Kohtaaminen Pyhässä Mungossa

[Vicky Midford]

//Tämä alue on varattu Vicky Midfordin ja Lily-Bella Daviesin roolipelille. Peli sijoittuu Pyhän Mungon 2. kerrokseen.//



Vickystä oli aina yhtä ihanaa kulkea ikkunan läpi ja huomata miten rumat punatiilet vaihtuivat siistiin sairaalaan. Hän ei sinänsä pitänyt muuten Pyhästä Mungosta, hänestä oli hirvittävän surullista tietää että kaikilla oli jokin epämiellyttävä ongelma kontollaan, mutta lasin läpi meneminen oli asia, josta hän nautti aina yhtä paljon. Se oli samaan aikaan jännittävää ja samalla jotenkin hauskaa. Ei Vicky oikein tiennyt edes miksi. Muista se oli vain kovin arkista.

"Lakkaa virnistelemästä", Vickyn isä tokaisi. Hänestä oli epäkohteliasta hymyillä aina kun he kulkivat jonkin läpi. Oli muutenkin aika typerää hymyillä ilman syytä (hänestä ikkunasta kulkeminen ei ollut syy) ja Vicky antoi suupieltensä laskea vastaamatta isälleen mitään. Ei siinä tilanteessa muutenkaan kannattanut inttää vastaan. Hänen pitäisi vain olla kiitollinen että he ylipäätään olivat menneet yhdessä (yleensä Vickyn isä meni Mungoon yksin), mutta Vickystä ei liiemmin tuntunut siltä. Eihän hän edes oikeastaan tuntenut sitä potilasta, jota he olivat menossa katsomaan, mutta koska hän oli vaatinut niin kovasti, oli Vicky päässyt mukaan. Silti hän ei vaikuttanut kovinkaan tyytyväiseltä, vaan katseli sinne tänne kyllästyneesti kunnes kohtasi aina välillä Victorin huvittuneen rauhallisen (jos se oli edes sana) katseen ja lopetti hetkeksi. Mutta pitää muistaa että kyseessä oli vain hetki.

"Ah, Vincent! Tulithan sinä!" mustahiuksinen velho huudahti huoneen nurkasta. Vickyn isä nyökkäsi kevyesti ja hymyili toisella suupielellään. Vaikkei Vicky tietenkään mitenkään voinut tietää sitä, Vincent oli ollut viime aikoina melkoisen myllerryksen keskellä. Mutta koska Vicky ei tiennyt sitä, hänestä puolittainen hymy oli outo. Tosin hän unohti sen melkein heti vallattuaan lähimmän penkin sängyn viereltä. Vincent mulkaisi samaan suuntaan huomattuaan myös poikansa istuneen tämän viereen niin ettei penkkejä ollut enää jäljellä ja hänen piti viedä tuoli erään sängyn viereltä, jonka lähistölle oli juuri saapumassa perhe. Sitten hänkin istui alas ja miehet alkoivat vaihdella kuulumisia. Vickyä moinen ei luonnollisesti kiinnostanut, koska hän ei edes tuntenut tuota miestä. Viimeisen vartin aikana hän kuitenkin sai tietää että miehen nimi oli Julius ja ilmeisestä hän tykkäsi aivan erityisen (ja inhottavan) paljon erilaisista taikaliemistä, koska hän puhui niistä melkein koko ajan. Aika tuntui pysähtyneen ensimmäisten minuuttien aikana ja Vicky tunsi vahvaa halua heittää Juliusta lähimmällä esineellä, jonka käsiinsä saisi. Hän vihasi kuulla intohimoista puhetta aineesta, joka oli aina ollut hänelle vaikea.

[Lily-Bella Davies]

Lasilevy tuntui miellyttävän pehmeältä, kun kuljin sen läpi. Ihmettelin, miten sellaisen saisi loihdittua. Olisi hauskaa loihtia lasilevyjä ympäriinsä ja katsella, kun ihmiset hämmästyvät käden mennessä ovenkahvasta ynnä muista asioista läpi. Täytyipä kysäistä aulanoidalta, jos tuo suostuisi vastaamaan. Tuskin se blondi edes tietäisi, saatika kuuntelisi nenäkkäitä keskenkasvuisia pikkulapsia, tai jotain siihen suuntaan. Sen verran tiesin velhosairaalasta, että siellä palveli aulatiskillä kärttyisä ja ärtynyt blondi, josta kaikki sairaalan vakiovierailijat juorusivat. Tiesin sen, koska olin kuullut tätini keskuste.un erään hänen tuttavansa kanssa.

Aulassa näkyi monenlaista väkeä ja ihmettelin kaikkea silmät suurina, sillä olin Mungossa ensimmäistä kertaa elämässäni. Kaikki tuntuivat tietävän minne mennä ja mitä tehdä, mutta minä en. Eräällä tuolilla istui muuan noita, jolle oli puhjennut neljä nenää molempiin kämmeniin. Hänen luonaan hääri vaaleanvihreään kaapuun pukeutunut noita, jonka kaavussa oli sydämen kohdalla ristikkäiset luut ja taikasauva. Ihastelin merkkiä hetken. Aika nokkelasti kekistty sairaalalle logo, tuumasin ja jatkoin eteenpäin, kohti aulan päässä sijaitsevaa portaikkoa.

