Kirjallisuutta ja keskustelua järven rannalla

[Benjamin Blanchard]

//Anteeksi vaihto minä -kertojaan. Tämä vain tuntuu niin mukavalta tavalta kirjoittaa. :'3//

Vaikka Cerinna vaikuttikin ärtyisältä, kysyin hänen päivästään ja siitä kuinka se oli kulunut. Nainen tuntui ärtyvän entisestään ja se huvitti minua hieman. En edes tiennyt miksi hän oli yht'äkkiä muuttunut epäilevästä ärtyneeksi. Olinko sanonut jotain väärää kenties? Vai eikö hän uskonut että tutkisin hänen teoriaansa tarkemmin kunhan vain pääsisin huoneeseeni kirjojen ympäröimäksi? Typerä nainen. Totta kai ottaisin hänen teoriastaan selvää, olin itsekin arvellut samaa kun olin lehden artikkelin tänä aamuna lukenut.

"Jaa. En ole oikeastaan tehnyt mitään sen erikoisempaa, kunhan nyt aloitin hieman syyslukukauden oppituntejen suunnittelua.", kollegani kertoi ja käänsi katseensa minuun. "Kiva", vastasin ja hymyilin hieman. Olin myös suunnitellut joitakin oppitunteja ensi lukukaudelle. En tosin tänään, mutta kesäloman aikana kuitenkin. "Entäs itselläsi? Mitä olet tehnyt tuon päiväkirjan lueskelun lisäksi?", nainen kysyi sarkastiseen sävyyn ja naurahdin teennäisesti. Katsoin toista hieman kylmästi mutta tietäväisesti.

"Luin päivän profeetan ja psylologiaa -tarkemmin ottaen persoonallisuuspsykologiaa, keitin teetä, kävin kirjastossa lainaamassa muutaman kirjan ja tulin pihalle puoli viiden aikoihin", selitin ja hymyilin hieman. Hymyni ei tosin ollut yhtä ystävällinen kuin yleensä, eikä yhtä tarpeellinen kuin Cerinnan sarkasmi hänen puhuessaan hetki sitten. "Noh, sitten olenkin 'lueskellut tätä päiväkirjaa' ja yrittänyt etsiä viittauksia siihen että kuuluiko kirja mahdollisesti Kate Lésacille, mutta se onkin varsin ärsyttävää hommaa kun sivuja on aikas lailla ja käsiala vaikeasti tulkittavissa joillakin sivuilla", kerroin puhuen nopeasti mutta selkeästi. Käänsin katseeni välinpitämättömästi järveen. "Luinhan minä toistakin kirjaa, mutta se homma vähän jäi kun saavuit paikalle", kerroin naurahtaen pienesti. "Ei sillä että seurasi haittaisi, päin vastoin!" lisäsin vielä lämpimämpään äänensävyyn kuin hetki sitten, jotta toinen ei saisi sitä kuvaa etteikö olisi tervetullut. Pidin Cerinnan seurasta -tai no tarkemmin ottaen hänestä. Sillä hän oli mukava ja fiksu. Välillä hieman ärsyttävä, mutta kukapa nyt ei olisi? "Eli päiväni on mennyt hyvin", sanoin ja lopetin puhumiseni siihen. Olinhan höpöttänyt jo ihan tarpeeksi. Hahhah. Cerinnaa tuskin edes kiinnosti kuunnella selostusta siitä mitä olin päiväni aikana tehnyt. Ketäpä nyt kiinnostaisi?

[Cerinna Crèin]

"Luin päivän profeetan ja psylologiaa -tarkemmin ottaen persoonallisuuspsykologiaa, keitin teetä, kävin kirjastossa lainaamassa muutaman kirjan ja tulin pihalle puoli viiden aikoihin", Blanchard kertoi omasta päivästään. Miten hän voi kiinnostua mistään sellaisesta kuin persoonallisuuspsykologiasta? Eikös se ollut kamalan pitkäveteistä ja tylsää, puuduttavaa? Jos olisin joutunut psykologian luennolle ja olisin nukkunut liian vähän, olisin varmasti nukahtanut viidessä minuutissa, vaikka olinkin kouluaikoinani ollut tavanomainen serdaigle - hikari, mallioppilas ja eturivin älykkö.

