Huhuilua

[London Morel]

// Jee, tappelua! //

London oli havaitsevinaan pienen ärtymyksen tunteen Damienissa. Hän ei ollut tajunnut sitä, että hänen huomionsa tuon perheestä oli satuttanut poikaa. London ajatteli, että poika oli sataprosenttisen ylpeä jästinvastaisesta, puhdasverisestä perheestään, eikä voinut kuvitellakaan tuon häpeävän sitä. Joka tapauksessa pieni henkinen kipu teki varmasti vain hyvää Damienille.

Pojat seisoivat vastakkain, niin lähekkäin että melkein koskettivat toisiaan. Damien ilmoitti, että Londonin vaatimus oli täysin selvä, minkä jälkeen alkoi hämärä tapahtumien sarja. Damien iski lujasti Londonia kasvoihin ja London horjahti taaksepäin. Hän kaatui maahan ja iski takaraivonsa lattiaan. Pojan suusta purkautui kirosanojen joukko. Vaikka ajatukset vilisivät epätarkasti Londonin päässä, hän tajusi nopeasti mitä oli tapahtunut. Hän kohotti päänsä lattiasta ja näki hetken vain sumua, mutta pian huone alkoi hahmottua tarkemmin ja poika näki myös Damienin. London oli raivoissaan. Hän ei ollut kuvitellut, että tuolla pojalla olisi ollut rahkeita lyödä. "Kyllä mä sulle vielä näytän...", London mutisi itsekseen ja päästi suustaan taas muutaman kirosanan.

London nousi nopeasti polvilleen. Hän otti pari pikaista konttaustyylistä liikettä Damienia kohti ja koetti tarttua tätä jaloista kiinni. Hänen tavoitteenaan oli vetäistä jalat pojan alta niin, että tuo kaatuisi maahan vähintään yhtä pahalla tavalla kuin hän oli itse kaatunut. Londonille ei tullut mieleen, että Damien voisi kaatumisen seurauksena lyödä päänsä ikkunalautaan kohtalokkain seurauksin. Hän ei myöskään ollut varautunut pojan mahdolliseen väistöliikkeeseen tai mihinkään muuhun. London teki vain sen, mikä oli pakko tehdä.

[Damien Tremble]

London, joka vaikutti yllättyneeltä Damienin reaktiosta, kaatui maahan ja iski takaraivonsa kipeän näköisesti lattiaan. Hänen suustaan pääsi kirousten joukko, jolloin Damien oli melko varma, ettei tämä jäisi tähän. Niinpä hän laittoi kädessään pitämänsä kirjeen nopeasti laukkuunsa, ettei se vahingoittuisi. Kirosanat Londonin suunnalta, saivat Damienin taas muistamaan käynnissä olevan tappelun. Kun Damien käänsi päänsä ja katsoi Londonia, hän oli jo noussut konttausasentoon ja oli tulossa kovaa vauhtia kohti Damienia. Sehän tulee nopeasti, Damien ehti ajatella, ennen kuin London oli jo hänen kohdallaan, yrittäen tarttua Damienia jaloista kaataakseen hänet.

Damien yritti siirtyä nopeasti kauemmas, ikkunalautaan päin, mutta London sai otteen hänen toisesta jalastaan. Hänellä oli kuitenkin toinen jalka vielä vapaana, joten hän ei kaatunut heti, vaan yritti riuhtoa itseään vapaaksi. Hänen teki mieli potkaista londonia suoraan naamaan, mutta hän kyllä tajusi ettei siitä tulisi hyvää jälkeä. Tätä ajatellessaan hän liikutti vahingossa vapaata jalkaansa ja lähti kaatumaan, tietysti, suoraan takanaan olevaa ikkunalautaa kohti. Hän oli kuitenkin astunut askeleen lähemmäs ikkunalautaa, joten pään sijasta hänen selkänsä kolahti ikävästi ikkunaludan reunaan.

Isku pökerrytti Damienia ja hän toivoi, ettei hänen selkärankansa ollut vahingoittunut. Hän oli valunut istumaan ikkunan alapuolista seinää vasten. Siitä hän näli koko huoneen, mukaan lukien Londonin. Damienia hävetti, sillä kaatuminen oli oikeastaan ollut hänen syytään, mitäs oli liikuttanut jalkaansa. London oli kuitenkin tarttunut hänen jalkaansa, joten tuolle piti kostaa. Tällä kertaa hän potkaisisi siltä pään irti.