Kiipesin portaita ylös ja huomasin seinillä monia muotokuvia joiden alla oli tekstejä, kuka kyseinen henkilö oli ja milloin hän oli ollut sairaalassa töissä. Muotokuvien ihmiset ehdottelivat minulle kaikenlaisia vaivoja ja mitä karmeimpia hoitoja niihin. Eräs syylänenäinen noita letkautti, että kärsin rapurokosta, jossa hiukset värjäytyvät punaisiksi ja silmät homehtuvat, viitaten siis vihreisiin silmiini. Hoidoksi hän määräsi, että minun olisi siveltävä hiuksiani iilimadon kakalla (ihmettelin, että kakkasivatko iilimadot todella?) ja seistävä päälläni ämpärillisessä lohen mätimunia.

Kun olin noussut portaita pitkin toiseen kerrokseen ja karistanut iilimatonoidan kannoiltani, kaivoin taskustani tätini raapustaman paperilapun. Minun olin vaikea saada tekstistä selvää, sillä tätini käsiala oli sellaista, että siitä ei useinmiten saanut selvää kukaan muu kuin hän itse. Tällä kertaa hän oli näemmä tehnyt poikkeuksen ja kirjoittanut hänen mittapuussaan suhteellisen selvällä käsialalla, jota onnistuin tulkitsemaan hetken pohdittuani, mikä mikäkin kirjain mahtoi olla.

Toinen kerros, osasto 12, kysy Amy Breetä, osastoparantaja

Osasto 12... Tuossa on 9 ja tuossa 8, eli oikealle. Kävelin käytävää ja löysin pian oikean osaston. Vedin henkeä ja avasin oven. Huomasin hieman itseni näköisen (johtui ehkä siitä, että hänelläkin oli punaiset hiukset ja vihreät silmät) noidan hyörimässä pöydän luona, jolla ilmesesti säilytettiin lääkkeitä. Rykäisin heman kiinnittääkseni hänen huomionsa. "Hmm.. Oletteko te Amy Bree? Jos olette niin osaatteko sanoa missä Adrianna Davies on?", kysyin toivoen, etten ollut muistanut äitini toisen sisaren nimeä väärin. Sekoitin aina, oliko hän Adrianne vai Adrianna. Jotenkin minusta tuntui, että ehkäpä jälkimmäinen. Tai sitten ei?

Punahiuksinen noita hymyili minulle ystävällisesti ja osoitti osaston viimeistä vuodetta, jonka ympärille oli vedetty verhot. Hymyilin takaisin lämpimästi ja astelin mahdollisimman hiljaa Adriannan vuoteen luokse. Bella, Ariana ja Adrianna. Äidilläni ja hänen sisaruksillaan oli kauniit nimet. Minä olin saanut kaksiosaisen nimeni isoäitini Lilyn ja Bella-tätini mukaan.

"Adrianna?", kysyin varovaisella, hiljaisella äänellä, kuin peläten, että herättäisin nukkuvan hirviön. Itse asiassa minua vähän pelotti. Tätini oli ovelasti kiertänyt kysymykseni siitä, miksi Adrianna oli Pyhässä Mungossa. Minua pelotti, että näkisin jotain kamalaa. Toisessa kerroksessa oli ne potilaat, joille jokin otus oli aiheuttanut vamman. Minkäköhän taikaolennon kanssa Adrianna oli tällä kertaa sählännyt? Koko suku tiesi, että hän rakasti taikaolentoja ja sen tähden häntä sai usein käydä katsomassa Mungon toisessa kerroksessa. Viimeksi, kun Adrianna oli ollut täällä, hän oli saanut jonkin otuksen myrkkyä silmäänsä ja ollut vähällä sokeutua. Onneksi parantajat olivat onnistuneet löytämään vastalääkkeen otuksen myrkylle ja hän oli saanut pitää näkönsä.

Henkeäni pidättäen raotin verhoa. En joutunut haukkomaan henkeäni. Adrianna näytti aivan tavalliselta, lukuunottamatta pienen kumiletkun päässä olevaa neulaa, joka oli pystyssä hänen valtimonsa kohdalla. Naisen pitkät, pikimustat ja kiharat hiuset olivat tyylikkäällä nutturalla ja käsissänsä hänellä oli Muutosten Taikakauslehden uusin numero, jonka kannessa komeili suuri teksti: Animaagius - pitäisikö se kieltää? Sivu 19-25. "Lily-Bella rakas! Kuinka hurmaavan näköinen nuori nainen sinusta on kasvanut!", Adrianna huudahti ja säteili minulle. Punastuin lievästi. Hymyilin takaisin ja istuuduin vuoteen viereiselle tuolille. Nainen laittoi lehtensä sivuun ja tarkkaili minua vihreillä silmillään, silmillä, jotka muistuttivat omiani.

// Mietin, että Vicky voisi kuulla huudahduksen ja tunnistaa nimen Lily-Bella? Voit tietenkin itse päättää, millä tavalla Vicky tunnistaa Lilyn, mutta ehdotus vain (: //

[Vicky Midford]

//Tuo käy hyvin. Jos sopii niin tytsyt voisivat mennä vaikka tämän jälkeen teehuoneeseen. Voin tietysti muokata tuohon puolen tunnin kohdalle pidemmänkin ajan, jos Lily-Bella haluaa jutella tätinsä kanssa vielä.//