Nyökkäsin lyhyesti Blanchardin selostukselle ja olin aikeissa avata suuni, kun hän puhkesikin jo puhumaan. Suljin suuni ja kuuntelin, mitä mies aikoi vielä sanoa. "Noh, sitten olenkin 'lueskellut tätä päiväkirjaa' ja yrittänyt etsiä viittauksia siihen että kuuluiko kirja mahdollisesti Kate Lésacille, mutta se onkin varsin ärsyttävää hommaa kun sivuja on aikas lailla ja käsiala vaikeasti tulkittavissa joillakin sivuilla. Luinhan minä toistakin kirjaa, mutta se homma vähän jäi kun saavuit paikalle. Ei sillä että seurasi haittaisi, päin vastoin!", Benjamin höpötti ja kuuntelin teeskennellen kiinnostunutta. En oikeastaan kauheasti piitannut, mitä Benjamin oli päivänsä aikana tehnyt, mutta kuuntelin, koska se oli kohteliasta. Viimeisen lauseen kohdalla hymyilin ystävällisesti. Ei sillä että seurasi haittaisi, päin vastoin, mies oli sanonut. Päin vastoin. Hänestä seurani oli siis miellyttävää. Kiva tietää.

"Eli päiväni on mennyt hyvin", professori lisäsi vielä ja nyökkäsin hymyillen hieman. En keksinyt mitään kommentoitavaa, koska en ollut juuri kuunnellut. Nyt pitäisi keksiä jokin keskustelunaihe. Muuten välillemme lankeaisi erittäin kiusallinen hiljaisuus, enkä pitänyt siitä lainkaan. "Minä olen lukenut myös, tätä kirjaa nimittäin.", sanoin ja vilautin Armando Dippetin elämänkertaa.

[Benjamin Blanchard]

Cerinnaa ei kiinnostanut p*skaakaan mitä höpötin. Valitettavasti huomasin sen vasta, kun olin puheeni lopettanut. Piinaava hiljaisuus seurasi sanojani. En kehdannut vilkaista Cerinnaa. En viitsinyt myöskään sanoa mitään. Saatoin vain hengittää hiljaa ja olla. Saatoin jäädä painostavan hiljaisuuden heiteteltäväksi. Saatoin tuntea pienen itseinhon piston sydämessäni ja nolostuneisuuden aikaansaaman huonon olon vatsan pohjassani. Ei minua oksettanut, mutta olo oli yksinkertaisesti huono.

Miksi olin mennyt höpöttämään sillä lailla? Ja vieläpä Cerinnalle! Olin pitkästyttävä. Ja yksinkertainen. Olin lukenut psykologiaa monessa eri muodossa ja silti olin mennyt puhumaan päivästäni? Ketään ei kiinnostanut kuunnella toisen päivän menoista (sen olin oppinut psykologiaa lukiessani)! Toisin kuin minua. Kuuntelin mielelläni selostusta esimerkiksi villasukkien neulomisesta. Heh. Itseasiassa juuri niin oli tapahtunutkin. Viime talvena, opettajien huoneessa. Joku kollegoistani oli sepittänyt jotain neulomisesta, eri villoista ja niiden laadusta sekä palelevista jaloistaan ja minä olin tietenkin kuunnellut vieressä nyökkäillen ja hymyillen. Olin niin pehmo. Jopa nimeni oli kamalan pehmo. Minut oltiin tuomittu pehmoksi.. Miksi olin edes syntynyt?

Kuinka paljon syyllisyyttä ihminen saattoikaan tuntea, kerrottuaan vain päivästään?

Pian neiti Crèin puhuikin ja olin siitä kiitollinen. Sainpa jotain muuta ajateltavaa kuin omat huonot puoleni ja sen kuinka typerä saatoin olla. Ja muutenkin, hiljaisuus ei ollut tälläisessä tilanteessa miellyttävä tekijä. "Minä olen lukenut myös, tätä kirjaa nimittäin.", hän kertoi ja käännyin katsomaan. Armando Dippetin elämänkerta? Miksi ihmeessä Cerinna moista luki? Kirja kertoi joitakin pätkiä Armandon muusta elämästä Tylypahkan ulkopuolella, mutta koko kirja perustui pääasiassa herra Dippetin mollaamiseen ja epäammatillisuudesta tilittämiseen. Hymähdin ja hymyilin lämpimästi.

