Punainen bussi ja karvaiset kaverit

[Renée Mason]

//Pelissä mukana Renée Mason ja Shanietta Kei. Osallistumme tällä pelillä heinäkuun haasteeseen. Peli sijoittuu kesäloman keskivaiheille Iso-Britanniaan.//

"Nähdään sitten", Renéen kaveri Haley sanoi ja halasi tyttöä, "Tule pian käymään." Renée oli matkustanut Iso-Britanniaan, kun koulussa oli tullut tauko opiskelusta. Tyttö oli päättänyt lentää Englantiin katsomaan tätiään, joka asui Oxfordissa. Hänellä oli jo kauan ollut hinku päästä uusiin maisemiin ja nyt siihen tuli tilaisuus. Hän oli sopinut Haleyn kanssa yöpyvänsä heillä ja matkustavansa seuraavana päivänä bussilla Cambridgesta Oxfordiin. Renéen täti Bettina ei tiennyt tytön tulosta. Tai ainakaan Renée ei ollut kertonut hänelle. Bettinalla oli piilevät ennustajan kyvyt, joten oli mahdollista, ettei yllätysvierailu jäisikään yllätykseksi.

Nyt Renée vilkutti Haleylle ja hänen äidilleen, jotka olivat ystävällisesti tulleet saattamaan hänet bussipysäkille. Hän astui sisään komeaan kaksikerroksiseen punaiseen bussiin ja maksoi kuljettajalle hymyillen. Kuljettaja rypisti otsaansa ja antoi osan Renéen rahoista takaisin. Hän oli näköjään taas mokannut jästirahojen kanssa. Bussi oli puolityhjä. Vielä ei ollut ruuhka-aika ja suurin osa matkustajista nousisi kyytiin Lontoossa. Renée istui huokaisten ikkunanpuoleiselle paikalle suurin piirtein bussin keskiosaan. Hänellä olisi tunteja aikaa, ennen Oxfordia.

Renée kulutti aikaa tarkkailemalla muita matkustajia. Hänen takanaan istui joku epämääräinen heppu kuulokkeet korvissa. Lisäksi näytti siltä, että hän oli nukahtanut. Sitä hän ei kauaa jaksanut katsella, vaan kaivoi piirustuslehtiön repustaan, jonne hän oli tunkenut myös rahat, kyniä, taikasauvan ja eväänsä. Renée alkoi piirtelemään mitä nyt mieleen juolahti. Hän oli hieman sekavassa mielentilassa uudessa maassa ja kaiken lisäksi yksin.

Renée säpsähti hereille bussin nytkähtäessä pysähdyksiin. Hänen lehtiönsä oli avonaisena hänen sylissään. Tätä se illalla myöhään kukkuminen teki. Renée vilkaisi nopeasti ikkunasta ulos. He olivat näköjään saapuneet Lontooseen. Renée oli muutaman kerran aikaisemminkin käynyt Lontoossa. Se oli hieno kaupunki, jossa oli paljon ihmisiä. Ja varkaita. Kerran aiemmin yksitoistavuotiaan Renéen taikasauva oli varastettu Lontoon metrossa. Tyttö hätääntyi niin, että varas sai oikein mojovan iskun sekä mustan silmän. Taikaministeriöltä tuli ilkeä kirje, jossa muistutettiin, ettei taikoja saanut käyttää koulun ulkopuolella. Mutta ei Renée ollut tietoisesti taikonut. Varas vei hänen sauvansa ja hän hätääntyi. Tämän hänen äitinsä kirjoitti kirjeeseen taikalainvartijaosastolle ja syytteet kumottiin.

Renée tarkisti nopeasti, olihan kaikki tallella ja pakkasi repun uudestaan. Hieman unenpöpperöisenä hän katsahti ulos Lontoon kaduille.

//Olipas väkinäisesti kirjoitettu. Tänään ei ole mun päivä...//

[Shanietta Kei]

// Hyvä tuo aloitus minun mielestäni on. :) Pahoittelen, että tässä vähän kesti ja saattaa kestää tulevaisuudessakin. Ystäväni on (edelleen) luonani yötä, enkä voi kirjoittaa niin usein kuin ehkä silloin, kun olen yksin. Toivottavasti tämä minun aloitukseni on ymmärrettävä, eikä tekstin laatu ole hirveästi huonontunut, vaikka tässä taukoa onkin ollut. //

Nojasin tolppaan lähellä bussipysäkkiä ja yritin pitää silmäni auki. Hestia seisoi virkeänä vieressäni ja luki bussiaikatauluja bussipysäkin kyltistä. Olimme yöpyneet edellisenä yönä erään Anthan kaverin, nuoren Thalie-nimisen noidan, luona. En ollut saanut nukutuksi vieraassa paikassa, vaikka Thalie olikin ollut meille todella ystävällinen ja kaikkea. Lisäksi Lontoossa oleminen sai minut ahdistumaan. Kun katsoin ympärilleni, niin moni asia muistutti minua vuosistani katulapsena. Toivoin, ettei kukaan tunnistaisi minua. Se siitä nyt vielä puuttuisikin.

Bussi tulisi ihan kohta, niin Hestia kertoi minulle luoden puoleeni hieman huolestuneen katseen. Olin kyllä kertonut hänelle, etten ollut saanut unta. Varmaan nukahtaisin bussissa, vaikken toisaalta ollut juuri koskaan sellaisella matkustanutkaan. Lisäksi minua hermostutti, koska tiesin, että bussi olisi hyvin täynnä. Olisin huokaissut syvään, mutten uskaltanut. Ympärillämme oli todella paljon ihmisiä. Saapuessamme olin katsonut muita silmät viiruina, kuitenkin uskoakseni kenenkään - edes Hestian - näkemättä. Olin kyllä aika varma, etteivät kaikki tulisi kanssamme samaan bussiin, mutta silti. En yhtään pitänyt rynnimisestä, emmekä me Hestian kanssa olleet ostaneet lippuja etukäteen.