Juliuksen tarina uusimpien liemireseptien kokeilusta ei tuntunut loppuakseen. Mies tuntui jaksavan jauhaa samasta aiheesta vaikka kuinka kauan ja Vicky oli kadottanut ajan tajunsa jo kauan sitten. Ei hän ollut edes huomannut aluksi huoneeseen hetki sitten saapunutta tyttöä, kunnes tuntui havahtuvan horroksestaan kuullessaan nimen Lily-Bella ja hätkähti hieman. Vicky piteli hetken oikealla kädellä raskaalta tuntuvaa päätään ja räpytteli muutaman kerran unisia silmäluomiaan. Oliko hän tosiaan kuullut oikein? Ääni kuulosti kyllä kovin tutulta, mutta mikä oli todennäköisyys sille että hän todella kohtaisi jonkun Chateausta täällä? Eikö Ranskassa muka ollut tarpeeksi parantajia? Toisaalta Vickyhän oli voinut kuulla vain väärin. Tarpeeksi tylsistyneenähän saattoi luulla vaikka mitä, jotta aivot saisivat virikkeitä. Vicky hymähti turhautuneesti Mutta kieltämättä tuo oli aika hyvä esitys hänen aivoiltaan. Se kuulosti jotenkin niin hirvittävän aidolta. Itseasiassa tavallaan ihan hienoa. Kai. Jos sen nyt niin tahtoi ottaa. Sitten Vicky tuntui taas vaipuvan samaan horrokseen, josta hän ei herännyt vielä puoleen tuntiin.

"Niinkö? Kuinka mielenkiintoista! Ajatella että vain puolikas kovakuoriainen sai aikaan niin dramaattisen muutoksen", Vincent sanoi ja hiveli leukaansa mietteliäästi ennen kuin jatkoi: "Mutta mitä jos kertoisit jotain voinnistasi. En tullut tänne kuuntelemaan uusimpia liemireseptejäsi, kuten tiedät."
"Äh, minä voin ihan hyvin. Jalka vain kivistää välillä niin pirusti että tekisi mieli vain leikata se pois", Julius vastasi. Sitten hän murjaisi jonkin huonoista vitseistään ja röhötti hetken Vickyn isän kanssa, kunnes he alkoivat puhua taas jostain tylsästä. Victor oli jossakin välissä kadonnut jonnekin ja Vicky oli jäänyt aivan yksin noiden kahden väliin valmiina tekemään mitä vain päästäkseen pois tilanteesta. Hän ei yksinkertaisimmillaan vain jaksanut kuunnella tuota keskustelua, mutta kesti hetki ennen kuin hän edes tuli ajatelleesi Lily-Bellaa, jonka hän huomasi pian istuvan aivan lähellä jonkun Vickylle tuntemattoman naisen kanssa. Vicky epäili että keskustelu varmaankin loppuisi pian tai sitten ei. Ei hän tiennyt. Jatkuva kuuntelu oli turruttanut hänen aivonsa, eikä enää voinut olla erityisen varma ympäröivistä tapahtumista, jos otti huomioon ettei Vicky ollut niistä tietoinen viimeiseen puoleen tuntiin. Pian hän räpäytti taas pari kertaa silmiään ja uskaltautui lähestyä mahdollista Lily-Bellaa.

"Lily-Bella", Vicky sanoi, mutta kuulosti melkeinpä siltä että hän oli aikeissa kysyä samaista asiaa.
"Mitä sinä teet täällä?" hän jatkoi.

[Lily-Bella Davies]

Adrianna jatkoi ulkonäöstäni paasaamista. Minua hieman nolostutti, kun hänen suustaan kuului tämän tyyppisiä lauseita: "Sinulla on aivan selkeästi isoäitisi lumoavan kauniit silmät, aivan kuten minullakin. Bellalle ja Arianalle kävi huonosti, kun he eivät perineet isoäidin silmiä, voi voi." ja "Keneltäköhän mahdat olla perinyt nuo upeat leiskuvanpunaiset hiuksesi? Et ainakaan isöäidiltä tai äidiltäsi, heillä, minulla ja Bellalla on mustat hiukset. Vai onkohan hiuksesi sitten isäsi puolelta? Isälläsi ei ole punaista tukkaa, ei, mutta hänen isällään saattoi olla..."

Adrianna-tädin vain jatkaessa höpöttämistä kasvon piirteistäni ja muusta, minä keskeytin hänen puhetulvansa. "No, nyt kun on käsitelty minut, niin haluaisin tietää, miksi jouduit tänne? Oliko sinulla taas luvattomasti jokin taikaeläin? Sfinksi? Lohikäärmeen poikanen? Kerro!", vaadin ja vilkuilin neulaa, joka sojotti pystyssä tädin ranteessa ja ilmeisesti mittasi verta tai jotain sinnepäin. Minusta neula näytti kammottavalta. En tse en olisi halunnut, että ranteeseeni tökättäisiin neuloja.

"Voi, minulla oli akromantellan poikanen ja sen myrkkyä roiskahti juomalasiini ja vahingossa join sen... Onneksi minulla oli kaiken varalla vastalääkettä, joka piti myrkytyksen aisoissa, kunnes saavuin tänne ja sain tehokkaampia vastalääkkeitä ja lisäverilientä.", Adrianna-täti kertoi kepeällä äänellä, samalla äänellä jolla voisi puhua päivän säästä tai hassusti ilveilevästä lemmikkikaniinista. Minä olin kuitenkin aivan kauhuissani ja se näkyi naamaltani, Adriannan seuraavasta lauseesta päätellen. "Ei tarvitse näyttää noin kauhistuneelta, hämähäkki oli vasta poikanen eikä sen myrkky siksi ole tappavaa, se vain halvaannuttaisi, ei mitää sen pahempaa.", täti puhui edelleen kepeällä äänellä. Minusta halvaantuminen olisi pahempaa kuin kuoleminen. Ei pystyisi liikkumaan, tekemään mitään? Kammottaavaa, sanon minä, vaikka hullu tätini näytti olevan hivenen eri mieltä kanssani. Pyöräytin hänelle silmiäni ja tuhahdin.

