Huhuilua

[London Morel]

// Joulukuinen pöllöläpeli, johon kaikki ovat tervetulleita! Etenkin Cerise Beaulieu. :) //

Elettiin joulukuun alkupuolta ja talvi saapui pikkuhiljaa myös Kaakkois-Ranskaan, Alloksen kuntaan, jossa taikakoulu Château sijaitsi. Kello oli vaille iltakuusi, ilma alkoi kylmetä ja oli hämärää. Kaikesta huolimatta 15-vuotias gryffondoroppilas, London oli uskaltautunut ilmestyä koulun kylmimpään kolkkaan, pöllölään. Ulkona oli vain seitsemän astetta lämmintä ja poikaa kylmäsi. Hänellä oli jalassaan tummat tennarit sekä hivenen repaleiset farkut, jotka roikkuivat alhaalla, jossain pojan takapuolen puolenvälin tuntumassa. Hänellä oli päällään tomaatinpunainen pitkähihainen paita sekä musta nahkatakki, jota hän piti auki. Tapojensa mukaisesti hopeinen rengas koristi hänen alahuultaan ja pieni torahammas hänen vasempaa korvaansa. Poika potki lattialla olevia likaisia olkituppoja sivummalle päästäkseen orren luo, jossa useimmat koulun pöllöistä istuivat. Hän valitsi orren suurimman pöllön ja sitoi kirjekäärön kiinni tuon jalkaan. Kirje oli osoitettu pojan veljelle, Donovanille. London oli kirjoittanut kirjeeseensä kaikki hänen marraskuun kuulumisensa suurimmista iloista karmeimpiin epäonnistumisiin. Hän oli kirjoittanut, kuinka oli onnistunut tekemään muodonmuutosten tunnilla täydellisen muodonmuutoksen sekä kuinka oli vahingossa kaatanut liemitunnilla keittämänsä liemen koulun viehättävimmän tytön päälle. Poika mainitsi kirjeessä myös valvoneensa puolitoista vuorokautta yhtäjaksoisesti sekä pyysi lähettämään paljon terveisiä kaikille kavereilleen. Donovan oli maailman paras veli – hänelle pystyi kertomaan kaikki maailman asiat ja lisäksi hän oli todella huumorintajuinen!

London asteli pöllö oikealla käsivarrellaan ikkunan luo ja lähetti sen matkoihinsa. Poika venytteli ja haukotteli. Hän oli kiitollinen siitä, että tämän päivän huispauksen ja lentämisen kaksoistunti oli lopetettu puolituntia aikaisemmin ja näin hänellä oli vapaus aloittaa viikonloppu hieman aikaisemmin. Tapojensa vastaisesti hän ei tänään menisi Poudlardineen vaan juhlisi viikonlopun alkua tuvassa.

London vilkaisi ikkunasta ulos, pöllö oli kadonnut jo näkymättömiin. Hän asteli pöllölän ovelle lähteäkseen ulos tästä hyytävänkylmästä tornista. Pojan kuitenkin pysähtyi jo ovella, sillä hän törmäsi johonkuhun. ”Auts! Katso eteesi!” London huudahti ja hieroi leukaansa, jonka hän oli kolauttanut pahasti.

[Cerise Beaulieu]

Käytäviä pitkin kaikui hiljainen kenkien kopina, kun Serdaiglen ensimmäisen vuoden oppilas Cerise Beaulieu käveli niiden muodostamaa sokkeloa. Tyttö hytisi ohuessa mekossaan, sillä linnan tietyt kolkat olivat siihen aikaan vuodesta parhaimmillaankin hyytäviä – ja Cerise uutena oppilaana totta kai oli onnistunut hukkaamaan itsensä sinne. Alkuperäinen tarkoitus oli käydä lähettämässä kirjeitä kotiväelle, joka halusi ehdottomasti tietää, pärjäsikö heidän tyttärensä uudessa koulussaan. Cerise pärjäsi omien sanojensa mukaan oikein hyvin, vaikka olikin vähän yksinäinen. Mutta kuten sanottu siis, Cerise vain harhaili käytävillä ilman sen suurempia odotuksia Pöllölään perille löytämisestä.

