin puhua jossain ryhmässä. Olin saattanut tutustua ihmisiin paremmin. Tämä oli kai sitä seuraelämää, josta Bianca piti. Olin yllättynyt tajutessani, että minäkin pidin siitä. Pidin puhumisesta silloin, kun minun ei tarvinnut jännittää, miten muut siihen suhtautuisivat. Olin saanut vihdoin kutsun jonnekin. Joku oli halunnut minut tänne, tai no siis, Rosella McDevon. Olin niin pitkään halunnut mukaan niihin tapahtumiin, josta kaikki puhuivat, mutten ollut kehdannut kutsua itseäni. Yleensä sitä tunnuttiin vain olettavan, että koska olin "koulutyttö", se "etupenkin tyttö", niin en vain viihtyisi missään muualla. Olin itsekin luullut niin, vaikka kyse saattoikin olla jostain muusta. En vain koskaan ollut tuntenut itseäni tervetulleeksi bileisiin ja tapahtumiin. Koin oloni niin usein yksinäiseksi.

Ehkäpä tämä oli osoitus jostain muusta. En olisi enää se hiljainen harmaa hiirulainen Beauxbatonksista. Se aika alkoi olla ohi. Château oli niin monella tavalla erilainen paikka, että olisi turhaa enää antaa menneen määrätä kaikkea. Voisin päästä yli. Päästää irti. Tilanteet muuttuivat. Ihmiset muuttuivat. Minä muutuin.

Astuin ovesta ulos hymyillen. Kirpeähkö ilma sai minut hytisemään ja tiukentamaan otetta kaavusta. Kuvittelin mielessäni, miten alkaisin käymään juhlissa useammin ja muuttuisin villimmäksi joka kerta. Ajatus huvitti, sillä tiesin, ettei niin koskaan tapahtuisi. Kaikki palaisi ennalleen ja olisin huomisesta lähtien taas se koulutyttö eturivistä. Halusin tai en, niin yksin en pystyisi sitä käsitystä muuttamaan, sillä kaikki ajattelivat minusta niin. Minun pitäisi oikeasti tehdä jotain väärää, jos haluaisin rikkoa kahleet ja murtaa ennakkoasenteet, enkä minä ollut tekemässä mitään sellaista. Radikaalit valinnat eivät sopineet omiin arvoihini, joista pitäisin kiinni. Silti minusta tuntui kerrankin hieman pahikselta, kun tallustin muiden perässä koulua kohti.

Kello saattoi hyvinkin olla jo yli yhdentoista, jolloin oppilaiden pitäisi olla omissa tupahuoneissaan. Ryhmä loi kuitenkin voimaa ja sillä hetkellä kuvittelin, että olisin Serpentardien kanssa voinut vaikka välttyä aina niin kaavoihinsa kangistuneen Molinan rangaistuksilta, jos häneen olisimme törmänneet. En ollut sen paremmin tuntenut kuuluvani tupaani koskaan aiemmin.

[Mila Molina]

Kiitokset pelistä! Lukitsen pelin, sillä siihen ei ole kirjoitettu lainkaan viestejä tämän vuoden puolella.

Rosella McDevon: 1 p
Evelyn Clément: 7 + 5 = 12 p
Lloyd Frankowski: 2 + 5 = 7 p