Parantaja saapui Adriannan vuoteen luo. Nousin ylös ja hymyilin hänelle. "Minun on hetki keskusteltava rouva Daviesin kanssa ja hänen on otettava muutamia lääkkeitä. Tässä menee noin puoli tuntia. Voisitteko ystävällisesti poistua siksi aikaa, neiti Davies, olettaisin?", parantaja Bree kysyi kohteliaalla ja ystävällisellä äänellä, suoden minulle lämpimän hymyn. Hymyilin takaisin ja nyökkäsin. "Totta kai voin. Tulen vielä takaisin, käyn tässä välissä teehuoneessa, jos sopii?", kysyin, osoittaen ensimmäisen lauseeni parantaja Breelle ja toisen tädille. Molemmat nyökkäsivät ja parantaja sulki verhot, niin että minä jäin ulkopuolelle. Olin ottamassa askeleen kohti osaston ovea, kun kuulin tutun äänen.

"Lily-Bella, mitä sinä teet täällä?", takaani kysyttiin. Tunnstin äänen melko varmasti ja sain varmistuksen kääntyessäni ympäri. "Vicky! Olen täällä katsomassa tätiäni.", vastasin ja hymyilin iloisena. Voisin kysyä, tulisiko Vicky mukaani teehuoneeseen ja katselemaan puotia. "Onko täällä joku sinun sukulaisistasi? Haluaisitko tulla minun kanssa teehuoneeseen?", kyselin ja katsahdin suljettujen verhojen suuntaan, missä parantaja ja Adrianna keskustelivat vaimealla äänellä. Käänsin kysyvän katseeni Vickyyn.

[Vicky Midford]

"Vicky! Olen täällä katsomassa tätiäni", Lily-Bella vastasi ja Vicky, joka oli jo hetken luullut erehtyneensä henkilöstä, huokaisin henkisesti helpotuksesta. Se vasta olisikin ollut noloa, jos hän olisi huudellut jollekin täysin vieraalle.

"Onko täällä joku sinun sukulaisistasi? Haluaisitko tulla kanssani teehuoneeseen?" Lily-Bella kyseli.
"Ehei, isä vain halusi mennä katsomaan jotain kaveriaan", Vicky kertoi, eikä kyennyt peittelemään sitä että oli vasta tavannut tuon kyseisen kaverin. Tavallaan hän hämmentyi siitä merkityksettömän pienen hetken ajaksi niin että hän lisäsi lauseeseensa nimen Julius lähes heti kun vain muisti jälleen että sillä jollain kaverilla oli nimikin.

"Oh, ja tietysti haluan tulla teehuoneeseen!" Vicky vastasi hetkellisen hämmennyksensä laannuttua ja hymyili. Sen jälkeen hän vilkaisi nopeasti takanaan keskustelevaa kaksikkoa (tällä hetkellä aiheena olivat taikaeläinristeytykset) ja huomasi velhojen syventyneen sen hetkiseen asiaansa niin ettei heistä kumpikaan tuntunut edes huomaavan Vickyä tai ketään muutakaan koko huoneessa.
"Vaikka heti", Vicky lisäsi varmistuttuaan ettei isä varmastikaan pahastuisi asiasta. Olihan se kuitenkin aika törkeää kinuta mukaan ja lähteä sitten ensimmäisen koulutoverin matkaan perillä. Vicky otti muutamia askelia kohti ovea ja astui käytävälle valmiina matkaamaan aivan liian monta kerrosta tauolleen.

[Lily-Bella Davies]

// Tajusin nyt, että tästä tulee pisteet serpentardeille, joten tehdäämpä oikein pitkä roolipeli, jotta tulee mahdollisimman paljon pisteitä xd. //

"Ehei, isä vain halusi mennä katsomaan jotain kaveriaan.", Vicky vastasi kysymykseen ja mainitsi tuon kaverin nimen olevan Julius. Nyökkäsin hymyillen. Olikohan Vicky pakotettu mukaan? Olin huomannut jo aiemmmin kaksi miestä keskustelemassa jostain ja olin kuullut toisen mainitsevan toisen nimeksi Julius. En ollut kuitenkaan puoliksi kiinni olevien verhojen takaa nähnyt Vickyä, mutta oletin niiden miesten olleen Vickyn isä ja tämän kaveri.

"Oh, ja tietysti haluan tulla teehuoneeseen!", tyttö sanoi. "Kiva kun saan seuraa, olisi vähän oudon näköistä istuksia siellä yksinään mummojen keskellä teetä hörppimässä. Tai no, kai siellä muihinkin ikäluokkiin kuuluvia on, mutta kumminkin.", selostin jotain tolkutonta ja hymyilin hieman pahoittelevasti puhetulvalleni. Yleensä minulle kävi juuri näin, että kun puhun, suustani tulee aluksi ihan järkeenkäypä lause, mutta sen jälkeen alan selittää kaikkea aivan tolkutonta. Tyypillistä minua.

"Vaikka heti.", Vicky jatkoi ja nyökkäsin. Astuimme käytävään ja katselin muotokuvia, toivoen, että ne pysyisivät hiljaa. En ollut unohtanut naispuolista syylänenäistä parantajaa, joka oli ehdottanut, että sivelisin hiuksiini iilimadon kakkaa. Olin jo aikeissa kysyä Vickyltä, että kakkaavatko iilimadot todella, mutta suljin suuni viime hetkellä. Mitä hänkin ajattelisi, jos ryhtyisin kyselemään häneltä iilimadon kakasta? Pitäisi minua luultavasti seinähulluna.