Ja miksi edes matkustimme bussilla? Olimme Hestian kanssa selanneet kirjaa, joka kertoi Iso-Britannian Englannin alueesta, ja Hestia oli Oxfordin linnakuvien kohdalla kertonut kiinnostuksestaan niihin. Jotkut linnoista muistuttivat huomattavasti Tylypahkaa. Se oli todella saanut minut kiinnostumaan, ja koska olin niin rentoutunut Hestian seurassa, olin jopa uskaltanut ilmaista kiinnostustani. Se oli johtanut Hestian innostumiseen, ja Anthan kanssa keskusteltuaan he olivat päättäneet, että voisimme mennä ensin hormiverkon kautta Anthan Lontoossa asuvan noitaystävän luo, yöpyä siellä ja jatkaa sitten bussilla Oxfordiin. Ehkä tuo oli ollut arvattavissa, mutta minä en tietenkään ollut tajunnut sitä. Olen muuttunut yhä varomattomammaksi ja rohkeammaksi. Se on sinänsä helpotus minulle ja muillekin, mutta saa aikaan ristiriitaisia tilanteita. En vieläkään pitänyt siitä, että Antha kulutti rahojaan minuun.

Hätkähdin hieman oltuani vaipuneena ajatuksiini, kun Hestia kosketti yhtäkkiä kättäni ja viittasi bussiin, joka oli pysähtymässä bussipysäkille, jolla odotimme. ”Tuo on meidän”, hän selvensi ja tarttui minua kädestä. ”Mennään.” Pakotin itseni hereille horroksesta ja seurasin nopeasti Hestiaa valppaana, silmät suurina ja ympärilleni vilkuillen, etten vain törmäisi keneenkään. Astuin bussiin heti Hestian jäljessä ja seurasin kiinni hänen kyljessään, miten hän maksoi meidän molempien matkat päästäen hetkeksi irti kädestäni. Maksettuaan hän katsoi minuun hymyillen, otti taas kädestäni kiinni ja lähti kävelemään kohti bussin takaosaa.

Kuten olin epäillyt, bussi oli melko täynnä. Kävimme koko bussin läpi, myös yläkerroksen, eikä siellä ollut yksiäkään vierekkäisiä paikkoja vapaana. Lopulta asetuimme alakerroksen keskivaiheille. Hestia istuutui suunnilleen minunikäiseltä näyttävän tytön viereen, minä taas siihen taakse resuisen miehen viereen. Epäilin, että mies eli kaduilla. Hänellä oli kuitenkin kuulokkeet korvissa ja mp3-soitin kädessä, joten uskalsin toivoa, että tuon asiat olivat parempaan päin. Mies näytti ystävälliseltä, ei sellaiselta agressiiviselta kuin niin monet muut hänen tilanteessaan. Toivoin, että hän tiesi sen yhden sillan, jonka alta saa puhdasta vettä.

Olin vilkaissut tyttöä, jonka viereen Hestia istui, ja olin melko varma, että olin nähnyt hänet jossain. Istuuduttuani miehen, joka ei reagoinut mitenkään, viereen, rääkkäsin mieltäni vähän lisää ja tajusin nähneeni tytön Châteaussa. Siirsin olollani olleen laukun - saman jota käytin koulussa - syliini.

Ehdin jo toivomaan, että tytön olemassaolo tässä bussissa ei johtaisi mihinkään, mutta sitten kuulin Hestian sanovan tuolle: ”Hei, toivottavasti ei haittaa, että istuuduin tähän. Olet kai Châteausta? Minä olen Hestia, Serdaiglesta.” Hestia puhui hiljaa, ettei kukaan taikomattomista ihmisistä alkaisi kyseenalaistaa mitään. Aika moni tosin vaikutti nukkuvan. Uskalsin siis toivoa, ettei tästä mitään vakavampaa seuraisi, vaikka tämäkin oli kyllä jo liikaa. Nojasin taaksepäin penkissä silmäni sulkien, koska ne eivät meinanneet pysyä auki, vaikka epäilinkin, etten saisi unta – tai jos kuitenkin nukahtaisin, nukkuisin pätkissä heräillen aina välillä. Odottaessani etäisesti kiinnostuneena tytön vastausta, toivoin, ettei minua vedettäisi keskusteluun mukaan. Pessimismiin taipuvaisena kuitenkin kyseenalaistin ajatukseni ja odotin pahinta.

[Renée Mason]

//No, kiitos. Itse kirjoitan siiloin, kun kone on vapaana ja aika riittää. En siis oikein koskaan tule vastaamaan heti. :)//

Renée käänsi katseensa bussiin nousevien ihmisten virtaan ja siristi silmiään. Hän huomasi kaksi tutun näköistä tyttöä nousevan kyytiin. Renée kaiveli muistiaan ja vetäisi sieltä nimen Shanietta. Hänkin opiskeli Châteaussa. Shanietta oli tuo lyhempi tyttö. Hän oli Renéen kanssa samalla luokka-asteella ja he kävivät samoilla tunneilla. Sen täytyi olla hän. Ei saman näköisiä ihmisiä ole kovin paljon. Varsinkaan Shanietan näköisiä. Renée innostui päätelmistään niin, että melkein pomppasi penkiltään tervehtimään Shaniettaa, vaikka eihän hän voinut olla täysin varma, että tyttö edes oli hän. He eivät olleet koskaan sen kummemmin jutelleet.

Renée hymyili Shanietan kävellessä yläkerrokseen toisen tytön kanssa, mutta uskoi, ettei kumpikaan huomannut häntä. He kuitenkin palasivat nopeasti. Vaikutti siltä, että yläkerroksessa oli täyttä. Oikeastaan koko bussi oli täynnä. Enimmät ihmiset olivat nousseet kyytiin Lontoossa tai jääneet pois Lontoossa. Renée ja hänen takanaan istuva mies taisivat olla ainoita, jotka kulkivat vain Lontoon läpi. Ehkä miehenkin olisi pitänyt jäädä Lontoossa pois, mutta hän nukkui yhä.

Tyttö, jonka nimeä Renée ei muistanut istuutui hänen viereensä ja Shanietta istui hänen takanaan istuvan miehen viereen. "Hei, toivottavasti ei haittaa, että istuuduin tähän. Olet kai Châteausta? Minä olen Hestia, Serdaiglesta", Tyttö, jonka nimikin oli nyt selvinnyt, sanoi hiljaisella äänellä Renéelle. "Hei Hestia, ei haittaa ollenkaan", Renée sanoi hiljaa, melkein kuiskaten. "Olen Renée. Gryffondorista. Minä ja Shanietta käymme samoilla tunneilla", Renée kertoi hiljentäen ääntä vielä entisestään. Hän vilkaisi Shaniettaa, joka näytti nukkuvan ja toivoi sydämensä pohjasta, että olisi varmasti muistanut nimen oikein.

