Epämääräinen paketti ja ihastuttava kohtaaminen

[Evelyn Clément]

// Mites kummassa otsikko jäi taas meikäläiselle? Tämä alue on Evelyn Clémentille, Rose Hillille ja Ashley Oswenille ja ropetus-järjestys on Eve-Rose-Ashley.

Juonesta lisää täällä. //

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Nuori nainen katsoi minua hieman säälivästi ja joku tuossa virneessä ärsytti minua suunnattomasti. Ei puuttunut, että olin etsinyt tuota yhtä jatko-opiskelijaa jo reilun puoli tuntia, vaan että piti vielä rahdata tätä karmaisevan painavaa pakettia mukanaan kaikkialle.

Jo ennen kuin nainen avoi suunsa, tiesin mitä hän sanoisi. Samat sanat, jotka olin kuullut jo useasti. Olin kuullut ne tarpeeksi usein, että olin jopa alkanut epäilemään, että huhuista huolimatta koululla oli huimasti ja miljoonasti jatko-opiskelijoita. Sanat kaikuivat taas käytävää pitkin. "Ei, en ole Ashley Oswen. Ei, en tiedä missä hän on." Enkä tiennyt minäkään. En tiennyt tuosta jatko-opiskelijasta mitään, en edes minkä näköinen hän oli ja siitä huolimatta jouduin etsimään häntä.

Vielä puolisentuntia sitten olisin sanonut, että saisin etsiä tuon opiskelijan, mutta intoni oli haihtunut pikaiseen. Jokainen askel oli muuttanut paketin raskaammaksi ja tehnyt matkasta tuskallisemman. En edes ollut huomannut miten karmaisevasti koululla oli portaita ja sokkelikkoa, reittiä sinne ja tänne. Ja jokainen sanottu sana tehnyt selvemmäksi, että tuo Oswen oli kadonnut kuin maannielemänä. Kukaan ei tiennyt missä hän olisi ja miten hänet löytäisi. Epäilin jopa, että joutuisin pian siirtymään jatko-opiskelijoiden hulppeisiin asuntiloihin, vaikkei minulla ollut pääsyä sinne. Saattoi myös olla, että tuo etsimäni jatko-opiskelija liikkui myös ja menin hänen kanssaan koko ajan ristiin, enkä siksi millään löytänyt tyttöä.

Eikä se edes ollut kaikkein pahin asia tietää, etten löytänyt tuota tyttöä, vaan se, että olin vielä vapaaehtoisesti mennyt tekemään kaiken. Ei ollut tarvittu kuin muutama sana professorilta ja niin minä olin taas kiltisti mennyt ottamaan paketin käsiini ja alkanut rahtaamaan sitä kohti määränpäätään. Ja olin vielä kuvitellut, että hyötyisin siitä. Professori olisi iloinen, minä tapaisin tuon jatko-opiskelijan kulman takana ja hän kiittäisi siitä, että toin paketin perille. Haaveiluni oli kuitenkin alkanut hiipumaan nopeaan tahtiin.

Silkkaa typeryyttä. Ensi kerralla pitäisi harkita ja kuunnella toiveet ennen kuin lupautui niihin. En vain osannut olettaa fyysistä työtä siitä, että suostuin avuksi. Ehkä tosin olin hieman sinisilmäinen asioita kohtaan. Uskoin sen verran hyvään, ettei minulle tullut mieleenkään, että voisin auttamalla ärsyyntyä itse.

Olisipa ollut edes helpompi loitsia levitaatioloitsu ja leijutella tuota pakettia, mutta jostain syystä paketti oli ollut niin painava, että se oli raahannut enemmänkin maata ja kun sitten vihdoin olin saanut sen puoli metriä ilmaan, se oli ollut kaikkien vastaan tulijoiden tiellä ja olin saanut ärjyviä kommentteja ja vihaisia katseita niin paljon, että olin taas tyytynyt kantamaan tuota laatikkoa. Ja ei loitsukaan ollut mikään mukavin, kun joutui pitämään kättään koholla koko ajan. Vaikka olihan se ollut hieman helpompaa.