Lähdin nousemaan portaita ylös kohti kuudetta kerrosta. Katselin parantajien muotokuvia ja mietin, millaista olisi olla parantaja. Se on varmaankin aika vastuullinen ammatti. Jos antaisit potilaalle vahingossa jotain myrkkyä vastalääkkeen sijaan? Potilas voisi kuolla ja se olisi sinun syytäsi... Kauhea ajatus. Päätin, ettei minusta tulisi koskaan parantajaa. Tai eihän sitä tiedä, koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan. Tai tällä kertaa kyllä sanoisin. En haluaisi ottaa kenenkään kuolemaa kontolleni, kamalaa.

Ehkä jokin siisti ja turvallinen toimistotyö taikaministeriössä olisi hyvä, pohdin. Tai työ salaperäisyyksien osastolla... Se olisi mielenkiintoista, mutta sitä ennen minun pitäisi opetella pitämään suuni supussa ja ajattelemaan, ennen kuin sanon ja teen. Siitä tulisi vaikeaa. Voisin saada potkut, jos kertoisin työpaikalla tapahtuneista asioista jolle kulle. "Mihin ammattiin haluaisit valmistua isona?", kysyin Vickyltä. "Minä haluaisin ehkä olla töissä taikaministeriössä. Salaperäisyyksien osasto olisi aika siisti työympäroistö. Vaikka minä en luultavasti osaisi pitää suutani kiinni työasioista, olen kauhean puhelias, en osaa ollenkaan pitää salaisuuksia."

[Vicky Midford]

//Eikus niinpä tietysti! Noonni, nyt vaan paljon turhaa tai vähemmän turhaa tekstiä rivien väliin ja sitä rataa. :D//

Vicky astui ensimmäisen askelman, eikä hän ei saanut katsettaan irti tauluista, jotka riippuivat seinällä. Ne eivät sillä kertaa puhuneet mitään, mutta mistäs Vicky muka tietäisi että aloittaisivatko ne kohta. Ainakin ne katsoivat uteliaasti ympärilleen ja saattoi päätellä ettei Pyhässä Mungossa käynyt erityisen usein nuoria. Ei ainakaan sen ikäisiä kuin Vicky ja Lily-Bella olivat. Ylipäätään koululaiset olivat varmasti vähemmistö, Vicky arveli. Eihän heille juuri koskaan mitään vakavaa sattunut kun turvatoimetkin olivat niin lujat.

Turvatoimista hänelle tuli nopeasti mieleen Chateau. Vicky todella toivoi että saisi jäädä kouluun. Isä oli ottanut hänen kangistumisensa useasti kesän aikana esille kuin se olisi ollut suurikin asia. Tai kyllä se varmasti olikin, sillä jos basiliski olisi ollut täysikasvuinen, Vicky olisi kuollut, mutta eihän se edes ollut. Vickyn vain oli vaikea ymmärtää aikuisten huolta elettyään koko elämänsä pumpelissa, mutta pieni osa hänestä tajusi oikeasti huolen, vaikka Vicky itse oli vielä niin nuori ja kokematon ettei saattanut ymmärtää kuinka vaarallinen tilanne oli oikein ollut. Eihän hän ollut vaarallisia tilanteita juuri nähnytkään ja se ainoa tilannekin oli sattunut jo niin kauan sitten että sen muistikuvat olivat haalistuneet ja osa niistä oli kadonnut tai sekoittunut toisten muistikuvien sekaan niin että oli vaikea enää erottaa mikä oli totta ja mikä ei. Näin vanhemmiten Vicky oli käsitellyt tilannetta lähinnä unena. Hyvin todentuntuisena unena, mutta unena kuitenkin.

"Mihin ammattiin haluaisit valmistua isona?", Lily-Bella kysyi yllättäen. Kummatkin olivat näemmä sitä ennen uppoutuneet syvästikin omiin ajatuksiinsa ja Vickyltä kesti hetki tajuta tilanne, mutta silloin Lily-Bella oli jo alkanut höpöttää omasta haaveammatistaan, mutta ei se sinänsä häirinnyt Vickyä. Jos noita nimittäin olisi antanut Vickylle ensin suunvuoron, olisi Vicky kohdannut nolon hetken palaillessaan vasta tähän maailmaan. Sillä aikaa kun Vicky yritti miettiä omia ammattivalintojaan, hän sai kuulla että Lily-Bella halusi töihin ministeriöön. Ehkä. Hän ei ollut varma oliko tuo ehkä sellainen ehkä, joka oli merkitykseltään enemmän ei, vai sellainen ehkä, joka viittasi juuhun. Ehkiä oli monenlaisia, sen Vicky ainakin tiesi. Ei hän uskonut että kukaan tarkoittaisi ehkällä oikeasti sitä että asia olisi täydellisen sattuman varassa ilman minkäänlaista vaikutetta vaihtoehtoon kyllä tai vaihtoehtoon ei.

