Riitaisa kohtaus käytävällä ja selvittelyä.

[Rose Hill]

Evelyn laski kätensä olkapäälleni ja sanoi "Rose, minä... olen pahoillani, en tiennyt" "Ei se mitään..." Sanoin ilottomasti."Sinähän olet jästisyntyinen?" Evelyn kysyi. "Joo, niin olen. Kai" Vastasin ja Evelyn jatkoi "Kuule, ei se tarkoita, ettet voisi olla kärmessuu, tai että sinut olisi adoptoitu. Onhan sinulla taikavoimiakin? Noh, miksei sitten muitakin taitoja? Ja vaikka vanhempasi olisivat jästejä, niin voihan joku isoisoisoisoisoisovanhemmistasi olla noita, tai velho ja olisit häneltä tuon taidon perinyt. Eikös?" Evelyn hymyili hieman. "Enpä tiedä... En muistuta kovin paljoa vanhempiani enkä isovanhempiani. En muista mitään elämää ilman niitä vanhempia jotka ovat minut kasvattaneet mutta unissa minua vaivaa ptkä käärmessuiden suku. Siellä on muuten yksi tyttö joka näyttää Rosellalta." Sanoin "Jotkut tutkijat jopa ovat väittäneet, että jästisyntyisten velhojen ja noitien taustoilla on oltava joku kaukainen taikoja ja sen kautta he ovat saaneet perintönsä ja kykynsä taikuuteen, tai ainakin olen lukenut niin", Evelyn soperteli. "Mutta hei, eikös aurinko paista risukasaankin? Jos sinut nyt olisi adoptoitu, niin en tiedä, mutta eivätkös adoptiovanhempasi ole olleet mukavia? He ovat kasvattaneet sinut ja hoivanneet ja hellineet ja niin edelleen. Että eikös kuivata nuo kyyneleet ja uskota hyvään?" Hymyilin hiukan. "Niin ovat olleet." sanoin. Evelyn kutsui nenäliinan ja tarjosi sitä minulle. Otin nenäliinan ja sen jälkeen lepakonräkäherja lensi hänen päähänsä. "Ääks!" Pomppasin pystyyn, vedin hupun päähäni ja kyykistyin kun lepakot piirittivät Evelynin ja minut. Oma sauvani oli kierinyt lattialle enkä sen takia pystynyt tekemään sillä mitään. Evelyn lopetti lepakoiden lentelemisen ja olimme kumpikin ällöttävän liman peitossa. Taapersin kyykyssä hakemaan sauvaani. Nappasin sen, osoitin sillä kaapuani ja sanoin "Kuuraannu.". Palasin Evelynin luokse ja kurkkasin hupun alta. "Vain kaapu meni likaiseksi." Sanoin ja aloin nauraa. "Haluatko että toimin tulkkina?" Kysyin Evelyniltä kun olin noussut seisomaan.

[Emilie Lehtinen]

~Emilie~
- No äiti vastaa, sihisin kilpiloitsuni takaa. Arvasin vastauksen. Se olisi En.
- Kyllä Em. Mutta en nyt, äiti sihisi takaisin, mutta antoi minun olla kilpiloitsuni sisällä. Kiitos äiti, ajattelin.

[Evelyn Clément]

Rose kertoi, ettei hänen perheensä näyttänyt häneltä ja että hän näki painajaisia. Minusta se oli surullista. En ollut varma, mitä minä olisin voinut tehdä, mutta toivoin, ettei tyttö kärsinyt unettomuudesta.

Mutta pian tyttö taas nauroi ja näytti iloiselta ja epäilin onnistuneeni, joten hymyilin hänelle takaisin, vaikka jokin jäi kaivelemaan hampaankoloon. Ehkä minä en vain osannut unohtaa tarpeeksi nopeasti. Onneksi Rose osasi. Ehkä hän tosin oli positiivisempi luonteenlaatu, kuin minä saatoin olla edes yrittämällä.

Kukaan ei koskaan kertonut minulle salaisuuksia, joten miksi Rose kertoisi? Ehkä hän saattoi jopa olla ystävä. Olimme nähneet jo useasti ja puhuneet ja Rose tiesi minusta joitain asioita, joita mitä en halunnut tietää itsekään. Esimerkiksi, että olin ollut jälki-istunnossa.

