Yksityisopetusta kuolonsyöjälle

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Opettaja nousee pöydän takaa ja astelee ikkunan luo. Athelard jää harmistuneena seisomaan pöydän luo, tuijottaen paperipinoja. Oliko professori Blanchard luonnostaan levoton, vai mistä syystä tuo jatkuvasti käveli ties minne?

Hän huomaa kuitenkin nopeasti vapaaksi jääneen tuolin, ja kiertää pöydän istahtaen sitten opettajan paikalle. Katse siirtyy ikkunan luo, jossa opettaja edelleen seisoo, tuijottaen ulos. Tuon äänessä on kärsimystä jota menneisyyden ajattelu tuo tullessaan, eikä aihetta varmasti ollutkaan kovin helppo muistella.

Jatko-opiskelijan suu vääntyy hymyyn, ja tuo nojaa taaksepäin tuolissa nostaen samalla jalkansa pöydälle. Professori kysyy häneltä jälleen kysymyksen, eikä Athelard pidä siitä. Tuo oli aivan liian utelias, eivätkä tiedot vielä riittäneet. Pitäisi luultavasti edetä hieman toisella tavalla. Huolimattoman oloisesti Athelard vetää sauvansa esiin, alkaen sitten leikkiä sillä, näpäytellen ja heitellen ilmaan ja ottaen taas kiinni. Eleet olivat harmittomia, leikkisiä.

"Minkälaisia taikoja he käyttivät teihin? Oliko teillä mahdollisuus puolustautua niiltä? Varmasti hirvittävää..." Athelard sanoi, myötätuntoisesti. Sauva näpäytetään taas ilmaan, se kieppuu, ja putoaa ennenkuin mies nappaa siitä kiinni. Ja sama toistuu. Sauvasta oli aistittavissa suurta mahtia, voimaa sen huolettomasta käytöstä huolimatta.

[Benjamin Blanchard]

Hänen oli vaikea olla. Hän ei pysynyt aloillaan, ei saanut vastauksia kysymyksiinsä eikä yksinkertaisesti halunnut puhua, siitä mistä puhuttiin.

"Minkälaisia taikoja he käyttivät teihin? Oliko teillä mahdollisuus puolustautua niiltä? Varmasti hirvittävää..." Athelard sanoi myötätuntoisesti, mutta Benjamin ei ollut niin varma oliko hän niin empaattinen. Professori ei osannut muodostaa edes pientä kuvausta tuosta jonka kanssa keskusteli.

"En tiedä. Tai en oikeastaan muista. Jotain sen verran kamalaa että annoin lääkäreiden sörkkiä ne muistot ulos mielestäni", hän sanoi ja hymyili hieman. "Mutta ne palaavat jos mietin liikaa, sen takia en haluaisi puhua siitä", hän kertoi kohteliaasti mutta vakavasti. Benjamin puhui totta, vaikka hänen sanomansa kuulostikin oudolta. Tuolta oltiin tosiaankin poistettu muistoja. Jotain niin kivuliaita ja inhottavia, että ne olivat joskus vieneet Benjaminin yöunet täysin.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Jatko-opiskelija huokaisee. Opettaja oli toivoton, tuosta ei saanut mitään irti. Athelard nappaa sauvansa ja tökkää sen kärjen pöytään, alkaen kieputtaa sitä kuin ballerinaa pöydällä, välittämättä siitä että sen kärjestä jäi nokinen jälki pöydän päälle levitettyihin papereihin. Vaikka tuskinpa nuo olivat mitään tärkeitä papereita, koepapereita korkeintaan.

Professori Blanchard seisoi edelleen ikkunansa luona, mutta Athelard ei aikonut nousta tuolista siirtyäkseen lähemmäs.
Ei ollut mitään syytä. Tältä välimatkalta loitsut osuisivat vaivatta mikäli siihen ratkaisuun päädyttäisiin. Itse asiassa Athelard oli valinnutkin paikan sitä silmälläpitäen. Opettajan olisi vaikea siirtyä huoneessa mihinkään johon ei osuisi opettajanpöydän luota, ja Athelardin oli heikon jalkansa vuoksi helpompi istua tässä, kuin seistä ja kitua.