Mutta mitä Vicky halusi elämältään? Sitä hän joutui oikeasti miettimään Lily-Bellan selityksen aikana. Eihän Vicky ollut oikeastaan sitä ennen ajatellut koko asiaa, hän oli vain olettanut että voisi elää herroiksi sukunsa rahoilla, mutta tuntui vähitellen tajuavan ettei työtöntä noitaa katsoittaisi perheen sisällä hyvällä. Hehän olivat hirvittävän kunnianhimoista väkeä, eikä Vicky ollut poikkeus. Vaikka hän ei koko selityksen aikana keksinyt mitään tarkkaa suunnitelmaa, tiesi hän että työn tulisi olla hieno ja arvostettu. Sellainen, jota muut ihmiset kadehtisivat ja huokailisivat ihastuksesta. Niin, sellainen olisi hyvä ammatti. Ehkä hän voisikin ruveta seuraavaksi taikaministeriksi. Tai ei, ei hän voisikaan, siinä olisi aivan liikaa vastuuta. Vicky ei haluaisi jäädä kiinni mistään massiivisesta virheestä ja jäädä historiaan huonoista taidoistaan. Se se vasta kamalaa olisikin. Kunniakkaiden Midfordien suvun perijän tytär juorujen keskellä. Ei, se ei käynyt päinsä. Kuka tahansa muu mistä suvusta vain, mutta ei häntä. Hän ei missään nimessä haluaisi liikaa vastuuta. Vain ihailua ja hienoja tavaroita. Vicky ei lainkaan ymmärtänyt kuinka paljon töitä sellaisen eteen täytyi tehdä, eikä varmaan moni muukaan.

"En minä tiedä", Vicky vastasi ja myönsi että salaperäisyyksien osastolla työskentely voisi kieltämättä olla mielenkiintoista. Samalla hän joutui kuitenkin tunnustamaan ettei tiennyt voisiko toisaalta itsekään pitää kaikkia sen salaperäisyyksiä omana tietonaan. Paikka vaikutti niin kovin kiehtovalta ja saattaisi olla vaikeaa muistella sitä ilman että tulisi vahingossa lipsauttamaan jotakin vaikkapa seuraavilla kesäkutsuilla.
"Haluaisin vain helppoa rahaa ja mielenkiintoisen ympäristön. Taikaministerinä olo olisi varmasti hienoa, mutta en minä jaksaisi sitä vastuuta", hän lisäsi ja naurahti. Niin vähän mahdoton työhän se hänelle olisi. Tai eihän sitä tiennyt josko Vickystä vielä joskus tulisi oikein vastuuntuntoinen ja ahkera uranainen.

"Mitä sinä muuten otit valinnaisiksesi?" Vicky kysyi. Kangistumisensa takia hän ei ollut oikeastaan käynyt paljoa tunneilla ja se loppukin aika mitä hänelle jäi oli pakko käyttää täydelliseen keskittymiseen ja opiskeluun. Tosin eihän Vickyllä onneksi vielä ollut mitään valinnaisia. Ensi vuonnahan hän vasta aloittaisi. Mitä siitäkin olisi seurannut jos hänen olisi tänä vuonna täytynyt kiriä kaikki perusaineet ja vielä neljä valinnaistakin? Huhhuh.. Sitä hän ei halunnut edes ajatella!
"Minä otin kaikki muut paitsi ennustuksen. Se kuulostaa mielestäni huuhaalta (Vicky hymähti huvittuneesti tässä kohtaa) ja muutenkin, Molina vaikuttaa hirveältä tiukkapipolta", hän jatkoi heti edellisen kysymyksensä perään ja avasi kuudennen kerroksen oven.

[Lily-Bella Davies]

"En minä tiedä.", Vicky sanoi kun olin padonnut alkavan puhetulvani. Useinmiten esitin kysymyksen alunperin jollekin toiselle ja sitten puhuin niin paljon, ettei toinen saa lainkaan suunvuoroa eikä saa vastata kysymykseen. Siitäkin tavasta minun olisi päästävä eroon, ennen kuin hankkiutuisin hankaluuksiin. Hankaluuksia minä en toden totta kaivannut ollenkaan lisää kaikkien edellisten sellaisten kaveriksi.

"Haluaisin vain helppoa rahaa ja mielenkiintoisen ympäristön. Taikaministerinä olo olisi varmasti hienoa, mutta en minä jaksaisi sitä vastuuta.", Vicky tarkensi vastaustaan. Minä nyökkäsin, ja sanoin että vähän samanlaisen työn minäkin haluaisin. Koska sukumme ei ollut erityisen varakas, ei kenelläkään ollut varaa olla työtön tai huonosti palkattu. Osittain isoäidin tiukan kurin takia äitini ja hänen sisaruksensa pääsivät niin korkeisiin asemiin ministerissä.

Tätini Bella oli taikaministerin alempi ylivaltiosihteeri ja Adrianna puolestaan taikaolentojen sääntö- ja valvontaosaston päällikkö. Äitini Ariana oli töissä kansainvälisen taikayhteistyön osastolla. Kaikki siis ministeriössä ja aika korkeassa asemassa jokainen, mikä oli myös isoäidin suosittelun ja erinomaisten suhteiden ansiota. Isoäiti tunsi monet ministeriön korkea-arvoisista virkamiehistä ja onnistui sujauttelemaan keskusteluihin heidän kanssaan sellaisia lauseita kuin:

"Voih, jos sinulla olisi minun tyttäreni Bella alivaltiosihteerinä, kaikkien asiakirjojen hoito ja läpi käyminen kävisivät kuin tanssi! Eilenkin juuri hän teki minulle viisi tilintarkastusta parissa tunnissa! Olin luvannut ne muutamille yrityksille, mukaanlukien esimerkiksi Ollivanderin ja Säilä & Imupaperin! Hän tuntee ja osaa koko kirjanpidon ja muiden paperi-hommien hoidon vaikka unissaan ja takaperin! Voin kysäistä häneltä, jos hän haluaisi ottaa viran vastaan, sopiiko?" ja:

"Ehei, eihän tuollainen käy laatuun! Mikset anna sille kansainvälisen taikyhteistyön osaston päällikölle potkuja? Paljon parempiakin henkilöitä olisi tarjolla, kuten minun tyttäreni Adrianna, hän tuntee koko osaston ja hänellä on erinomaiset suhteet muiden maiden tärkeisiin virkamiehiin! He ovat Englannin taikaministerin kanssa erinomaisissa väleissä ja jakaneet toisilleen mielipiteitä kirjeiden välityksellä jo monta vuotta ja sattuipa eräänä päivänä niin sopivasti, että Englannin taikaministeri ja kansainvälisen taikayhteistyön osaston päällikö pistäytyivät meille teelle!"