Lopulta kuitenkin tyttö löysi kapean portaikon, jonka hän toivoi johtavan Pöllölään, niin kuin se johtikin. ”Vihdoinkin”, hän ajatteli, eikä ylpeänä suostunut myöntämään, että vielä hetki sitten hän oli ollut täysin hukassa ja että todennäköisesti eksyisi ihan yhtä pahasti paluumatkallaankin. Mielessään hän kuitenkin kirosi typeryyttään, kun ei tajunnut pistää kevyen mekkonsa päälle mitään takkia.

Kiivetessään portaita ylös ja hytisten kylmästä, hän ei tajunnut lainkaan katsoa eteensä, ja aivan liian myöhään tajusi, että ovella seisoi joku poika. Uutena oppilaana Cerise ei tietenkään tuntenut törmäyksensä kohdetta.

”Auts! Katso eteesi!” tämä tunnistamaton henkilö huudahti.
”Anteeksi kamalasti, en huomannut sinua!” pahoitteli Cerise ja koetti hymyillä anteeksipyytävästi, vaikka hänen hampaansa kalisivatkin kylmyydestä. Pöllölässä oli vielä kylmempi kuin käytävillä, sillä ikkunoista puuttui lasit, jotta pöllöt saisivat lennellä vapaasti, ja koko huoneen lävisti tasaisin väliajoin jäinen tuulenpuuska.

[London Morel]

London hieroi kipeää leukaansa ja katsahti törmäyksen kohdetta. Hänen edessään seisoi siro, kullankeltaiset hiukset omaava tyttö, joka hymyili kauniisti. Tytöllä oli erittäin vaalea iho ja päälleen tuo oli pukenut sievän mekon. ”Anteeksi kamalasti, en huomannut sinua”, tyttö pahoitteli ja Londonia hävetti. Miksi hän oli huutanut tytölle noin törkeästi? Mistä hän olisi voinut tietää että tömäyksen kohteena oli kiva tyttö? Törmäyksen vika oli nimittäin yhtä paljon myös pojan oma.

”Äh, mun vika se oli”, London myönsi ja väisti sivummalle, jotta tytölläkin olisi mahdollisuus astua sisään pöllölään, ”Ei kukaan ole ennen tullut mua vastaan tuon oven kohdalla”. Poika hieraisi taas leukaansa, siihen ei enää sattunut niin paljoa. Hän katsahti tyttöä ja muisti nähneensä tämän joskus koulun käytävillä. Jos hän muisti oikein, tyttö oli ensiluokkalainen, mutta tupaa hän ei tiennyt, gryffondor se ei ainakaan ollut. ”Mmm, ootko varma, että tuo on oikea vaatetus pöllölässä asioimiseen tähän aikaan vuodesta?”, London koetti viritellä keskustelua. Jos totta puhuttiin, poikaa ei haitannut lainkaan, että tyttö oli pukenut päällensä vain ohuen mekon, mutta hän vain ihmetteli kovasti tytön asuvalintaa. Jos Londonilla oli kylmä nahkatakissaan, pystyi vain kuvittelemaan kuinka tyttöä kylmäsi. Poika seurasi tytön liikkeitä. Todennäköisesti tuollakin oli kirje lähetettävänään.

”Mä olen muuten London, gryffondorista”, poika päätti esitellä itsensä, ”Sä taidat olla joku pieni ekaluokkalainen?”, hän kysyi, mutta hiljeni sitten. Hänen kysymyksensä oli kuulostanut todella alentavalta pojan omiin korviin. Pieni ekaluokkalainen. Aivan kuin hän olisi pitänyt tyttöä vain pikku lapsena. ”Ööö – tai siis - tarkoitan...", poika koetti korjata sanomaansa takerrellen, "...tarkoitan, että olen tainnut nähdä sut joskus käytävällä muiden ekaluokkalaisten kanssa. Et sä miltään lapselta näytä, emmä sitä tarkoittanut". London punastui. Hän kääntyi ympäri ja irvisti seinälle.