"Minne olette matkalla?" Renée kysyi kiinnostuneena. Kyllähän hän tiesi, että tämä bussi pysähtyisi Oxfordissa ja lähtisi sitten takaisin päin, mutta mietti, mitä Hestia ja Shanietta tekisivät näin kaukana koulua. Oli varmasti todella epätodennäköistä törmätä lomalla ihmisiin, jotka opiskelevat Châteaussa. Vielä epätodennäköisempää oli törmätä heihin Ranskan rajojen ulkopuolella. Ja lähes mahdotonta, että he ilmestyisivät samaan bussiin, kun ottaa huomioon, että bussi pysähtyi Lontoossa, jossa on miljoonia asukkaita ja tuhansia turisteja. Niin oli silti käynyt ja Renée ei voinut lakata hämmästelemästä.

[Shanietta Kei]

// Ymmärrän. Pääasia on, että ylipäätään vastaat. Jotkut, joiden kanssa olen ropettanut, ovat vastailleet todella nopeasti. Pidemmän päälle se saattaa kyllä stressata ihan liikaa. Minulla on oma kone, joten koneellepääseminen ei ole minulle ongelma. Kiinnyn tosin varmaan tähän(kin) ropeen niin, että päivystän tätä jatkuvasti. Älä ota mitään paineita. :) Minulla on kyllä muutakin tekemistä, mutta on ihanaa ropettaa taas Shanietalla (kuinkakohan monesti aion vielä todeta tämän...). Minulla tuntuu olevan ainakin puolisenkymmentä muutakin hahmoa kehiteltävänä. Kesä loppuu kesken... Ehkä. //

Vastausta ei tarvinnut odottaa kauaa, ja olisi ollut mahdotonta nukahtaa siinä ajassa. ”Hei Hestia, ei haittaa yhtään”, kuulin tytön sanovan, myös hiljaisella äänellä. Siitä olin sentään kiitollinen. Se tästä nyt vielä puuttuisi, että olimme päätyneet keskustelemaan jonkun todella äänekkään tytön kanssa ja taikomattomat ihmiset alkaisivat kummastelemaan puheitamme. Pakotin silmäni hetkeksi auki ja silmäilin valppaan hermostuneena lähimpänä istuvia ihmisiä kaikesta huolimatta. Helpotuksekseni kukaan ei vaikuttanut kiinnittävän huomiota puheisiimme.

”Olen Renée. Gryffondorista”, tyttö esittäytyi, ja samassa nimi ja ulkonäkö yhdistyivät toisiinsa mielessäni. ”Minä ja Shanietta käymme samoilla tunneilla”, tyttö jatkoi pukien samalla sanoiksi sen, minkä olin juuri oivaltanut. Irvistin sisäisesti: totta kai minut oli pakko vetää tähän mukaan. Samalla kuitenkin kiinnostuin jostakin syystä yhä enemmän. Rohkeus valtasi minut, ja jonkinlainen innostus myös. En tuntenut kolmosluokkalaisista - loman jälkeen siis neljäsluokkalaisista (miten outo ajatus) - oikein ketään, ja useimmat, jotka minuun huomiota kiinnittivät, kiusasivat minua enemmän tai vähemmän. Jos tulkitsin tytön ääntä ja olemusta oikein, hänestä ei huokunut vihamielisyyttä, ja se sai minut pitämään hänestä heti enemmän.

Silti mielessäni käväisi, että esittäisin nukkuvaa. Mutta minä inhosin valehtelemista, joten hylkäsin pakosuunnitelman nopeasti. Avasin silmäni kun tunsin katseen porautuvan minuun, mutta tyttö oli jo kääntynyt takaisin. Hymyilin itsekseni – ihan vaan harjoitellakseni. Voisin yhtä hyvin kokeilla, millä tavalla tuo tyttö minuun suhtautuisi. Apu olisi lähellä, jos tapahtuisi jotain kamalaa - Hestiaa tietenkin tarkoitin.

”Hauska tutustua”, Hestia vastasi hiljaisella äänellä Renéelle. Minä mutisin automaattisesti jotain epämääräistä tyyliin ”mmh”. ”Minne olette matkalla?” Renée kysyi pian. ”Oxfordiin”, Hestia vastasi lähes heti. ”Olemme kiinnostuneita paikan linnoista.” ”Niin, jotkut niistä muistuttavat kovasti Tylypahkaa”, uskaltauduin sanomaan. Nojauduin hieman eteenpäin, että voisin puhua hiljempaa. ”Ennen Châteauhon siirtymistä kävimme koulua Tylypahkassa, ja on mahtavaa nähdä jotain sitä koulua muistuttavaa. Se on ihana paikka”, Hestia selitti, ja näin hänen hymyilevän. ”Äitini ystävä myös suositteli käymään eräässä löytöeläintalossa, ja päätimme, että voimme yhtä hyvin käydä sielläkin. Meillä on kotona kissa ja pöllö”, Hestia jatkoi vielä, ”Oletko sinäkin matkalla Oxfordiin?”

[Renée Mason]

//Itse kurkkailen, onko tänne foorumeille tullut uusia viestejä todella usein, mutta en tykkää oikein puhelimella kirjoittaa. Helpompi saada ihan näppäimistöä naputella. (Olipas muuten oudon kuuloinen lause) :D//

"Hauska tutustua", Hestia sanoi ja Renée hymyili "Kuin myös", hän vastasi. Hän kuuli takaansa pienen äänen, muttei ollut varma sanoiko kukaan mitään. Renée oli nähnyt, että molemmat hänen takanaan istuvat henkilöt olivat unten mailla. Tosin Shanietta oli vasta noussut kyytiin, joten hän ei välttämättä ollut nukahtanut vielä.

