Makujen maailma

[Sylviane Gren]

//Sijoittuu tanssi nro. 7 ajalle tarjoilusalin puolelle ja peliin osallistuvat Sylviane Gren ja Vicky Midford//

Sylviane asteli toistamiseen tarjoilusalin puolelle kuultuaan sitä ennen puheenpitäjien juhlapuheita, puheenpitäjistä yhden hän oli sattumoisin kesälomalla nähnyt ja päätynyt keskustelemaan hänen kanssaan. Hivenen piristettyään siitä ajatuksesta ettei hän voisi antaa yhtä huonoa ensivaikutelmaa aikaan kenellekään nyt kun hänen veljensäkin oli muualla, tyttö asteli keinuvin askelin kädet yhteen puristettuina katselemaan edessänsä olevan pöydän antimia hiukan lähempää kädet piilossa villatakkinsa hihoissa. Pöytäliinan väriä saattoi tuskin erottaa sillä pöytä oli pääasiassa täytetty systemaattisesti erilaisilla tarjoiluvadeilla ja kulhoilla joissa oli esiteltyinä varmaan kaikkia mahdollisia juhlaherkkuja sekä tuttuja että tytölle vielä tuntemattomia.

Sylviane asteli ottamaan itsellensä uuden lautasen, jolle hän latoi pari tuntematonta herkkua, joiden ulkonäkö näytti houkuttelevalta maanläheisistä väreistä pitävän tytön mielestä. Kolme eri vihertävää sävyä edustavaa muuten sanoinkuvaamattomalta näyttävää erimuotoista leivosta komeili lautasella, joka hivenen keikkui tytön yrittäessä astella varovaisesti eteenpäin vilkuillen vuoroittain leivoksiansa ja lattiaa, peläten sen kamppaavan hänet hetkellä millä hyvänsä. Juhlat ja sitä edeltävä päivä oli tytön mielestä sujuneet uskomattoman hyvin tosin ilman sen suurempia keskusteluja muiden ihmisten kanssa, mutta hänen tunteensa siitä että jotain pahaa vielä tapahtuisi hänelle ei halunnut jättää häntä rauhaan. Tähän mennessä iltaan Sylviane ei ollut onneksensa pyörinyt tanssisalin tanssilattialla niin mainittavan monta kertaa ja tällä hetkellä sieltä kantautui vieläkin erilaisia ääniä: musiikkia, puhetta ja kenkien kolinaa.

Tyttö pysähtyi ja kohotti lautastansa kaksin käsin hivenen ylemmäs, koska yritti siten saada villatakin hivenen liian suurten hihojen laskeutuvan paremmin, niin että ne eivät koskisi leivosten päällä olevaan tomusokerikerrokseen.

[Vicky Midford]

Puhe oli juuri päättynyt ja lähes kokonaan illan aikana tyhjentynyt, tiukan yläosan kokoon puristama mahani ilmoitti jälleen kuuluvasti mielipidettään ilmi. Tarjoilusalin notkuvat, lähes taivaallisen näköiset pöydät koristeluineen olivat kiinnittäneet huomioni jo aiemmin, mutta mekon ratkeamisen pelossa en ollut uskaltautunut ottamaan yhtäkään askelta tuota nautinnon lähdettä kohti. Vesi kielelläni ajattelin kaikkia niitä kuorrutteita, kakkuja, lakritsitikkuja sekä monia muita herkkuja ja ennen kuin huomasinkaan olivat jalkani jo päättäneet kehoni tahdon. Kiivaat askeleeni suuntasivat salia kohti, uteliaaksi tulkittava katseeni vilkuili ympärilleen ja musiikki pauhasi. Tuntui kuin aika olisi hetkeksi pysähtynyt katseeni harhaillessa muiden puvuissa. Kaikki olivat selvästi panneet parastaan, eikä ihme. Nämä olivat vaikuttavat juhlat, enkä voinut kieltää etteivätkö myös yhdet parhaimmista, missä olin kuunaan ollut.