Pysähdyin taas yhden miehen kohdalle, joka kantoi jatko-opiskelijoiden, Cerfeurin tunnusta, hirveä kaavussaan. "Anteeksi, monsieur", huikkasin ranskaksi. "Olisitteko sattumoisin nähnyt jatko-opiskelijaa, mademoiselle Ashley Oswenia lähistöllä?"

Mies katsoi minua hieman häkeltyneenä ja toistin sitten kaiken englanniksi, jolloin näin valon kirkastuvan miehen kasvoille. Hetken aikaa uskoin, että tuo vastaisi jotain positiivista, mutta mies sanoi saman kuin muutkin. Hän ei tiennyt Oswenin olinpaikkaa. Hymyilin kuitenkin miehelle ja kiitin häntä jatkaen taas matkaa. Miksi ihmeessä olin edes nähnyt vaivan kysyä mieheltä? Turhaa...

Lopulta minun oli pakko pysähtyä hetkeksi lepäämään ja laskin laatikon vierelleni. Olisipa vettä, ajattelin ja lysähdin käytävälle. Viisi minuuttia, ohjeistin itseäni, vaikka olin melko varma, etten jaksaisi enää nousta ylös. Saatikka, että jaksaisin kävellä metriäkään. Tai nostaa tuon paketin mukaani.

Mutta oli pakko. Minä tiesin, mitä velvollisuus tarkoitti ja olin jopa tiennyt sen silloin, kun olin kysynyt professorilta "voisinko olla avuksi?"Työ oli vastenmielisempää kuin oletin, mutta sen työn olin saanut ja tekisin sen loppuun. Vaikka siihen menisi koko päivä. Tai kun siihen menisi koko päivä. Mitä ripeämmin toimisin, niin sitä vähemmän aikaa kuluisi. Minä yrittäisin. Yritäisin. Yritäisin ja etsisin sen Oswenin. Eihän nyt voinut koululta noin vain haihtua. Ei vaikka taikuus olikin todellista.

[Rose Hill]

Käveli käytävällä hymyillen tietämättä edes minne olen menossa. Suorastaan hyppelehdin aurinkoisena portaat alas ja tercehdin opettajia iloisesti. Aloin jälleen miettiä mikä Professori Molina olisi animaagina. Näin Evelynin istumassa läkähtyneenä ja hyppelehdin hänen luokseen. "Heips! Mitä teet? Mikä tuo on? Onko se painava? Saanko kokeilla?" Kyselin ja nostin laatikon ilmaan. "Joo. Tämä on painava." Saniin ja laskin laatikon maahan. "Kenelle tuo on? Eikun se lukee tuossa! Ashley Oswen. Etsitkö häntä? Minä näin hänrt hetki sitten. Voin viedä sinut hänen luokseen. " sanoin hymyillen. Nostin paketin ja katsoin Evelyniä. "Onko sinulla jano? Tuossa on vessanovi." Sanoin ja osoitin Evelynin selän taakse.

//kirjotin kännyl joten kirjotusvirheitä löytyy -_-//

[Ashley Oswen]

Astelin portaat alas jatko-opiskelijoiden hulppeista asuintiloista hitaasti ja näyttävästi. Tai no, hulppeista ja hulppeista. Oikeasti paikka oli pelkkä läävä, joka ei vetänyt vertoja Tylypahkan luihuisten oleskeluhuoneeseen. Vaikkei sekään mikään ihmeellinen paikka ollut. Pääsin portaat alas ja laskin käsistäni hameenhelman, josta olin pitänyt kiinni, etten kompastuisi siihen. Minulla oli päälläni pitkä, musta suora hame ja ihonmyötäinen t-paita. Hiukseni olivat auki ja laskeutuivat selkään.

Olin aikeissa käydä suuressa salissa tarkistamassa, oliko Athelard J. Gryan sattumoisin siellä. Minulla oli hänelle hieman asiaa. Toki minulla oli puhuttavaa muutaman professorinkin kanssa. He kun olivat luvanneet (uhanneet) lähettää muutamia kirjoja avuksi koulutyöhön. Tuhahdin hiljaa ääneen. Ihan kuin haluaisin ohjausta. Kyllä minä kaiken taitaisin, jos haluaisin. Olisin vuosia voinut kuunnella tunneilla ja tehdä muistiinpanoja, mutta en ollut tehnyt. Miten joku siis kuvitteli minun haluavan lisäoppia?