Näiden vihaisten ajatusten vallassa, Damien nousi seisomaan ja tähtäsi potkun sinne missä oli Londonin viimeksi nähnyt. Hän oli kuitenkin niin pökerryksissä, ettei tarkistanut Londonin sijaintia ollessaan niin vihainen, eikä hänelle tullut mieleenkään, että London oli saattanut siirtyä.

[London Morel]

Kun London tarttui Damienin jalasta kiinni, tuo huojui hetken ja heilutti vapaata jalkaansa. Londonilla oli suuri työ pitää pojan toinen jalka lattiassa. Jos hän olisi ollut nopeampi, hän olisi varmasti saanut myös pojan toisen jalan loukkuun. Damienin riuhtominen koitui kuitenkin kohtalokkaaksi, sillä sen seurauksena tuo kaatui taaksepäin, ikkunalautaa kohden. London pelkäsi – ja samaan aikaan toivoi – pahinta. Ensin näytti siltä, että poika lyö päänsä, mutta lopulta kivun kohteeksi päätyi pojan selkä, joka osui ikävästi ikkunalautaan. London irvisti, irrotti otteensa Damienin jalasta ja nousi seisomaan. Hän katsoi poikaa, joka näytti pökertyneeltä, samanlaiselta kuin London itse oli varmasti näyttänyt hetki sitten. Tuo valui ikkunan alapuolista seinää vasten ja näytti kärsivän. Kova ikkunalauta oli taatusti jättänyt syvät jäljet pojan selkään.

London ei ehtinyt kauaa seisoa paikoillansa, kun Damienin suunnasta tuli jo uusi isku. Tuo nousi nopeasti seisomaan ja tähtäsi potkunsa Londonia päin. London koetti hypähtää hieman sivummalle, muttei ehtinyt väistää iskua täysin. Damienin jalka osui ikävästi pojan vasempaan pohkeeseen. London karjahti kivusta ja pomppasi taaksepäin. Vaikka iskun kohteena oli ollut vain jalka, kipu oli silti suunnaton. London vetäisi kuin vaistomaisesti taikasauvan housujensa takataskusta ja heilautti sen eteensä. Sen kuumempia ajattelematta poika heilautti sauvaansa ja osoitti sillä Damienia. ”Pattiajos!”, London huudahti ja perääntyi samalla pari askelta taaemmaksi. Hän tiesi, että poika osasi satuttaa, joten pieni perääntyminen tässä vaiheessa oli varmasti tarpeen.

London odotti malttamattomana nähdäkseen oliko loitsu osunut. Toisaalta hän toivoi kovasti, että pojan kasvot olisivat pian täynnä paiseita, mutta toisaalta hän halusi välttyä jälki-istunnolta ja pisteenmenetyksiltä, jotka mahdollisesti tulisivat vastaan, jos Damien joutuisi loitsun vaikutuksesta sairaalasiipeen. London hieraisi takaraivoaan. Sitä jomotti pahasti.

[Damien Tremble]

Damien tunsi potkunsa osuvan johonkin kovaan, jonka huomasi myöhemmin Londonin pohkeeksi ja tunsi voitonriemua. London karjaisi ja hyppäsi taaksepäin, ilmeistä kipua tuntien. Odottaen vastaiskua, Damien tarkkaili Londonin jokaista liikettä todella tarkasti. Kun hän siis näki Londonin käden pongahtavan kohti takataskua, hän tyrmistyi. Tuo idiootti aikoo taikoa, hän ajatteli vihaisena. Fyysinen tappelu oli täysin eri asia, kuin tappelu taikoen. Siitä voisi tulla pahaa jälkeä.

Damien syöksyi pois loitsun tieltä, juuri ennen kuin se lähti Londonin sauvasta. Tämä tuntui ikävästi hänen selässään, mutta hän päätti olla välittämättä siitä. Vetäessään sauvansa kaapunsa taskusta hän oli todella vihainen. Tuo yritti kirota hänet. Hän riuhtaisi sauvansa eteensä ja osoitti Londonia. "Karkotaseet" hän huusi ja jäi katsomaan osuisiko loitsu. Jos tuo ei tajunnut olla taikomatta, hän riistäisi häneltä sauvan. Sitten hän olisi Damienin armoilla.

Damienin selkä oli kuitenkin todella kipeä, adrenaliini purkauksen mentyä ohi, eikä hän tiennyt kauanko hän pystyisi jatkamaan tätä oikeastaan turhaa tappelua. Jos hän saisi Londonin sauvan, hän toivoi että tuo tajuaisi häipyä, jos Damien vain sen sallisi. Sen jälkeen hän lähettäisi kirjeensä ja kävisi parannuttamassa selkänsä. Hän ei tosiaan kestäisi tätä tappelua enää kauaa.