Onnellisuuden tuoma huuma johdatteli askeleeni saliin ja korkokengät, jotka olivat kaataa minut jo pari kertaa, kopsuivat solakasti. Ehkä se johtui vain juhlien yleisestä tunnelmasta tai makujen maailman aisteja imartelevasta tuoksusta, mutta sillä hetkellä olin lähes epätodellisen tyytyväinen. Huonot puolet, kuten vaikkapa taustalla rettelöivä enopuoleni, joka näkyi kisaavan toisen velhon kanssa, kumpi ahtaa enemmän kermakaljaa kitaansa, eivät häirinneet ajatuksenkulkuani. Katseeni oli pinttynyt sitruunatoffee kulhoon, eikä siitä hevillä irronnut. Kyllä vain, olin päättänyt ehdottomasti syödä itseni ähkyyn juuri niitä makeisia, vaikka ne eivät täysin suosikkejani olleetkaan. Nälkäisen noidan arvostelukyky on kuitenkin hutera, niin kuin isä aina tapasi kertoa.

Viimein irrottaessani katseeni huomioin koko salin upean koristelun ja hetken autuaassa ihailuntunteessa suorastaan ihmettelin, miten tälläisellä ranskalaiskoululla oli ylipäätään varaa näinkin mahtaisaan ateriointiin. Askeleet taustalla ja kaikki se nauru saivat unenomaisen onnellisuuden tilani vahvistumaan. Tämä ilta. Tämä ilta menisi takuulla hyvin. Kopsuttelin jumaloiden herkkuja ympäriinsä. Ehkä uusi koulu ei olisikaan hassumpi. Mutta pian jouduin havahtumaan todellisuuteen. Liian pian, kuten itse sanoisin.

Korkeahkot avokkaani olivat viimein tehneet tehtävänsä ja huterassa tilassa olin tullut vahingossa tönäisseeksi toista noitaakin. Tunsin verenkierron kasvojeni alueella kiihtyvän. Että kehoni pitikin kertoa selkeästi muille tunteensa. Huuliltani pääsi nopea anteeksipyyntö ja nousin kumarastani ylös. Onnekseni mekkooni ei ollut tullut tahroja, mutta se oli pientä siihen verrattuna, että tuo tuntematon noita voisi loitsia minut vaikkapa lumiukoksi kostoksi, vaikkei järin kostonhimoiselta näyttänytkään.

"Olen pahoillani, ei ollut todellakaan tarkoitus", sopersin tulipunaisena.
"Olen Vicky Midford", jatkoin painottaen pienesti sukunimeäni kuin toivoen rikkaan sukuni voivan pelastaa minut tästä kriisistä. Totuus kuitenkin oli, ettei anteeksiantoa voinut ostaa niin valitettavaa kuin se olikin ja tyydyin odottamaan noidan vastausta.

[Sylviane Gren]

Sylviane pysähtyi ja kohotti lautastaan sen verran että hänen isohkon villatakin hihat laskeutuisivat paremmin, niin etteivät ne tahriintuisi hänen lautasellaan olevan kolmen erinäköisen leivoksen tomusokerikerrokseen. Tytön hihat asettuivat hiukan paremmin ja hän salli pienoisen hymyn eksyvän kasvoilleen, kun jokin yllättäen koski selkäänsä saaden aikaan sen että hän veti vaistomaisesti kätensä takaisin kylkiluidensa viereen.

Sylviane näki kuinka hänen leivoksensa irtaantuivat lautasesta, joka painovoiman vaikutuksesta piti lähteä heti laskeutumaan kohti lattiaa kuin kivi pysähtymättä kertaakaan, mutta tytön ihmeeksi lautanen jäi tosiaankin hetkeksi leijumaan hetkeksi ilmaan keräten putoilevat leivokset päällensä ja sen jälkeen laskeutui hitaasti lattialle tytön eteen. Tyttö vilkaisi nopeasti itseään rutkasti vanhempaa velhoa, joka oli parhaillaan panemassa taikasauvaansa takaisin pelastettuaan sitä ennen nuoremman tytön leivokset ja tyttö kiitti häntä vuolaasti.

Tyttö naurahti hermostuneesti ja kääntyi sen jälkeen toiselle puollelleensa, jossa oli lattian liepeillä vaaleanruskeat hiukset omaava noita, joka parhaillaan tarkasteli tummaa mekkoansa tahrojen varalta, esittäen sitä ennen nopean anteeksipyynnön. Sylviane kumartui hivenen ojentaaksensa oikean kätensä vetääkseen toisen noidan ylös, joka oli vahingossa varmaankin töytäissyt häntä, sipaisten samalla vasemmalla, vapaalla kädellänsä kuparinruskehtavat hiuksensa taas korviensa taakse.