Halveksunta professoria kohtaan lisääntyy kun jatko-opiskelija kuulee tuon sanat, minkälainen pelkuri antoi poistaa muistojaan? Aivan sama vaikka tuo ei olisikaan kestänyt niitä, mutta se oli raukkamaista toimintaa. Pelkurimaista. Poistaa nyt omaa historiaansa, kuten hän asian ajatteli.
Athelardin teki mieli pompata pystyyn ja huutaa että tuo oli pelkuri-raukka, mutta tuskin siitä olisi ollut hyötyä. Ainakaan kun vastassa oli opettaja ja vieläpä pimeyden voimien suojautumisen erityistaitaja.
Vaikka… Typerä ajatus tulee miehen mieleen, ja tuo hymähtää. Eihän Lordi varmaankaan haluaisi professoria riveihinsä?
Niinpä jatko-opiskelija tyytyy vain huokaisemaan raivostuneena. Miksei tämä keskustelu edennyt lainkaan? Hän tarvitsi tietoja, nopeasti.

”Voisitteko sitten kertoa ylipäätään minkälaisia taikoja nuo… Kuolonsyöjät, se kai heidän nimensä on… Yleensä käyttävät? Ja miten niiltä puolustaudutaan?” Athelardin ääni on pakotetun ystävällinen, ja hän epäröi hieman sanoessaan kuolonsyöjien nimen, kuten oli kuullut muidenkin tekevän. Olivathan nuo pelkoa herättäviä, kuten opettaja itsekin myönsi ja uskottiin että heidän mainitsemisellaan oli huono vaikutus tulevaisuuteen. Hän sai kuitenkin jotenkuten ystävällisen äänensävyn puheeseensa, vaikka kiehuikin salaa raivosta.

Mutta sääliä häneltä ei herunut tuota kohtaan, vain loputonta halveksuntaa. Pitäisikö sittenkin ottaa riski ja käyttää jotain loitsua, vaikkapa komennusta? Silloin saisi varmasti nopeammin vastaukset kuin nyt, yrittäen kierrellä ja kaarrella herättämättä epäluuloja.
Mutta taika tuskin toimisi. Athelard huokaisi.
Vaikka hänen sauvansa oli hyvinkin voimakas, oli mies itse kertakaikkisen surkea lausumaan loitsuja jotka useimmiten epäonnistuivat. Vaikka olikin huvittavaa että loitsuista voimakkaimmat ja anteeksiantamattomimmat toimivat loistavasti.

Jatko-opiskelija tarkastelee professoria pää hieman kallellaan, silmät puoli-ummessa ja arpi hehkuen kynttilänvalossa. Vaikkei hänen asentonsa ollutkaan uhkaava, oli jokin miehen ympärillä oleva, aura, pahaenteinen. Se sai ympäristön pimenemään ja toivomaan olevansa jossain muualla.
Lordi tulisi palkitsemaan hänet hyvin.

[Benjamin Blanchard]

Athelard vaikutti kovin ärsyyntyneeltä. Aivan kuin Benjaminin vastaukset eivät riittäneet tuolle. Benjamin taas oli menettänyt mielenkiintonsa keskusteluun Athelardin kanssa. Mieluummin hän puhuisi Andrean kanssa hutsuista, tai kiistelisi Cerinnan kanssa kuin puhuisi kouluajoistaan synkkiä kyselevälle Athelardille.

”Voisitteko sitten kertoa ylipäätään minkälaisia taikoja nuo… Kuolonsyöjät, se kai heidän nimensä on… Yleensä käyttävät? Ja miten niiltä puolustaudutaan?” Athelard kysyi ystävällisesti. Benjamin kääntyi katsomaan Athelardia joka näytti melko viattomalta istuessaan Benjaminin työpöydän takana.

"Ne taiat, kiroukset, loitsut sun muut herjat ovat aikamoisia. Semmoisia joista sinä tuskin tulet koskaan kuulemaan, et varmaan edes näekään. Sellaisia taikoja että niitä on mahdoton hallita kun ne on päästänyt valloileen. Suuria ja hienoja, mutta pimeitä kuin mitkä", tuo kertoi vakavana kävellessään työpöytänsä luokse. "Niiltä puolustaudutaan kiroamalla takaisin, käyttämällä suojaloitsuja tai yksinkertaisesti juoksemalla pakoon. Joskus niiltä ei edes puolustauduta, kun ei pysty. Ei ole paikkaa minne paeta, ei loitsua jolla suojautua tai tyrmääviä loitsuja jäljellä", hän sanoi melko kiihtyneenä ja katsoi Athelardin vihreitä silmiä. Mitäköhän tuon nuorukaisen mielessä liikkui? Mitä tuo todella halusi tietää? Kuka tuo oli? Kysymykset pyörivät Benjaminin mielessä ja hän halusi niihin astauksia, vaikka tuskinpa tuo olisi niihin vastannut jos Benjamin olisi kysynyt.