"Kuvittele. Jos sinun kuoltuasi joku kirjoittaisi elämästäsi kirjan", kerroin hiljaa. "Kirjailija kysyisi sinut tavanneilta ja tunteneilta henkilöiltä kaikkea sinuun liittyvää. Oppilailta, kollegoilta, puolisolta, sukulaisilta -kaikilta... Hän pyytäisi pieniä tai suurempia tarinoita ja pieniä tietoja. Kysyisi vaikka mitä, vain viihdyttäkseensä kansaa ja rikastuakseen", kerroin ja vilkaisin Cerinnan silmiä. Ehkä hänestä kirjoitettaisiinkin kirja joskus myöhemmin? Kaikki riippuisi vain siitä kuinka tapahtumarikkaan elämän tuo eläisi ja mitä kaikkea merkittävää hän tulisi tekemään. "Sitten hän kokoaisi sen kaiken yhteen omalla tavallaan. Liioitellen ja vähätellen aina halutessaan. Kertoisiko kirja todella koko elämänkertasi? Hyvät ja huonot puolet?" kysyin terävästi ja katsoin nuorempaa kollegaani kysyvästi. En puhunut syyllistäen tai sarkastisesti. Puhuin lämpimästi ja älykkäästi.

Se oli erikoinen yhdistelmä. Sillä älykkyys yhdistettiin yleensä vakavuuteen, eikä varsinaisiin tunteisiin kuten aggressioon tai lempeyteen. Älykkyys oli outo asia muutenkin. Sillä, sillä oli veronsa. Mitä enemmän ihminen osaa ja tietää, sitä vähemmän hän on. Aivan kuin kaikki se älykkyys ja fiksuus veisi tilaa tunteilta, ihmissuhteilta ja sosiaalisilta taidoilta. Aivan kuin ihminen lakkaisi vähitellen olemasta ja niin sanotusti muuttuisi eläväksi koneeksi.

Hymyilin. Kunpa Cerinna vain näkisi mieleeni ja ymmärtäisi tavan jolla maailman näin. Kunpa hän tajuaisi etten ollut niin yksinkertainen kuin annoin ymmärtää. Kunpa hän huomaisi kuinka paljon ajattelin niin asiaa kuin asiaa. Kunpa sitä, kunpa tätä. Hahhah, naurahdin mieleni sisällä. Typerä ajatus. Se ei olisi oikein, se olisi typerää. Mutta niin ei koskaan tulisi tapahtumaan. En päästäisi ketään tutkimaan mieltäni. Olihan siellä asioita joita kenenkään muun kuin minun ei tarvitsisi tietää. Niinpä niin. Ei olisi hyvä juttu että joku saisi tietää vaikkapa siitä että olin animaagin muodossani mennyt puremaan jatko-opiskelijaa jalkaan. Sitä ajatellesani saatoin maistaa veren rautaisen maun suussani. Maku oli kuitenkin pelkkä mielen aikaansaama hämärä oikku. Mitään makua ei oikeasti ollut. Muistin myös Gryanin kivunhuudon ja sen kuinka hän oli kaatunut maahan. Muistin kuinka olin satuttanut jotakuta.

Lämpimästä ilmasta huolimatta tunsin kuinka kylmä tunne valtasi kehoni. Käänsin katseeni ja kasvoni järveen. Ei pitäisi ajatella sitä päivää. Ei kannattaisi miettiä sitä kuinka olin joutunut kidutetuksi. Ihoni meni vähitellen kananlihalle. Minua kylmäsi. Olisin halunnut sisälle. Pois tästä tilanteesta. Tutkimaan teoriaa siitä että oliko Azkabanista paennut Kate todella tämä Katherine Barker, jonka nimi komeili päiväkirjan kannessa kultaisin kirjaimin. Mutta toisaalta tämä hetki oli ihan okei. Turvallinen mutta epämukava. Siinäpä oli erikoinen yhdistelmä jälleen. Tuntui siltä kuin koko elämäni olisi erikoisia yhdistelmiä täynnä. Hmh. Ehkäpä se oli ainoa asia joka teki minusta edes hieman erityisen.