”Olen pahoillani, ei ollut todellakaan tarkoitus”, toinen noita sanoi esittäytyen sen jälkeen Vicky Midfordiksi, Sylvianen mielestä tuntui siltä kuin hän olisi painottanut sukunimeänsä ja tyttö oli siitä hivenen hämillään. ”Ei se mitään, sellaista vain sattuu”, hän vastasi ystävällisesti, hymyillen iloisesti siitä että oli päässyt juttelemaan toisen oppilaan kanssa, vääntelehtien hetken ajan käsiään tietämättömänä mitä tekisi niillä, kunnes havaitsi että hänen lautasensakin oli vielä lattialla poimien sen sitten nopeasti ylös kaksin käsin. ”Oih, en ole vielä esitellyt itseäni anteeksi.. Minä siis olen Sylviane Gren”, tyttö jatkoi hivenen hermostuneesti, sillä hän ei ollut heti muistanut esitellä itseään eikä omistanut painottamisen arvoista sukunimeä tai ei ainakaan omasta mielestään, pidellen taas samaa lautasta kaksin käsin.

Hän asteli lähimmän vapaan pöydän luo ja asetti lautasensa sen päälle, vaikkei hänen käsillään ollutkaan sitten miten järkevää tekemistä hän tunsi olonsa kuitenkin vähän vapaammaksi. Tyttö vilkaisi ympärilleen etsien juuri äsken Vickyksi esittäytynyttä noitaa ja löytäessään hänet Sylviane kumartui hivenen lähemmäs kertoakseen hiljaa olevansa vasta ensimmäisellä luokalla äänensävyllä, jonka oli määrä selittää kaiken. ”Millä luokalla sinä olet?” hän kysyi kohteliaisuuden nimissä, sillä hän ei pystynyt toisen mekosta ja kasvoista saamaan selkeää vastausta kysymykseensä ja olisi typerää antaa keskustelun kuihtua näin aikaisin, antaen katseensa sitten harhailla hivenen salissa päätyen tuijottamaan loppujen lopuksi omia ruskehtavia kenkiänsä, sukien samalla hiussortuviansa pois kasvoiltaan.

[Vicky Midford]

"Ei se mitään sellaista vain sattuu", noita, jota olin tönäissyt ja joka oli myös auttanut minut ylös, vastasi hymyillen. Haroin hämilläni hiuksiani yrittäen näyttää normaalilta pienen hymyn vallitessa myös omia kasvojani, joskin en ollut varma, oliko soveliasta hymyillä kun on juuri tönäissyt juttukumppaniaan. Sisimmässäni olin äärimmäisen tyytyväinen, ettei tyttö vaikuttanut olevan tuittupäistä tyyppiä. En halunnut joutua ongelmiin. En varsinkaan niinkin pienen asian kuin tönäisyn vuoksi. Se tuntui... Noh, se tuntui vain turhauttavalta. Mutta ei varmasti tönäisykään maailman ystävällisimmäksi teoksi ollut luettavaksi, vaikkakin se oli vahinko. Noidan onneksi eräs vanhempi velho näkyi pelastaneen varsin herkullisilta vaikuttavat leivokset. Sehän tästä olisi vielä puuttunut, että olisin pilannut juuri kerätyn annoksen tönäisyn lisäksi.

Tyttö vääntelehti käsiään hetken ja näytti olevan hieman hämillään ylipäätään koko jutusta, enkä voinut kieltää tuntevani samoin. Hetken päästä samainen nappisilmä nosti lautasensa takaisin käsivarsilleen ja sillä välin haroin jälleen hiuksiani. Tein sitä yleensä alitajuisesti kun olin hermostunut enkä voinut tälle liikkeelle juuri mitään. Se tuli kun tuli ja meni kun meni.

”Oih, en ole vielä esitellyt itseäni anteeksi.. Minä siis olen Sylviane Gren”, tämä vastasi nostettuaan leivonnaisensa takasin käsiensä varaan. Hymyilin Sylvianeksi esitellylle tytölle hitusen ja noita lähti kävelemään kohti lähintä pöytää. En ollut varma saisinko seurata, mutta seurankipeä kun olin, päätin tehdä sen oli se oikein tai ei. Sieppasin matkalla muutaman kauan himoamani sitruunatoffeen sekä palan kakkua lautaselleni seuratessani uutta tuttavuuttani kohti pöytää. Sylviane, joka oli tällä välin laskenut antimensa alas, vilkuili hetken ympärilleen ja huomatessaan minut tämä kumartui hitusen lähemmäksi.