Korkokengät kopisivat linnan kivisellä lattialla, kun kuljin leuka pystyssä kohti suurta salia. Kuljin niin nopeasti, ettei päämääräni löytymistä voinut estää mikään. Paitsi eksyminen, mutta en ollut eksyksissä. Olin vain vielä hieman sekaisin paikoista. Matkani saattoi pysäyttää vain toinenkin seikka. Nimittäin oma nimeni, jonka satuin kuulemaan käytävän päässä.

Astelin kahden tytön luokse niin nopeasti kuin pääsin. "Mitä?", kysyin ivallinen sävähdys äänessäni ja halveksuva katse kasvoillani. Tyttöjä oli kaksi, joista molemmat olivat minua rutkasti nuorempia. Sen lisäksi heidän luonaan oli iso paketti. Koska omasin harvinaisen terävät hoksottimet, osasin yhdistää nimeni ja paketin. Ja kyllä, paketissa oli nimeni. Ei kai se professori ollut ollut näin nopea kirjojensa kanssa. Nyrpistin nenääni ja loin pakettiin inhoavan katseen.

[Evelyn Clément]

// Rose, siun viestithän on alkanut pitenemään :) Ihan näinkin tärkeä huomio...//

Rose Hill näytti suorastaan loikkivan ilosta. Sen ei olisi pitänyt olla minulle yllätys, mutta siitä huolimatta säpsähdin aavistuksen tuon tytön ilmaantumista paikalle. En vain ollut olettanut tapaavani ketään tuttua. Tosin taisin törmätä Hilliin melko usein oudoissa paikoissa. Kuten tarvehuoneella, sairaalasiivessä salamoiden jälkeen ja niin edelleen.

"Heips! Mitä teet? Mikä tuo on? Onko se painava? Saanko kokeilla?" tyttö pursusi kysymyksiä ja ennen kuin ehdin yhteenkään vastata, hän jo nosti ihastuttavan paketin ilmaan ja purin hammasta, toivoessani, ettei se mitä se sitten sisälsikään, mennyt rikki.

"Heipä hei", töksäytin hieman masentuneesti ja rutkasti myöhässä. "Joo. Tämä on painava", neiti lisäsi itsestään selvyyden laskien paketin maahan. "Jep, ja painavammaksi se muuttuu, kun sitä kantaa ympäri linnaa", huomautin yhäkin hieman monotonisella äänellä. Olin juuri selittämässä ihanan tehtäväni, mutta Rose keskeytti selostukseni jatkaen puhetulvaansa. Annoin hänen puhua, vaikka tyttö olisi voinut odottaa, niin olisin kertonutkin jotain. Ehkäpä se ei kuitenkaan ollut se pääasia. Jotkut pitivät puhumisesta, mitä he sitten sanoivatkaan, tai siitä välittämättä, mitä toinen kuuli. Sanoja sanojen tähden.

"Kenelle tuo on? Eikun se lukee tuossa! Ashley Oswen. Etsitkö häntä? Minä näin hänet hetki sitten. Voin viedä sinut hänen luokseen."

Silmäni kirkastui. No tuo oli musiikkia korvilleni, Rose tiesi missä neiti Oswen olisi! Aivan mahtavaa... ei enää portaita ylös ja alas ja ylös ja käytäviä ja ärtyneitä irvistyksiä, tai kyllästyneitä ajatuksia, tai tietämättömiä kommentteja. Katsoin tytön hymyä ja hyyilin ihan hieman itsekin.

"Onko sinulla jano? Tuossa on vessanovi", Rose sanoi ja nosti taas paketin. Olin siitä kiitollinen hänelle, mutten tohtinut mainita sitä ääneen. Sen sijaan katsoin tyttöä hämmästyneenä. "Osaatko ennustaa? Tai ainakin voisi epäillä, että sinulla on intuitiivisia kykyjä. "

Tyttöhän sattui paikalle, kun häntä tarvitsin ja tajusi vielä, että olin janoinen. Taisin olla melko läpinäkyvä. Se ei ollut hyvä, vaikka tällä kertaa siitä saattoikin olla etua. En kuitenkaan mennyt vessaan, vaikka mieleni teki, sillä tiesin, että paketista huolehtiminen kuului yhä minulle, vaikka Rose mukaan oli tuppaantunutkin.

