Äänet vievät lukkojen taakse

[Heather Rose]

"Olemme valmiita!" Katrine ilmoitti päättäväisesti.
Ihmissuden kasvoille levisi mairea ilme ja se aloitti juomalla äänellä, joka kaikui koko luokassa: "Asun jalkapallon kokoisessa pyöreässä pilkukkaassa talossa. Pääsen ulos vain rikkomalla taloni, mutta en pääse enää takaisin."
Mietin. Kävin läpi sanoja päässäni, mutta yhtäkään ideaa ei tuntunut syntyvän. Lopulta vilkaisin toivottomana Kateen.
"Keksitkö mitään?

//Joo, arvoituksen vastaus on lohikäärme, koska talo=muna :D

[Katrine Isabell Wall]

//Kiitos, muna mulle tulikin vähän mieleen, mutta pilkkuihin se päättely sitten tyssäsikin;)

Ihmissusi virnisti julmasti ja tuijotti meitä pistävästi luonnottoman punaisilla silmillään. "Asun jalkapallon kokoisessa pyöreässä pilkukkaassa talossa. Pääsen ulos vain rikkomalla taloni, mutta en pääse enää takaisin."
Arvoitus ei ollutkaan niin vaikea kuin olin kuvitellut, vaan ratkaistavissa. Aloin käydä arvoitusta päässäni läpi. Pyöreä talo, muna, se on selvä elementti, joka esiintyi usein arvoituksissa. Talon rikkominenkin viittasi siihen, mutta se saattoi olla hämäystä, joka viittasi todellisuudessa johonkin muuhun.
"Keksitkö mitään?" Heather kysyi, mutta en vastannut, sillä se olisi voinut särkeä ajatusketjuni. Pilkullinen. Kävin mielessä läpi pilkullisia munia. Arvoitus tuntui liian helpolta. Palasin alkuun, ja yritin miettiä laajemmin. Kärpässieni? Ei. Ehkä arvoitus tosiaan vain oli simppeli.
"Taisin keksiä", mutisin Heatherille. "Mitäs tuumaat, talo on muna ja ratkaisu lohikäärme. Vastataanko niin?"

[heatherRose]

Keatrine kuiskasi minulle jotain. En aivan kuullut mitä, sillä olin aivan ajatuksissani. Lokiäärne? Mikä se on? Pohdin hetken mitä hän mahtoi tarkoittaa ja sitten keksin sen. Se tuli aivan tuulesta temmattuna, mutta olin varma vastauksen oikeudesta. Se oli se. Aivan varmasti oli. Laitoin vaikka pääni pantiksi.
Nyökättyäni Katelle käännyin ihmissuhden suuntaan. Se saisoi tutkiskellen teräviä kynsiään ja haukotteli karmivasti: "Tik, tak. Aika kuluu."
"Vastaus on lohikäärme", sanoin. Ihmissusi nosti hitaasti päätään. Sen silmät hehkuivat vihaa. Sitten se karjaisi: "Mistä sinä sen tiesit?!" Sitten se juoksi metsään. Samaan aikaan muotokuva heilahti sivuun.

[Katrine Isabell Wall]

Heather pohti hetken ja nyökkäsi sitten. Ihmissusi sanoi välinpitämättömän näköisenä: "Tik, tak. Aika kuluu."
"Vastaus on lohikäärme", Heather ilmoitti. Ihmissusi alkoi näyttää hetki hetkeltä uhkaavammalta, kuin se olisi valmis minä hetkenä tahansa loikkaamaan kankaan läpi. Peräännyin hieman. Onneksi susi vain karjaisi: "Mistä sinä sen tiesit?!" ja juoksi raivoissaan pois. Pystyin taas hengittämään taulun heilahtaessa sivuun ja paljastaessa takaansa salakäytävän. Käytävästä löyhähti ummehtunut kylmä tuulahdus. Se oli aivan pimeä. M. Triche hypähteli käytävään odottamatta meitä ja purjehti pimeään. Jäimme kaksin. En tiennyt miten voisin ikinä uskaltaa astua kylmänkosteaan käytävään.
"Emme me voi tuonne mennä", kuiskasin peloissani.