Tunsin itseni jollain hyvin eriskummallisella imarrelluksi noidan vilkuilusta. Mielestäni se taisi osoittaa, että seurani oli kelpuutettu ja olinkin salaa onnellinen, että jotakuta kiinnosti seurani varsinkin tälläisen jupakan jälkeen. Itse en olisi välttämättä osannut olla yhtä mukava.
"Millä luokalla sinä olet?" Sylviane kysyi minulta kerrottuaan hetki sitten hiljaa olevansa itse ensimmäisellä.
"Toisella", vastasin rennosti samalla laskien lautaseni Sylvianen viereen.
"Ja se taitaakin selittää kaatuiluni. Tämä on ensimmäinen kerta kun käytän korkokenkiä", lisäsin muka niin vitsikkäästi virnistäen ja naurahdin hieman. Syvällä sisimmässäni pidin huumoriani huonona, mutta mielestäni oli parempi puhua uudelle tuttavuudelle edes jotain kuin olla hiljaa, vaikka hiljaisuus saattaisikin antaa minusta paremman vaikutelman. Samalla olin tainnut kehua myös tytön juhla-asua puolivahingossa. Joskus tapasin nimittäin sanoa päänsisäiset ajatukset vahingossakin ääneen. Onnekseni ja epäonnekseni juhlatunnelma oli kuitenkin imaisemassa minua jälleen mukaansa ja en osannut ajatella oikeastaan sellaisia.

[Sylviane Gren]

”Oih, en ole vielä esitellyt itseäni anteeksi.. Minä siis olen Sylviane Gren”, Sylviane esitteli itsensä hermostuneesti ja lähti sitten lähimmän vapaan pöydän luokse, jotta voisi laskea lautasensa sinne pois käsistään. Saatuaan ensiksi lautasensa leivosten kanssa turvaan hän etsi katseellaan äskeistä noitaa, joka oli hymyillyt hänelle hivenen hänen niin takeltavan esittelyn jälkeen. Havaiten iloksensa itsensä Vickyksi esitellyt noita oli seurannut häntä hivenen oman lautasen kanssa, jota hänellä ei vielä törmäyksen aikana ollut, sen päällä oli kakun pala ja jotain minkä nimeä Sylviane ei tiennyt.

Kumartuen lautasesta huolimatta hivenen lähemmäs tyttö kertoi hiljaa kuin salaisuuden sen että hän oli vasta ensimmäisellä luokalla. Tiedustellen sen jälkeen millä luokalla toinen noita oli, ulkonäöstä luokan ja iän päätteleminen oli näiden juhlien aikaan Sylvianen mielestä aika vaikeaa. ”Toisella”, Vicky sanoi toisen noidan mielestä yllättävän rennosti laskien samalla lautasensa nuoremman noidan lautasen viereen.

”Ja se taitaakin selittää kaatuiluni. Tämä on ensimmäinen kerta kun käytän korkokenkiä”, vaaleahiuksinen noita jatkoi. Sylviane vilkaisi toisen tytön jalkoihin ja hänellä tosiaankin näytti olevan tummat avokkaat jaloissaan, nostaessaan kasvonsa takaisin silmientasolle hän havaitsi toisen virnistävän hivenen oudosti ja naurahtavan. Sylviane naurahti myös hermostuneesti leikitellen hiussortuviensa kanssa, todeten ettei itsekään varmaan osaisi kävellä korkokengillä, vilkaisten taas huomaamattaan omiin kenkiinsä, jotka eivät keränneet hänen onnekseen niin paljon huomiota puoleensa.

”Minkä nimiset nuo olivatkaan?” Sylviane sanoi katkaistaksensa hiljaisuuden, ennen kuin Vicky taas ehtisi sanomaan jotain uutta saatikka lähtemään pois, nyökäten kohti toisen noidan lautasella olevan kakun vieressä olevia ihmeellisen näköisiä herkkuja kohti. Hän oli viime vierailullaan tarjoilusalissa uskaltautunut maistamaan ainakin osaa hänelle vielä tuntemattomia herkkuja, mutta nimikyltit uupuivat tarjoilukulhojen ja – lautasten kansoittamalta pöydältä.

Sylvianen kysymyksen jälkeen Vicky töksäytti Sylvianelle yllättäen pitävänsä tämän juhla-asusta, mikä sai nuoremman noidan hivenen hämilleen ja vaikutti siltä että toinen noita oli sen ihan huomaamattansa sanonut. Toivuttuaan ensi hämmennyksestään tyttö kiitti hivenen takeltaen ja sipaisi hiuksensa takaisin korvansa taakse. ”Olen miltei kokonaan yksin koonnut tämän”, jatkoi ja ilman sen enemmän miettimistä hän pyörähti pari kertaa nopeasti, antaen käsiensä haroa ilmaa samalla. ”Sinullakin on kaunis juhla-asu”, Sylviane kehui hermostuneella äänellänsä ja tukahdutti hermostuneen naurunsa ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan, mikä johti hänet pieneen yskimiskohtaukseen saaden hänen poskillensa ja kaulan tienoille kohoamaan punertavat läikät.