"No niin, etsitäänpäs se Ashley Oswen."

Enkä ehtinyt askeltakaan ottaa, kun käytävää pitkin kävellyt nuori nainen, pysähtyi kohdallemme. Oli ilmiselvää, että tyttö oli Cerfeur, vaikka hänellä ei ollutkaan koulupukua, vaan tumma ihonmyötäinen paita ja suora hame.

"Mitä?" nainen kysyi kaikkea muuta kuin iloa ja intoa puhkuvalla äänellä ja loi pakettiin katseen, joka oli yhtä mukava. Vilkaisin Rosea ja mietin, että mitäköhän hänkin mahtoi tästä ajatella. Yleensä tyttö kun tuntui ajattelevan kaikesta hyvää, vaikka he olivat juuri tuollaisen negatiivisia.

"Anteeksi", sanoin ja pakotin kasvoilleni hymyn. "Sattuisitteko olemaan jatko-opiskelija Oswen Ashley, tai tietämään, missä hän mahdollisesti olisi?" jatkoi kysyen kohteliaaseen sävyyn, tällä kertaa englanniksi. Koska se kerran oli koulun virallinen kieli, niin olisi todennäköisempää, että kaikki sitä puhuivat, kun taas ranskasta syntyi välillä ikäviä yhteensattumuksia. Kuten minulle oli hetki sitten käynyt.

[Rose Hill]

//Ai onko :o//

"Osaatko ennustaa? Tai ainakin voisi epäillä, että sinulla on intuitiivisia kykyjä. " Evelyn kysyi ja katsoin häntä hetken kunnes sanoin hymyillen "En oikein tiedä. Ehkäpä." Totesin ja Evelyn kysyi menisimmekö etsimään Ashleytä kunnes tämä neiti- ehkä nainen- saapui paikalle ja kysyi hyytävästi "Mitä?" Evelyn alkoi heti kysellä sattuisiko hän olemaan Ashley tai tiesikö hän missä tämä neiti olisi. "Hän se on." Kuiskasin Evelynille ja aloin puhua Ashleylle. "Hei. Minä olen Rose Hill ja Evelyn ilmeisesti oli toimittamassa tätä pakettia teille." Sanoin hymyillen ja annoin paketin Ashleylle. "Huomasin Evelynin tuossa ja kerroin että tiedän missä sinä olet ja voin viedä hänet sinun luoksesi, mutta sinä tulitkin meidän luoksemme." Sanoin Ashleylle hymyillen.

[Ashley Oswen]

Anteeksi, toinen tytöistä aloitti englanniksi, "Sattuisitteko olemaan jatko-opiskelija Oswen Ashley, tai tietämään, missä hän mahdollisesti olisi?" En edes ehtinyt suutani aukaista, kun toinen tytöistä jo alkoi kuiskimaan toisen korvaan. Loin tyttöön inhoavan katseen. Pimittikö hän minulta jotain? Pienen hetken kiukusta kihistyäni tajusin, ettei tytön asia kiinnostanut minua pätkän vertaa. Ei todellakaan.

"Olen", vastasin lyhyesti ja töykeästi. Juuri ajoissa, ennen kuin toinen tytöistä aloitti puhetulvan, josta ei meinannut tulla loppua. "Hei. Minä olen Rose Hill ja Evelyn ilmeisesti oli toimittamassa tätä pakettia teille", tyttö, jonka nimi oli Rose Hill sanoi ja tyrkkäsi paketin syliini. Se oli painavampi kuin olin kuvitellut ja nytkähdinkin hieman alaspäin, kun sain sen käsiini. Loin molempiin koppavan katseen ja kohotin merkitsevästi kulmiani, kun Hill sanoi: "Huomasin Evelynin tuossa ja kerroin että tiedän missä sinä olet ja voin viedä hänet sinun luoksesi, mutta sinä tulitkin meidän luoksemme."

