Pimeän metsän hohtava salaisuus

[Lily-Bella Davies]

"Lily... Yksisarvinen haluaa meidät ehkä kyytiin. Paitsi jos olen ihan väärässä ja se haluaa meidät pois.", Rose sanoi ja katsahdin yksisarvisen silmiä. Minusta tuntui, että Rosen ensimmäinen epäilys osui oikeaan. Ratsastaisimme yksisarvisella? Oliko tämä unta vai todellisuutta? Voiko näin käydä minun elämässäni? Pääsisin kokemaan jotain aivan ainutlaatuista, jotain, mitä kovin moni ei pääsisi kokemaan ja jotain, mitä minäkään en koskaan pääsisi kokemaan uudelleen.

Rose nousi muitta mutkitta hopeisen, uskomattoman kauniin, mutta läpimärän yksisarvisen selkään. Minä epäröin hetken. Olin kokenut ja erittäin taitava ratsastaja, mutta tiesin, että yksisarviset olivat aivan eri lajinsa kuin hevoset. Eivät ne toimineet samalla tavalla kuin hevoset, mutta olivat ne silti -aivan kuten kenaturitkin- hevosmaisia eläimiä. En ollut liiemmin opiskellut yksisarvisten psykologiaa, mutta hevosten kylläkin, senkin edestä. Sitten mieleeni juolahti kysymys. Miksi ihmeessä yksisarvinen antoi meidän ratsastaa itsellään? Yleensähän yksisarviset ovat niin arkoja, etteivät edes uskalla lähestyä ihmistä. Tai ehkä, tämä yksilö oli tehnyt poikkeuksen, koska olin parantanut sen ja se kenties luotti meihin?

Päätin kuitenkin olla välittämättä epäilyksistäni ja nousin selkään Rosen taakse. Miksi olin ylipäätänsä alkanut epäillä yksisarvista? En tiennyt. Miksen luottanut, että se kuljettaisi meidät turvallisesti sinne minne menisikin? En tiennyt. Olinko hermostunut, koska en tuntenut yksisarvisten käyttäytymistä, kommunikointia ja psykologiaa yhtä hyvin kuin hevosten? Kyllä. Minä siis olin hermostunut, koska en hallinnut tilannetta? Aivan järjetöntä, mutta ilmeisesti totta. Siitä piirteestä minun pitäisi päästä eroon.

"Se menee hopeapolulle!", Rose huusi sateen pauhun ja rummutuksen yli. Jouduin pinnistämään kuuloni äärimmilleen, jotta kuulin, mitä Rose sanoi. Hopeapolulle? Mikä se oli? Tunsiko Rose jo metsän kaikki polut nimeltä? Oliko poluilla edes nimet? Ei tietenkään, miksi mahdoinkaan edes kuvitella sellaista. Joskus kuvittelin kyllä aika järjettömiä asioita, joita ei oikeasti ollut olemassakaan. Itse asiassa kuvittelin sellaisia asioita aika usein. Kerrankin, olin herännyt hikisenä makuusalissani ja katsonut kelloa ja luullut myöhästyneeni kaikilta oppitunneilta. Olin ilmeisesti nähnyt harhan, sillä kello oli minusta näyttänyt puoli yhtä päivällä, vaikka todellisuudessa se oli ollut vasta viisi yli kuusi aamulla. Aika hölmöä, jos sain sanoa.

"Höm höm. Käärme on allamme.", Rose huomautti, mutten kuullut, mitä hän sihisi sille. Jos olisin kuullut, olisin pitänyt Rose todennäköisesti täyskahjona, kun kuvitteli osaavansa kärmeskieltä. Huomasin käärmeen ja kiljaisin kimakasti. Yksisarvinen kavahti säikähtäneenä kauemmas, mutta jatkoi kuitenkin matkaa, kun käärme livahti pusikkoon. Minä en liiemmin pelännyt käärmeitä, mutta kyllä sitä kuka tahansa säikähtäisi, jos tuollainen musta käärme tulee yhtäkkiä viereen.