[Vicky Midford]

Sylviane naurahti vitsiksi tarkoitetulle tokaisulleni jännittyneesti ja kertoi, ettei osaisi itsekään sellaisilla koroilla kävellä. Samalla aloin jopa hieman katua kenkävalintaani. Tälläisillä kengillä ei tosiaankaan ollut erityisen helppo liikkua. Koko ajan sai väistellä ja varoa. Monet ne kerrat olin kaatuakin. Ehei, minun valintani ei ollut siitä mukavimmasta päästä. Hirvittävän epämukavatkin olivat. Vilkaisin sivulleni pikaisesti katsoakseni mitä ilmeisessä juhlahuumassa oleva enopuoleni, jota puhuessani tapasin kutsua vain Nickholasiksi, teki, mutta juuri silloin Sylviane, juuri tapaamani noita, ehdätti kysyä, mitä lautaselleni kootut sitruunatoffeet olivat.

"Sitruunatoffeita, yksiä lempiherkuistani", vastasin ja olin haukkaamassa yhtä suuhuni, mutta viime hetkellä lopetin. Oliko Sylviane juuri kysynyt, mitä sitruunatoffeet olivat? Mutta... Eikö se tarkoittanut, ettei tyttö ollut puhdasverinen? Oliko noita kenties puoliverinen? Vaiko kenties jopa jästisyntyinen? Vertaillessani vaihtoehtoja kasvoilleni levisi pienesti vaivaantuneeksi tulkittava ilme. Vanhat, ikiaikaiset, suvussa kiertäneet ohjenuorat painautuivat mieleeni kuin magneetti toiseen magneettiin. Yritin olla välittämättä tästä erikoisesta seikasta ja pitää kasvoni tavallisella tasolla. En vain voinut kieltää mieltymystäni puhdasverisyyteen. Se... Se oli verissäni. Mutta en voinut näyttää sitä Sylvianelle. Olisi ollut törkeää ensin tönäistä ja sitten urputtaa verisäädyistä. Mutta silti... Minun teki mieli...

”Olen miltei kokonaan yksin koonnut tämän”, Sylviane keskeytti ajatuksen juoksuni vastaamalla tokaisuuni, kiittäen sitä ennen takellellen kuin ei olisi osannut odottaa kehua. Noh, täytyi myöntää, että olin tehnyt siirtoni melkoisen hätiköidysti ja arvaamattomasti. Olisin varmasti itse aivan yhtä hämmentynyt. Kasvoni näyttivät hivenen yllättyneiltä. Aivan yksin? En tiennyt pitäisikö minun taputtaa omatoimisuudesta vai sittenkin kysyä verisäädystä. Tyydyin siis nyökkäämään vain hyväksyvästi.
”Sinullakin on kaunis juhla-asu”, noita kehaisi esiteltyään asuaan muutamalla pyörähdyksellä. Kiitin tyttöä ja hymyilin ystävällisesti ja tämä ehti naurahtaa pienesti, joskin hermostuneesti ennen kuin näytti saavan jonkin sortin yskäkohtauksen.

Huolestunut ilme valtasi kasvonsa ja hölkkäsin hakemaan noidalle hieman vettä. Jästit väittivät usein sen auttavan yskimiseen. Mikäli Sylviane ei ollut puhdasverinen, hän varmasti tiesi sen myös itse. Itse olin saanut tietää konstin vanhalta ystävältäni taannoin kauan sitten. Matkalla olin jälleen kaatua verisäätyjä miettiessäni ja torjuin vain juuri ja juuri epämiellyttävän kömmähdyksen, mutta pääsin takaisin. Se oli kaiketi pääasia tässä tilanteessa.

"Haluatko vettä?" kysyin nuoremmalta ja tarjosin kädessäni lojuvaa hopeapikaria miltei yhtä huolestunein kasvoin kuin hetki sitten. Mutta edes kauniita kuvioita roisisti sisältävä ja kaikin puolin sangen miellyttävän näköinen pikari ei ollut saanut verisäätykysymystä mielestäni. Nappasin suuhuni yhden sitruunatoffeen ja sitä suussani maiskutellessani tuo kömpelö, joskin silti hyödyllinen kysymys valtasi jälleen mieleni.
"Mihin verisäätyyn kuulut?" kysyin harkittuani kauan ja syötyäni tietysti myös sitruunatoffeen.