Hill hymyili minulle ja vastasin nenännyrpistyksellä. Laskin paketin maahan, sillä se todellakin oli painava. Katsahdin kahteen muuhun, mutta käänsin katseeni nopeasti takaisin pakettiin. Tuollainen hymyily ja positiivisuus toivat minulle huonon olon. Olisinpa saanut viettää tämänkin päivän rauhassa kaukana muista ihmisistä, jotka ovat heti sotkemassa matkaani. Suoristin selkäni ja kaivoin sauvan laukustani. Pyörittelin sitä hetken käsissäni miettien, uskaltaisinko kirota tytöt koulussa. Päätin, että odottaisin parempaan aikaan ja paikkaan ilmestyviä uhreja. Enkä panisi pahakseni, vaikka tapaisin edessäni seisovat tytöt seuraavalla lomalla.

Kiroamisen sijaan osoitin lattialla edelleen olevaa laatikkoa sauvallani ja sen kannet ponnahtivat auki kuin ammuttuna. Ja kuten professori oli uhannutkin, kirjoja. Niitä oli koko laatikon täydeltä ja useammastakin kuin yhdestä aineesta. Käännähdin kannoillani aikomuksenani lähteä etsimään kirjojen lähettäjä, mutta en voinut jättää laatikkoa keskelle koulun käytävää. "Kyllä minä tiedän, mitä tehdä, vaikken ole täällä koskaan ollutkaan", puoliksi mutisin ja puoliksi murisin itsekseni. Vilkaisin tyttöjä ja loin jeihin murhaavan katseen. He tämän laatikon olivat tuoneet. He olivat keskeyttäneet päiväni kulun. He pilasivat suunnitelmani ja antoivat minulle paketin rahdattavaksi.

[Evelyn Clément]

// No ellen nyt sitten ole alkanut harhoja näkemään. Viitsiikö Rose hoitaa esittelykierroksen aloittelun? Yritin tuota Evellä pohtia, mutta taitaa alkaa tuntua siltä, että hän ei oikein viihdy neiti Oswenin seurassa... //

"Hän se on", Rose supatti ja vilkaisin tyttöä. Hienoa, juuri tätä olin kaivannutkin. Tai itse asiassa olin odottanut jotain päinvastaista, kuin nyrpeitä katseita ja suiden mutristusta. Esimerkiksi kiitoksen sanasen, mutta sitä ei kuulunut.

"Olen", Cerfeurilainen sanoi kysymykseeni ja joku tuon äänessä tuntui viiltävän ilmaa, kuin aikoisi estää meitä kuiskimasta. Seurassa ei kuiskita. Se oli epäkohteliasta, mutta tavattoman normaalia ja minä jos kuka tiesin miltä tuntui jäädä sen ulkopuolelle.

"Hei. Minä olen Rose Hill ja Evelyn ilmeisesti oli toimittamassa tätä pakettia teille", Rose kertoi ja tarjosi pakettia naiselle. Yleensä en pitänyt siitä, että nimeni paljastui, mutta tilanteessa, kun kaikki muut olivatkin jo esittäytyneet, tajusin sen olevan minunkin kohtaloni. En kuitenkaan saanut suutani aukaistuksikaan, kun Rose jo jatkoi puhettaan: "Huomasin Evelynin tuossa ja kerroin että tiedän missä sinä olet ja voin viedä hänet sinun luoksesi, mutta sinä tulitkin meidän luoksemme."

En ollut varma, miten tuo vanhempi opiskelija suhtautui sinutteluun, sillä itseltäni teitittely tuli automaattisesti, mutta jotenkin se kalskahti korvaani. Toivoin, että olin ainut, joka sitäkin ihmetteli.

"Niin, olen siis Evelyn Clément. Mukava tutustua", sanoin, vaikka mukavuus oli kaukana tilanteesta. Ashley katsoi nimittäin minua ja Rosea nenäänsä nyrpistäen ja joku tuossa katseessa sai minut tuntemaan itseni pieneksi. Purin hampaat yhteen. Ei. Minun ei tarvitsisi olla ruikuttava ekaluokkalainen, vaan voisin olla vanhempi. Selkä suoraksi ja katse ylös. Ei tämä paketinluovutus enää kauan veisi.

