Taikasauvan ostomatkalla

[Liina Lehtinen]

//Tämä on Liina Lehtisen ja Evelyn Clémentin roolipeli.//
//Ajoitan tän niin, että Liina on ollut jo hereillä muutamia päiviä ja tietää koulun tapahtumista//


Oli kaunis kesäpäivä. Liina tallusteli hiljakseen järven rannalla. Olo oli jotenkin pölähtänyt, ihan
kuin hän olisi herännyt pitkästä ja raskaasta unesta, jossa ei nähty unta, vaan nukuttiin vain tietämättä
mistään mitään. Basiliski. Koululla oli mellastanut basilsiki. Professoreja ja oppilaita oli ollut
kangistuneena, itse rehtorikin oli kuulemma ollut sairaalasiivessä. Liinaa puistatti.

Se tuli. Musta, hallitsematon paniikki, Liina näki taas edessään järven, hän kulki järvellä.
Jokin kosketti hänen märkiä varpaitaan. Hän kumartui katsomaan, keltainen, kamala katse... Silmät....
Sitten pimeni. Viimeinen, minkä Liina muisti ennen silmiä, oli järvi, siellä oli ollut muitakin oppilaita.
ja Molina. Professori Molina oli ollut järvellä. Liina huomasi miettivänsä, missä vaiheessa Molina oli poistunut paikalta, täytyi olla tuon ansiota, että hän oli tässä. Hetkinen.
Hän oli elossa. Eikös basiliskin katse ollut tappava, vai mustiko hän väärin.

"Hengitä. Et saa ajatella sitä." Liina hoki itselleen, ja käänsi selkänsä järvelle.
Oli parasta olla ksatsomatta veteen, koska hänen päätään oli alkanut särkeä ja hän tiesi
näyttävänsä lähinnä kummitukselta, Pouffsoufflen tupakummituskin olisi pelästynyt jos olisi nähnyt
hänen kalpeat kasvonsa ja vapinansa.
Liina nakersi laukun kätköistä löytynyttä suklaanpalaa. Suklaa auttoi aina, ja olo oli neljännen
suklaapalan jälkeen parempi, täriseminen oli lakannut, ja Liina toivoi, ettei plästynyt ilme ollut
enää hänen kasvoillaan, vaikka oli kehno peittämään tunteitaan, ja pelko kirkasti hänen ystävälliset, vakaat
silmänsä tähtimäisen kirkkaiksi.
Oikeastaan pitäisi ostaa uusi taikasauva, koska vanha oli kadonnut. Sitä ei jaksanut mietiä nyt.

[Evelyn Clément]

// Jej, löysinpäs! :D Ehäkä tää ei sitten olekaan elokuussa, jos tämä on muutaman päivän heräämisen jälkeen? No jaa... //

Kävelin rantaa pitkin. Olin ajatellut oikaista sitä kautta Poudlardineen, mutta tajusin suunnilleen puolessa välissä, että reittihän teki matkan vain pidemmäksi. Ei kuitenkaan auttanut enää kääntyä takaisinkaan, sillä tajusin tämänkin totuuden ihan liian myöhään, että olisin siitäkin voinut hyötyä.

Vesi liplatteli iloisena ja aurinko paistoi pitkästä aikaa. Tänä vuonna oli ollut melko vähän hellepäiviä, mutta tämän saattoi ehkä lukea sellaiseksi harvinaisuudeksi. Minusta se oli ikävää. En pitänyt kuumuudesta ja auringosta. Niistä aiheutui silmien siristelyä ja päänsärkyä.

Vedestä sen sijaan pidin. Tai itse asiassa voisin sanoa, että pidin sen katselusta, mutta uiminen taas oli asia erikseen. En pitänyt kastumisesta. Oli vain rauhoittavaa katsella aaltoja ja niiden tanssia. Meren ääressä se oli vielä ihanampaa, siellä kun aallot sai haistaa ja tuntea ilmasta.

Vaikka ehkäpä minä olinkin enemmän ilman lapsi. Nautin tuulesta ja tuiverruksesta, kun taas tuli aavistuksen pelotti minua. Ja kasvit tuntuivat melko välinpitämättömältä asialta.

Huomasin edessäni jonkun ihmisen siluetin. Tyttö. Itse asiassa melko pieni tyttö, minua luultavasti nuorempi. Saavutin tyttöä joka askeleella, joten ilmeisesti hän ei liikkunut. Tai itse asiassa tuo näytti tärisevän.

Tytöllä oli maantienruskeat hiukset ja hän näytti aavistuksen tutulta. Saavuin tytön kohdalle ja ajattelin ohittaa tuon vain yksinkertaisella tervehdyksellä ja jatkaa matkaa, mutta joku pysäytti minut.

Minähän tunsin tuon tytön. "Tunnen. Hän on Liina", oli Rose tuon kangistuneen, ensimmäisellä pedillä makaavan tytön nimennyt, jonka sängylle oli istunut. Tuon tytön, jolle oli juotettu kirveli-alruunajuomaa ensimmäisenä. Tytön, joka oli tietämättään toiminut koekaniinina. Tytön, joka oli Rosen kaveri. Ja Rosalinén. Tytön, jonka nimeksi olin myöhemmin saanut kuulla Liina Lehtinen.