"Jonain päivänä kyllä, saatan kertoa tarkemmin jos kiinnostaa. Kirouksista, kuolonsyöjistä sun muista, mutta sitä ennen saat kertoa jotain itsestäsi. Okei?" hän sanoi vakavana nojaten kaksin käsin työpöytäänsä, jonka toisella puolella istui Athelard. Benjaminin toisessa kädessä oli hänen taikasauvansa, mutta miehellä ei ollut aikomustakaan käyttää sitä. Hän katsoi Athelardia kysyvästi. Benjamin halusi vastauksen edes tähän pieneen kysymykseen. Professori oli sitä mieltä että pitäisi Athelardia silmällä tämän jälkeen. Tuo vaikutti niin erilaiselta, hyvin taitavalta ja itsevarmalta ikäisekseen. Jollakin tavalla epäilyttävältä.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Lopultakin tietoa alkoi tulla, ja jatko-opiskelija nojaa taaksepäin tuolissaan. Itse asiassa nojatuoli oli varsin mukava istua… Oli niin epäreilua että opettajilla oli kaikki mukavuudet käytössään kun oppilaat istua kituuttivat kovilla puupenkeillä.

Professorilla ei todellakaan tainnut olla aavistustakaan siitä kenen kanssa puhui, Athelard tajusi. Tuon sanat olivat niin viattomat, kuin tuo puhuisi itsestäänselvyyksiä. Minkäköhän vuoksi kaikki aina kuvittelivat ettei kukaan tapaisi kuolonsyöjiä, Pimeyden Lordin palvelijoita, kun heidät kuitenkin oli aika helppo löytää?

Tosin vain jos tiesi mistä etsi ja ketä. Kuten Athelard oli tiennyt vuosia sitten… Hänet oli mielihyvin otettu vastaan, vaikka alkuajat olivatkin olleet vaikeita.
Keneenkään ei luotettu, ei ennekuin ansaittiin luottamus. Ja sittenkin selkäänpuukotus oli yleistä. Sen hän tiesi, ja monia muita asioita.
Hän oli joutunut nöyristelemään muiden edessä äitinsä korkeasta asemasta huolimatta, kuullut sitten kuinka Lucia oli menehtynyt pahamaineisessa Azkabanissa, ja päättänyt kostaa saastaisille velhoille jotka hänen äitinsä olivat sinne viskanneet. Nuo saisivat vielä joskus katua syntymäänsä.
Pian sen jälkeen taikaministeriö oli julistanut hänet etsintäkuulutetuksi. Athelardin sormet sivelivät mietteissään arpea kasvoissa, tuon silmät olivat painuneet kiinni.

Jokin liikahdus, ilman vaihto tai ehkä kenkien raapaisu lattialla sai jatko-opiskelijan kuitenkin heräämään mietteistään ja tuo avaa silmänsä, huomaten opettajan seisovan edessään pöydän toisella puolen, vain muutaman sentin päässä. Kuinka kauan tuo oli siinä ollut?

Opettajan ilme oli jämäkkä, ja käsissään tuo piteli sauvaansa jota Athelard vilkaisee, peittäen tunteensa ja vetäen kasvoilleen ilmeettömän naamion. ”Opettaja hyvä…” Athelard huokaa hivenen kyllästyneesti, ”Minun isäni oli mitä kunnian arvoisin aurori taikaministeriössä. En siis pidä käskevästä asenteestasi.” Athelard tiesi puhuvansa itseään vanhemmalle, ja vieläpä opettajalle, mutta ei voinut estää ääneensä tulevaa pientä kitkeryyttä kun poika, joka hän oli ennen kuolonsyöjäksi ryhtymistään, nousi esiin.
Hän tosin arveli ettei professori välittäisi hänen isänsä ammatista, tai mistäs sitä tiesi. Tuo oli kuitenkin käskenyt kertoa jotain, ja niin hän oli tehnyt.

Parasta saada niitä hyödyllisiä tietoja ja vähän äkkiä sittenkin, Athelard mietti katsellessaan opettajaa viattomasti hymyillen.
Hänen kätensä leikkivät jälleen taikasauvalla pöydällä, se tuprautteli harmaata usvaa kärjestään vaikkei Athelard ollut sanonut sanaakaan. Sillä nyt vain oli sellainen tapa.