[London Morel]

Londonin harmiksi Damien väisti loitsun vikkelällä liikkeellään. ”Pahus!”, London huudahti. Häntä harmitti suunnattomasti loitsun epäonnistuminen. Poika oli yrittänyt tähdätä niin hyvin kuin näissä olosuhteissa oli vain mahdollista, mutta näköjään se ei riittänyt. Ilmeisesti hänen olisi ollut parempi keskittyä loitsujen oppitunneilla enemmän käytännönharjoitteluihin ja vähemmän viehättävän loitsuopettajan katseluun. London virnisti mielikuvalleen, mutta virne lakkasi nopeasti. Hänen oli pakko keksiä miten hän etenisi tästä eteenpäin.

Ennen kuin London oli ehtinyt miettiä seuraavaa siirtoaan, Damien oli jo vetänyt kaapunsa taskusta esiin oman taikasauvansa, jolla hän osoitti Londonia. London heilautti samalla oman sauvansa poikaa päin, mutta toinen oli nopeampi. Damien loitsi aseistariisuntaloitsun ja London oli avuton. Aikaa oli niin vähän reagoida, ettei hän ehtinyt väistyä, saati saada sanaa suustaan loitsiakseen jotain takaisin. Violetin värinen valosuihku paiskautui Londonia päin ja vaikka poika koetti pidellä sauvasta kiinni kaikin voimin, se luiskahti sormien välistä pois ja lennähti vastustajan suuntaan. Jännitys valtasi pojan ja hän oli lähteä taikasauvansa perään, mutta tuli pian toisiin aatoksiin. Jos hän tekisi niin, hän päätyisi suoraan Damienin syliin, jolla oli kaksi sauvaa hallussaan ja voisi tehdä niillä mitä vain. Niinpä London tyytyi perääntymään taaemmaksi, takaseinää vasten. Damien oli lähempänä ovea, joten mahdollisuutta paeta alempiin kerroksiin ei ollut. Lisäksi pakeneminen olisi ollut melko nöyryyttävä lopetus tappelulle, eikä London halunnut olla se osapuoli, joka häviää.

London odotti pojan seuraavaa siirtoa. Pelko oli yksi harvinaisimmista tunteista, joita poika oli elämänsä aikana tuntenut, eikä nytkään poikaa pelottanut. Häntä enemmänkin jännitti. Hän tiesi, että Damien oli niin nuori, ettei voinut satuttaa. Pahimmillaan poika saisi loitsittua muutaman pienen herjan. Tai näin London ainakin luuli. Poika tunsi silti olonsa alastomaksi, sillä hänellä ei ollut taikasauvaa. Jos hän haluaisi iskeä, hänen täytyisi käyttää nyrkkejään, joista ei ollut vastusta kahdelle taikasauvalle, jotka Damienilla oli. Nyt oli pakko selvittää asiat puhumalla.

”Nyt riittää!”, London karjaisi voimakkaasti. Hän yritti parhaimpansa mukaan viheltää pelin poikki. ”Oot hullu, jos et lopeta nyt”, poika väitti. London ei tiennyt tehoaisivatko puheet Damieniin, mutta ainakin hän yritti. ”Anna sauvani takaisin mulle!”, poika vaati. Hän ei todellakaan halunnut poistua pöllölästä naama paiseita täynnä tai toinen korva puuttuen.

[Damien Tremble]

Damienin huulilta pääsi hiljainen riemunkiljaisu, hänen saadessaan otteen Londonin sauvasta. Riemunkiljaisu muuttui kuitenkin pian tuskan huokaukseksi, sillä hän oli joutunut kurottamaan kättään ottaakseen Londonin sauvan kiinni, mikä tuntui repivänänä kipuna hänen selässään. Hän huokaisi hiljaa ja tarkkaili Londonia.

London oli nyt perääntynyt muutaman askeleen, ilmeisesti tajuten täydellisesti kenellä valta nyt oli. "Nyt riittää!" hän karjaisi. Damien katsahti kahteen sauvaan kädesään ja tunsi riemua. Hän oli voittanut. Sitä Londonkaan tuskin voisi kiistää. Mutta toisaalta, ilo voittamisesta oli laimea selässä tuntuvaan kipuun verrattuna. Hän ei jaksaisi ajatella loitsuja tai mitään muuta tappeluun liittyvää.