En ollut varma, mitä minun olisi pitänyt ajatella, mutta hetken ajaksi jäin vain tuijottamaan. Muistin miten oudolta oli tuntunut nähdä, miten tyttö olikin alkanut elää. Hän oli näyttänyt aivan kiveltä, patsaalta, eikä mikään viitannut elonmerkkeihin, mutta siitä huolimatta tuo oli alkanut puhumaan.

Maantienruskeat hiukset ja sinivihreät silmät. Tämä oli liki aavemaista.

"Hei", sanoin, sillä tajusin vaikuttavani typerältä vain seistessäni siinä. Joku minulle tosin sanoi, että se ei ollut se mitä minun piti sanoa. Tuo nuorempi tyttö näytti enemmänkin pelokkaalta ja jännittyneeltä, eikä minun tervehdykseni voinut sitä viedä. Kerrankin tunsin sääliä. Saattaisi olla, että basiliski oli aiheuttanut vakavempiakin tuhoja, kuin oli osattu epäillä. Niille, joita se kosketti syvimmältä.

"Onko kaikki hyvin?" sanoin ja yritin vaikuttaa iloiselta.

[Liina Lehtinen]

//Joo, jos ei haittaa, voisko aika olla sittenkin ennen elokuuta?//
//Äh, tietenkin unohdin laittaa sen linkin... No, anyway.//

Liina havahtui kurjista mietteistään kuullessaan tervehdyksen läheltään. Siinähän oli tyttö sairaalasiivestä.
Evelyn Clément. Liina yritti pakottaa äänensä tyyneksi.

"Hei". "Minä.. Muistin taas sen basiliskiepisodin," Liina vastasi toisen kysymykseen, ja puistatus löi yli kuin iso laine, joka hukuttaa kaiken alleen myrsky-yönä. Ei. hassuhan hän oli. Ei pouffsoufflen sopinut sentään hiiri olla, hänhän käyttäytyi kuin pikkulapsi, piti ryhdistäytyä.

Se ei ollut helppoa, kun pelko asui vatsassa kamalana möykkynä, ja kasvot olivat kalpeat ja silmistä saattoi lukea pelon leiman.
"Liina Amelie Lehtinen, rauhoitu nyt, ei siellä järvessä mitään ole",Liina ajatteli tuimasti, ja pakottautui
hengittämään tyynesti ja normaalisti. Tärinä oli loppunut, mutta olo oli vielä kurja, ihan kuin hän olisi elänyt tuon kamalan päivän uudestaan minuutteja sitten.

"Minne sinä olet menossa?" Liina kysyi, ja tajusi sitten minnepäin toinen käveli. Poudlardineen,jossa oli hyvä
taikasauvakauppa, tai niin Liina oli kuullut. Poudlardineen ei ollut asiaa näin nuorilla, mutta Liinan olisi
saatava taikasauva, jonka hän voisi ehkä onnistua livahtaa ostamaan. Mikä ihme häneen oli mennyt, koko ajan hakemassa ikävyyksiä itselleen. Liinaa rupesivat omat ajatukset rasittamaan niin, että päänsärky
alkoi taas. Oli pakko haukata viides suklaapala, että paha olo helpottaisi.

"Poudlardineenko sinä menet?" hän vielä kysäisi kun ei muutakaan asiaa keksinyt.

[Evelyn Clément]

// Juu, ei mitään väliä :) Ja eipä mitään tuosta linkistäkään, kun paikalle kuitenkin päädyttiin //

Hymyni hiipui hiipumistaan, sillä tuo tyttö hyvinkin pelokkaalta. Ei vaan jännittyneeltä. Ei, tyttöhän oli ihan normaali ja minä kuvittelin kaiken. Taisin vain nähdä päässäni kuvan kangistuneista. Ravistin tuon ajatuksen pois.

"Hei", Liina sai sanotuksi, vaikka hänen äänensä kuulosti melko vaimealta. "Minä.. Muistin taas sen basiliskiepisodin", tyttö lausahti ja saatoin vain kuvitella miltä se tuntui. Mahtoivatkohan basiliskin silmät tulla kummittelemaan hänelle ja vaivata unia? Kai tyttö näki niistä jopa painajaisia ja oli jopa saattanut saada karmivia traumoja. Ja mistä sitä tiesi, mitä mielikuvitus kehittikään. Mielikuvitus kun oli ääretön universumi, joka koostui useista palikoista, jotka sotkeutuivat verkoksi. Eikä varmaan edes taikuus yltänyt siihen, mihin mielikuvitus pystyi, sillä mielikuvituksella ei ollut muita rajoja, kuin ne mitkä me sille annoimme. Taikuus taas oli riippuvainen voimista ja säännöistä.

"Sepä ikävää", totesin, sillä en keksinyt muutakaan. Kai minun jotain rohkaisevaa pitäisi tuohon alakuloon yrittää lohkaista? "Kyllä se siitä hellittää ajan myötä. Nyt se on kai niin lähellä, ettei vielä ole päässyt yli", sanoin, vaikken ollut varma oliko sekään kovin positiivista. Toivoin, että se riittäisi.

"Minne sinä olet menossa?" tyttö kysyi ja epäilin, että hän ei halunnut puhua koko basiliskista. Se sopi minulle hyvin, sillä itsekin mielummin vältin aihetta. Ei ollut mitenkään hyväksi koulun historialle ja maineelle tuollainen varjostus.