[Damien Tremble]

//Anteeksi, kun venähti vähän tää pelin alottaminen, kun olin kipeenä ja on kokeita + harrastukset. Mutta nyt sain vihdoinkin aloitettua.//

Pöllölää kohti oli kulkemassa myös poika, huolestunut ryppy otsallaan. Hänen kädessään oli kirje, jota hän luki uudestaan ja uudestaan. Hän oli pukeutunut vihreään kaapuun ja mustiin farkkuihin, molemmaat siistejä ja moitteettomassa kunnossa, tosin kaapu oli hieman valunut olkapäällä. Olalaan hän kantoi mustaa koululaukkua. Välillä hän vertasi kädessään olevaa kirjettä toiseen kirjeeseen, jonka hän kaivoi laukustaan ja otsalla oleva ryppy syveni.

Tältä Damien siis näytti, kulkiessaan pöllölään päin. Hänen äitinsä ja isänsä olivat lähettäneet taas hänelle kirjeen, kysellen hänen ystävistään ja koulumenestyksestään. Damienin opiskelu ei tietenkään sujunut kovin mallikkaasta, joten hän oli hieman kaunistellut asiaa. Ystäviensä hän sanoi kaikkien olevan Serpentardissa ja vähintään puoliverisiä, mikä oli osittain totta. Kyllä hän mielsi muutaman jästisyntyisen ystäväkseen, mutta Damien ei ollut varma, että he ajattelivat samoin. Lisäksi hän oli kiintynyt yhteen Serdaiglelaiseen, jästisyntyiseen tyttöön, mutta sitä hän ei aikonut kertoa vanhemmilleen. Jokatapauksessa, eihän tyttö edes tuntenut häntä.

Ennen kuin Damien huomasikaan, hän oli tullut pöllölään vievien portaiden alapäähän. Niin hän lähti kiipeämään.
Kun hän oli kiivennut vähän aikaa, hän kuuli portaiden yläpäästä ääniä. Ensin ne tuntuivat riitelevän, mutta pian keskustelun sävy muuttui rauhallisemmaksi. Damien tuli portaiden yläpäähän, juuri sopivasti nähdäkseen suunnilleen hänen ikäisensä pojan kääntyvän seinään päin ja irvistävän. Pojalla oli kulma- ja huulikoru, sekä repaleiset farkut. Damien oli melko varma, että poika oli Gryffondor.

Hän oli puhumassa pienelle ensiluokkalaiselle, jolla oli mekko päällänsä. "Mahtaa olla kylmä, tuolla tytöllä" Damien ajatteli hieman säälien ja hieman ilkkuen, "mitäs lähti pöllölään kesämekossa". Tyttöä hän ei osannut luokitella mihinkään tupaan, kuka nyt kääpiöistä lukua piti. Kaikki ihan saman näköisiä.

Niinpä, kun Damien lähti kävelemään heitä kohti, hän sanoi, "Ootte sitte löytäny hyvän paikan keskustella. Jos menisitte vielä vähän enemmän tielle, niin te varmaan saatte pidettyä hyttysetkin poissa." Damien katsoi poikaa ja heilautti päätään hieman sivulle, käskeäkseen siirtymään. "Mul ei oo koko päivää aikaa" hän tokaisi.

[London Morel]

// Ei haittaa. :) //

Ennen kuin tyttö ehti vastata Londonin tökeröön kommenttiin siitä, että poika luuli tuon olevan ensiluokkalainen, pöllölään saapui vihreään kaapuun pukeutunut poika. Pojalla oli tummanruskeat, lyhyet hiukset sekä ruskeat silmät. Tuo lähti kävelemään kohti pöllölän toista päätyä ja London katsahti poikaa. Tuo oli kävelemässä heitä kohti.