[Sylviane Gren]

”Sitruunatoffeita, yksiä lempiherkuistani”, Vicky vastasi Sylvianelle tämän kysyessä mitä vanhemman noidan lautasella olevat herkut olivat. Sylviane nyökkäsi hyväksyvästi ja totesi niiden todellakin olevan hyviä kertoen samalla maistaneensa niitä samaisessa salissa ennen juhlapuheiden alkua.

Sylvianen palautui ajatuksistaan takaisin maanpinnalle, kun toinen kehui aika yllättäen Sylvianen juhla-asuaan saaden tytön hivenen hämilleen. Nuorempi noita takelsi kiitokset selittäen samalla että oli miltei kokonaan yksin asukokonaisuuden koonnut, sipaisten sitä ennen hiuksensa pois tieltä ja hetken mielijohteesta pyörähti ympäri.

”Sinullakin on kaunis juhla-asu”, nuorempi noidista kehui toisen tummahtavaa pukua hermostuneesti tukahduttaen sen jälkeen alkavan hermostuneen naurun lyhyeen, mikä johti hänet yskimiskohtaukseen minkä seurauksena ilmestyi punertavia läikkiä hänen iholleen. Sylviane nosti vasemmankätensä kaulallensa ja tehden oikealla kädellänsä epämääräisiä liikkeitä ilmaan, joiden hyötyä ja tarkoitusta tyttö itsekään ei tiennyt. Silmiin kohonneen veden lomasta hän näki Vickyn kadonneen – nyt jo suppean – näköpiirinsä ulottuvuudesta, yskähdellen vielä vähää väliä.

”Haluatko vettä?”, noita kysyi Sylvianelta huolestunein kasvoin tultuaan takaisin tarjoten koristeltua hopeapikaria Sylvianelle, jonka tämä otti vastaan kaksinkäsin. Pikari oli oletettua painavampi, mutta tyttö sai nostettua sen epävakain käsin huulillensa juoden varovasti pari kulausta ja laskien sen sitten hivenen alemmas, jotta voisi kiittää iloisen hermostuneesti toista noitaa, juoden sitten loput pikarin sisältämästä vedestä.

Pikarin ollessa vielä tytön käsissä Vicky esitti kysymyksensä. ”Mihin verisäätyyn kuulut?” Kysymys johon Sylviane aavisti törmäävänsä ennen pitkään, pikarin ote vasemmasta kädestä heltyi vähän, mutta kuparinruskehtavat hiukset omaava tyttö sai sen estettyä putoamasta juuri ja juuri, naurahti hivenen ja sipaisi hiuksensa korviensa taakse uudelleen, pelaten niin itselleen hivenen enemmän miettimis aikaa. Vickyksi esitelty noita ei näyttänyt, puhdasverisyydestään kiinni pitävältä fanaatikolta millaiseksi tyttö oli kuvitellut ne, jotka tuontapaisia kysymyksiä esittivät.

Nuorempi noita kuitenkin päätti vastata kysymykseen, sillä eihän se ollut loppujen lopuksi kauhean henkilökohtainen kysymys, eikä se paljastanut kauheasti mitään hänen perheestään. ”Äitini on puoliverinen ja isäni on jästisyntyinen”, Sylviane vastasi teeskennellyn huolettomasti. ”Entä sinun?” tyttö esitti vastakysymyksen niin pian kuin suinkin, katsellen toisaalle yrittäen ajatella jotain aivan muuta kuin verisäätyjä ja pian alkavaa kouluarkeaansa hänelle vielä uudessa koulussa.

[Vicky Midford]

Sylviane otti pikarini vastaan kaksinkäsin heiveröisesti ja joi vettä varovasti muutaman kulauksen verran minun tuijottaessa noitaa yhä aivan yhtä huolestuneesti kuin hetki sitten. Sivelin muutamaa hiussuortuvaani jälleen sormieni välissä korvani taa, vaikken näyttänytkään niin läheskään yhtä kauniilta. Korjaisin tuon pikkuvirheen kai myöhemmin. Ympäriinsä pörräävä taikaväki ei ollut huomaavinaankaan koko jupakkaa muutamaa vanhempaa lukuun ottamatta ja minun olisi tehnyt mieli läimäistä heistä jokaista silkasta välinpitämättömyydestä. Katseeni, joka harhaili salissa vinhaan, oli siirtynyt hetkeksi taas nykyhetkeen huomattuani Sylvianen lopetettua juomisen. Noita kiitti minua erikoisella iloisen ja hermostuneen äänensävyn muodostamalla sekoituksella ja hymyilin tälle ystävälliseen tapaan.
"Ole hyvä vain, se on vähintä mitä voin tehdä", vastasin.