Oswen näytti hieman pahoinvoivalta ja kaivoi sauvansa esiin. Tapa jolla hän hieroi sitä nosti niskavillojani ja joku minussa sanoi, ettei tämä ollut mitenkään ihastuttava pikku kohtaaminen. Olin iloinen, että Rose oli mukanani hymyilemässä, sillä muuten olisin luultavasti vaikuttanut enemmänkin haihtuvalta mutalätäköltä. Ainakin minusta tuntui, että olin haihtumassa.

Ashley osoitti sauvallaan pakettia ja säpsähdin hieman, kun sen kannet poksahtivat levälleen. Alkuinnostukseni valui pettymykseen. Kirjoja. Ei sillä, että kirjat olivat jotenkin huono asia, mutta jostain syystä olin kuvitellut, että kantamani asia olisi jotain tärkeämpää. Jotain oikeasti arvokasta. Vaikka olivathan kirjatkin tärkeitä ja niiden tieto arvokasta. Ja painavaa. Ei ihme, että kasan rahtaaminen oli ollut niin raskasta.

Oswen näytti ehdottomasti tyytymättömältä ja käännähti niin, että olin jo luulla, että hän kaikkoontuisi koko paikasta, mutta sitten muistin, ettei Châteaun alueella voinut kaikkoontua ja ilmiintyä.

Kyllä minä tiedän, mitä tehdä, vaikken ole täällä koskaan ollutkaan", Oswen murahti ja hänen katseensa oli jäätävä. Olisin voinut kangistua siihen paikkaan, mutta tuossa katseessa oli jotain niin tuttua Biancasta, että sen sijaan katsoin naista takaisin, kuin sanoen siinä on ja ole hyvä vaan!

Minä en kiinnittänyt huomiota Ashleyn sanoihin vaikken ole täällä koskaan ollutkaan, vaan sen sijaan viestin alkuosaan, kyllä minä tiedän. Joku tuossa nimittäin tuntui minusta kovasti viittaavan itsekeskeisyyteen ja tuo äänensävy jolla hän puhui. Muistin tuon äänensävyn ennestäänkin. Eikä minua haluttanut kuulla sitä enää.

[Rose Hill]

//Okei//

"Tarvitsetko apua?" Kysyin ja hymyilin "Voin näyttää paikkoja."

[Ashley Oswen]

"Niin, olen siis Evelyn Clément. Mukava tutustua", kertoi toinen tytöistä. "Mukava ja mukava", mutisin pilkallisesti. Mukava tutustua. Kenellä tässä oli mukavaa. Varmaankin Hillillä, joka näytti sairaalloisen onnelliselta. Tukahdutin inhon väristyksen.

"Tarvitsetko apua? Voin näyttää paikkoja", Hill kysyi ja hymyili. Mulkaisin häntä raivokkaasti. Minäkö tarvitsisin apua? Miksi kaikki meni tänään päin puuta? Luuliko Hill oikeasti, että kaipaisin apua, ja että ottaisin sitä vastaan, vaikka kaipaisinkin. Hill oli tarjoutunut näyttämään paikkoja. Minä tiesin vallan mainiosti, missä nukuin ja missä kävin syömässä. Muu oli samantekevää. Loin Hilliin jäätävän katseen ja suupieleni kiristyivät.

En ollut kuullut Hillin suvusta sanaakaan. Hän ei siis varmaan ollut puhdasverinen, sillä kyllä minä puhdasveriset tiesin. Vanhempani kutsuivat heitä kylään ja puhuivat heistä paljon. En ollut muiden kanssa tekemisissäkään. Clémenteistä olin kuullut kyllä. Clément työskenteli taikaministeriössä. Vaikkeivat he koskaan varmaan olleet käyneet luonamme, kuulin heistä silti.

Pyöräytin sauvaani ja paketti nousi muutaman metrin korkeuteen. Se sai heti äkäisiä katseita ja ärsyyntyneitä huudahduksia. Hymyilin julkeasti. En ollut unohtanut Hillin kysymystä. Näyttäisi paikkoja. Olin jo vastaamaisillani kieltävästi, mutta tulin ajatelleeksi pakettia. Enhän minä oikeastaan tuntenut koko linnaa. Jos Hillin esittelykierros veisi kirjat lähettävän professorin luokse, voisin samalla heittää muutaman herjan.