Tyttö nakersi palan jotain ruskeaa, jonka sitten tajusin suklaaksi. Suklaa tuo paremman mielen, sitä käytetään jopa ankeuttajien jälkeen, muistini mainitsi. Ja tottahan tuo oli, suklaa soi makeudellaan hymyn, mutta jokin siinä sai minut epäilemään, ettei Liina mutustanut sitä ihan vain huvikseen. Voisinpa auttaa enemmän, ajattelin ja en tiennyt milloin olin viimeksi kokenut itseni niin voimattomaksi. Heikoksi. Halveksin tuota piirrettä itsessäni.

"Poudlardineenko sinä menet?" tyttö kysyi ja tajusin, etten ollut vielä vastannut Liinan edelliseenkään kysymykseen. Ajattelemattomuutta. Pitäisi keskittyä paremmin. "Jep, sinnehän minä", tokaisin ja kasvatin hymyn, jonka toivoin valaisevan tämänkin risukasan täällä jossain korven keskellä.

Toivoin tuovani tytölle muuta ajateltavaa ja kysyin "Haluaisitko tulla mukaan?"

Tavanomaisesta poiketen ei pieneen mieleeni edes tullut, että olisi kiellettyä koulun säännöissä, että tuo pieni tyttö tepsuttelisi Poudlardineen. En jostain syystä edes nähnyt tuota vaihtoehtoa, sillä itse olin aina Châteussa oloaikanani tuonne saanut mennä, vaikka se tietenkin johtui siitä, että olin tullut kouluun vasta kolmannella luokalla.

[Liina Lehtinen]

Liina hymyili pienesti.Pelko oli poissa, ja ajatukset kieltäytyivät ajattelemasta basiliskia.
Toivottavasti Liinan ei enää tarvitsisi ajatella oliota, sehän oli poissa, poissa. Ohi oli myös tuo
epäonnen järvelläolopäivä, jonko Liina olisi toivonut voivansa muuttaa olemattomaksi. Ei. Siihen temppuun
ei tokaluokkalaisen osaamin taioin pystytty.

"Sepä ikävää." Evelyn totesi, ilmeisesti tietämättä mitä oli järkevintä sanoa tuommoisessa tilanteessa, jossa nuorempi oppilas kertoo mielikuvituksensa säikäyttäneen itsensä perinpohjaisesti.
"Kyllä se siitä hellittää ajan myötä. Nyt se on kai niin lähellä, ettei vielä ole päässyt yli" Evelyn
vielä sanoi, ja Liina nyökkäsi, vaikka hänestä tuntui yhä, että basiliskin aavekuva kummittelisi hänen mielessään vielä pitkään. Ei. Nyt, kerrassaan, piti rauhoittua. Evelyn oli vastannut menevänsä Poudlardineen
kuteen Liina oli arvellutkin.

"Haluaisitko tulla mukaan"? vanhempi tyttö kysyi, koettaen selvästi tuoda Liinalle muuta ajateltavaa.
Hetkinen. Taikasauvan ostoahan hän oli suunnitellut ennen kuin mielikuvitus oli muokannut jonkun vedenelävän aiheuttaman loiskahduksen järvellä basiliskin liikkeiksi.

"Kiitos, tai siis, tulen mielelläni," Liina vastasi ilahtuen ajatuksesta, että pääsisi koulun ulkopuolelle.
Ehkä ajatuksetkin rauhoittuisivat muualla paremmin. Liina oli jo lähdössä, kun ankara ääni sai hänet
melkein pomppaamaan ilmaan. Professori Archibald Williams, joka oli ollut koulussa monta vuotta, oli
pelmahtanut kuin tyhjästä pihamaalle. Hänen harmaanmusta tukkansa sojotti jokaiseen ilmansuuntaan ja hänen hiilenmustat silmänsä olivat kuin kaksi jääpalaa hänen katsoessaan tyttöjä.

"Neiti Lehtinen ei lähde mihinkään. Hän on alaikäinen." Professorin ääni kajahti kuin trumpetin tööttäys
pihalla. Liina tunsi ärtyvänsä. Nyt professori Williams sitten päätti ilmestyä määräilemään.

"Menen ostamaan uuden taikasauvan, professori," Liina sanoi epäpouffsoufflemaisen napakasti.
Professori Williamsin silmät olivat nyt niin vihaiset, ettei Liina ollut ikinä nähnyt moista.

"Neiti Lehtinen, heti sisälle"! professori Williams ärjähti lopulta käskevästi.
"Ja mitä neiti Clément tekee täällä?" Professori pysähtyi kesken jylinänsä. Toisaalta, jos Evelyn Clément
menisi Poudlardineen, saattoi Linankin ehkä päästää. Tuo tarvitsi taikasauvan, se oli selvää.
Professori Williamsin katse jysähti taas oppilaiden suuntaan.

"Jos neiti Clément lupaa katsoa neiti Lehtisen perään, voin ehkä päästää molemmat Poudlardineen."
Liina ei uskaltanut sanoa mitään professorin minä-määrään-nyt-äänelle. Hän katsoi Evelynin suuntaan odottaen. Professori Williamskin odotti. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt vimmastuneen opettajan ja oppilaiden kohdalla.