"Vain kaapu meni likaiseksi", tyttö huikkasi hupun alta, jonne oli piiloutunut karmaisevia lepakoita, jotka herjan ansiosta olivat paikalle ilmestyneet. Joku näyssä alkoi tehdä minua iloisemmaksi ja pian minäkin nauroin Rosen kanssa, enkä olisi koskaan osannut kuvitellakaan tekeväni niin kenenkään kanssa. Minä en ollut niitä, jotka saattoivat hirnua kavereineen. Minulla ei ollut kavereita. Vai oliko sittenkin? Ehkäpä minä suljin heiltä silmäni...

"Haluatko että toimin tulkkina?" Rose sai sanotuksi ja vakavennuin. Olimme yhä siinä kummallisessa sähinätaistossa, johon olin jotenkin ajautunut, vaikka tämän piti olla aivan normaali matka kirjastolta tupahuoneeseen lukemaan ihania opuksia. Sen sijaan olin nyt riitatilanteessa ja paikalla oli myös professori, joka olikin kärmessuu. Tai itse asiassa kaikki muut paikalla, paitsi minä, olivat kärmessuita.

Ulkopuolisuuden tunne alkoi palata ja katsahdin sanaharkkaa epäilevästi. "Voisithan sinä tulkkina toimia, jos haluat", totesin. "Se voisi edes 'iukan selvittää tätä sihinää ja kun en kai saanut poiskaan lähteä, koska olin niin todennäköinen rähinöijä", huomautin, mutta ääneni kuulosti hieman ivalliselta ja saatoin jopa erottaa ranskalaisen korostuksen, josta olin jo luullut päässeeni eroon.

Voisin kenties jopa unohtaa tämän ulkopuolisuus tunteen. Tai sitten en edes halunnut tietää mitä he sanoivat. Kuka olisi halunnut kuulla tappelua? En ollut varma oliko se hyvä idea, mutta mitäpä muutakaan olisin voinut?

Katsahdin Rosea, mutten ollut varma osaisinko enää hymyillä. Yritin silti. "Kiitos", sanoin, vaikka minun piti olla se, joka auttoi häntä, mutta jokin hänessä oli auttanut minua. Ainakin nyt.

[Rose Hill]

" Okei." Sanoin ja jatkoin "Em kysyi äsken äidiltään onko hän koskaan ollut ylpeä hänestä. Ja Professori vastasi 'kyllä Em, mutta en nyt.'" supatin Evelle etteivät muut kuulisi.

[Emilie Lehtinen]

~Emilie~
Olisin halannut äitiäni jolleivät kaikki muut olisi siinä myös.
-Okei, sanoin aivan normisti, mikä oli hyvin suuri asia koska yleensä jos olen vihainen kaikki suustani tuleva on kärmeskieltä.

[Emilie Lehtinen]

~Eerika~
-Okei, kuulin Em:in sanovan.
-Kaksikymmentä pistettä Serpentradilta ja kaikki palaavat tupiinsa NYT, kuulin oman ääneni puhuvan. Halusin nukkumaan. En jaksanut enään tätä melskettä.
- Rose jää vielä pariksi minuutiksi, sihisin. -Haluan kuulla nopean totuuden. Ja sitten unohdamme tämän jutun, sanoin normaalisti.

[Rose Hill]

Professori käski minua jäämään ja sihisin "Öh, okei"

[Rosella McDevon]

Seisoin vain paikallani ja tuskin edes kuulin mitä muut sanoivat. Kuulin vain sanoja sieltä sun täältä enkä välittänyt niistä.

[Evelyn Clément]

" Okei", Rose totesi minulle ja kertoi miten Em (tuota lempinimeä Emelien äitikin oli käyttänyt) oli kysynyt äidiltään, oliko tämä ylpeä hänestä. Ja professori Lehtinen oli vastannut, että kyllä, muttei juuri nyt.

Sitten kuulin Emilien sanovan "Okei". Hän sanoi sen normaalisti, ihmisten kielellä, eikä kuulostanut yhtään niin epäinhimilliseltä, tai ärtyneeltä, kuin hetki sitten. Minulla oli kumma tunne, että jotain oli mennyt minulta ohitse.

