Vaunu 1

[Oliver Blanc]

”Mitä tarkoitat? Onko isäsi peikko?” London kysyi hieman kiusaantuneen oloisena, nostaen kädet otsalleen. Pitikö toinen tätä koko juttua vitsinä? Siltä Oliverista tuntui. "Jos isäni oli peikko, en kai olisi näin normaali", hän tokaisi. Poika huomasi, että oli muotoillut lauseensa väärin, olihan London ymmärtänyt hänen isänsä olevan peikko. "En tarkoittanut, että isä olisi peikko, vaikka hänet olisi sinne peikkotupaan laitettu. En ole oikein edes ymmärtänyt sitä asiaa. Kotona aiheesta ei saa puhua", Oliver korjasi. Hän haroi hiuksiaan. "Kai isä on vaan hullu. Peikot sekotti sen pään mummon mielestä", poika totesi lyhyesti.

”Jokaisella meistä on hieman erikoisia sukulaisia”, London sanoi. Tähän Oliver nyökkäsi vastaukseksi. Hänen suvussaan niitä riitti. No, ainakaan poika ei omistanut tavallisen tylsää sukua. Oliver siirsi katseensa ikkunaan. Poika päätteli junan menevän todella nopeaa vauhtia maisemien perusteella.
Kun London kertoi erikoisesta serkustaan, Oliver vilkaisi pikaisesti häneen päin. "Kuinka vanha serkkusi on?" Hän kysyi. Tapaus kuulosti kyllä erikoiselta. Hänen pikkusiskollaan oli hieman samanlainen tapa, tosin sisko antoi hyvänyönsuukkoja vain lempileluilleen. Onneksi. Leluja hänellä nimittäin riittäisi yllin kyllin.

Oliver tuijotti taulua Londonin vakuutellessa, ettei väärinpäin asettunutta palaa huomaisi kukaan. Ehkä se oli noin jopa parempi. Taulu oli kyllä aika karmiva alkuperäisenäkin, Oliver mietti.
”Tuskin kukaan alkaa suurennuslasilla tauluja tutkimaan." Hän kuuli toisen sanovan. Sivusilmällä Oliver vilkuili Londonia, joka otti toisen kengän jalastaan ja osoitti sitä taikasauvallaan. Äkkiä kenkä muuttuikin siiliksi. "M-mitä? Kengällesi tapahtui jotain…" Oliver änkytti, kunnes tajusi, että London oli kyseisen taian tehnyt. Poika siirsi jalkaansa, kun siili vipelsi hänen penkkinsä alle.
Oliverin mielessä pyöri, mitä jos toinen ei osaisikaan taikoa kenkäänsä takaisin. Siiltä olisi paha käyttää kenkänä, edes hätätilanteessa. Hän pudisti pienesti päätään ja kurkkasi penkkinsä alle, jossa siili tarkasteli ympäristö silmät suurina aivan kuin valmistellen vallankumousta.
"Ja sä osaat taikoa kenkäsi takasin?" Oliver varmisti yhä ollen kumarassa. Hän ojensi kättään hieman siiliin päin, joka päästeli outoja pärskimistä ja sihisemistä muistuttavia ääniä. Lopulta siili vetäytyi kerällä. Oliver otti kätensä pois ja suoristautui istumaan tyhjä ilme kasvoillaan. "Siilit on aika outoja", hän huomautti. Sentään kyseinen siili ei häntä purrut.

[London Morel]

Oliver oli tehnyt varsin selväksi sen, ettei tämän isä ollut peikko tai mitään sen suuntaista. Kuvitteellisen peikkotuvan tarkoituksena ei siis ilmeisesti ollut ihmisten muuntaminen peikoksi, vaan jotain aivan muuta, mistä kumpikaan poika ei tiennyt. Kuulemma kotona asiasta ei edes saanut puhua. London kohotti kulmiaan. Taikamaailma sisälsi kaikkea ihmeellistä ja jännittävää, joista kaikista Londonkaan ei ollut kuullut, mutta tämä asia kuulosti erittäin, erittäin hämärältä. ”Sano mun sanoneen, että koko tuo peikkohöpötys on ihan humpuukia!” London sanoi korottaen hieman ääntään, mutta äänensävy pysyi yhä melko ystävällisenä. Hänestä tuntui, että tuo poika täytyi pudottaa takaisin maanpinnalle. ”Äitisi ja mummosi vain narraavat sua tai ovat erehtyneet tai jotain. Turhaan menetät yöuniasi tuon asian takia.” Londonin teki mieli sanoa, että Oliverin äiti ja mummo vaikuttivat yhtä hulluilta kuin tuon isä ja että pojassakin oli havaittavissa samanlaisia piirteitä, mutta hän piti suunsa kiinni.