//Olkoon mielikuvitusprofessori siis Williams :D//

[Evelyn Clément]

//Ah, mielikuvitus-professori ja miten suloinen ääni tällä onkaan, niin iloinen, rauhallinen ja kaikin puolin mukavalta kuulostava... hetkinen.//

"Kiitos, tai siis, tulen mielelläni," Liina sanoi ja näytti iloisemmalta. Hyvä, se olisi tarkoituskin. Ei ollut hyvä velloa suruissa ja murheissa, varsinkaan yksikseen. Tyttö tarvitsisi jotain muutakin tekemistä kuin suklaan mutustaminen ja järven rannalla haahuilu.

"Hien - ", aloitin, kun jostakin jylähti tutun kuuloinen ääni. "Neiti Lehtinen ei lähde mihinkään. Hän on alaikäinen." Liina näytti säikähtävän ääntä, mutta minä käännähdin sen suuntaan. Professori Williams Archibald, ikivanha opettaja, jonka kasvoille tuntui juurtuneen tuo suupielet alaspäin-ilme. Vaikka eihän minulla ollut mitään tuotakaan professoria vastaan, sillä olin toiminut hänenkin tunneillaan kunnollisesti ja mallikkaasti, mutta en silti olisi halunnut hänen tulevan paikalle muistuttamaan koulun säännöistä.

Minun olisi pitänyt muistaa se, toruin itseäni. Ei ollut hyväksi maineelleni unohtaa. Kouluin säännössä viisihän todetaan, ettei koulun alueelta saa poistua ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat. Minunkin oli täytynyt hakea siihen lupa tuvanjohtajaltani. Miksi ihmeessä olin mennyt unohtamaan jotain niin tärkeää?

"Päivää, professori", tervehdin Archibaldia. Käännähdin pahoittelevasti Liinaa kohti. Oli ikävää, että hänellä oli näin epäonninen tuuri. Jospa voisin puhua professorin kanssa ilman, että Liina kuulisi. Voisin mainita basiliskin kangistumisen ja sen, että tyttöhän tarvitsi mitä ilmeisemmin jotain mukavaa tekemistä.

"Menen ostamaan uuden taikasauvan, professori", tyttö vieressäni sanoi minusta hieman liian nokkavasti. Olisin kannattanut rauhallista puhumista, sillä sen avulla sai useammin paremmin viestinsä perille. Ja kuten olin olettanutkin, professori näytti hyvin vihaiselta ja ärtyneeltä ja aataminomena pomppi, kun professorin naama muuttui punaisen laikukkaaksi. Minulle tuli inhottavan syyllinen olo, vaikken ollutkaan tekemässä mitään väärää. Tai ehkäpä olin. Olin ehdottanut Liinalle Poudlardinen reissua. Ja ehkäpä tyttö sinne kovasti halusikin. Ehkäpä minun pitäisi olla hänen puolellaan.

"Neiti Lehtinen, heti sisälle!" professori älähtää. "Ja mitä neiti Clément tekee täällä?" William sanoo, kuin olisi vasta nyt huomannut, että minäkin olin olemassa. Jostain syystä jopa tajusin, että hän näytti yllättyvän paikalla olostani. Ehkäpä minä en sopinut hänen ajatuksissa tuhmiin ja sääntöjärikkoviin tilanteisiin. Hyvä.

Ja kun professori katsahtaa minua, niin tiedän, että palaset alkavat loksahdella paikalleen. Muistan, miten perso professori on makealle. Jotain etua Serpentardien juoruilijoistakin. "Pahoittelen rikkomusta professori, toivon, ettemme aiheuttaneet vaivaa. Olin juuri matkalla Poudlardineen ja näin neiti Lehtisen matkalla. Ajattelin tarjota hänelle seuraa, kun hän näytti kovin yksinäiseltä. Sehän olisi ikävää. Mutta ilmeisesti hän ei saa tulla Poudlardineen, joten minun kai täytyisi lähteä yksin, enkä oikein jaksakaan enää. Harmi, olisin niin tehnyt mieli käydä ostamassa pari pussillista Joka-maun-rakeita, siitä olisi kai riitänyt teillekin. Noh, toivottavasti saat hyvän sauvan postissa, Liina, jos et ehdi sitä muuten hakemaan. Ei sitä nyt viitsisi Englantiinkaan, Viistokujalle matkata yhden sauvan takia. Hyviä hetkiä sen suklaan kanssa, minä kai tästä sitten lähdenkin, jos sallitte, professori", paasasin ja olin tekevinäni lähtöä.

Professori näytti yhäkin vihaiselta. Yksi. Hymyilin pikaisesti Liinalle. Kaksi. Miksi edes näin tämän vaivan? Kolme. Professori tuijottaa minua tuimasti. Ihan kuin minä olisin tehnyt jotain. Katselen häntä viettomalla lapsen ilmeellä, kuin en yhtään aavistaisi noita ajatuksen poikasia tuon miehen päässä.

Ja potti tuli kotiin. "Jos neiti Clément lupaa katsoa neiti Lehtisen perään, voin ehkä päästää molemmat Poudlardineen", professori sanoi ja mikään hänen äänessään ei viitannut pieninpäänkään makeanhimoon, tai sääliin. Tätä piirrettä minä osasin arvostaa, tunteiden peittämistä. Vaikka siitä huolimatta sanat riittivät minulle. Tein kaikkeni näyttääkseni nöyrältä ja aavistuksen jännittyneeltä, kun molempien seurassaolijoiden katseet kohdistuivat minuun.