[Heather Rose]

Taulun heilahtaessa sivuun katsoin tyrmistyneenä kuinka M. Triche pomppi sen uumeniin. En halunnut näyttää pelkoani, joka tursusi ulos väkisinkin.
"Emme me voi tuonne mennä", Katrine kuiskasi peloissaan.
"Kyllä voimme", tartuin Katea kädestä. "Voimme yhdessä."
Sen sanottuani astuin pimeyteen. Miettimättä mitä siellä siinsi. Miettimättä mitään. Olin valmis mihin tahansa.

[Katrine Isabell Wall]

"Kyllä voimme", Heather sanoi. Hän tarttui minua kädestä, mikä antoi minulle hieman rohkeutta. "Voimme yhdessä"
Astuimme käytävään, ja taulu heilahti takanamme kiinni. En nähnyt yhtään mitään. Olin toivonut silmien tottuvan pimeään, mutta kai siihenkin tarvittiin heikkoa valoa. Käytävä oli onneksi tarpeeksi leveä rinnakkain kulkemiseen. Kylmä kosteus sai ihon kananlihalle.
Yhtäkkiä toinen jalkani luiskahti, ja horjahdin. Sain kompuroitua taaksepäin, ja varoitin Heatheria. Laskeuduin mahalleni ja tunnustelin käsilläni maata.
"Heather, tässä on kuilu"

[Heather Rose]

Kävelimme pilkko pimeässä käytävässä. Minua värisytti kylmä viima, joka kulki edes takaisin. Kuuntelin hiljaisuutta. Yhtäkkiä kuului luiskahdus.
"Heather, tässä on kuilu", Kate makasi mahallaan maassa. Astuin varovasti eteenpäin ja toden totta- jalkani ei löytänyt sijaa mihin astua. Vedin sen takaisin ja astuin askeleen taaksepäin. Otin taikasauvani kaapuni taskusta.
"Valois!" sauvani päähän syttyi himmeä valo. Ja niin kuin Katerine oli sanonut. Seisoimme kuilun reunalla.

[Katrine Isabell Wall]

Kuulin varovaisen askelen, ilmeisesti Heatherkin testasi kuilun reunaa. "Valois!" Heatherin sauvaan syttynyt valo sokaisi minut hetkeksi pimeyden jälkeen. Edessä näkyi kuilu, mutta en voinut arvioida sen leveyttä, sillä sauvan valo ei valaissut kaikkea. Niinpä tietysti, tämäkin oli varmaan hauskaa M. Trichen mielestä, haamuna hän saattoi helposti leijailla kuilun yli.
"Onko sinulla mitään mitä heittää?", kysyin. "Minulla on vain taikasauva...", mumisin ja tunnustelin vatteitani etsien jotain, minkä voisi heittää saadakseen tietää kuilun leveyden ja syvyyden. "Ehkä ei heitetä kuitenkaan sitä. Ja... medaljonki", kuiskasin viimeisen sanan niin hiljaa, että Heather tuskin kuuli sitä. Ei minun ollut tarkoitus sanoa sitä ääneen, mutta sana vain tuli suustani, kun tunsin soikean korun taskussani.
Kun ajattelin tarkemmin, tajusin ettei leveydellä olisi väliä, kuilu oli joka tapauksessa liian leveä, koska sauvan valo ei paljastanut toista laitaa. Emme voisi hypätä yli, mutta olimmehan me sentään noitia. Tai ainakin Heather oli, en halunnut myöntää hänelle, mutta en ollut sytyttänyt sauvaani valoa, koska en osannut. Mutta jos osaisin taikoa, voisin leijuttaa hänet keholeijus-loitsulla kuilun yli, ja sitten hän voisi leijuttaa minut luokseen. Valitettavasti ainoa osaamani taika oli kipinöiden loitsiminen, mistä ei nyt ollut juuri apua.