[Benjamin Blanchard]

Siinä tuo istui, Benjaminin tuolilla -jota mies itse inhosi- ja näytti varsin koppavalta. Ei edes huomannut Benjaminia. Kun tuo sitten huomasi professorin, hän ei ollut moksiskaan. Olikohan hän edes kuunnellut mitä Benjamin oli sanonut?

"Opettaja hyvä…” Tuo aloitti kyllästyneellä äänensävyllä, huokaisun kera. ”Minun isäni oli mitä kunnian arvoisin aurori taikaministeriössä. En siis pidä käskevästä asenteestasi.” tuo sanoi varmasti, kerrassaan ylimielisesti. Tuo hymyili kaiken lisäksi ja se sai kokemattoman professorin hämilleen. Kiihtymys sekottui tietämättömyyteen ja Benjamin ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei pahemmin tietänyt mitä tehdä oppilaiden kanssa. Opettaminen onnistui mutta ongelmatilanteet kuten kiusaaminen ja tottelemattomuus olivat Benjaminille tuntemattomia käsitteitä.

"Isäsi aurorin ura ei vaikuta millään lailla tähän käskevään asenteeseeni. Tällä hetkellä minä, käsken sinua enemmän kuin isäsi joten sinuna tottelisin nätisti ja pitäisin pääni kiinni jos sieltä ei tule kunnioittavaa ja järkevää tekstiä!" Tuo sanoi korottaen ääntään kun lause läheni loppuaan. Hän katsoi Athelardia vakavana. Hän käänsi selkänsä tuolle ja käveli muutaman pulpettirivin päähän opettajan pöydästä. Hän nojasi pulpettiin hieman ja naputti taikasauvalla reiteensä. Hän katsoi maata ja yritti rauhoittua hieman.

[Athelard J. Gryan]

Athelard huomasi varsin hyvin toisen hämmennyksen, ja virnisti vaikka tiesi tuon vain suuttuvan siitä enemmän. Mutta opettajan sanat olivat tällä kertaa liikaa. Hän ei aikonut antaa tuon mokoman sanoa enään sanaakaan, ei varsinkaan hänen perheestään. Se asia olisi täydellisen kielletty kaikilta loukkauksilta.
Athelardin silmät levisivät raivostuneena, tuon vihreä säkenöi kirkkaasti, paloi kuin tuomion tuli. "Ensinnäkin," Athelard aloittaa suorastaan jäätävällä äänellä ja mulkoilee professoria. Hän on noussut puoliksi seisomaan, sauva osoittaen nyt opettajan selkää, "Minun isäni ei käske tällä hetkellä ketään sillä on kuollut. Toiseksi, sinä et määräile minua enkä tottele ketään. Kolmanneksi, kukaan ei käännä selkäänsä Palvelijalle!" Athelard kähisee ääni raivostuneena, nousten nyt kokonaan pystyyn ja ottaen varsin nopeat, ontuvat askeleet pöydän ympäri ennekuin kohottaa sauvaansa osoittamaan opettajaa. "Sinuna miettisin kahdesti ennekuin alan aukoa päätäni kenellekään jota et tunne." Athelardin ääni on jäätävän raivostunut, ja tuo äkillinen muutos koskee hänen koko kehoaan. Ryhti oli suoristunut ja vaikutti melkeinpä kuin tuo olisi kasvanut pituuttakin, ääni oli jonkun paljon vanhemman ja kokeneemman ääni, sekä muutoksista suurin oli olemus. Tuo jatko-opiskelijan ohut verho oli lähes kadonnut, sen paikalla seisoi todellinen velho.
Hetken Athelard tuntee houkutusta lausua tappokirous, mutta se ei olisi oikein. Professorille olisi ainoastaan annettava opetus, opetus jonka tuo muistaisi lopun ikäänsä. Sen jälkeen olisi suotavaa kysyä, olisiko tuo yhteistyöhalukkaampi.
"Kidutu!" Athelard sihahtaa, ja hänen sauvansa kärjestä leimahtaa valo kohti Blanchardia. Tuo saisi kokea mitä kipu oli, tietää mitä seuraisi jos ei vastattaisi toivotulla tavalla. Oli parasta totella. Vaikka puheiden perusteella tuo oli sen kaiken jo kokenut, aiemmin... "Kidutu, kidutu!" Athelard huutaa, ja vielä kaksi loitsua syöksähtää hänen sauvastaan kohti professoria joka seisoo selin häneen, pulpettien välissä. Saisi vielä katua syntymäänsä!