"Mikä ettei", vastasin laiskasti. Saatoin tavoitella ystävällistä äänensävyä, mutta en onnistunut. Epäilin, ettei kukaan ollut huomannut äänensävyni muutosta. Katselin Clémentiä ja Hilliä odottaessani vastausta.

//Pyydän anteeksi mahdollisesti huonolaatuista turinoimista. Olen huono kirjoittamaan puhelimella :)//

[Evelyn Clément]

// Jep, puhelinkirjoittelu on kamalaa... //

Olin sanomassa, että no sittenhän löydätte varmaan omin nokkinenne takaisin Cerfeurin oleskeluhuoneeseeen, joten hyvästi, mutta Rose tuntui olevan erimieltä ivaavan asenteeni kanssa, mikä osaltaan oli helpotus. Rosen pälpättäminen nimittäin esti minun höperöt lapsellisuudet. Sitten tajusin, etten pitänyt hänen sanoistaan.

"Tarvitsetko apua? Voin näyttää paikkoja." Tuo tyttö ilmoitti suu iloisesti loistaen hymyä. En ymmärrä, mistä sitä riitti joka tilanteeseen? Jopa tälläiseen tilanteeseen. Miten joku edes onnistui olemaan niin iki-iloinen? Eikö hän huomannut, että Oswen asennoitui meitä kohtaan negatiivisesti? Eikö hän välittänyt siitä?

Oswen. Tottakai! Minun olisi kai pitänyt tietää heti millainen tuo oli, kun sukunimestä kerran oli kysymys. Oswenit kuuluivat pimeyden kannattajiin. Minulla ei pitäisi olla mitään tekemistä heidän kanssaan. Pimeys saattaisi olla vaarallinen seikka, vääränlainen asia. Isän mielestä pimeys tarjosi asioita, joita kukaan ei halunnut.

Oswen teki sauvallaan liikkeen ja paketti nousi näyttävästi ylös. Tuhahdin hiljaa. Tuo nainen ei näyttänyt välittävän, että paketti häiritsi muita, tai että minä ärsyynnyin siitä, miten helposti hän oli saanut sen ilmaan. Siihen tarvittiin tahtoa. Olisin voinut väittää, että minullakin sitä oli, mutten voinut haluta sitä, koska muut eivät pitäneet siitä. Minä tosin annoin muiden mielipiteiden vaikuttaa muutenkin itseeni liikaa. Ja voisin väittää, että tunteenikin olivat riippuvaisia muista. Saatoin huoneeseen tullessa heti huomata, jos joku oli vihainen, tai jos jollakin oli paha mieli. Se tuli minulta automaattisesti. Mutta se myös kasasi kuormaa päälleni. Nytkin ärryin, koska tiesin, aistin, että Ashley oli tympääntynyt.

"Mikä ettei", nainen kuitenkin sanoi. Hän ei sanonut sitä enää niin ärtyneesti, vaan enemmänkin kyllästyneesti. Minä kyllä huomasin tuonkin eron, sillä useimmin juuri tunteet oli asia, mihin ihmisissä kiinnitin huomiota. Esimerkiksi enemmän kuin ulkonäköön. En paljoakaan välittänyt ihmisten vaatteista ja pukeutumisesta, tai siitä miltä he näyttivät. Kaikki eivät kuitenkaan olleet samanlaisia.

Huokasin. Jos Rose jatkaisi tästä tuon Cerfeurin kanssa, minun pitäisi jäädä hänen mukaansa. En voinut jättää häntä yksin. Vaikka tuo jatko-opiskelija olikin ollut kaikkea muuta kuin olin olettanut ja toivonut. Ehkä minulla tosin oli ennakkoluuloja, ehkä ajattelin taas suoralla tavalla, enkä nähnyt muita vaihtoehtoja. Ehkä oli hyvä, että Rose osasi auttaa ihmisiä ja ajatella heidän parastaan. Ehkä minun pitäisi tehdä niin.

Katselin Ashleytä. Minun kai pitäisi muodostaa hänestä käsitys, mutta mielummin jotain muuta, kuin olin suoraan kehittänyt. Pitäisi antaa aikaa. Ehkäpä hän oli mukava ja ihastuttava ihminen, vaikkei viitsinytkään tuhlata aikaansa pienempiin oppilaisiin. En minäkään kai olisi jaksanut sitä, jos olisin ollut vanhempi. En aina jaksanut nytkään.