"Oxfordiin", Hestia vastasi heti ja Renée ei voinut olla virnistämättä pienesti. "Olemme kiinnostuneet paikan linnoista", Hestia jatkoi. "Niin, jotkut niistä muistuttavat kovasti Tylypahkaa", Renée kuuli Shanietan sanovan takanaan. Hän kääntyi tuolissaan sen verran, että näki sekä Shanietan, että Hestian ja hymyili molemmille. Tylypahka kyllä oli varmasti upea paikka. Hänkin haluaisi joskus päästä katsomaan mahdollisimman samanlaisia linnoja, ja totta kai itse Tylypahkaakin!

"Ennen Châteauhon siirtymistä kävimme koulua Tylypahkassa, ja on mahtavaa nähdä jotain sitä koulua muistuttavaa. Se on ihana paikka", Hestia selitti hymyillen, ja Renée tunsi suunsa loksahtavan auki. "Oikeasti? Olen kuullut siitä paljon. Olen aina halunnut opiskella siellä, mutta äitini mielestä kokonaan uuteen maahan lähteminen yhden koulun takia on turhaa." Renée sanoi kuiskaten ja äärimmäisen ihastelevan näköisenä. -hän oli tavannut montakin ihmistä, jotka opiskelivat Tylypahkassa, mutta aina oli mahtavaa kuulla uusia tarinoita uusista näkökulmista.

"Äitini ystävä myös suositteli käymään eräässä löytöeläintalossa, ja päätimme, että voimme yhtä hyvin käydä sielläkin. Meillä on kotona kissa ja pöllö", Hestia jatkoi ja kysyi vielä: "Oletko sinäkin matkalla Oxfordiin?" "Olen", Renée vastasi, "Aioin käydä katsomassa tätiäni." "Mutta teidän matkanne kuulostaa mielenkiintoiselta! Pidättekö paljonkin eläimistä?" Renée kysyi hymyillen. "Minä rakastan niitä", hän sanoi, "Mutta en ajatellutkaan, että Oxfordissa olisi löytöeläintalo!"

Hän vaikeni hetkeksi ja mietti, kehtaisiko kysyä pääsisikö mukaan. Lopulta pienen mietintätauon jälkeen hän kysyi hitaasti: "Sopisiko teille, että tulisin mukaan? Minä tosiaan pidän eläimistä ja uskon, että tätini jaksaisi odottaa. Itse asiassa, en edes kertonut hänelle tulostani." Yhtäkkiä häntä hävetti, että oli noin vain yrittänyt tunkea toisten varmasti mukavaan lomamatkaan. "Ei tietenkään ole pakko. En halua tungetella," Renée jatkoi kiireesti ja loi katseensa käsiinsä.

[Shanietta Kei]

// Joo, minäkin käytän kännykkää. Koneelle ei nimittäin yhden pienen asian takia viitsi mennä, mutta jos on mielessä jotain muutakin tekemistä, sitten sitä käytän. Ja olet oikeassa, koneella on paljon helpompi kirjoittaa kuin kännykällä. //

Kun avasin suuni kunnolla ensimmäisen kerran, huomauttaessani Tylypahkan ja Oxfordin linnojen samankaltaisuudesta, Renée kääntyi hymyilemään minulle, ja vastasin ujosti hymyyn. Se kuitenkin tuntui niin teennäiseltä, että lopetin tuon lyhyeen. Samalla mietin ärsyyntyneenä, miksi hymyileminen oli joillekin niin helppoa. Esimerkiksi molemmille edessäni istuvista tytöistä.

”Oikeasti? Olen kuullut siitä paljon. Olen aina halunnut opiskella siellä, mutta äitini mielestä kokonaan uuteen maahan lähteminen yhden koulun takia on turhaa”, Renée sanoi, kun Hestia kertoi meidän käyneen koulua Tylypahkassa ennen Châteauta. Kiinnitin heti huomiota siihen, että Renée manitsi äitinsä. Mietin, miksei isäänsä, mutta olin ihan liian ujo kysyäkseni tuota. Sehän saattaisi johtaa siihen, että Renée kysyisi minun vanhemmistani. Sitä en todellakaan halunnut.

”Me asumme yhä täällä Iso-Britanniassa, mutta meidät siirrettiin Châteauhon jonkin tarjouksen takia”, Hestia selitti nyökättyään hymyillen. ”Pidän kovasti myös Châteausta, mutta ranskan kieli on meille molemmille vaikeaa, ja kaikki ne uudet tavat”, Hestia jatkoi. ”Emme ole vielä täysin sopeutuneet, mutta koulu on kyllä vaikuttanut hyvätasoiselta. Ehkä ehdin jopa kiintyä kouluun ensi lukuvuonna, joka on viimeiseni. Shanietta on varmaan kiitollinen, jos saa jonkun kaverin, johon tukeutua, kun en enää ole samassa paikassa. Etkö olekin, Shanie?”

Tietenkin Hestian piti ottaa tämä asia puheeksi, mietin mielessäni vaivaantuneena. ”Joo”, sanoin vielä normaaliakin hiljempaa ja jatkoin suunnaten sanani Renéelle, vaikka en kohdistanutkaan katsettani mihinkään: ”Mutta kyllä minä yksinkin selviän. Sinulla on varmasti muitakin kavereita. Ei sinun tarvitse minun kanssani olla.” Sitten suljin silmät, nojauduin taaksepäin ja toivoin, etten olisi sanonut mitään. En yhtään pitänyt keskustelun saamasta käänteestä. Koska silmäni olivat kiinni, en huomannut, miten Hestia loi Renéeseen tietäväisen katseen pyöräyttäen silmiään leikillään, ilme huolehtivaisena, kun hän katsahti nopeasti minuun.

”Olen”, Renée vastasi, kun Hestia kysyi, onko hänkin menossa Oxfordiin. ”Aion käydä katsomassa tätiäni.” Kiinnitin jälleen huomiota johonkin niinkin yleiseen sanaan kuin 'täti'. Minulla ei ollut tätiä. Eikä tulisi koskaan olemaankaan.

”Mutta teidän matkanne kuulostaa mielenkiintoiselta!” Renée kommentoi. ”Pidättekö paljonkin eläimistä?” Totesin, että keskustelu oli ajautumassa turvallisemmalle väylälle, joten pakotin itseni avaamaan silmäni, ja nojauduin eteenpäin ilmaistakseni oman mielipiteeni Hestian jälkeen.