Yksisarvinen jatkoi polulla ja huomasin tulleemme laaksoon, jossa ei satanut, sillä puut tekivät sen ylle lehtikatoksen. Laakso kimalteli kullan, hopean ja valkoisen eri sävyissä, sillä se oli täynnä eri-ikäisiä (ja siten myös eri värisiä) yksisarvisia. Osa makasi maassa, osa seisoi. Kun yksisarvinen kuljetti meidät sisemmälle laaksoon, laskeuduin selästä ja katselin lumoutuneena ympärilleni. Rosekin huokaisi "vau". Minä en saanut sanaa suustani. Tätä en unohtaisi ikinä, en koskaan, en milloinkaan, tämä oli elämäni paras hetki.

[Rose Hill]

Lily nousi myös selästä ja yksisarvinen laukkasi ilmeisesti äitinsä luo. "Tietääköhän rehtori tästä." Kuiskasin Lilylle. Yhtäkkiä jokin rymisi ja yksisarviset vauhkoontuivat. "Mikä se oli?" Kysyin ja menin katsomaan polkua. "Ei täällä mitään ole. Ehkä se oli ukkonen."

[Lily-Bella Davies]

Yksisarvinen laukkasi pois. Se katosi muiden joukkoon yhdessä hopeisessa vilahduksessa. Koko laakso täynnä niin kauniita olentoja. Koko laakso täynnä niin viattomia, niin käsinkosketeltavan herkkiä eläimiä. Yksikin väärä liike, niin koko lauma häipyisi, se olisi varmaa. Olin kyllä opiskellut taikaolentojen hoitoa sen verran, että tiesin yksisarvisten olevan erittäin säikkyjä ja ihmisarkoja olentoja. Tämä lauma ei kyllä vaikuttanut säikyltä. Tai ehkä ne vain vaistosivat, ettemme me tee niille pahaa.

"Tietääköhän rehtori tästä?", Rose kysyi. Hämmästyin hieman hänen kysymystään. Miksi rhtorin tarvitsisi tietää? Oli paljon asioita, jotka eivät kuuluneet rehtori Evansille. Minusta Evans vaikutti muutenkin vähän pehmolta tyypiltä. Ei ollenkaan sellaiselta, joka olisi sovelias johtamaan koulua. Tehtävään sopisi paremmin joku terävä ja fiksu nainen, esimerkiksi professori Molina tai professori Crèin.

"En usko. Tai siis - miksi Evans tästä tietäisi? Tuskin yksisarviset ovat näyttäytyneet hänelle, jos hän on joskus pistäytynyt käymään metsässä.", vastasin ja katselin ympärilleni. Puut ympäröivät paikkaa ja riippakoivut taipuivat laakson ylle kuin vihreäksi katoksi. Laaksossa oli yllättävän valoisaa, ottaen huomioon, että ei paistanut aurinko ja vaikka paistaisi, tuskin valo yltäisi tänne asti. Vai valaisivatko yksisarviset paikkaa? Se saattoi olla mahdollista.

Jossain rymisi ja yksisarviset näyttivät hieman säikkyvän jyrähdystä. Se oli varmaankin vain ukkonen? Rosekin ihmetteli asiaa ja kävi katsomassa, että polulla ei ollut ketään tai mitään. Hänkin totesi äänen olleen varmaankin vain ukkosmyrsky. Kohautin olkiani - minä en liiemmin piitannut mikä äänen oli aiheuttanut. Jotenkin yksisarvisten läsnäolo sai minut kumman luottavaiseksi. Ajauduin turvallisuudentunteeseen joka haihtuisi pikku hiljaa, sitä mukaa mitä kauempana noita maagisia olentoja olisimme.

"Pitäisikö meidän lähteä pikkuhiljaa takaisin koululle ja toivoa, ettemme jää kiinni?"

[Rose Hill]

"Joo." Sanoin ja lähdin menemään hopeapolkua. Yksisarvinen juoksi luokseni ja toinen Lilyn luo. Nousin sen selkään ja se lähti laukkaamaan.