Huomasin jopa nauttivani tilanteesta ja hetken annoin sekunttien venyä, mutta sitten epäilin, että sekin tapahtui vain pääni sisällä ja avasin suuni. "Tottakai katson Lehtisen perään, professori. Emme tee mitään väärää", lupaan kiltisti ja professori katsoo minua tuimasti. "Paras olisikin", hän töksäyttää ärähtäen ja käännähtää sitten meidän luotamme.

"Hyvää päivän jatkoa, professori", toivotan hieman liian iloisesti ja saan vastaukseski vain jonkinlaisen örähdyksen. Professorin askeleet tallustavat hitaasti ja ihmettelen, miksi en huomannut, kun hän hetki sitten tuli paikalle. Kuulen kuinka hän jupisee jotain makeisista ja oppilaista, kunnes professorin selkä katoaa jonnekin kauas.

Huomaan pidättäneeni hengitystä ja huokaan yllättävän syvään. Kaikki hyvin. Joko professorilla oli parempi päivä, tai se toimi. Pitäisi kai muistaa lähettää makeisia tuollekin vanhalle höpsölle.

"Miksi professorit puhkuvat aina iloa noinkin selkeästi?" mutisen hieman sarkastiseen sävyyn, mutta jätän kysymyksen retoriseksi ja lisään : "No, suuntaamme siis Poudlardineen. Tähän suuntaan, arvon mademoiselle", sanon kädelläni osoittaen, vaikka epäilenkin tytön tietävän reitin. Kaikkihan sen tiesivät. Jopa minä, vaikken paikalla usein käynytkään.

Jostain syystä jopa tunnen itseni kummallisen aurinkoiseksi, vaikka äskeisen kohtaamisen olisi kaikin puolin pitänyt latistaa minua, eikä saada aikaan positiivisuutta. Ehkäpä tämä oli kuitenkin parempi, kuin alakulo. Minun pitäisi olla kiitollinen.

"Onko joku paikka mihin olisit innostunut menemään, siis tuon sauvasepän lisäksi?" kysäisen ja lähden talsimaan kohti velhokylää. Tällä kertaa aion ottaa oppia Hillistä. Rose saa minuunkin yleensä iloa iloisuudella ja toivon, että oma aurinkoni sädehtisi nyt Liinalle. En olekaan pitkään aikaan iloinnut iloitsemisen vuoksi, ajattelen ja hymyilen aavistuksen. Tämä päivä saisi luvan paistaa, sillä minulla oli tarmoa riittämiin.

[Liina Lehtinen]

//Joo, kiltti, rauhallinen professori.. Ömm, siis mitä?//
//Heh, harmi, että Archibald on vain vieraileva tähti, minä kun pidin tuon kuvailusta..
toisaalta, ehkäpä yhden professorin kiukunpuuskat riittää yhdelle taikakoululle? :D//

Liina tajusi, että hänen oma vastauksensa oli ainnut olla hieman liian napakka, koskapa professori Williams
näytti kerrassaan raivostuvan hänen sanoistaan. Sitten kaikki kävi hyvin nopeasti.

"Pahoittelen rikkomusta professori, toivon, ettemme aiheuttaneet vaivaa. Olin juuri matkalla Poudlardineen ja näin neiti Lehtisen matkalla. Ajattelin tarjota hänelle seuraa, kun hän näytti kovin yksinäiseltä. Sehän olisi ikävää. Mutta ilmeisesti hän ei saa tulla Poudlardineen, joten minun kai täytyisi lähteä yksin, enkä oikein jaksakaan enää. Harmi, olisin niin tehnyt mieli käydä ostamassa pari pussillista Joka-maun-rakeita, siitä olisi kai riitänyt teillekin. Noh, toivottavasti saat hyvän sauvan postissa, Liina, jos et ehdi sitä muuten hakemaan. Ei sitä nyt viitsisi Englantiinkaan, Viistokujalle matkata yhden sauvan takia. Hyviä hetkiä sen suklaan kanssa, minä kai tästä sitten lähdenkin, jos sallitte, professori", Evelyn paasasi
professori Williamsille kohteliaan tervehdyksen jälkeen. Lnan vastaus tuntui vihastuttaneen professorin kertakaikkiaan, tuo oli tulipunainen naamaltaan, ja Liina odotti hirmuista melskettä tuon Williamsin taholta.
Merlin sentään, mikse hän ollut niellyt ärtymystään? Pitikö hänen tiuskaista ensimmäisenä?
Phahh, Pouffsoufflen tupa saisi tosissaan olla ylpeä hänestä. Tilanne näytti ratkeavan, Williams tuijotti tuimasti. Ilmeettömällä äänellä mies lopulta töksäytti päästävänsä heidät Poudlardineen, jos Evelyn lupaa
vahtia Liinaa. Liinan suussa oli jo jokin toteamus, muttahän nielaisi toteamuksen. Nyt ei saanut kapinoida.
Kiltti pouffsouffle ei kapinoinut, tai professori Williams peruisi koko jutun ja aloittaisi tutun torumisen ja ärinän.
Nyt. Professori pyörähti kannoillaan itsekseen jupisten, mörähtäen jotain Evelynin hyvästeille.
Yhä jupisten mies paineli tiehensä, ja Liina kuuli Williamsin murahtavan mennessään
"...Neiti Lehtiseltä kaksikymmentä pistettä pois... Mokoma tyttö...
Jaaha. Siinä sitä oltiin. Pouffsoufflen tupa ei saisi kunniaa tänään. Mutta lupa mennä Poudlardineen oli
saatu. Muulla ei ollut enää väliä.