[Heather Rose]

"Onko sinulla mitään mitä heittää?", Katrine kysyi. "Minulla on vain taikasauva..." Sitten hän mumisi jotain mistä en saanut minkäänlaista tolkkua. Puhe muistutti jotenkin hikkeä, joka yritti puhua ensimmäistä kertaa hammasraudoilla. Ei, ei- ei sillä että Katrine olisi hikke ei hän mahda puheelleen mitään.

Laitoin valoa hehkuva taikasauvani puristuksiin polvieni väliin ja työnsin käteni kaapuni taskuun. Tunnustelin esineitä hampaita purren. En koskaan miettinyt mitä minä sinne työnsin. Sen vuoksi taskuni ovat useasti melkoinen aarreaitta. Sitä sattui tekemään jotain ja työntämään kaikenlaista säilöön ja unohtaa ne sinne.

"Karkkipaperi, sulkakynä ja- YÄK!" parkaisin sormen päideni hipovan jotain limaista. Kiskaisin sen taskustani nenästä kiinni pidellen. Se haisi ummehtuneelle. "Homeinen tikkukaramelli... Tiesitkö, että iso veljeni, Nich, pakotti minun kerran syömään hometuneen tikkukaramellin. Tiedän, se kuulostaa kamalalta, mutta loppujen lopuksi ei se ollut yhtä kamalaa kuin pikkusiskoni Shellyn laittama paahtoleipämuhennos."
Heitin hajupommin menemään. Se poukkoili kuilun reunoja vasten, mutta lopulta kuului pieni kolahdus, kun se saavutti maan kamaran.
"Ei, minulla ei ole mitään. Ja jos olisikin se ei hyödyttäisi. Olemme kaiketi loukussa. Kahden", pudistin päätäni.



//Teen nyt tuollaiset kappalejaot. Ehkä se helpottaa tekstin lukemista, mutta toivottavasti ei häiritse! :D

[Katrine Isabell Wall]

Heather laittoi sauvansa polviensa väliin, ja alkoi kaivella taskujaan. "Karkkipaperi, sulkakynä ja- YÄK!" Heather veti taskustaan jonkinlaisen karvaisen limaklimpin joka oli tikun päässä. "Homeinen tikkukaramelli... Tiesitkö, että isoveljeni, Nich, pakotti minun kerran syömään homehtuneen tikkukaramellin. Tiedän, se kuulostaa kamalalta, mutta loppujen lopuksi ei se ollut yhtä kamalaa kuin pikkusiskoni Shellyn laittama paahtoleipämuhennos."

"En tiennyt", vastasin kiusaantuneena, olisiko minun pitänyt tietää se? Tunsin oloni hiukan tyhmäksi, kun tajusi, ettei kysymykseen ollutkaan tarkoitus vastata. Onneksi Heather ei näyttänyt kuulevan vastaustani. Sen sijaan hän viskasi klimpin kuiluun ja totesi: "Ei, minulla ei ole mitään. Ja jos olisikin se ei hyödyttäisi. Olemme kaiketi loukussa. Kahden"

Vaikka Heather olikin sitä mieltä, ettei hänellä ollut mitään hyödyllistä, minä olin toista mieltä. Olin kuunnellut karamellin putoamista tarkkaan. "Oli sinulla tuo karamelli. En minä muuta tarvinnut kuin pienen esineen heitettäväksi. Vaikka ääni vahvisti kyllä vain masentavan tosiasian: alas ei kannata hypätä sillä kuilulla on toinen reuna ja pudotus on liian suuri, ja leveyttä on ainakin kolme metriä" Kerrankin olin iloinen lasku- ja päättelytaidoistani.

//Ei ole yhtään sekavaa:) minäkin kokeilin jos se selkeyttäisi