[Benjamin Blanchard]

"Ensinnäkin", Athelard uhosi kylmällä äänellä ja Benjamin virnisti itsekseen. Hän oli siis saanut tuon suuttumaan? Siltä Athelard ainakin kuulosti. "Minun isäni ei käske tällä hetkellä ketään sillä on kuollut. Toiseksi, sinä et määräile minua enkä tottele ketään. Kolmanneksi, kukaan ei käännä selkäänsä Palvelijalle!" Tuo sanoi raivoisan kuuloisena mutta professoria ei paljoa kiinnostanut. Tuolla ei ollut minkäänlaista tietoa siitä, että Athelard osoitti tuon selkää sauvallaan sillä hetkellä. Hän ei edes osannut kuvitella sitä.

"Sinuna miettisin kahdesti ennekuin alan aukoa päätäni kenellekään jota et tunne", tuo sihahti raivostuneena ja Benjamin kääntyy ympäri ilkeä vastaus mielessään. Olihan se aika lapsellista väitellä oppilaan kanssa, mutta sillä hetkellä Benjamin ei mahtanut itselle mitään. Eikä mahtanut Athelardkaan.

"Kidutu", kuuluivat armottomat sanat ja professori yritti loitsia suojan mutta ei ehtinyt. Kipu sai hänet hetkessä maahan. Tuo huusi ja anoi toista lopettamaan. Kipu oli sietämätön, niin kamala että se sai Benjaminin mielen sumenemaan ja järjen hidastumaan. Taikasauva oli yhä hänen kädessään, mutta sekin kirposi hänen otteestaan kun häntä kidutettiin jälleen. Kyyneleet silmissä tuo kitui maassa ja yritti huutaa apua jota tuskin koskaan tulisi. Kipu oli kaikkialla, se oli mielessä ja ruumiissa. Muistoissa ja ajatuksissa. Ei ollut sanoja joilla selittää sitä tunnetta. Se oli kuin hajoamista ja repeytymistä osiin.
Vielä kolmannen kerran tuo sai kuulla kirouksen ja tuntea kivun. Hän ei enää huutanut tai yrittänyt tehdä vastarintaa. Hän luovutti ja antoi kivun kulkea lävitse. Kipu ei hälvennyt nopeasti. Se tuntui vielä senkin jälkeen kun Athelard lopetti. Benjamin makasi maassa kyljellään ja hengitti epätasaisesti.

Hän katsoi Athelardia mutta käänsi katseensa pois. Professori yritti nousta ylös vaikka hänen koko kehoansa pakotti. Hän ulvahti kivusta ja jäi maahan. Hiljalleen tuo maassa makaava musta kasa alkoi muuttamaan muotoa. Musta kaapu katosi ja pian maassa makasi musta kiiltävä turkkinen koira. Sen hengitys hinkui ja sen korvat olivat luimussa. Häntä ei heilunut iloisesti, eivätkä silmät tarkkailleet mitä ympärillä tapahtui. Se näytti säälittävältä, pieksetyltä olennolta. Hän nousi neljän tärisevän jalkansa varaan ja katsoi Athelardia katseella, joka ei ollut muuttunut. Suden katseessa oli yhä sama lämpö ja myötätunto. Katseessa oli myös katkeruutta, ymmärtämättömyyttä ja hillittyä ärtymystä.

Hän jolkotti pää alhaalla luokan etuosaan, samaan pimeään nurkkaan jossa Athelard oli ollut jokin aika sitten. Sieltä Benjamin katsoi Athelardia toivoen että tuo ei tekisi hänelle mitään. Jättäisi palautumaan hetkeksi. Antaisi tuon kerätä voimia selkeää ajattelua varten. Benjamin käytti harvoin animaagin taitojaan. Siellä hän istui, varjoissa, mielestään turvassa. Ilman taikasauvaa, ilman sanoja tuo vain katsoi ihmistä joka oli äsken hänet kironnut.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Jatko-opiskelija katsoo julmasti hymyillen kuinka professori sätki maassa kivusta kouristellen, ja kohotti sauvansa antaakseen viimeisen iskun. Opettaja oli kerta kaikkiaan hänen armoillaan, ja Athelard hymyilee katsellessaan toisen kärsimystä. Tuo pyysi häntä lopettamaan, mutta hiljeni viimeisen kirouksen osuessa. Athelard kohottaa uudelleen sauvaansa.
Mutta jokin esti häntä.