"Ootte sitte löytäny hyvän paikan keskustella. Jos menisitte vielä vähän enemmän tielle, niin te varmaan saatte pidettyä hyttysetkin poissa", poika tokaisi sarkastisesti ja London kohotti kulmiaan. Tuolla pojalla ei kuulemma ollut koko päivää aikaa. London katsoi poikaa edelleen kulmat koholla ja ihmettelevä ilme naamallaan. ”Anteeksi mitä?” London kysyi hämillään. Häntä hieman huvitti pojan yllättävän töykeä käytös. Päällepäin tuo oli nimittäin näyttänyt aivan normaalilta. ”Kukas sä luulet olevasi? Heräsitkös aamulla väärällä jalalla?” London kysähti ja katsoi poikaa edelleen, muttei tehnyt elettäkään väistyäkseen.

Samalla Londonin seurassa oleva tyttö päätti poistua pöllölästä. London katsoi tytön perään harmissaan. Törkeää, että poika tuli pöllölään törkeällä käytöksellään karkoittamaan kivan tytön!

// Lähetin Cerisen pois pelistä, sillä en viitsi alkaa pelaamaan hänellä ilman lupaa. Jos Cerise kuitenkin palaat takaisin koululle niin tervetuloa peliin takaisin. :) //

[Damien Tremble]

"Anteeksi mitä?" poika kysyi, ilmeisesti yllättyneenä Daimienin kommentista. ”Kukas sä luulet olevasi? Heräsitkös aamulla väärällä jalalla?” tämä kehtasi vielä lisätä, loukkaavaan sävyyn. Damienin vanhempien puhdasverinen perintö tuntui selvästi hänen sisällään ja pojan kommentti vain lisäsi sen tuntua. Damien meinasi sanoa pojalle suorat sanat, mutta päätti sittenkin antaa tälle vielä tilaisuuden vetää sanansa takaisin. Eihän tuollainen voinut tietää kuka hän oli.

"Kysymys kuuluisi ennemminkin, kuka sinä luulet olevasi. Minä olen Damien ja isäni työskentelee taikaministeriössä lähellä itse taikaministeriä. Sinun isästäsi tuskin voi sanoa samaa." Damien sanoi ja heitti poikaan hieman alentavan katseen. Tuo juntti ei ollut tehnyt elettäkään väistyäkseen, mutta toivottavasti osaisi korjata nyt virheensä.

Sen jälkeen Damien siirsi katseensa pöllöihin, valitakseen yhden niistä kuljettamaan kirjettään. Iso tornipöllö yläorrella näytti melko sopivalta. Sitten hän vilkaisi kirjettään vielä kerran, kuin ei olisi välittänyt pojasta tai tämän mielipiteistä tippaakaan. Oikeasti hän kuitenkin tarkkaili pojan jokaista reaktiota, nähdäkseen miten hänen sanansa vaikuttivat toiseen. Jos poika ei pian väistyisi tieltä, hän puskisi vaikka väkisin läpi ja lähettäisi kirjeensä. Hän ei kuitenkaan haluaisi ryhtyä tappeluun, ennen kuin olisi varma voitostaan. Pojalla olisi kyllä mahdollisuus voitta hänet, olivathan he melkein saman kokoisia, tosin Damien mielikseen huomasi olevansa hieman toista lihaksikkaampi. Hän kuitenkin yrittäisi hoitaa tilanteen ilman väkivaltaa ja toivoi toisenkin olevan samalla linjalla. Häntä itse asiassa hieman pelotti, että hän saattaisi joutua tappelemaan vertaisensa kanssa.

//Joo, kyllä se oli parasta lähettä Cerise pois, jos hän ei enää pelaa. Eihän me hänellä voida kuitenkaan pelata.//

[London Morel]

Londonin teki hetken mieli lähteä tytön perään, mutta muutti nopeasti mieltään. Vaikka tuon törkeän pojan seura olisikin varmasti vähintään tuhat kertaa huonompaa kuin tytön, London päätti pysyä pöllölässä. Hän halusi kovasti näpäyttää poikaa tuon käytöksestä.