Katsoessani järveä ja siihen peilautuvaa värikästä taivasta tunsin jälleen syyllisyyttä. Olin taas mennyt höpöttämään turhia asioita. Miksi en tajunnut että Cerinnaa ei kiinnostanut? Miksi en sisäistänyt sitä että meillä oli ikäeroa ainakin kuusi vuotta ja täten mielenkiinnon aiheet poikkesivat rajusti toisistaan. Ketä hieman yli (tai jopa alle) kaksikymmentäviisi vuotiasta kiinnostaisi elämänkertaa käsittelevä pohdiskelu? Ei Cerinnaa ainakaan. Ehkä. Varmaan? Olin epävarma.

Näitä asioita miettiessäni ja läpi käydessäni tunsin ahdistuvani. Tein koko ajan virheitä. Olin typerä! Nyt tämä loppuisi, päätin ja noukin kirjat nurmikolta käsiini. Seuraavaksi nousin nopeasti ja varsin ketterästi ylös. Katsoin Cerinnaa ja olisin voinut pyörtyä itseinhoon ja ahdistukseen. Mitä olinkaan tekemässä? "Olet ihana. Kun vaivaudut kuuntelemaan tylsiä juttujani. Pidän sinusta", kerroin nopeasti ja katsoin kollegaani hetken. Sitten käännyinkin kohti koulua. En juossut, sillä minusta tuntui että jalkani pettäisivät. Niin jännittynyt olin. Harpoin silti nopeasti ja päättäväisesti eteenpäin.

Aloin pohtimaan sanojani jotka olin neiti Crèinille sanonut. Ne muistuttivat tarkoituksella niitä samoja sanoja mitkä hän oli minulle joskus keväällä sanonut. Hehheh, olinpas nyt strateginen ja fiksu. Tai sitten todella typerä mihin minulla tuntui olevan taipumusta tänään. Eikä unohdettu sitä kuinka nolo olin. Aijaijai, teki pahaa. Nyt Cerinna pitäisi -ja varmasti pitikin- minua typeränä hömelönä joka vain häippäsi paikalta ilman suurempaa syytä. Mutta minulla oli syyni. Ja ihan hyvät sellaiset. En halunnut mennä lukkoon professori Crèinin edessä (ahdistuminen aiheutti lukkoon menemisen, ainakin minulla). Ja kun menin lukkoon takeltelin sanoissani ja epäröin. Olin tönkkö. Enkä halunnut olla tönkkö sopertaja Cerinnan edessä ja silmissä. Joten en voinut muuta kuin lähteä, paeta.

//me voidaan lopettaa tähän, tai sitten jatkaa. En tiedä, riippuu vähän siitä miten jatkat (jne.). ::D//

[Cerinna Crèin]

Tajusin, että olin jälleen ollut aivan käsittämättömän idioottimaisen typerä. Harmi vain, etten voinut enöä korjata virhettäni, aiheuttamatta erittäin noloa tilannetta. Ehkä minunkin olisi pitänyt lukea psykologiaa, jotta ymmärtäisin enemmän ihmismieltä? Ehkä Benjamin todella oli minau älykkäämpi? Sen uskoin. Hän oli kuunnellut, mitä sanoin. Hän oli vaikuttanut aidosti kiinnostuneelta. Ellei sitten teeskennellyt? Mutta en usko, että hän teeskenteli. Ja mitä minä tein? En kuunnellut, mitä hänellä oli kerrottavanaan!

Olin pitkän aikaa luullut osaavani käyttäytyä. Olin tainnut olla väärässä. En todellakaan ollut millään lailla kohtelias tai älykäs, en osannut kommunikoida ihmisten kanssa. Minulla oli erittäin huonot sosiaaliset taidot. Käyttäyyin kuin viisivuotias lapsi. En katsonut silmiin, kun kättelin ihmistä; en kuunnellut mitä toisella oli sanottavana; en... en kestänyt tietynlaisia tilanteita ja pakenin niitä ja juoksin niitä karkuun. Olin heikko. Heikko.