"Kaksikymmentä pistettä Serpentardilta ja kaikki palaavat tupiinsa NYT", professori tiedotti näyttäen hyvinkin väsyneeltä. Ehkäpä hän olikin. Ainakaan hänen käskynsä ei kuulostanut ponnekkaalta, vaikka olinkin iloinen, että sain luvan lähteä. Sitä olinkin kaivannut.

Tupapisteistä sen sijaan irvistin, sillä olin itsekin niitä keräillyt eikä ollut mitenkään mukava, että joku meni niitä vähentämään huutamalla käytävillä ja räyhäämällä. Ymmärsin kuitenkin, että se oli perustoiminto ja ansaittu asia. Professorin kuului toimia niin, enkä uskonut, että hänkään välitti siitä enempää, kuin minäkään.

Sitten professori sihisi ja yllätyksekseni huomasin hänen katsovan Rosea. Mistä tuo tiesi, että Rose puhui kärmeskieltä? Eihän Rose ollut kai sanonut mitään koko aikana sihinällä... ehkä professori oli kuullut. Se ei välttämättä ollut hyvä asia.

Minulle oli uskottu salaisuus, enkä ollut ainut sen todistaja. Mutta minä pitäisin sen, en tiennyt pitivätkö muut, eikä se ollut hyvä asia, sillä jos he rikkoisivat tuon salassapidon, niin minua saatettaisiin epäillä myös syylliseksi. Tosin tämä tilanne saattoi muutenkin vaatia unohdusta.

"Haluan kuulla nopean totuuden. Ja sitten unohdamme tämän jutun", professori sanoi ja minulla oli tunne, että nyt hän muistutti meitä kaikkia. Hän ei halunnut, että me muistaisimme. Kärmeskieli ei ollut mikään parhaiten muistettu taito. Ihmisillä oli niin paljon ennakkoluuloja.

Vilkaisin Rosea ja huomasin, miten hänkin sihahti. Pakotin kasvoni pysymään ilmeettöminä, vaikka minua inhotti yhäkin. Rose ei sentään toitottanut sitä ajttelin ja toivoin senkin olevan jokin hyvä puoli. Saattaisi tosin olla, etten tajuaisi koko asiaa, nytkin se tuntui epätodelliselta, ennen kuin vasta illalla, tai huomenna.

Vilkaisin ympärilleni ja huomasin Rosellan. Hän näytti jotenkin jähmeältä ja minulla oli kumma olo, ettei se ollut hyvä asia. Professori käski meidän poistua. Miksi olen siis yhä tässä?

"Selvä, professori", totesin rauhallisesti ja otin askeleen kohti tupahuoneita. Vilkaisin vielä Rosellaa ja jokin hänessä sanoi minulle, ettei kaikki ollut kovin hyvin. Kaikki ei ollut hyvin, mutta se ei liittynyt minuun. Professori antoi luvan poistua. Minun piti lähteä. Nyt. Rosellankin pitäisi lähteä, tai hänelle tulisi vaikauksia. Hetken mielenjohteessa tartuin tytön käteen aikeenani vetää hänet mukanani, kunnes pääsisimme nurkan taakse, jossa ihmettelisin hänen vointiaan.

Sitten tajusin, että tyttö saattaisi hyvin torjua kosketukseni, sillä minä en useinkaan koskenut muihin, enkä ainakaan niihin hieman tuntemattomampiin. Toivoin, ettei hän tekisi niin, sillä tyttö näytti hämmentyneeltä, enkä halunnut hänelle ongelmia. Enkä halunnut Serpentardille ongelmia. Enkä toivonut, että hän jäisi siihen, sillä professori ei mitä ilmeisimmin pitäisi siitä.

Miksi minä huolehdinkaan muidenkin puolesta? Tai puutun muiden asioihin, jotka eivät kuulu minulle mitenkään.

[Rosella McDevon]

Tunsin käden tarttuvan käteeni. Olin omissa ajatuksissani ja mieleeni tulvahti kuva tytöstä jolla oli vaaleanruskeat hiuksen ja vihreät silmät. Tuo tyttö näytti Roselta nuorempana. Hämmennyin ja mietin mitä tekemistä minulla oli jonkun jästisyntyisen käärmessuu tytön kanssa.