Minun pitäisi nyt sitten tyytyä esittelijän osaan. Ainakin voisin sanoa tuntevani koulun päällisin puolin, vaikka välttelisinkin joitain salareittejä ja muita kiellettyjä juttuja. "Tästä tuonnepäin, josta tulitte, on siis Cerfeurin, jatko-opiskelijoiden asumukset, kuten tiedättekin. Sitä ennen on risteys oikealle, josta pääsee Suursaliin, jossa onkin ruokailut", aloitin luultavasti tutuimmalla osalla.

"Ja tuo ovi tuossa vieressämme vie naistenhuoneeseen. Suuremmat kylpytilat on sitten tupien yhteydessä ja siellä Suurten salin vieressä on myös suurenpi wc. Tuolla portaiden yläpäässä on yleinen oleskeluhuone ja ylipäätään kaikki vapa-ajan aktiviteetit. Kirjastosta, kerhohuoneisiin. Sitten siellä on myös sairaalasiipi", selitin ja muistin, että tuossa kerroksessa oli myös tarvehuone, vaikka sitä en paljastanutkaan, sillä se ei kuulunut niihin seikkoihin, joita pimeyden palvelijoille kuului antaa. Vaikka eihän sukunimi viitannut, että Ashley olisi niitä. Hänen ei tarvitsisi matkia perhettään, olla samanlainen. Minun ei tarvitsisi kuin uskoa siihen. Tai sitten sekin oli silmien sulkemista?

"Tässä kerroksessa on tupahuoneistot ja opettajienhuone, sekä muut hallinnallisuudet. Ja sitten on vielä kerros alas päin ja tornikerros noiden portaiden jälkeen. Torneissa on esimerkiksi pöllölä, tähtitorni ja ennustuksenluokka. Ja tästä alaspäin on tyrmät, liemien luokka ja joitain varastoja ja vaikka mitä sokkelikkoa."

"Ja sitten on tietysti jotain salakäytäviä ja oikoreittejä ja pihamaat. Kasvihuoneet, riistanvartijanmökki ja huispauskenttä sijaitsevat pihalla. "

"Mutta ehkäpä olisi parempi, että näyttäisimme", keskeytän luentoni ja vilkaisen Rosea. Olikohan tämäkin nyt väärä ratkaisu? Olisin voinut antaa hänen hoitaa puhumisen ja muun krumeluurin. Olisin voinut siirtyä sivummalle ja olla unohtavinani koko tilanteen. Miten minä edes päädyin esittelemään paikkoja?

"Mihinpäin haluaisitte ensimmäiseksi?" kuulen ääneni sanovan ja huomaan, että se on jopa yllättävän positiivisen kuuloinen. Siitä ei välttämättä aavista, etten pitäisi tuosta henkilöstä, tai että tiedän hänen suvustaan. Se kuulostaa kohteliaalta, mutta silti siltä, kuin omaisin tunteet, enkä yrittäisi piilottaa niitä. Ehkä minä tosiaankin kehityin.

En tosin ollut varma. Saattoi olla, että puheeni oli kohtelias, mutta kohteliaisuus oli usein kylmää. Siinä ei ollut mitään tuttavallisuutta. Tosin en sitä kaivannutkaan. Kohteliaisuus kävisi hyvin. Se peittäisi ja sillä oli jopa syynsä. Ja toivoin, että se jopa korjaisi hivenen kuilua, ei saisi Oswenia ärtyneeksi. Jokin siinä, että Ashleyllä oli sauva käsissään, sai minut epäluuloiseksi. Vaikka ehkäpä olin vainoharhainen? Ainakin ennakkoluuloinen.

Pitäisikö minun tarjoutua kuljettamaan pakettia, jotta vastaan tulijat eivät olisi olleet niin ärtyneitä? Ehkäpä se olisi ollut kohteliasta. Niin kunnollinen en sentään ollut. Paketti painoi ja se sai luvan olla Ashleyn ongelma, ei minun. Jostain syystä olin siitä jopa iloinen. Se olikin varmaan ainoa seikka. Tai noh, olihan Rose paikalla. Hän sai olla se päivänsäde ja minä kai olisin sitten se menninkäinen.