Vaivuin typeryyteni syvyyksin ja hätkähdin, kun Benjamin puhui. Yllätyksekseni hän puhui lempeällä äänellä. Ei ollenkaan vihaisen kuuloisena. Rentouduin hieman. Mies oli antanut anteeksi typeryyteni ja antoi minulle uuden tilaisuuden osoittaa osaavani käyttäytyä kuin ikäiselleni sopi. Benjamin puhui Dippetin elämänkerrasta. Hän puhui älykkäästi; kaikki mitä hän sanoi, kuulosti loogiselta ja järkeenkäyvältä. Hän todella oli minua fiksumpi, en voinut enää kiistää sitä. Ja olihan hän kuusi vuotta vanhempikin.

Syvennyin pohtimaan professori Blanchardin viisaita sanoja, enkä huomannut, kun hän keräsi kirjansa. Olinpa jälleen kerran ollut hieman ajattelematon. Olin jo muodostanut mielipiteen Dippetistä tämän kirjan perusteella, mutta nyt ymmärsin, että se todella saattoi olla väärä ja mielipiteeni ja tulkintani hänestä saattaisi olla täysin toisenlainen, jos kirja olisi kerrottu totuudenmukaisesti, korostamatta ja vähättelemättä. Jos minusta joskus (vaikka eihän minun kalaisestani typeryksestä mitään elämänkertaa koskaan tulla kirjoittamaan) kirjoitettaisiin elämänkerta, haluaisin kyllä, että se olisi kaikki totta. En haluaisi, että minusta levitettäisiin perättömiä väitteitä ja pohjattomia valheita.

Hätkähdin takaisin järven rantaan vasta, kun Benjamin nousi seisomaan. Oliko hän jo lähdössä? Vai... Olinko-? Sen ajatuksen en voinut antaa muodostua loppuun asti. "Olet ihana. Kun vaivaudut kuuntelemaan tylsiä juttujani. Pidän sinusta.", Benjamin sanoi ja kääntyi pois. En katsonut, minne hän lähti. Ne sanat pysäyttivät ajatuksenjuoksuni. Olin kesäkuussa sanonut ne samat sanat hänelle. Hän ei ollut lähtenyt perääni, kun olin lähtenyt luokastani, vaikka olisi voinut. Nyt minä voisin tehdä toisin. Voisin korjata hänen lauseensa virheen.

Nyt mitattaisiin, uskaltaisinko todella nousta tästä ja ottaa häent kiinni. Kertoa todelliset ajatukseni ja todellisen, totuudenmukaisen mielipiteeni hänestä? Olinkohan minä rohkea? Sitä en ollut pohtinut. Oli ollut helppoa sanoa ne sanat ja häipyä. Ei tarvinnut nähdä toisen reaktiota ja ilmettä; jos se olisikin päinvastainen, kuin mitä oli toivonut? Mutta minä pelkäsin hänen reaktiotaan. Nyt olisi aika kohdata pelkoni. Vai olisiko? Olisinko todella rohkea?

Nousin ylös, ennen kuin ehdin perua päätökseni. Kävelin ripein askelin professori Blanchardin luokse ja painoin kämmeneni hänen olkapäälleen. Käteni oli lämmin, kuten aina, kun minulla ei ollut kylmä. Nyt minulla ei tosiaankaan ollut kylmä, ennemminkin päin vastoin. Kiersin Benjaminin eteen ja katsoin hänen sinisiin silmiinsä. Ruskeat silmät kohtasivat siniset. En ollutkaan aiemmin laittanut merkille, kuinka komea mies oli.

"Ei tylsiä, vaan fiksuja ja mielenkiintosia juttuja."

[Benjamin Blanchard]

Typerä idiootti, mitä oikein ajattelit, nyt hän pitää sinua säälittävänä, eikä halua nähdä sinua enää, ääni pääni sisällä moitti minua. En ehtinyt taivaltaa kovinkaan kauas, kun jo tunsinkin lämpimän kosketuksen olkapäälläni. Pysähdyin kun Cerinna seuraavaksi kiersi eteeni. En ollut koskaan ennen tuntenut samankaltaista epäymmärrystä ja pakokauhua -ja vieläpä samaan aikaan. Siinäpä oli erikoinen yhdistelmä jälleen kerran.