Kaikki isoäidin lauseet eivät olleet aiva totta, sillä hän itse oli minulle kertonut, että oikeasti teellä oli käynyt vain kansainvälisen taikayhteistyön päällikkö, mutta miksi ihmeessä ranskan taikaministeri olisi mennyt sitä toiselta taikaministeriltä tarkistamaan? Ei miksikään. Näin Bella täti ilmeisesti sai alivaltiosihteerin paikan, mutta Adrianna ei kylläkään päässyt kansainvälisen taikayhteistyön osastolle, vaan nykyisiiin tehtäviinsä taikaolentojen sääntö- ja valvontaosaston päälliköksi.

"Mitä sinä muuten otit valinnaisiksesi?", Vicky esitti vastakysymyksen. Ennen kuin ennätin kertoa, hän jo jatkoi: "Minä otin kaikki muut paitsi ennustuksen. Se kuulostaa mielestäni huuhaalta ja muutenkin, Molina vaikuttaa hirveältä tiukkapipolta." Nyökksin hänen vastaukselleen. Minustakin Molina oli vaikuttanut karsealta kalkkikselta, mutta (yllätys yllätys) isoäitini määräyksestä olin valinnut kaikki aineet.

"Minä otin kaiken, sillä koen, että jokaisesta aineesta voisi olla minulle jotain hyötyä.", vastasin kun astuimme kuudennen kerroksen ovesta sisään. Teehuone oli iso ja valoisa. Siellä oli paljon mukavia nojatuoleja, pöytiä ja lukemista esillä. Huomasin eräällä pöydällä kirjan, jonka kannessa näkyi teksti: "Albus Dumbledoren elämä ja valheet - Rita Luodiko; Edellinen menstysteos Armando Dippet - Älykkö vai ääliö?" Tuhahdin kirjalle, sillä olin kuullut sen olevan täyttä valetta.

[Vicky Midford]

Vicky oli juuri aikeissa osoittaa kaiken sen hetkisen myötätuntonsa Lily-Bellan ainemäärää kohtaan, mutta tajusi hieman ennen ensimmäistä sanaansa että hänellähän tulisi olemaan vain yhtä ainetta vähemmän vaikea urakka ja näin ollen hänen sanansa olisivat varmasti kuulostaneet varsin typeriltä. Mutta koska Vickyllä oli kuitenkin yhä ennakkoluulonsa ennustusta kohtaan, hän piti yhden aineen lisää hirveänä urakkana. Hänen mielessään se vastasi lähinnä kolmen aineen lisäystä, ainakin. Ja eihän siinä voisi mitenkään pärjätä. Koko ennustushan on hirvittävää turhuutta ja Vicky oli aivan varma että avain aineessa pärjäämiseen oli opettajan palvominen ja lahjukset, vaikka jos totta puhutaan, Vickyllä ei ollut mitään todisteita ennustuksen toimimattomuudesta. Mutta silti hän oli päättänyt että asian nyt vain täytyi olla niin. Jos hänen suvussaan ei ollut ennustajia, miten kukaan muukaan muka osaisi kertoa tulevaisuuden?

Teehuone, johon hän oli astunut juuri hetki sitten henkisen ennustuksen mollaamisensa aikana, oli aivan erityisen kaunis verrattuna hänen kuvitelmiinsa siitä. Vicky oli aina ajatellut että se olisi ollut paljon tunkkaisempi ja nojatuolien tilalla olisi ollut satunnaisia erityisen kovia ja rumia puutuoleja. Yllätyksekseen, iloiseksi yllätyksekseen, Vicky sai kuitenkin huomata että teehuone olikin kovin miellyttävän oloinen paikka. Joka puolella oli valoisaa ja tila on ihanan suuri. Sellainen, jossa voisi vaivatta leikkiä hippaa. Jos siis vain aikoisi raahata huonekalut muualle siksi aikaa tai heittää kaiken vaikkapa lähimmästä ikkunasta alas. Jopa puutuolien tilalla olevat nojatuolit vaikuttivan ihastuttavan pehmeiltä, ehkä niihin voisi jopa upota. Tai ei sentään upota, mutta vajota mukavasti ainakin, siitä Vicky piti. Kotona hän harrastikin moista vajoamista usein piirrellessään sängyssään. Ehkä he voisivat alkaa käymään Mungossa useammin ihan vain nojatuolien takia? Vaikka siihen isä ei kyllä suostuisi.