”Eläimet ovat ihania!” Hestia sanoi hieman kuuluvammalla äänellä, koska tuo aihe oli taikomattomienkin ihmisten korville viaton. ”Ne ovat uskomattoman älykkäitä, jos niitä tarkkailee yhtään paremmin. Pidän kyllä eniten kissoista, ja ainakin minun pöllöni Rowan on ihan uskomaton!” Puhuessaan Rowanista hän hiljensi jälleen ääntään. Kuinka monella taikomattomalla ihmisellä muka oli pöllö lemmikkinä? ”Ehkä tosin olen vähän puolueellinen, kun ei meillä koskaan ole muita eläimiä ollutkaan. Esimerkiksi koiriakin olisi kiva osata tulkita samalla tavalla kuin kissoja.”

”En ole ollut eläinten kanssa tekemisissä paljoakaan, mutta pidän ehkä eniten kissoista. On ihanaa, kun niitä ymmärtää ainakin jotenkin”, kerroin oman mielipiteeni, ja ajatukseni ajautuivat väkisinkin katulapsiaikojeni kodittomiin eläimiin, kissoihin ja koiriin lähinnä. Riutuneisiin. Kuolleisiin. Viattomiin. ”Rotista ja vastaavista en kyllä pidä yhtään”, lisäsin vielä ja pakotin itseni olemaan värähtämättä inhosta.

”Minä rakastan niitä. Mutta en ajatellutkaan, että Oxfordissa olisi löytöeläintalo!” Renée kertoi oman mielipiteensä. ”Niin. Emme mekään olisi siihen huomiota kiinnittäneet, jos Thalie ei olisi kertonut siitä”, Hestia kertoi hymyillen. ”Onko sinulla kotona joku lemmikki?” hän kysyi vielä Renéeltä.

Kului pieni hetki, ja sitten Renée kysyi: ”Sopisiko teille, että tulisin mukaan?” Hän jatkoi perustellen sanomaansa: ”Minä tosiaan pidän eläimistä ja uskon, että tätini jaksaisi odottaa. Itse asiassa, en edes kertonut hänelle tulostani.” Ennen kuin Hestia ehti vastata – minä en aikonutkaan vastata tuollaiseen kysymykseen, sillä Hestia oli meistä se päättävä taho, enkä edes saanut omasta mielipiteestäni selkoa - , Renée jatkoi nopeasti: ”Ei tietenkään ole pakko. En halua tungetella.” Virnistin – tosin hieman ilottomasti – mielessäni ja tunsin käsittämättömästi pientä onnellisuutta, tai ehkä vain samaistuin Renéen toimintaan. Jokin hänessä muistutti minua itsestäni. Tuollainen epävarmuus, tai miksi sitä sitten kutsutaankin, oli minulle niin tuttua.

”Ei, olisi todella mukavaa, jos tulisit!” Hestia sanoi hymyillen leveästi, näyttäen iloiselta. ”Ei se ole yhtään tungettelevaa”, hän jatkoi vielä. Minäkin olin mielessäni jo tulkinnut, ettei minua haitannut, vaikka Renée tulisikin mukaan. Hän ei edelleenkään vaikuttanut ollenkaan sellaiselta ylimieliseltä kiusaajatyypiltä. En kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään.

[Renée Mason]

"Me asumme yhä täällä Iso-Britanniassa, mutta meidät siirrettiin Châteauhon jonkin tarjouksen takia", Hestia selitti nyökättyään hymyillen. "Pidän kovasti myös Châteausta, mutta ranskan kieli on meille molemmille vaikeaa, ja kaikki ne uudet tavat", Hestia jatkoi. "Emme ole vielä täysin sopeutuneet, mutta koulu on kyllä vaikuttanut hyvätasoiselta. Ehkä ehdin jopa kiintyä kouluun ensi lukuvuonna, joka on viimeiseni. Shanietta on varmaan kiitollinen, jos saa jonkun kaverin, johon tukeutua, kun en enää ole samassa paikassa. Etkö olekin, Shanie?"

"Joo", Shanietta sanoi hiljaisemmin Renéelle ja jatkoi: "Mutta kyllä minä yksinkin selviän. Sinulla on varmasti muitakin kavereita. Ei sinun tarvitse minun kanssani olla." Shanietta sulki taas silmänsä ja nojautui taaksepäin. Hestia katsoi Renéetä merkitsevästi ja pyöräytti silmiään. Hänen katseessaan oli huolehtivainen pilke. "Kavereita ei koskaan voi olla liikaa", Renée sanoi osoittaen sanansa Shanietalle. "Totta kai olen sinun kanssasi, jos haluat. Ja varmasti pärjäisit yksinkin, mutta eikös jonkun kanssa ole mukavampaa."

Eläimet ovat ihania!” Hestia sanoi hieman kuuluvammalla äänellä, "Ne ovat uskomattoman älykkäitä, jos niitä tarkkailee yhtään paremmin. Pidän kyllä eniten kissoista, ja ainakin minun pöllöni Rowan on ihan uskomaton!" Puhuessaan Rowanista hän hiljensi jälleen ääntään."Ehkä tosin olen vähän puolueellinen, kun ei meillä koskaan ole muita eläimiä ollutkaan. Esimerkiksi koiriakin olisi kiva osata tulkita samalla tavalla kuin kissoja." "En ole ollut eläinten kanssa tekemisissä paljoakaan, mutta pidän ehkä eniten kissoista. On ihanaa, kun niitä ymmärtää ainakin jotenkin", "Rotista ja vastaavista en kyllä pidä yhtään", Shanietta lisäsi. Renée nyökkäsi.

"Niin. Emme mekään olisi siihen huomiota kiinnittäneet, jos Thalie ei olisi kertonut siitä", Hestia kertoi löytöeläintalosta ja hymyili. "Onko sinulla kotona joku lemmikki", hän kysyi.

