Kirjoittaja Evelyn Clément » 16 Heinä 2015, 01:07
"Äiti tai siis professori", kuulin Lehtisen tyttären äänen ja sitten taas suhinaa. En ollut varma oliko alkukin ollut suhinaa, vai olinko minäkin nyt sekoamassa ja kuvittelin jo kaikenlaista. En minä osannut kärmeskieltä, enkä tulisi osaamaankaan, kun ei se kuulunut sukuuni millään tavalla. Minä sentään olin lukenut sukupuutani ja tehnyt sukututkimusta sen verran, että tiesin, ettei suvussani ollut mitään sellaista. Muuta outoutta saattoi olla ja ehkäpä jollain suvustani taitokin saattoi olla, sillä kaikki puhdasveriset olivat kai jotenkin sukua, mutta ei minuntietääkseni esi-isilläni.
Hetkinen, olinko juuri ajatellut puhdasveriset? Ajatus tuntui kummalta ja tuoreelta. Olin aina ajatellut, että olisin puoliverinen, sillä isän piti olla jästisyntyinen, mutta sitten se kumma huvipuistoretki oli muuttanutkin kaiken. Jopa käsitykseni isästä, sillä hän ei mitä ilmeisemmin luottanut minuun niinkään paljon, että olisi voinut kertoa, että hänen veljensä oli surkki. Olisin osannut pitää salaisuuden. En kertonut veritaustoistakaan, mutta ei, minuun ei luotettu. Bianca taas oli tiennyt. Olin nähnyt sen hänen virneestään. Eikä paljoa kulunut, niin olin tullut takaisin Châteauhun.
Miksi ihmeessä aloin muistelemaan sitä nyt? Minun piti keskittyä Roseen, hänellä ei ollut kaikki hyvin ja minä olin niin itsekäs mäntti, että ajattelin vain itseäni! Katsoin tyttöä huolestuneena ja tuo kuiskasi jotain, mitä en ollut odottanut.
"Minäkin olen käärmessuu, enkä tiedä miksi. Luulen että minut on adoptoitu tai jotain."
Katsoin tyttöä hetken osaamatta vastata. Hänkin oli kärmesuu. Hänkin puhui kärmeskieltä. Ja minä olin ainoa, joka oli pihalla koko tappelusta. Minun teki mieli olla vihainen heille kaikille ja Roselle, jonka olin uskonut olevan hyvä, mutta jos hänkin oli kärmessuu.
Sitten muistin, että tyttö oli itkenyt. Ja sanonut, että hänet saatettiin olla adoptoitu ja ymmärsin. Tyttöhän pelkäsi, tai oli hämillään koko jutusta. Ja miten hän oli onnistunutkaan peittämään sen hymyilyn alle. Hän ei ollut aikonut mitään pahaa. Minulla oli vaan ennakkoluuloja tätäkin asiaa kohtaan. Juurtuneita käsityksiä. Vihasin sitä, kun olin väärässä, mutta yritin korvata sen.
Laskin käteni Rosen olkapäälle. Hetken aikaa tunsin, kuin minulla olisi ollut pikkusisko, jota minä en ollut koskaan saanut, mutta sitten muistin, että Rose oli minua vanhempi. En ollut varma oliko siitäkään mitään apua, joten päätin puhua. "Rose, minä... olen pahoillani, en tiennyt", sain sanotuksi. "Sinähän olet jästisyntyinen?" kysyin epäilykseni.
"Kuule, ei se tarkoita, ettet voisi olla kärmessuu, tai että sinut olisi adoptoitu. Onhan sinulla taikavoimiakin? Noh, miksei sitten muitakin taitoja? Ja vaikka vanhempasi olisivat jästejä, niin voihan joku isoisoisoisoisoisovanhemmistasi olla noita, tai velho ja olisit häneltä tuon taidon perinyt. Eikös?" Hymyilin hieman rohkaisevan oloisena ja olin unohtanut tyystin tappelun, jokamitä ilmeisemmin oli äitynyt taas loitsujen, herjojen ja kirousten tasolle. Ainakin Emiliellä näytti olevan kilpiloitsu edessään.
"Jotkut tutkijat jopa ovat väittäneet, että jästisyntyisten velhojen ja noitien taustoilla on oltava joku kaukainen taikoja ja sen kautta he ovat saaneet perintönsä ja kykynsä taikuuteen, tai ainakin olen lukenut niin", sopersin. "Mutta hei, eikös aurinko paista risukasaankin? Jos sinut nyt olisi adoptoitu, niin en tiedä, mutta eivätkös adoptiovanhempasi ole olleet mukavia? He ovat kasvattaneet sinut ja hoivanneet ja hellineet ja niin edelleen. Että eikös kuivata nuo kyyneleet ja uskota hyvään?"
Hymyilin hieman ja yritin olla mukava ja kannustava. Ongelma tosin oli, ettei minulla ollut hajuakaan, mitä minun olisi pitänyt sanoa, joten sanoin sitten vain jotain ja toivoin, että Rose uskoisi sen, vaikken ollut varma uskoinko itse.
Kaivoin sauvani esille ja heilautin sitä mumisten: "tulejo nenäliina" ja pian tuo liina siihen jostain tupsahtikin. Tarjosin sitä Roselle ja toivoin, että olin auttanut tarpeeksi. Olin ainakin yrittänyt. Jos tuo ei auttaisi, niin minun pitäisi taikoa Roseen hilpeytysloitsu, joka tekisi hänet tyytyväiseksi ja saisi hymyilemään taas.
Sitten jostain lensi Lepakonräkäherja ja se osui suoraan minua kasvoihin. Eikä aikaakaan, kun ällöttävät räkivät lepakot alkoivat saartaa minua. Huidoin käsilläni epätoivoisesti, kunnes tajusin, että minulla oli sauva käsissäni ja huudahdin: "Lopeti!"
Räkäiset lepakot katosivat, mutta minä olin inhottavan liman peitossa. "Lllllll, yöhhh", ääneni sopersi. Minun teki mieli riisua kaapuni, mutten kehdannut tehdä sitä muiden edessä. "Kuuraannu", sen sijaan sanoin ja osoitin sauvallani itseäni.