Sylviane otti jälleen muutaman kulauksen pikaristaan ja verisääty kysymykseni sai tilaisuuden tulla ilmennetyksi. Noita naurahti hieman ja hetken näytti kuin ote hopeapikarista olisi jopa heltynyt hieman. Tämä sipaisi hiuksiaan hieman taakse kädellään ja hetken jo kaduin koko kysymyksen esittämistä. Näin tarkemmin ajateltuna sellainen oli jo hieman vanhanaikaista modernissa velhomaailmassa. Suurin osahan oli nykyään puoliverisiä. Puhdasveriset olivat nykypäivinä vähemmistöä, vaikkeivat toki olleet kadonneetkaan, ehei.

"Äitini on puoliverinen ja isäni on jästisyntyinen", Sylviane viimein vastasi, enkä kyennyt päättelemään oliko tämän huolitellun huoleton äänensävy esitystä vai totta. Nyökkäsin tälle kuitenkin pienesti ja hyväksyvästi.
"Noh, puhdasverinen tai puoliverinen. Ei kai niillä enää ole merkitystä?", ajattelin päässäni ja koitin sisimmässäni uskoa sanojani, jotka olivat minulle yllättävän vaikeita ottaen huomioon, että yksi parhaimmista ystävistäni oli jästi ja enopuoleni jästisyntyinen.

"Entä sinun?" noita kysyi vastakysymyksekseen nopeasti, jopa pelottavan ripeästi vilkuillen samalla muuta salia kuin yrittäen unohtaa koko asian.
"Puhdasverisiä molemmat", yritin vastata niin arkisesti kuin suinkin oli mahdollista, mutta tajuttuani, kuinka teennäiseltä ja typerältä olin saattanut kuulostaa, korjasin vastaustani hitusen kuin keventääkseni koko typerää jupakkaani: "Mutta enopuoleni on kyllä jästisyntyinen."
Hymyilin vienosti ja osoitin nappisilmäistä Nicholasta taannempana, joka näkyi hekottavan tavalliseen, hilpeään sävyyn tuttavansa kertomukselle.
"Hän on oikein mukava", kerroin vielä osoittaakseni, ettei minulla ollut mitään kuraverisiä tai puoliverisiä vastaan, joskin jouduin korvaamaan ajatusteni sanan "kuraverinen" mielessäni sanaksi "jästisyntyinen". Samalla olin uskomattoman onnellinen, etten ollut vahingossakaan sanonut sitä ääneen. En todellakaan halunnut pilata yhtäkään mahdollisuutta saada uusia ystäviä.

[Sylviane Gren]

Sylviane otti runsaasti koristellun hopeapikarin kaksinkäsin vastaan huolestuneen näköiseltä Vicky nimiseltä noidalta, joka oli häntä vuoden vanhempi. Vaikka pikari olikin odotettua painavampia, tyttö sai sen nostettua huulillensa ja joi varovasti pari kulausta, pitäen sitten tauon kiittääkseen toista iloisen hermostuneesti. ”Ole hyvä vain, se on vähintä mitä voin tehdä”, Vicky vastasi hymyillen ystävällisesti. Sylviane nyökkäsi ja suoristi kokoon lysähtäneen olemuksensa ja joi pikarin veden loppuun varovasti, sillä hän ei halunnut nyt veden menevän väärään kurkkuun.

”Mihin verisäätyyn kuulut?” kuului kysymys minkä Sylvianen juttukaveri esitti, kysymys jonka avulla jotkut tuntuivat luokittelevan taikaväestöä. Tytön ote tyhjästä hopeapikarista heltyi vähän ja tyttö sai sen estettyä putoamasta käsistään vaivalloisesti kaksinkäsin. Naurahtaen hivenen puristaen sitten pikaria puolestaan vasemmalla kädellänsä, sipaisten toisella hiuksensa pois tieltä saaden niin itselleen lisää aikaa miettimiseen miten vastaisi, jos vastaisi, Vickyn kysymykseen.