"Minulla on kotona siili", Renée kertoi", "En ota sitä kouluun mukaan, koska se pärjää hyvin itsekin, ja sitä olisi vaikea hoitaa makuusalissa. Se on meillä kotona yleensä suhteellisen vapaana, mutta makuusalissa se pitäisi pitää häkissä, koska sillä on tapana käpertyä sängyn lakanoiden alle", Renée kertoi ja virnisti sitten mielikuvalle, jossa joku pomppaa metrin ilmaan asetuttuaan epähuomiossa makaamaan siilin päälle. "Ja minulla on myös pöllö."

"Ei, olisi todella mukavaa, jos tulisit!" Hestia sanoi hymyillen leveästi, näyttäen iloiselta. "Ei se ole yhtään tungettelevaa", hän jatkoi vielä. Renéen kasvot kirkastuivat ja hän sanoi: "Kiitos." Tästä oli selvästi tulossa hänen onnenpäivänsä.

Sitten Renéellä välähti. Ihan pieni mainostus ei satuttaisi ketään ja hän todella halusi Shanietan ja Hestian mukaan. "Pidättekö te taikaotuksista?", hän kysyi miltei kuiskaten, ettei kukaan asiaankuulumaton kuulisi. "Olen järjestämässä ensi lukuvuodella taikaolentokerhoa Châteaussa sen jatko-opiskelijan, Ronja Bloomroosin, kanssa", hän kertoi. Renée jätti kysymättä, olisiko Shanietasta ja Hestiasta mukavaa tulla mukaan, koska se saattaisi olla liian painostavaa. Sen sijaan hän katsahti ulos ja näki peltoja. Vastaan tuli kyltti, jossa luki: "Oxford, 10 mailia" "Alamme olla kohta perillä", Renée sanoi hymyillen kääntäen kasvonsa taas Shaniettaa ja Hestiaa kohti.

[Shanietta Kei]

// Pahoittelen, etten vastannut eilen. Jostain syystä foorumille ei päässyt illalla, jolloin olisin halunnut vastata. Tässä kuitenkin tämä. Olen sitten mummini luona huomisesta (lauantai) maanantaihin, ja sinä aikana käytössäni on ainoastaan kännykkäni. En siis varmaan vastaile silloin, kenties ehdin käymään koneella huomenaamuna ja maanantai-iltana, mutta muuten en. Tietty voin luonnostella vastausta paperille, jos vastaat ollessani mummilla, niin sitten varsinainen vastauksen kirjoittaminen on nopeampaa, mutta sitä enempää en pelin etenemiseksi voi tuolloin tehdä. //

”Kavereita ei koskaan voi olla liikaa”, kuulin Renéen sanovan. No tuosta minä olin eri mieltä, tiedostin sen heti. Minua ahdisti pelkkä ajatuskin siitä, että minulla olisi paljon kavereita. Yksinäisyys oli minulle niin tärkeää, ja rauhallisuus, ja kaikki sellainen. Totesin mielessäni, etten varmaan haluaisi kuin enintään muutaman kaverin. Tai ehkä en senkään vertaa, totesin mielessäni sitten.

”Totta kai olen sinun kanssasi, jos haluat. Ja varmasti pärjäisit yksinkin, mutta eikös jonkun kanssa ole mukavampaa”, Renée jatkoi. Riippuu siitä, kuka se joku on, minä ajattelin negatiivisesti. ”Mmh, niinpä kai”, sanoin hiljaa ääneen ja huokaisin. Mutta tiesin, etten Renéetä itse rupeaisi koulusta etsimään. Todellakaan. Toki voisin paritöissä pyytää häntä parikseni tai mennä istumaan hänen viereensä tunneilla tai jotain vastaavaa... Mutta sitten tajusin, että Renée oli tunneilla varmastikin gryffondorien kanssa. Eli se siitä sitten.

”Minulla on kotona siili”, Renée vastasi, kun Hestia kysyi, oliko hänellä lemmikkiä. Minulla löi hetken tyhjää, koska en ollut oikeastaan ennen kuullut lemmikkisiileistä. Kiinnostuneena kuuntelin, kun Renée jatkoi: ”En ota sitä kouluun mukaan, koska se pärjää hyvin itsekin, ja sitä olisi vaikea hoitaa makuusalissa. Se on meillä kotona yleensä suhteellisen vapaana, mutta makuusalissa se pitäisi pitää häkissä, koska sillä on tapana käpertyä sängyn lakanoiden alle.” Näin Renéen virnistävän, ja olin taas kumartunut eteenpäin kuullakseni paremmin.

”Oi, kuulostaa kivalta!” Hestia sanoi. ”Onko siililläsi jotain nimeä?” Odotin, että Renée vastasi, ja kysyin sitten hiljaa, hieman jännittyneenä sillä puhuminen vaati minulta yhä aika paljon: ”Millaista sen käsittely on? Onko se samanlainen, kuin siilit luonnossa?” Loin katseeni Renéeseen parhaani mukaan, katsoin häntä kiinnostuneena. Olin valmis kuulemaan lisää. Osittain siksi, että lemmikit olivat turvallinen aihe. Osittain siksi, että halusin kokeilla, miten pitkälle rohkeuteni kantaisi.

Renée kiitti, kun Hestia sanoi, että tyttö voisi tulla mukaamme löytöeläintalolle. ”Meidän pitäisi päästä bussilla aika lähelle paikkaa, jossa löytöeläintalo sijaitsee, mutta on sinne silti muutaman kilometrin kävelymatka”, Hestia kertoi. ”Toivottavasti sinulla ei ole mitään kävelemistä vastaan.”

”Pidättekö te taikaotuksista?” kuulin Renéen kysyvän. ”Joo, ehdottomasti”, Hestia vastasi heti, ja minä vastasin myönteisesti ”mmh”, kuten minulle oli kai tulossa tavaksi tehdä. ”Olen järjestämässä ensi lukuvuodella taikaolentokerhoa Châteaussa sen jatko-opiskelijan, Ronja Blomroosin, kanssa”, hän kertoi. Kiinnostuin välittömästi, mutta olin silti varuillani. En saanut päähäni, millainen tyyppi tuo jatko-opiskelija-Ronja oli. ”Alamme olla kohta perillä”, Renée sanoi vielä, ja Hestia nyökkäsi tuolle. ”Taikaolentokerho kuulostaa mielenkiintoiselta”, hän jatkoi ja kysyi sitten: ”Oletteko jo miettineet, miten usein kerho kokoontuu? Entä mitä toimintaan sisältyy?” Hestian äänestä kuului selvästi innostus ja kiinnostus, toisin kuin minun äänestäni, kun kysyin: ”Onko osallistujia kauhean paljon?” Ääneni kertoi vain sen, että olin varuillani. Jos en kuitenkaan olisi ollut kiinnostunut, en olisi sanonut mitään.