"Miksi professorit puhkuvat aina iloa noinkin selkeästi?" Evelyn mutisi Liinan vieressä sarkastisen kuuloisesti. Tuo ei kaivannut vastauksia kysymyksiinsä, jotka selvästi oli tarkoitettu retorisiksi.
Liina tuhahti hiljaa. Mistä Williams oli ilmaantunut paikalle? Noh, hyvä että tuo ei ollut tänään ollut
pahalla päällä, Liina mietiskeli, eikä voinut olla hymyilemättä itsekseen. Puh. Tämän päivän hän muistaisi.
Yhtä hyvin kuin b... Ei ja ei. Sitä oliota ei saanut ajatella. Ei ikinä enää, Liinan korvassa kaikuna kuulunut
ääni pihisi, ja pouffsouffletyttö onnistui jopa hymyilemään pienesti.

"No, suuntaamme siis Poudlardineen. Tähän suuntaan, arvon mademoiselle",, Evelyn sanoi kädellä oasoittaen, ja Liina onnistu olemaan vakava, vaikka nyt jo hymyilytti ihan oikeasti. Tokihan hän tiesi
reitin, hän oli kuunnellut vanhempien oppilaiden puheita ruokasalissa, ja oli painanut reitin vaivihkaa
mieleensä.

"Sinnehän me," Liina totetsi, ja rypisti sitten kulmiaan. Olisiko Poudlardinessa vielä se kauppa, jossa
hän kerran muka etsi kurssikirjoja? Sophia-serkku, joka oli käynyt Englannissa, oli kertonut, että myös
Ranskassa myytiin joitain taikaherkkuja. Liina muisti myös pikku kkhvilan, josta Sophia-serkku oli kertonut.
Se sijaitsi Poudlardinessa, joten tuossahan saattoi käydä juomassa kurpitsamehua, sillä päivä oli todella lämmin. Liina tutki taskujaan. Hyvä. Rahat riittivät kurpitsamehuun ja taikasauvaan.

"Poudlardinessa eräs kuppila, josta saa mainiota kurpitsamehua," Liina totesi tavallisella äänellä, ja katsahti
serpentardtyttöön päin.

//Huh, tästä tuli vähän romaaniviesti nyt :D)

[Evelyn Clément]

// Yhden? Minä kun luulin, että kaikki professorit ovat kiukkuisia? Ei vaan, yritetäänpäs olla hieman maireampia. Siis hieman. Mutta harmi kun arvon professori häipyi. Tosin pahoittelen myös omien ylipitkien viestieni tunkemista tuonne väliin... //

"Sinnehän me," neiti Lehtinen totesi totisesti. Ehkäpä professorin vierailu oli järkyttänyt tyttöä. Se ei sinällään ollut mitenkään erikoista, sillä Archibald nyt sai liki kaikki ärtymään, tai vähintäänkin tympääntymän.

"Poudlardinessa eräs kuppila, josta saa mainiota kurpitsamehua," tyttö totesi arvatenkin vastatakseen kysymykseeni siitä, minne hän haluaisi mennä. Poudlardinessa oli muutamakin kuppila, vaikkei paikka suuri ollutkaan, ajattelin, mutten ollut varma, mitä tuo toinen niistä tarkoitti. En kuitenkaan viitsinyt mainita siitä vaan totesin, että käväisimme siis sielläkin.

Järvi muuttui joeksi, kun olimme kävelleet tovin. Sen pinta välkehti auringossa ja vaikken yleensä pitänytkään koko taivaalla möllöttävästä mötikästä, niin tänään sen valo oli tervetullut ja annoin sen loistaa kasvoilleni. Toivoin vain, ettei se aiheuttaisi punaisuutta, mutta epäilin ettei siitä ollut vaaraa, sillä paloin melko harvoin. En tosin muuttuisi mitenkään ruskeaksikaan. Toisin kuin Bianca.

Nyrpistin hieman nenääni ajatukselle ihanasta täydellisestä sisarestani, mutta sitten tajusin, etten ollut yksin ja tavoittelin taas hymyä kasvoilleni. Poskiani jopa sattui jo tuo hymyily, vaikka teinkin sitä nykyään melko usein muodon vuoksi.

" Joko sinulla on kokeet ohitse? " totesin arkiseen sävyyn nuoremmalta, mutta katselin silti eteenpäin. Lähdin kulkemaan hieman viistosti ylöspäin, kauemmas joesta, kohti tietä, joka kulki kylään. Vaikka veihän jokikin sinne, mutta se koukkasi aavistuksen ja olin muutenkin jo tehnyt tarpeeksi pidempää lenkkiä.