[Lily-Bella Davies]

Tunsin yksisarvisen melkein lentävän kapealla, valtavien puiden välissä mutkittelevalla polulla. Sen kaviot lennättivät hiekkaa, joka jäi leijumaan pölypilveksi ilmaan. Tuuli ujelsi korvissani ja silmät alkoivat vetistää. Menimme todella kovaa, useimmat luudanvarretkin olisivat jääneet toiseksi tälle hopeiselle, tuultakin nopeammalle olennolle. En nähnyt ympäristöämme kunnolla yksisarvisen selästä, enkä ollut varma, olimmeko menossa takaisin koululle vai taas jonnekin uuteen paikkaan.

Säikähdin hieman, kun yksisarvinen pysähtyi metsäaukealle. Puiden välistä häämötti Châteun linna ja tiesin, ettei olento halunnut tulla nähdyksi, jos joku sattuisi kurkistamaan ikkunasta ja suuntaamaan katseensa kielletyn metsän reunaan. Hyppäsin selästä ketterästi ja silitin yksisarvista viimeisen kerran. Tulisi ehkä ikävä. Harvoin kylläkään ikävöin ketään, sillä yleensä ajattelin aina, että kyllä kaikki kääntyy parhain päin ja tapaamme vielä. Nyt en ollut niinkään varma.

Kuka ties näkisimmekin vielä, jos tulisin toistekin metsään öiseen aikaan. Toivoin kovasti sitä. Tässä yksilössä oli jotain erilaista kuin muissa. Se tuntui tulevan mielessä lähemmäs minua, enkä oikein osannut selittää sitä. Aivan kuin yksisarvisella olisi ollut telepaattisia kykyjä. Se tuntui ottavan minuun yhteyttä mieleeni, mutten osannut tulkita sitä. Omituista.

"Nähdään", kuiskasin Roselle ja yhdessä viitan hulmahduksessa olin kadonnut näkymättömyysviitan alle. Toivoin, ettei Rose lähtisi seuraamaan minua, sillä seuravan kohteeni halusin pysyvän salassa. En luottanut gryffondortyttöön aivan täysin ja epäilin, että puheliaisuutensa takia hän saattaisi lipsauttaa jotain. Saavuin hetken kuluttua linnan oville ja raotin ovea sen verran, että pääsin pujahtamaan sisään.

Hiivin linnan öisiä käytäviä vain seinillä hiljaa lepattavat soihdut valaisemassa tietäni. Linna oli hiljaa. Mistään ei vieläkään kuulunut pienintäkään ääntä, ei edes minusta, sillä olin opetellut liikkumaan ääneti. Siitä taidosta oli totta totisesti hyötyä. Sytytin lisäksi sauvaani valon ja katsoin sen avulla ympärilleni. Olin päässyt perille. Avasin oven vasemmalta puolelta käytävää ja se narisi hieman auetessaan. Livahdin sisään ja suljin oven perässäni. Täällä voisin viettää yöni rauhassa, ilman että minun tarvitsisi herättää muut serpentardit, jos menisin oleskeluhuoneen kautta makuusaleihin. Hyvää yötä.

// Ehkä päätetään tämä peli nyt tähän? Kiitos peliseurasta! (: //

[Mila Molina]

Pelin väliaikainen pisteytys:

Lily-Bella Davies: 24 p
Rose Hill: 9 p

Oletan, että Rose kirjoittaa vielä yhden viestin. Jatkakaa peli loppuun, niin saatte molemmat 5 lisäpistettä!

[Rose Hill]

Yksisarvinen vei meidät metsän reunaan. Hyppäsin sen selästä ja sanoin "Heippa!" Sanoin sen sekä yksisarviselle että Lily-Bellalle. Juoksin Gryffondorin tupahuoneeseen ja sieltä tyttöjen makuuhuoneeseen. pujahdin peiton alle ja nukahdin.

//Eiköhän peli ole pulkassa :) Kiitos ropeseurasta :)//

[Mila Molina]

Pelin pisteytys

Rose Hill, Gryffondor: 6 p
Lily-Bella Davies, Serpentard: 5 p

Kiitos pelistä!