// Jos haluat, voisimme jossain vaiheessa skipata esimerkiksi bussin pysähtymisestä löytöeläintalolle pääsemiseen. Peli etenisi näin hieman nopeammin, mutta olen toki valmis ropettamaan myös kävelymatkan ajan. Jos kuitenkin kiinnostut aikahyppy-ajatuksesta, voisimme lyhyesti miettiä, tuleeko kävelymatkalla ilmi jotain sellaista, joka vaikuttaa hahmoihimme jotenkin. //

[Renée Mason]

//Ei haittaa yhtään. En minäkään joka päivä pysty vastailemaan. Eikä sinun tarvitse vastata sinä aikana, kun olet mummisi luona. Itse asiassa toivonkin hieman, ettet vastaa. Keskity vain nauttimaan mummisi seurasta, äläkä stressaa tästä pelistä. :)//

"Oi, kuulostaa kivalta", Hestia sanoi, kun Renée kertoi siilistään, "Onko siililläsi jotain nimeä?" "On", Renée vastasi, "Sen virallinen nimi on Adisan, se on sen alkuperäisen kasvattajan antama nimi, joka lukee siis papereissa ja lääkärikorteissa, mutta kutsun sitä Aidaksi." Renée hymyili. Hänestä Adisan oli huvittava nimi, mutta minkäs teet. Ei hän voinut asiaan vaikuttaa.

"Millaista sen käsittely on? Onko se samanlainen kuin siilit luonnossa?" Shanietta kysyi hiljaa ja Renée käänsi katseensa häneen hymyillen. "Ei sen piikit pistä, kun sitä koskee, paitsi jos se käpertyy palloksi suojaamaan itseään. Silloin kannattaa laittaa hanskat käteen, tai jättää siili rauhaan. Ja se kyllä näyttää samalta kuin luonnonsiili, mutta on vähemmän säikky ja enemmän seurallinen. Molemmat ovat yöeläimiä, mutta lemmikkisiilin voi totuttaa ihmisen rutiiniin. Lemmikkisiilit myös elävät pidempään.", Renée kertoi. Häneltä oli useinkin kysytty, pistävätkö siilin piikit ja kysyjät olivat hämmästyneet, kun hän vastasi kieltävästi. Tyttö kyllä ymmärsi ihmetyksen. Kyllähän siilin piikit tosiaan pistävät, jos survaisee kätensä suoraan piikkiin. Mutta ei niin kannattanut tehdä.

" Meidän pitäisi päästä bussilla lähelle paikkaa, jossa löytöeläintalo sijaitsee, mutta on sinne silti muutaman kilometrin kävelymatka", Hestia kertoi. "Toivottavasti sinulla ei ole mitään kävelemistä vastaan." "Ei toki", Renée sanoi ja vilkaisi ikkunasta ulos. Aurinko paistoi muutamasta pilvestä välittämättä.

"Joo, ehdottomasti", Hestia vastasi Renéen kysymykseen taikaotuksista. "Mmh", Renée kuuli Shanietan vastaavan, muttei osannut erottaa, oliko vastaus myönteinen vai kielteinen."Taikaolentokerho kuulostaa mielenkiintoiselta", Hestia sanoi nyökättyään. "Oletteko jo miettineet, kuinka usein kerho kokoontuu? Entä mitä toimintaan sisältyy?", Hestia kyseli ja Renée kuuli hänen äänestään innostuksen.

Tytöstä tuntui, että hänen mahansa olisi hypähtänyt, kun hän kuuli Hestian innostuneet kysymykset. "Olemme", Renée vastasi heti. "Kerho kokoontuu kerran viikossa tiistai-iltapäivisin. Ja toimintaan kuuluu kaikenlaista hoivaamista, harjaamista, ruokkimista ja sen sellaista." "Onko osallistujia kauhean paljon?" Shanietta kysyi. "Ei hirveästi", Renée vastasi ja hymyili Shanietalle. Hän oli huomannut Shanietan äänessä varovaisuutta ja ajatteli tytön olevan hieman ujo. "Odotas..", Renée sanoi ja laski sormillaan nostaen aina uuden sormen, kun muisti liittyneen henkilön. "Tällä hetkellä minun ja Ronjan lisäksi on ilmoittautunut neljä", Renée kertoi ja hymyili taas Shanietalle.

//Skippaaminen voisi olla fiksu idea. Hypätään vain suoraan löytöeläintalolle bussin pysähdyttyä (jos esim. pysäytät bussin seuraavassa viestissä. Tietenkin tämä on ihan sinun päätettävissäsi, mutta ehdotinpa kuitenkin) Ja ei heidän tarvitse tehdä muuta kuin jutella matkan aikana. Se tuskin muuttaa Renéen käsitystä Shanietasta paljoakaan. Vai olisiko sinulla joku muu idea?//

[Shanietta Kei]

// No, en sitten kirjoitellut oikeastaan mitään mummilla... Luin toki tuon vastauksesi. Eilen en saanut kotona kirjoitettua mitään. Olen pahoillani. Jostain syystä kirjoittamisen aloittaminen on tosi vaikeaa, mutta huomaan kyllä, ettei minulla juuri ole ongelmia sen aloitettuani. Huokaus. Sen kun muistaisi aina.

Ei kai minullakaan mitään erikoisempaa ole skippaamista ajatellen, joten suoritan sen jotenkin tässä viestissä. //

Renée vastasi myönteisesti, kun Hestia kysyi, oliko hänen siilillään joku nimi. ”Sen virallinen nimi on Adisan, se on sen alkuperäisen kasvattajan antama nimi, joka lukee siis papereissa ja lääkärikorteissa, mutta kutsun sitä Aidaksi.” Katsoin Renéetä, ja huomasin tuon hymyilevän. Mietin siilin nimeä – tai no, nimiä. Molemmat olivat mielestäni kivoja, mielenkiintoisia. ”Kiva”, Hestia kommentoi lämpimästi hymyillen ja jatkoi: ”Kuten kerroin, pöllöni nimi on Rowan. Se on tornipöllö. Kissamme nimi on Rim, ja tuo nimi päätettiin jo ennen kuin saimme Rimin.”