"Meillä ainakin on. Viimeinen oli viime viikon maanantaina. Oli helpottavaa päästä niistä eroon ja ihan hyvinhän ne menivät, vaikka - ", keskeytin puheeni, sillä tajusin kysymykseni typeryyden. Lehtinenhän oli ollut kangistettuna vasta muutama päivä sitten, eikai tytöllä ollut pienintä aavistustakaan jostain kokeista. Luultavasti hänet oli vapautettu niistä, tai sitten ne kaikki olivat odottamassa oikea hetkeään ja tyttö kärsi niistäkin. Eikä hänellä edes ollut sauvaa.

Toivoin, etten olisi kysynyt. "Anteeksi. Ei ollut tarkoitus - tai siis - unohdin", mutisen. Ehkä olisi parempi olla sanomatta itään, etten möläytä taas jotain typerää. Juuri kun tyttö oli tointumassa siitäkin professorin vierailusta, niin nyt sitten vielä tämäkin. Minä menen pölisemään jostain kokeista.

Ajattele mitä sanot, ääni kaikuu päässäni. Ettet sano, mitä ajattelet. Miksi ihmeessä en vain voinut noudattaa sitä? Mikä ohjeista teki aina niin vaikeita? Minun pitäisi keskittyä enemmän. Keskittyä nykyhetkeen ja unohtaa kaiken analysointi. Minun ei tarvitsisi pohtia kaikkea, vaan sitä mitä tapahtui nyt, eikä äsken.

En tosin pystyisi siihen. Vilkaisin Liinaa. Miten ihmeessä saisin hänet vielä kestämään itseäni koko tämän ajan? Toivoin, että hän keskittyisi johonkin muuhun, kuin kysymyksiini. Johonkin muuhun, kuin ajatuksiin, joita ne herättivät. Johonkin muuhun, kuin basiliskiin.

[Liina Lehtinen]

//Okei, kaikki professorit ovat kiukkuisia. :D Itse asiassa olen niin inspiroitunut arvon mielikuvitusprofessorin kuvailusta, että Archibald voi tehdä jatkossakin vierailuja Chateauhun.//
//Noh, ainakin tässä pelissä tapahtuu//

Evelyn vilkaisi Liinaa. Tuo oli kysynyt jotain kokeista. Pouffsouffle muisti kuulleensa tuvanjohtajaltaan
että hänet oli vapautettu kokeista tuon basiliskiepisodin takia.
"Mitäpä tuosta", Liina totesi pieni hymy kasvoillaan arvaten toisen mietteet. Nyt ei saanut mieiitä mokomaa
basiliskia, joka kuului koulun historiaan. Oli paras unohtaa.

Unohtaa. Se toi mieleen kodin, äiti oli ollut kauhuissaan, ja pikkusisko Annika oli itkenyt lohduttomasti
kuultuaan Liinan onnettomuudesta. Isä oli vannonut hakevansa Liinan siltä istumalta kotiin, jos tyttö joutuisi vielä vaaraan koulussa. Ei. Liina halusi olla Chateaussa.
Ehkä Archibald oli ollut se viimeinen henkilö, jonka olisi tarvinnut osua paikalle, eihän hän normaalisti
ollut mikään jänishousu. Oli paras lopettaa ajattelu.


Taikasauvakauppa tuli lähemmäs hänen kulkiessaan pitkin rauhallista hiekkatietä.
"Tuolla se kauppa on", Liina sanoi iloisesti sysäten päättävästi kurjat ajatukset pois mielestään.

[Evelyn Clément]

// Pahoittelen nyt tätä jaarittelua ja juonen huonoa eteenpäin viemistä. Äh, ärsyttää itseäkin, jos vain jaksaisi kirjoittaa uudestaan, mutta laiskuus. Pahoittelen. //

"Mitäpä tuosta", Liina sanoi ja hymyili hieman.

Tyttö ei näyttänyt välittävän puheistani, tai ainakin tuo kätki sen hyvin. Tai sitten tuo ei antanutkaan sen tulla valtaan. Se ei tosin ollut hyvä, ja minä jos kuka tiesin sen, sillä tukahdutetut tunteet jäävät usein jonnekin ja patoutuvat ja joskus tulee sekin aika, kun ne purkautuvat, eikä se jää siihen vähään, mihin olisi voinut jäädä.

Hiekkatie jatkui mutkittelevana ja pian alkoikin näkyä jo kylän laitamilla olevia taloja. Ne kohosivat mukavasti taivasta vasten, sinne tänne sojottavina hökkeleinä ja joinain hienommin rakennelmin, jotka eivät luultavasti olisi pysyneet pystyssä ilman taikuutta. Se oli osittain minullekin vierasta, vaikka olinkin velhoperheestä, sillä asuin hyvin kaukana muista velhoperheistä, tai ainakin kokonaisista kylistä.

En viitsinyt avata suutani, joten matka taittui melkoisessa hiljaisuudessa. En tiedä miten tuo tyttö sen koki, mutta minua hiljaisuus ei oikeastaan häirinnyt. Se antoi aikaa ajatella. Miettiä.