”Äitini on puoliverinen ja isäni on jästisyntyinen”, tyttö vastasi kuin vastasikin yrittäen teeskennellä onnistuneesti huoletonta äänensävyä. Tiedustellen sen jälkeen ripeästi toisen verisäätyä, omistaen jo aavistuksen millaisen vastauksen saattaisi saada. ”Puhdasverisiä molemmat”, toinen noita vastasi arkisesti todistaen siten Sylvianen mietteet oikeiksi, samalla kun Sylviane laski varovaisesti pikarin pöydälle.

”Mutta enopuoleni on kyllä jästisyntyinen”, Vicky lisäsi hymyillen hieman, Sylviane vastasi hymyyn parhaansa mukaan haukaten mahdollisimman sievästi pienen palan yhdestä lautasellaan makoilevasta leivoksestaan, joka paksuhkolla tomusokeri kerroksellansa antoi nuoremman tytön etusormelle ja peukalolle vahvan, tahmaisen valkoisen sävyn. Tyttö kohotti katseensa ja vilkaisten siihen suuntaan minne toinen osoitti. Siellä tosiaan näytti olevan tummaan pukeutunut nappisilmäinen mies, joka parhaillaan hekotti jollekin. ”Hän on oikein mukava”, Vicky jatkoi enopuolestaan. ”Sitä en yhtään epäile”, Sylviane vastasi vilkaistuaan vielä toistamiseen miestä.

”Minun perheestäni ei kukaan päässyt tulemaan tänne”, Sylviane sanoi hymyillen aidon iloisesti. Iloisuus selittyi sillä että hän oli vain helpottunut siitä, ettei kukaan hänen perheestään voisi pilata ensivaikutelmaa minkä hän oli päässyt luomaan, tahdittomuudellaan tai synkkyydellään, mitkä molemmat tuntuivat ajoittain olevan hänen veljensä Dariuksen käyntikortteja. Ottaen taas pienen haukkauksen vihertävästä leivoksestaan, jonka sisällä tuntui olevan jotain oudon makuista, mikä tosin maistui hyvältä.

Se ettei hänen perheestään ketään päässyt tulemaan oli oikeastaan hivenen väärin ilmaistu, hänen vanhemmat olisivat saattaneet tulla, jos tyttö olisi pyytänyt heitä tulemaan, mutta sitä hän ei halunnut kaiken jälkeen mitä sattui Viistokujalla ennen koulun alkua. Darius olisi varmaan väkisinkin raahattu mukaan juhliin, ja Sylviane olisi potenut pahaa oloa pyynnöstään niin kauan kun hän olisi sivusta seurannut veljensä kärsimistä pääosin velhojen ja noitien kansoittamassa juhlassa.

//Sopisiko se, että yrittäisimme saada pelin päätökseen parin viestin jälkeen?

[Vicky Midford]

Sylviane vastasi hymyyni ja haukkasi sirosti palasen valkoisella, mielestäni lähes ensilumelta näyttävällä, kuorrutuksella peitetystä leivoksestaan. Noita vilkaisi enopuoltani osoitettuani tämän suuntaan sormellani ja vastasi toteamukseeni vilkaistuaan vielä kerran tuota nappisilmää.
"Sitä en yhtään epäile", kuului tytön vastaus.

"Minun perheestäni ei kukaan päässyt tulemaan tänne", Sylviane jatkoi ja hymyili aidosti, jopa epämiellyttävän iloisesti että joskin helpottuneesti, mikäli olin ymmärtänyt tämän hymyn oikein. Otin pienen palan sitruunatoffeeta ja annoin makuhermojeni hetken nauttia tuosta mausta ennen kuin nielaisin.
"Ei minunkaan. Isällä on aina töitä", kerroin ja jopa itse huomasin viimeisen lauseen kohdalla ilmenneen katkeruuden. Jokseenkin en ymmärtänyt toisen iloa. Tai noh, olin asunut lähes koko ikäni serkkujeni luona varsin epämiellyttävän ilmapiirin keskellä, eteenkin erään nimeltä mainitsemattoman blondin ilmaantuessa tuomaan ihastuttavaa negatiivisuuttaan muuten niin mukavan sijaisperheeni keskelle.
"Olen täällä serkkujeni perheen kanssa", lisäsin vastaukseeni kehtaamatta kysyä, miksi toinen näytti niin kovin onnelliselta tai millainen tämän perhe oli.



//Sopii. Anteeksi muuten kesto, irlissä on mennyt nyt vähän huonommin.