Mutta mitä ihmettä? Oliko hänellä jotain sanottavaa vielä? Hahhah, varmasti oli! Kenties solvauksia tai lisää ivaa? Tai sitten molempia? Sain vastauksen kysymyksiini katsoessani Cerinnan silmiä. Hän ei ollut siinä haukkumassa tai ivaamassa. Hänen silmistään kuvastui jotain aivan muuta. Nimittäin jonkintasoista lempeyttä ja ystävällisyyttä. En ollut varma johtuiko se hänen silmiensä lämpimästä sävystä, vai osasinko tosiaankin tulkita naisen katsetta. Epäilin ensimmäistä; se johtui varmasti silmistä.

"Ei tylsiä, vaan fiksuja ja mielenkiintosia juttuja."

Siinä samassa kirjat ja taikasauva putosivat käsistäni nurmikolle. Katsoin Cerinnaa epäuskoisena, kerrassaan epäilevänä. Olin hämmentynyt ja yllättynyt. Mitä toinen oikein höpötti? Hänhän oli aikaisemmalla käytöksellään ja eleillään ilmaissut ettei häntä kiinnostanut. Leikkikö Cerinna kustannuksellani? Hän taisi pitää minua typeränä. Vai olinko tulkinnut toista erittäin, erittäin väärin? Olinko epäonnistunut psykologian opinnoissani? Varmasti olin! Typerät jästi-tieteet. Olin surkea ja tyhmä. En ollut enää varma mihin uskoa. "Et vaikuttanut kiinnostuneelta aikaisemmin", huomautin hermostuneeseen äänensävyyn, irroittamatta katsettani neiti Crèinin silmistä.

"Mutta kiitos silti", sanoin ja hymyilin hieman. Vilkaisin maassa lojuvia kirjoja ja taikasauvaa. Ne olivat tosiaankin livenneet käsistäni hetki sitten. Valuneet pois ja iskeytyneet vihreään nurmeen. Hyvä etteivät Cerinnan jaloille olleet osuneet, ajattelin. Katseeni kohtasi kollegani silmät jälleen, kun nostin katseeni pois maasta. Olisin halunnut hymyillä, mutta se tuntui vaikealta ja turhalta. Tai no oikeastaan, kaikki tuntui hankalalta tällä hetkellä.. Miksi minun oli pitänyt mennä sanomaan ne sanat? Tai no miksi Cerinnan oli pitänyt mennä silloin keväällä sanomaan sillä lailla. Huoh. Tälläiset asiat olivat psykologiaakin vaikeampaa.

[Cerinna Crèin]

Benjamin pudotti tavarat -taikasauvan ja kasan kirjoja- käsistään maahan. Mies näytti hämmästyneeltä, epäuskoiselta. Olinko taas kerran tehnyt pahan mokan? Kyllä minunkin varmasti kannattaisi opiskella psykologiaa. Tänään menisin vielä kirjastoon, ja katsoisin, olisiko siellä psykologiasta kertovia kirjoja. Tuskimpa olisi, sillä yleensä velhot eivät lukeneet -saatika sitten tutkineet- psykologiaa. Kannattaisi kuitenkin käydä katsomassa, kaiken varalta.

"Et vaikuttanut kiinnostuneelta aikaisemmin", Benjamin huomautti hermostuneella äänellä. Minäkin olin hermostunut, mutten antanut se näkyä ulospäin. Kyllähän minun olisi pitänyt varautua tuohon kysymykseen! Mitä vastaisin? Valehtelisin, jos väittäisin, että olin kuunnellut. Ehei, mies oli sen verran fiksu, että huomaisi valheen välittömästi. Kyllä minäkin tiesin, jos joku valehteli minulle; minä osasin lukilitistä.

"Mutta kiitos silti", Blanchard sanoi hymyillen hivenen ja katsahti maahan. Minäkin vilkaisin pudonneita tavaroita ja tavoittelin hymyä kasvoilleni, onnistumatta siinä. "Olen pahoillani", sanoin hymyillen surumielisesti. Nyt kannattaisi häipyä, ennen kuin alat itkemään ja teet jotain, mitä tulet takuulla katumaan myöhemmin elämässäsi, pieni ääni pääni sisällä ohjeisti. Ehkä se pieni ääni oli oikeassa. Ehkä nyt kannattaisi tosiaankin häipyä.