Pitäisi ostaa mustetta lisää ja sauvasepältä voisi löytyä toinen sauvan kiillotusliina, ihan varmuudeksi. Sitten itse asiassa voisin viedä pöllökeskukseen kirjeeni isälle, kun kerran olin täällä. Kylässä saattoi olla jopa nopeampia pöllöjä. Tai sitten ei. Mutta en tosin ollut varma halusiko isä minulta kirjeitä. Se jupakkakin professori Molinan kanssa. Vanhempani eivät olleet suhtautuneet siihen kovin hyvin. Ensin äiti oli valittanut minulle ja isä oli ollut hyvin pettynyt. Eivätkä he halunneet olla minun kanssani paljoakaan tekemisissä. Isä oli jo melkein tulossa hakemaan minut pois täältä, kun taas äiti oli sitä mieltä, että minua ei missään nimessä pitänyt laskea hänen silmiinsä. Ja Bianca taas ei voinut olla pitämättä suutaan kiinni ja kirjoitti sitten kerrankin minulle kirjeen, jossa valitti kamalasti miten huono ihminen olen. Ihan räyhääjää hän ei kuitenkaan kehdannut laittaa, sekin onni sentään. Se tosin nyt on normaalia, sillä perheessäni ei kerrota asioita eteenpäin. Perheen asiat ovat yksityisiä. Piste.

Olisi voinut tosin luulla, että 'ei olla tekemisissä' olisi vastannut 'olen kuin ilmaa'-aatetta, mutta minuun kiinnitettiin itse asiassa enemmän huomiota. Pitäisi kai rikkoa useammin sääntöjä, niin saisi huomiota helpommin? Kun yleensä olen hoitanut asiat normaalisti ja sanomatta, ei kukaan sanonut mitään, mutta negatiiviset asiat kyllä sanotaan. Siinä taitaa olla maailman palkka. Haukkuja, moitteita ja väitteitä.

Ja entä, kun Molina peruutti jälki-istunnot? Minusta se oli ehdottomasti epänormaalia professorilta, enkä edes ole varma olinko uskoako koko juttua vai en, kun sain siitäkin viestin. Luulen, että syy on että Molina joutui sairaalaan, eikä ehtinyt pitämään jälki-istuntoja ja peruutti ne siksi. Vanhempani tosin ovat erimieltä. Voisin jopa kuvitella, että ainakin äiti, ehkäpä jopa isä, olisi lähettänyt räyhääjän koko professorille ja valittanut karmaisevasti kaikesta. Äiti oli jopa laittanut minulle pöllön, että minun olisi suositeltavaa lopettaa ennustuksen opiskelu. Ja kattia kanssa! Hetki sitten oltiin sitä mieltä, että olen kamala nulikka ja nyt sitä mieltä, että kyllä siinä profesorissa jotain vikaa on, mutta meidän oma pikku kulta-mussukkamme on itse enkeli. Että uskoako sitä, vai tätä? Minulle ei sentään räyhääjää lähetetty, mutta perheemme asioista ei yleensä muille kuulutetakaan, muiden asiat taas eivät taida merkitä vanhemmilleni niin paljon. Itse asiassa en tosin tiedä toivoisinko, että vanhempani olisivat lähettäneet koko räyhääjän. Ehkäpä se olisi kiusallista. Tai se itse asiassa oli kiusallista. Niin. Toivoin, etteivät he olleet lähettäneet räyhääjää, tai viestiä ollenkaan. Molinassahan ei ollut mitään vikaa. Tai olihan hän äksy ja totinen ja luultavasti suhtauitui minuun nuivasti, mutta silti. Virhe oli minun. Minä tein väärin. Minä rikoin sääntöjä. Minä en pitänyt suutani kiinni. Se oli minun syyni. Oli silloin, oli hetki sitten ja on yhäkin. Yritin selittää sitä äidille, mutta hän ei tainnut haluta kuunnella ja isä sanoi olevansa yhäkin pettynyt minuun.

Joten ehkäpä en pistäisi koko kirjettä. Ehkäpä se on parempi. Hakisin vain sen musteen ja sen liinan. Liina. Katsahdin tyttöä. Miten olinkaan jo unohtanut koko tytön? Tässäkö minun vahtimiseni nyt oikein oli? Mietin jotain Molinaa! Eihän hän edes ollut paikalla. Miten ihmeessä olin häntäkin alkanut miettimään. Pitäisi keskittyä nykyisyyteen. Tähän hetkeen eikä miettiä jotain ikäviä asioita. Ikävät asiat sitä paitsi herättivät tunteita, jolloin niitä oli vaikeampi peittää. Pitäisi säilyttää paremmin etäisyys, kylmyy kasvoilla ja unohtaa mietteet. Ne eivät olleet silloin hyväksi.

Katselin ympärilleni ja huomasin, että olimme tosiaan jo aika lähellä ostoskatua. "Tuolla se kauppa on", Liina huudahti. Katsahdin ympärilleni ja huomasinkin tuon sojossa olevan sauva-kyltin roikkumassa oven yläpuolella. Hymyilin.

”Siinäpä siinä”, tokaisin. Pian olinkin jo tuon putiikin edessä ja pysähdyin. ”Ja sitten sisälle”, totesin taas itsestäänselvyyden.

Hieman tunkkainen ilma ja kenties jopa savun kätky toivotti minut tervetulleeksi. Muistot tulvivat heti kättelyssä esiin. Miten olin itse astunut ensimmäisen kerran sauvakauppaan, kun Biancalle oli hankittu sauva ja miten olin sitten muutaman vuoden päästä saanut oman, ikioman sauvan. Muistan miten silloin oli tuntunut kamalan isolta, vanhalta. Eikä siitä ollut kuin kolme vuotta. Jotka tuntuvat ikuisuudelta, miten moni asia olikaan muuttunut?