"Kysymys kuuluisi ennemminkin, kuka sinä luulet olevasi. Minä olen Damien ja isäni työskentelee taikaministeriössä lähellä itse taikaministeriä. Sinun isästäsi tuskin voi sanoa samaa", töykeä poika töksäytti. London huomasi tuon alentavan katseen. Pitikö hän itseään muita parempana? London naurahti ja astui askelen lähemmäksi poikaa. Tuon kommentti oli kuulostanut suorastaan huvittavalta. ”Kiitos kysymästä, mä olen London ja mun isäni on vahtimestari”, London vastasi ja koetti pitää ilmeensä mahdollisimman tyynenä. Isän ammatti ei ollut yleensä se ensimmäinen asia, jonka hän kertoi uudelle tuttavalle. Poika ei ollut koskaan tajunnut mitä hienoa oli vanhempien ammatilla kehuskelemisessa. ”Ja mun äitini on parturikampaaja”, London lisäsi. Hänen teki mieli heittää muutama alentava arvaus Damienin äidin ammatista, mutta piti suunsa supussa. Ainakin vielä hetken.

London katsahti poikaa, joka katseli käsissään olevaa kirjettä. Londonin teki niin mieli napata kirje pojan kädestä ja heittää se ikkunasta ulos. Hän ei ollut Damienille vihainen, hänen teki vain mieli hieman kiusoitella. Siksi London seisoikin yhä pojan tiellä, orsien edessä. London ei ollut varautunut siihen, että poika ryhtyisi käsirysyyn hänen kanssaan, mutta tarpeen tullen hän osaisi kyllä laittaa vastaan. Tämä poika oli muutaman kerran ollut tappeluissa ja aiheuttanut vastustajilleen mustia silmiä. Tuon kaltainen tappelu ei kuitenkaan ollut se yleisin tapa ratkaista ongelmia, mutta olihan se välillä ihan hauskaa.

[Damien Tremble]

Poika astui askeleen lähemmäs, eikä Daimien perääntynyt. Pian he olisivat kosketusetäisyydellä toisistaan, Damien mietti.”Kiitos kysymästä, mä olen London ja mun isäni on vahtimestari" totesi poika, jonka nimeksi hän nyt tiesi London. Damienin huulille kohosi lievä hymynväre. Vahtimestari, hän ajatteli pilkallisesti, mutta vasta seuraava kommentti sai hänet nauramaan.

"Parturikampaaja? Onko sun äiti jästi?" Damien ilkkui ja naurahti. Oikeasti toisen vanhemman jästiys ei haitannut Damienia, olihan hänellä puoliverisiä ystäviäkin. Poika, London, oli kuitenkin päättänyt jäädä hänen esteekseen, joten saisi kestää seurauksetkin. Nyt Damien siirsi kirjeen kasvojensa edestä ja katsoi Londonia. Tämä oli toisen viimeinen tilaisuus, sitten hän menisi vaikka väkisin, aiheuttipa se sitten tappelun tai ei.

"Niinkuin sanoin jo aiemmin, minulla ei ole kamalasti aikaa. Jos et vielä ymmärtänyt, olet orsien edessä ja minun pitäisi lähettää kirje.", korostaakseen asiaansa, Damien nosti hieman kirjettään sanoessaan sen. "Joten voisit ystävällisesti hilata itsesi pois minun edestäni. Nähdäkseni sinulla ei ole kirjettä lähetettävänä." Damien sanoi, mielestään melko kohteliaasti, osoittaen yllättävää malttia toista kohtaan, mikä ei ollut aivan hänen tapaistaan. Hän ei kuitenkaan uskonut että toinen ymmärtäisi asian aivan samoin.