"Nähdään", mutisin ja käänsin katseeni pois. Kävelin pois miehen luota, jottei hän näkisi, kun kyyneleet kihosivat silmiini. Heikko, näyttää tunteensa avoimesti, heikkoutta. Avasin linnan ovet ja harpoin portaat ylös. Minun täytyisi nyt olla yksin, käsitellä tapahtunutta ja ennen kaikkea, tunteitani. En menisi opettajainhuoneeseen, sillä siellä kaikki kyselivät, mikä minulla oli hätänä. En kaipaisi uteliaita ihmisiä juuri nyt. Menisin omaan luokkaani ja pysyisin siellä.

...

Istuin luokassani, opettajainpöydän takana ja tuijotin luokan takaseinää. Olinko nyt pilannut välini Blanchardiin? Hän varmastikin luuli, että olin jotenkin loukkaantunut hänen käytöksestään. Totta kai, olisinhan itsekin ajatellut niin, kai? Ehkäpä minun kannattaisi nyt mennä nukkumaam ja katsoa, mitä seuraava päivä toisi tullessaan. Mikä on tullakseen, tulee ja mikä on mennäkseen, menee, niin oli eräs Albus Dumbledore esittävä maalaus minulle Tylypahkan vierailullani siteerannut. Hän taisi olla oikeassa. Tämä päivä meni, huominen -ja sen myötä uusi mahdollisuus- tulee kyllä. Pitäisi vai olla kärsivällinen.

Niin se kai oli. En edes tiedä, elänkö huomenna, joten nyt kannattaisi varmaan nauttia elämästä. Olin kyllä aka onnekas. Minulla ei ollut mitään hätää. Olin onnellinen, minulla oli hyväpalkkainen työpaikka, kivat ystävät ja vielä (toivottavasti) paljon aikaa jäljellä. Ehkäpä huominen toisi taas ilon ja onnen tullessaan. Sitä odotellessa, voisin keittää teetä ja kömpiä mukavaan vuoteeseeni. Joskus unien maailma tuntui houkuttelevammalta ja kiehtovammalta ajatukselta, kuin oikea maailma. Sellaisiin hetkiin lukeutui tämä.

// Ajattelin lopettaa tämän pelin nyt tähän. Oli kyllä aika mielenkiintoinen ja inspiroiva peli (: Kiitoksia paljon peliseurasta! :D //

[Benjamin Blanchard]

Cerinna kertoi olevansa pahoillaan. Mutta mistä? Siitäkö ettei ollut kuunnellut, vai jostain aivan muusta. Katsoin toisen surumielistä hymyä. Se oli niin haikea. Aivan erilainen kuin yleensä. Mutta miksi? Olinko tehnyt tai sanonut jotain mistä hän oli loukkaantunut?

"Älä ole", sanoin hiljaa, mutta ainoa mitä nainen tähän sanoi oli että nähdään. Joo, niin vissiin, ajattelin epäuskoisena. Ensin sanotaan että ollaan pahoillaan ja sitten vain lähdetään? Täydellinen merkki siitä että ei enää koskaan nähtäisi ja jos nähtäisiin (mikä oli todennäköistä ilmiselvempää, kun oltiin samassa koulussa töissä), niin oltaisiin kuin ei huomattaisi. Niin se oli. Cerinna ei enää halunnut nähdä minua. Olin sanonut häntä ihanaksi ja kertonut että pidän hänestä, ja nyt kollegani oli siitä pahoillaan, koska hän puolestaan ei pitänyt minusta? Vai mitä hemmettiä? Näin ainakin ymmärsin, tietämättäni että olin ymmärtänyt täysin väärin.

Katsoin kuinka Cerinna lähti. Se tuntui pahalta. Hieman haikein mielin myöskin, nostin kirjani ja taikasauvani maasta ja lähdin kohti koulurakennusta. Loitsujen professori käveli jo kaukana, loitoten kauemmas hetki hetkeltä.

...

//ei enää sijoitu pihamaille, joten öäh, anteeksi? D:://

En ollut varma missä neiti Crèin oli. Häntä ei ollut näkynyt nyt yli kolmeen tuntiin. Niiden tuntien aikana olin etsinyt tietoja Azkabanista karanneesta Katesta ja selaillut päiväkirjaa. Parissa tunnissa olin saanut koko jutun selvitettyä. Cerinna oli ollut oikeassa. Kirja oli Kate Lésacin.