Niinpä Athelard vain katsoo hämmästyneenä kuinka professorin paikalle ilmestyy hitaasti koira, eikä tee elettäkään estääkseen kun tuo mustaturkkinen koiraparka kävelee epäröivin askelin nurkkaan, jossa se kuvitteli olevansa turvassa.
Ivallinen hymy nousee Athelardin kasvoille ja tuo osoittaa sauvallaan koiraa.
”Mitä nyt? Etkö parempaan pysty? Päätät siis päiväsi surkeana piskinä!” Hän pilkkaa opettajaa. Mutta jokin koiran tummissa silmissä, niiden anova katse joka tuntui tietävän maailmasta kaiken…
Athelard älähtää tukahtuneesti. Mitä tuo muka maailmasta tiesi? Pelkkä surkea opettaja joka tuskin edes tiesi opetettavasta aineestaan mitään. Hyvä pimeyden voimilta suojautumisen opettajako, muka.

Athelardin käsi vapisee, ja huomaamattaan tuo kohottaa toisen kätensä koskettamaan arpea kasvoissaan. Aivan niin, sen olivat hänelle tuon professorin kaltaiset älynvälkyt velhot, jotka kuvittelivat itsestään liikoja, tehneet. Mutta tuo koira katsoi häntä niin häiritsevällä tavalla, se ei kuvitellut mitään. Vai kuvittelikö hän vain kaiken?

Vihaisesti huudahtaen Athelard lysähtää opettajantuoliin ja iskee päänsä pöytää vasten. Jyskis!
Pöydällä olevat paperit tärähtävät mielenilmaisun voimasta, ja avonainen mustepullo kaatuu valuttaen sisältönsä jatko-opiskelijan hiuksiin. Mutta Athelard ei välittänyt. Pitkän hiljaisen hetken tuo vain istuu siinä liikkumatta, paikoillaan. Hän ei välitä otsassa tuntuvasta kivusta, ei välitä märästä tunteesta hiuksissaan. Kirottu koira!

[Benjamin Blanchard]

Oppilas hymyili opettajalleen ivallisesti, julmalla tavalla. Nurkassa istuva Benjamin ei irrottanut katsettaan jatko-opiskelijasta. ”Mitä nyt? Etkö parempaan pysty? Päätät siis päiväsi surkeana piskinä!” Tuo sanoi ilkeästi mutta Benjamin ei välittänyt. Vaikka Gryan kuulosti uhkaavalta, ei tuo tehnyt enää mitään. Älähti vain ja istui pöydän taakse, pamauttaen päänsä pöytään. Benjamin ei nähnyt niin matalalta opettajanpöydälle, mutta vannoi että kuuli mustepullon kaatuvan.

Hiljaisuus laskeutui huoneeseen ja sitä kesti kauan. Benjamin makasi maassa pää etutassujen päällä leväten. Koiran korvissa soi ääniä vaikka kuinka. Käytäviltä tulevat kaukaiset äänet olivat selviä mutta niihin sekottui sanat 'kidutu'. Tuo sulki silmänsä ja yritti olla miettimättä kipua joka kummitteli hänen ihonsa alla. Kaikesta huolimatta muistot menneisyydestä pyörivät hänen mielessään. Aivan kuin se kaikki olisi tapahtunut juuri äsken. Koira avasi silmänsä ja nousi ylös. Sen askeleet olivat varmoja ja harkittuja. Tuo oli varma siitä että Athelard ei koskisi häneen enää.

Hän käveli hitaasti neljällä pitkällä jalallaan opettajanpöytää kohti. Lähes kahdeksankymmentä senttiä korkea ja alle kuusikymmentä kiloa painava susimainen koira oli ylväs ja tietoinen Athelardin tilasta. Benjamin saapui opettajanpöydän viereen ja katsoi Athelardia vaatien selitystä. Taikasauva oli vierinyt opettajanpöydän viereen ja se oli aivan koiran tassujen juuressa. Benjamin saattoi näyttää aseettomalta ja helposti voitettavalta, mutta totuus oli aivan toinen. Athelard jalkavammansa kanssa oli heikompi ja hitaampi.

Benjamin katsoi Athelardia vain muutaman kymmenen sentin päästä tuon vierestä. Sillä hetkellä Athelardilla oli korkeintaan lupa silittää Benjaminia. Kaikki muu oli kiellettyä, vaikka Athelard ei siitä tietänytkään. Jatko-opiskelija oli epävakaa ja vihainen mutta Benjamin ei välittänyt. Tuo aisti jotain muutakin, kenties surua? Tai loputonta vihaa? Hän ei ollut varma.