"Oot hullu jos et lopeta nyt. Anna sauvani takaisin mulle!" London ei ilmeisesti vielä tiennyt, kuinka pahasti Damien oli itsensä satuttanut. Damien päätti siis käyttää sitä hyväkseen, vaikka tiesi, ettei hänellä oikeasti ollut muita vaihtoehtoja kuin palauttaa toisen sauva. Damien siis katsoi toista arvioivasti ja sanoi, "Mitä sinä muka pystyisit tekemään, jos päättäisin kostaa sinulle? Mutta toisaalta, en jaksaisi enää tapella ja minulla on kiireinen kirjekin lähetettävänä. Voin siis ystävällisesti palauttaa sauvasi, jos lupaat, ettet käytä sitä enää minua vastaan, sillä taistellessa on hieman vaikea lähettää kirjettä. Joten jos palautan sauvasi, et yritä vahingoitta minua, enkä minä sinua ja sinä lähdet pöllölästä ja jätät minut rauhaan." Sitten hän päätti vielä lisätä, "Ole iloinen, että olen tänään sovuisalla tuulella." Hän toivoi, ettei toinen ollut huomannut hänen tuskaisia ilmeitään ja tajunnut hänen vammansa vakavuutta, sillä silloin toinen voisi käyttää sitä hyväkseen. Damien ei myöskään halunnut näyttää heikolta Londonin silmissä.

[London Morel]

Damien näytti tyytyväiseltä saamaansa valta-asemaan. London mulkoili poikaa eikä aavistanut millaiset kivut tällä oikeasti oli. London ei tajunnut, että kova ikkunalauta oli voinut jättää pysyvät jäljet pojan selkään. Damien katsoi Londonia arvioivasti ja kysyi mitä toinen pystyisi tekemään, jos hän päättäisi kostaa. London mietti hetken. Jos toinen kostaisi, ei hänellä ollut muita vaihtoehtoja kuin väistellä iskuja parhaansa mukaan ja koettaa karata. London aavisti, ettei vastustaja kävisi aseettoman pojan kimppuun, missä hän oli täysin oikeassa.

”Mutta toisaalta, en jaksaisi enää tapella ja minulla on kiireinen kirjekin lähetettävänä. Voin siis ystävällisesti palauttaa sauvasi, jos lupaat, ettet käytä sitä enää minua vastaan, sillä taistellessa on hieman vaikea lähettää kirjettä. Joten jos palautan sauvasi, et yritä vahingoittaa minua, enkä minä sinua ja sinä lähdet pöllölästä ja jätät minut rauhaan”, Damien sanoi ja London oli helpottunut. Jos kyseessä olisi ollut kostonhimoisempi vastustaja, tuo olisi jo kironnut pojan aikoja sitten. Londonin piti ilmeensä vakavana, vaikka hänen olisi tehnyt mieli hymyillä.

”Jaa”, London päätyi vastaamaan. Hän ei halunnut näyttää liian tyytyväiseltä vastustajan silmiin. ”Anna nyt sauvani takaisin”, poika töksäytti ja asteli Damienia kohti, oikea käsi ojennettuna taikasauvansa suuntaan. London tosissaan oletti, että poika antaisi sauvan takaisin. Hän ei jaksaisi enää taistella.

[Damien Tremble]

Damien jäi odottamaan Londonin vastausta. ”Jaa”, tämä lausahti, kuin hänellä olisi vaihtoehtoja. ”Anna nyt sauvani takaisin”, tämä töksäytti, jolloin Damien kohotti kulmiansa. Hän oli kyllä iloinen, ettei poika ollut kostonhimoinen, mutta vaikka häntä sattui, hän ei aikonut häpäistä itseään antamalla sauvan takaisin tuolle pelkästä pyynnöstä.

"Ja sinä lupaat...." Damien sanoi, jotta toinen tajuaisi unohtaneensa hänen vaatimuksensa. Samalla Damien kutsui pöllön, jolla oli päättänyt lähettää kirjeensä. Pöllö lennähti hänen käsivarrelleen, aiheuttaen melko selvän kivun irvistyksen. Hän alkoi, hieman vaivalloisesti, kiinnittää kirjettä pöllön jalkaan.