Istuin opettajien huoneessa, mukavassa nojatuolissa. Takassa paloivat kirkkaat liekit. Ne tanssivat iloisesti ja söivät puuta hiljaa, nautiskellen. Tuli oli kiehtova elementti, mutta en pitänyt siitä. Tuli oli kamalaa, hyi, inhosin sitä. Mutta silti minä istuin siinä -takkatulen ääressä, viltti päälläni ja päiväkirja käsissäni.

Minulla oli kylmä. Sormeni ja jalkani olivat ihan jäässä. Pitäisi kai syödä, ajattelin. Niin. Olin syönyt viimeksi päivällä, kello yhden aikoihin ja silloinkin melko vähän. Mutta vaikka minua paleli ja väsytti, en ollut nälkäinen, eikä minun erityisemmin tehnyt mieli syödä. Ajatukseni pyörivät päiväkirjan ja Cerinnan ympärillä. Pitäisikö viskata kirja liekkeihin samoin tein? Vai säilyttää ja pitää itsellään, jos sitä joskus vaikkapa tarvitsisi. Pimeitä taikoja. Mitä minä niillä muka tein? Minähän olin se joka opetti suojautumaan niiltä! Ja mitä neiti Crèin ajattelisi jos huomaisi että säilytin kirjaa, sen vaaroista huolimatta. Ei mitään hyvää ainakaan, ajattelin.

Niinpä heitin kirjan välinpitämättömästi takkaan. Katsoin kuinka liekit hyökkäsivät ahnaasti sen kimppuun ja polttivat sen vähitellen olemattomiin. Suoraan tuhkaksi. Merkityksettömäksi tomuksi. Olo tuntui heti jotenkin paremmalta. Oli taas yksi huoli vähemmän. Saatoin hymyillä hieman.

Hymyni oli kuitenkin melko haikea. Kuinka saatoin olla iloinen, kun joku toinen josta välitin oli ties vaikka missä ja mahdollisesti surullinen? Minusta kuitenkin tuntui että arvoisa kollegani oli jo unten mailla, olihan kellokin jo sen verran. Huokaisin. Toivottavasti hänellä oli kaikki hyvin. Hän oli kyllä näyttänyt niin surumieliseltä lähtiessään että se vaivasi minua yhä. Se vaivaisi minua varmaan niin kauan kunnes näkisin hänen taas hymyilevän.

Olisin halunnut nukahtaa tuoliini jossa istuin. Nukkua ja herätä uuteen päivään, virkeänä ja onnellisempana kuin nyt. Mutta toisaalta ei olisi ollut mukavaa herätä siihen kun joku kollegoista koputtaa olkapäähän tyyliin "höm, höm, aika herätä". Eli tähän tuoliin ei nukahdettaisi, päätin ja suljin silmäni hetkeksi. Kuuntelin hiljaista tulen rätinää ja ennen kuin huomasinkaan torkahdin. Heräsin kuitenkin pian ja ajattelin että häipyisin nyt. Enhän halunnut torkahtaa liian pitkäksi aikaa, niin että tosiaankin heräisin aamulla siihen kun joku herättäisi minut...

Niinpä nousin ja asetin viltin jonka alla olin oleskellut, nätisti tuolille. Otin mukaani kirjat ja muutaman lehden joita olin illemmalla lukenut. Lehdet olivat vanhoja ja niissä oltiin sepitetty Kate Lésacista. Jätin opettajien huoneen taakseni ja vaelsin koulun hiljaisilla käytävillä kohti omaa huoneistoani, jonka olin pari päivää sitten siivonnut. Kun saavuin huoneistooni, jätin kantamukseni työpöydälleni. Huoneisto oli mielestäni inhottavan kylmä. Hrrhh... Pitäisi kai aloittaa neulominen? Voisin tehdä villasukat itselleni. Niin, sehän olisi todella miehekästä. Hehheh. Asetuin peittojeni alle hytisemään ja nukahdinkin jonkin ajan kuluttua. En nähnyt unia sinä yönä. Heh, jopa alitajuntani oli sitä mieltä että olin päivän aikana miettinyt ja kokenut tarpeeksi.

//Oli mielenkiintoista tosiaan, kiitos loistavasta peliseurasta jälleen! :D//

[Mila Molina]

Pelin pisteytys

Benjamin Blanchard: 30 p
Cerinna Crèin: 28 p

Hieno peli, kiitos!