[London Morel]

Londonin mainitessa äitinsä ammatiksi parturikampaajan Damien nauroi pilkallisesti. Hän ihmetteli äidin ammattia ja kysyi onko tuo jästi. Pojasta huokui läpi valtava omahyväisyyden ja väheksynnän tunne. London katsoi hetken poikaa kuin arvioidakseen, oliko tuo oikeasti tosissaan kommenttinsa kanssa. ”Et voi olla tosissasi!”, London huudahti. Virne oli kadonnut pojan kasvoilta. ”Ootko sä niistä velhoperheistä, jotka halveksuvat jästejä kaiken aikaa – taidat olla. Olet niin lapsellinen.” London tokaisi ja pyöräytti silmiään. Hän astui taas askelen eteenpäin ja piti huolta siitä, ettei hänen kummallakaan puolella olisi tilaa orsien luokse siirtymiseen.

"Niinkuin sanoin jo aiemmin, minulla ei ole kamalasti aikaa. Jos et vielä ymmärtänyt, olet orsien edessä ja minun pitäisi lähettää kirje. Joten voisit ystävällisesti hilata itsesi pois minun edestäni. Nähdäkseni sinulla ei ole kirjettä lähetettävänä", Damien sanoi napakasti, mutta hänen puheistaan paistoi läpi pieni kohteliaisuus. Tuota kohteliaisuutta London ei kuitenkaan huomannut. Hän katsoi pojan kirjettä, jota tuo oli juuri heilauttanut.

”Ennen kuin väistyn, perut sanasi äidistäni”, London korotti ääntään ja astui jälleen kerran askelen eteenpäin. Nyt pojat olivat todella lähellä toisiaan. London nosti kädet vyötäisilleen, kuin näyttääkseen isommalta ja uhkaavammalta, "Onko selvä?"

[Damien Tremble]

”Et voi olla tosissasi! Ootko sä niistä velhoperheistä, jotka halveksuvat jästejä kaiken aikaa – taidat olla. Olet niin lapsellinen.” Tämä puoliverinen kehtasi haukkua häntä lapselliseksi. Oli todellakin ihme, että hän pystyi pysymään kohteliaana. Lisäksi tuo oli haukkunut hänen perhettään. Vaikka Damien itsekin tiesi, ettei hänen perheensä ollut täydellinen, ei hän antaisi tuon röyhkimyksen siitä huomauttaa.

Vaikka Damien oli kaiken tämän jälkeen antanut pojalle mahdollisuuden siirtyä suosiolla, tuo vain astui lähemmäs ja sanoi, ettei liikkuisi ennen kui Damien peruisi sanansa hänen äidistään. Taisi olla arka paikka, mietti Damien, eihän tuollainen ole suuttumisen arvoista. Damien oli kuitenkin itsekin ärtynyt pojan kommentista hänen perhettään kohtaan, joten kaipa he olivat tasoissa.

Pojat olivat nyt vastakkain, melkein koskettivat toisiaan. Damienin teki kovasti mieli perääntyä, mutta silloin hän olisi antanut pojalle heikon kuvan itsestään ja sitä hänen ylpeytensä ei olisi kestänyt. Mutta lisäksi Damienia kalvoi halu lyödä poikaa suoraan tämän kasvoihin ja nähdä mitä tämä tekisi. Hän ei vielä tiennyt kumpi haluista oli vahvempi.

"Onko selvä?" poika kysyi ja yritti näyttää uhkaavalta. Damienissa leimahti raivo. Tuoko häntä komentelisi. Aivan selvä, Damien ajatteli. Ääneen hän sanoi "Täysin" ja tähtäsi tarkasti lyönnin Londonin kasvoihin. Damien vain toivoi, ettei kukaan muu keksisi sillä hetkellä piipahtaa pöllölään.

//Jos vastustat tappelua, voin kyllä muuttaa viestiäni, mutta siihen tämä näytti johtavan, kun Damien nyt ei ole ihan tahdikkaimmasta päästä.//