Vicky seisoi vielä hetken tarkkailemassa ympäristöään, mutta hän ei huomannut enää mitään päätä huimaavan hienoa. Vain veljensä hörppimässä maitoa jonkun vanhemman naisen, tarkemmin sanottuna vanhuksen, kanssa.Vicky ei kuullut mistä he juttelivat, ehkei silti tarvinnutkaan, mutta jotain ilmeisen vakavaa sen täytyi olla, sillä kummatkin puhuivat hirvittävän harvakseen ja näyttivät pohtivan aihettaan todella. Kai se sitten oli jotain aivan erityisen tärkeää, olihan mummonin otsa painunut kurttuun, ellei se sitten aina ollut tuollainen, vaikka Vicky epäilikin ensimmäistä. Hän oli melko varma että siinä oli ainakin kuusi kurttua pelkästään otsassa, muita ryppyjä hän ei edes viitsinyt alkaa laskea. Niitä oli ehdottomasti liikaa. Miten tuo kyseinen mummo edes saisi pestyä kasvonsa? Nostaisiko hän aina yhtä kurttua ja huuhtelisi sen? Sitten toinen, kolmas ja niin edelleen. Kurttuihin kertyisi varmasti kamalan paljon likaa. Hyi. Hänen alkoi tehdä jo pahaa.

Vickyä ällöttivät noidan kurttuinen otsa ja hän yritti kaikin tavoin pitää ajatuksensa siitä poissa. Miten vain, vaikka sitten miettimällä Victorin tulevaa tupaa. Vicky oli jo pidemmän aikaa pelännyt ettei hänen veljestään tulisi Serpentardia ja jos totta puhutaan, oli mahdollisuus että Victorista tulisikin esimerkiksi Serdaigle tai jopa Pouffsouffle. Lajittelun tuloksen arvionti ei ollut Vickystä kovinkaan miellyttävää puuhaa. Entä jos Victor ihan oikeastikin menisi eri tupaan kuin hän ja saisi uusia ystäviä? Sittenhän, sittenhän.. Ei heistä tulisi enää koskaan niin läheisiä. He vain erkanisivat hiljalleen, mutta varmasti. Ei Vicky sitä halunnut. Kyllähän hän tiesi että he olivat erilaisia, mutta että eri tupaan.. Se huolestutti Vickyä.

"Haluatko jotain?" Vicky kysyi osoittaen myymälää. Hän itse hakisi sieltä ainakin mansikkateen ja ehkä muutaman sitruunalakritsinkin. Tai ehkä mieluummin alahyllyllä lepäilevän leivoksen, jossa oli rusehtavaa kuorrutetta ja nomparellejä. Oli kuitenkin kohteliasta kysyä Lily-Bellan toiveista ja olihan se tietysti varmasti mukavaa ettei tarvinnut itse mennä ostamaan herkkujaan.

[Lily-Bella Davies]

Jäin kirjan kantta katseltuani pohtimaan hetkeksi Albus Dumbledorea. Hänen tekonsa olivat eittämättä kiintoisia, enkä uskonut, että ne olisivat pötyä. Hänhän oli tehnyt yhteistyötä kuuluisan ja maineikkaan alkemistin, Nicholas Flamelin kanssa ja keksinyt lohikäärmeenveren kaikki kaksitoista käyttötarkoitusta. Minulla ei kyllä ollut aavistustakaan mitkä ne kaksitoista käyttötarkoitusta olivat, mutta ehkäpä täytyisi opetella kesällä, kun jossain vaiheessa palailen koululle muutamiksi viikoiksi.

En ollut koskaan aiemmin kuullut minkään koulun järjestävän mahdollisuutta jäädä kesäksi koululle. Minusta se oli hyvä idea, sillä näin orpojen ei tarvitsi mennä takaisin orpokotiin. Mutta ajatus ympärivuotisesta koululla olemisesta ei ollut kovin houkuttava. Minä olin järjestänyt lomani niin, että ensimmäiset kaksi viikkoa kesälomasta olin Bella-tätini luona Lontoossa. Sen jälkeen olisin neljä viikkoa koululla ja sitten kaksi viikkoa kotonani Yorkshiressä, ennen kuin taas palaisin koko syyslukukaudeksi kouluun ja näkisin perheeni vasta jouluna.

"Haluatko jotain?", Vocly kysyi minula, tarkoittaen ilmeisesti sairaalan puotia. Katselin kaupan hyllyjä ja huomasin minun tekevän mieli makeaa, vaikka en yleensä syönyt karkkia tai sokeria, ainakaan kovin usein. Minulle tuli sokerista jotenkin paha olo. Tällä kertaa päätin tehdä poikkeuksen ja ostaa jotain pientä, ennen teen juomista. Huomasin eräällä hyllyllä pienen paketin väkevää salmiakkia, ja päätin ottaa sen.

"Minä otan nämä salmiakit ja tämän mansikkateen tädilleni.", sanoin Vickylle ja nappasin ostokset hyllyiltään. Kaivelin taskujani ja löysin viisitoista sirppiä. Menin kassalle ja maksoin ostokset. Myyjä paketoi ne pieneen, suloiseen pakettiin ja päälle hän liimasi Pyhän Mungon logon, taikasauva ja ristikkäiset luut. Minusta logo oli kekseliäs ja päätin irrottaa tarran varovaisesti ja liimata sen talteen päiväkirjani sivulle, jos kirjoittaisin tästä päivästä jotain.

"Juodaanko teetä?", ehdotin Vickylle ja siirryin nojatuolien viereiselle pöydälle. Pöydällä oli suuri pannu, jossa mitä ilmeisimminkin oli kiehuvaa vettä pussiteetä varten. Pannun vieressä oli puulatikko, jonka lokeroissa oli erilaisia teelaatuja. Huomasin hunaja-, minttu-, mansikka-, vadelma-, sitruuna- ja yrttiteetä. Minuun iski valinnanvaikeus. Kaikki kuulostivat niin herkullisilta ja minun teki mieli maistaa kaikkia. Päädyin mansikkateehen, jota olin nähnyt kaupassa.