”Ei sen piikit pistä, kun sitä koskee, paitsi jos se käpertyy palloksi suojaamaan itseään. Silloin kannattaa laittaa hanskat käteen, tai jättää siili rauhaan. Ja se kyllä näyttää samalta kuin luonnonsiili, mutta on vähemmän säikky ja enemmän seurallinen. Molemmat ovat yöeläimiä, mutta lemmikkisiilin voi totuttaa ihmisen rutiiniin. Lemmikkisiilit myös elävät pidempään”, Renée kertoi kysyttyäni lisätietoa siilistä, Aidasta. ”Ok”, sanoin vastaten Renéen hymyyn. ”Onko Aidalla oma luonteelta niin kuin esimerkiksi jokaisella kissalla? Voiko siilejä tulkita mitenkään?” Hestia kysyi. Nuo asiat olivat sellaisia, jotka minuakin kiinnostivat. Loin siis kiinnostuneena katseeni Renéeseen eteenpäin kumartuneena, jotta kuulisin paremmin.

”Ei toki”, Renée vastasi, kun Hestia kysyi, haittoiko tuota pieni kävelymatka. Huomasin hänen vilkaisevan ikkunasta ulos. Seurasin katsetta. Aurinko paistoi. Niin juuri, minä ajattelin. Joillain oli varaa valita, milloin lähtee ulos kävelemään, tai mitä tahansa muuta. Sitten tajusin, että kaunainen ajatukseni oli turha, se vaan oli jäänyt minulle meinneisyyteni vaikeista ajoista, vaikka noista ajoista ei edes ollut kauaa aikaa. Ehkä juuri siksi, tajusin.

”Olemme”, Renée kertoi, kun Hestia kysyi taikaolentokerhon kokoontumisista. ”Kerho kokoontuu kerran viikossa tiistai-iltapäivisin. Ja toimintaan kuuluu kaikenlaista hoivaamista, harjaamista, ruokkimista ja sen sellaista”, hän jatkoi. Olin yhä kiinnostunut, ja siksi kuuntelinkin hyvin tarkasti, kun Renée kertoi kerhon koosta: ”Ei hirveästi. Odotas... Tällä hetkellä minun ja Ronjan lisäksi on ilmoittautunut neljä.” Tyttö hymyili minulle. Vastasin hänelle hymyillen omalla vaisulla tavallani. Neljä ja kaksi ohjaajaa, minä kävin läpi mielessäni. Yhteensä siis kuusi... Kahdeksan, jos minut ja Hestia laskettiin mukaan. Loin hieman epävarman katseen Hestiaan. Ei kai se liikaa ollut...

”Oi, kuulostaa hienolta!” Hestia huudahti, toki aika hiljaisella äänellä. ”Eikö totta, Shanie?” Minusta tuntui heti, että hän veti minut mukaan täysin tietoisena tekonsa seurauksista. Olihan se ihan ok, miten muutenkaan voisin oppia olemaan hieman sosiaalisempi ja rohkeampi, mutta kyllä se silti ahdisti. ”Joo...” ”Olisiko mahdollista, että me liitytään kerhoon myös?” Hestia kysyi hymyillen Renéeltä ja vilkaisi sitten vielä minua. Nyökkäsin hänelle nopeasti, vaisusti hymyillen. ”En tosin varmaan S.U.P.E.R.:iden takia saata aina päästä kokoontumisiin... Ei kai se haittaa?” Hestia selvensi vielä. Ai niin, minä totesin mielessäni. No, kunhan Hestia tulisi ensimmäisellä kerralla mukaan... Silloin voisin tehdä päätöksen siitä, uskaltaisinko jatkaa kerhossa olemista sen uhalla, että Hestia ei välillä saattaisi päästä kokoontumisiin.

–--

”Hei katsokaa, tuo se on!”

Hestian innostunut huudahdus sai minut hätkähtäen nostamaan katseeni maasta. Hymyilin hieman, innostuneena, ja tarkkailin edessämme näkyvää punaista puurakennusta. Olin helpottunut siitä, ettei bussimatkalla ja kävellessämme ollut tullut mitään ongelmia vastaan. Hyväksyin Renéen lähes ehdoitta. Kun Hestia pidensi askeliaan, otin pari juoksuaskelta pysyäkseni perässä. Olinhan lyhyempi ja kaikkea. Minusta oli ihanaa kuulla ja nähdä innostus Hestiasta. Niin sen pitikin olla.

Astuimme löytöeläintalon ovesta sisään. Hestia suuntasi hymyillen suoraan jonkun työntekijän luokse, esitteli itsensä ja luovutti aiemmin ostamansa kissan- ja koirien ruoat tuolle. Menin nopeasti Hestian luo ja ojensin työntekijälle minun kantamani ruoat, jotka tosin olivat lähinnä herkkupaloja, kun ei laukkuuni mitään kovin isoa mahtunut. Kuuntelin ja katsoin kiinnostuneena ympärilleni, kun työntekijä esitteli löytöeläintalon tiloja meille. Suurin osa eläimistä oli kissoja. Koiria ei ollut kovin paljon, kaneja muutama samoin kuin kilpikonnia ja vastaavaa.

Kissoja oli numeroiduissa huoneissa, joiden ikkunoista kisut pääsivät halutessaan ulkohäkkeihin. ”Mennäänkö ensin tänne?” Hestia kysyi minulta ja Renéeltä viitaten kissojen ykköshuoneeseen. Katsoin Hestiaa pienen hetken silmiin ja nyökkäsin. Sitten käänsimme molemmat katseemme Renéeseen, tosin melkein heti käänsin katseeni lattiaan ja sitten katselin ykköshuoneen kissoja eräänlaisesta ikkunasta, josta näki huoneeseen.

// Pahoittelen... Ilmeisesti minulla ei ole juuri nyt hirveästi inspiraatiota... Toivottavasti saat jatkettua tuosta jotenkin. //