Kun kirje oli kiinnitetty, Damien kertoi pöllölle osoitteen ja vastaan ottajan nimen. Sitten pöllö lennähti ulos, viemään hänen kirjettään. Pöllö kuitenkin ponnisti itsensä hänen käsivarressaan, mikä tuntui venyttävän hänen selkänsä ihoa, aiheuttaen repivää kipua. Damienilta pääsi tuskan parahdus, jonka Londonkin luultavasti huomasi. Damien ei kuitenkaan halunnut tämän kiinnittävän siihen huomiota, tai alkavan kysellä siitä. Oli tarpeeksi kauheaa, että hänen selkänsä tuntui repeytyvän, eikä hän halunnut, että lisäksi joku vielä lisäksi huomaisi sen, tai mikä pahempaa, käyttäisi sitä hyväkseen. Damien siis katsahti Londoniin kovasti, käskien silmillään tätä olemaan sanomatta mitään tästä välikohtauksesta.

[London Morel]

Londonin pyytäessään taikasauvaansa takaisin, Damien ei tehnyt elettäkään totellakseen pojan käskyä. Tuo kohotti kulmiaan ja muistutti vielä vaatimuksestaan. Londonin pitäisi siis luvata, ettei käyttäisi sauvaa enää tuota vastaan ja lähtisi pöllölästä heti pois. Poika tuhahti. Osasipas Damien olla koppava. London ei millään olisi halunnut taipua pojan tahtoon, mutta hänen oli pakko, jos halusi saada taikasauvansa takaisin. Hän ei olisi mitenkään voinut saada sauvaansa takaisin ilman apuvälinettä. London katsoi, kun Damien kutsui pöllön, joka lennähti tuon käsivarrelle. ”Okei, sopii mulle. En olisikaan halunnut katsoa rumaa naamaasi enää hetkeäkään pitempää”, London töksäytti pojalle, joka kiinnitti kirjettään pöllön jalkaan. Pöllö ponnisti ja lennähti ulos avoimesta ikkunasta.

Ei London sokea ollut. Tällä hetkellä hän huomasi Damienin kivun. Hän kuuli kuinka poika parahti pöllön satuttaessa tämän käsivartta. Damienilla oli selkeästi heikko kohta. Pojalla ei ollut aavistustakaan, mistä tuo käsivarren kipu oli saanut alkunsa, mutta hän halusi käyttää tuon heikkoutta hyväkseen.

London asteli muutamalla askelella pojan vierelle ja koetti hymyillä. ”Saisinko nyt taikasauvani?” Poika kysyi teennäisen ystävällisesti. Ennen kuin poika ehti vastata, London oli lyönyt nyrkillään tuon käsivarteen, juuri siihen kohtaan, josta pöllö oli ponnistanut. Samalla poika koetti käyttää toisen heikkoutta hyväkseen ja koetti napata oman taikasauvan tuon kädestä. Muutamassa sekunnissa keksitty ajatus kuulosti hienolta, mutta sujuiko se käytännössä?

[Damien Tremble]

London asteli Damienin viereen. "Saisinko nyt taikasauvani?", tämä sanoi, hymyillen. Damien kuitenkin epäili ettei tuolla ollut hyvät mielessä, olihan hän juuri tajunnut Damienin heikkouden, ja hän oli juuri perääntymässä, kun.. "AAUH" Damienin huusi kivusta.

London oli lyönyt nyrkkinsä suoraan Damienin käsivarteen. Tähän verrattuna, aiemmat kivut olivat vain pieniä nipistyksiä. Hänen koko vartalonsa kävi hervottomaksi, eikä hän saanut enää pidettyä taikasauvoja ottessaan. Taikasauvat kolisivat maahan, kun Damien lysähti lattialle kylki edellä. Vaikka häntä sattui nyt melkein joka paikkaan, hän puri huultaan eikä päästänyt parahdustakaan.

Damienin teki mieli hyökätä Londonin kimppuun, mutta hän kyllä tajusi, ettei hänellä olisi mahdollisuuksia. Londonhan näytti olevan täysin kunnossa ja hän luultavasti oli jo ottanut Damienin sauvan itselleen. Ja Damien tuskin edes pystyisi nousemaan ylös, saati sitten tapella. Tämä hänen oli myönnettävä itselleen, sillä jos hän jatkaisi tappelua, ainut joka loukkaantuisi olisi hän itse.

Damien siis sanoi "Anna sauvani takaisin ja painu helvettiin. Minä en kuitenkaan pysty nousemaan ylös tai tekemään sinulle yhtään mitään.". Damienin ylpeyttä kolhi, että hän sanoi näin, myönsi tappionsa, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Hän ei halunnut vammautua täysin liikuntakyvyttömäksi.