”Serkkuni on 15, eli mun ikäinen”, London vastasi Oliverin kysymykseen hänen serkkunsa iästä. ”Tosin hän on tyttö, joten kai se on sitten ymmärrettävää”, poika jatkoi. Hänen mielestään tyttöjen omituinen käytös oli monesti hyväksyttävämpää kuin poikien, sillä tytöt saivat olla millaisia halusivat ja olivat silti tyylikkäitä. Jos tuo serkku olisi ollut poika, London olisi ehtinyt monet kerrat jo nauraa tuon käytökselle.

Oliver hämmästyi Londonin tekemää muodonmuutosta ja luuli, että kenkä oli itsekseen muuttunut siiliksi. Pojan reaktio huvitti jälleen Londonia ja tällä oli kova työ pitää naamansa peruslukemilla. "Ja sä osaat taikoa kenkäsi takasin?” Oliver kysyi ja oli kumartuneena penkkinsä alla olevan siilin puoleen. Siili pärski ja sihisi pojan ojentaessa kätensä sen lähelle. ”Itse asiassa en ole varma osaanko muuttaa sen takaisin kengäksi”, London sanoi ja oli hivenen välinpitämätön. Jos siili jäisi kyseiseen muotoonsa, ei se poikaa haittaisi, kyllä hänellä oli kenkiä mukanaan toinenkin pari. Poika osoitti taikasauvallaan vaunun nurkassa kerällä olevaa siiliä ja yritti muuttaa sen takaisin kengäksi, mutta epäonnistui. ”Välillä käy näin…”, London perusteli epäonnistumistaan ja kohotti harteitaan. "Siilit osaavat olla välillä hieman kinkkisiä muutettavia...", poika mutisi ja työnsi taikasauvansa takaisin takataskuunsa, "...mutta aina mä silti päädyn siiliin - nytkin oisin ihan hyvin voinut valita myös hiiren. Kerrankohan olen onnistunut muuttamaan siilin täydellisesti takaisin alkuperäiseen muotoonsa. Aivan, kerran tuvassa muutin kirjan siiliksi ja takaisin. Ihan hyvä, että sain muutettua, sillä se kirja ei ollut mun..." London selitti enemmän itselleen ja katsahti sitten ulos ikkunasta. Näkyi jo maaseutua. Reilun kolmen tunnin kuluttua he olisivat Marseillessa.

[Oliver Blanc]

"Sano mun sanoneen, että koko tuo peikkohöpötys on ihan humpuukia!" Oliver kuuli Londonin sanovan hieman ääntään korottaen. "Äitisi ja mummosi vain narraavat sua tai ovat erehtyneet tai jotain. Turhaan menetät yöuniasi tuon asian takia." Oliver ei tiennyt mitä vastata, joten hän jätti väittelyn siikseen. Poika tyytyi vain nyökkäämään. Ehkä peikkotupa oli vain keksittyä, joku vanha pelottelutarina.
London kertoi serkkunsa olevan 15 vuotias, mutta olihan se ymmärrettävämpää kun kyseessä oli tyttö. Oliver oli myös samaa mieltä. Tyttöjen huonoon käytökseen ei usein reagoitu - ainakaan niin voimakkaasti - toisin kuin poikien.

Oliverin kysyessä, osaisiko toinen taikoa kenkänsä takaisin, hän sai yllättävän vastauksen. "Itse asiassa en ole varma osaanko muuttaa sen takaisin kengäksi", London vastasi. Oliver oli kuulevinaan äänessä hivenen välinpitämättömyyttä, josta hän oletti toisella olevan varakenkäpari mukana. Poika väistyi hieman, kun London osoitti sauvallaan kohti siiliä. Mahdollisen vahingon sattuessa Oliver ei haluaisi muuttua kengäksi. Hetken kuluttua hän kurkisti penkin alle, jossa siili oli yhä siili. Muodonmuutos ei tainnut onnistua, mikäli Londonin ei ollut tarkoitus taikoa siilistä yhä kiukkuisemman näköistä. Olihan se ymmärrettävää, ettei otus enää sen jälkeen pitänyt loitsuista. "Välillä käy näin…", London perusteli ja selitti, että siilit osaavat olla kinkkisiä muutettavia. "...mutta aina mä silti päädyn siiliin - nytkin oisin ihan hyvin voinut valita myös hiiren. Kerrankohan olen onnistunut muuttamaan siilin täydellisesti takaisin alkuperäiseen muotoonsa. Aivan, kerran tuvassa muutin kirjan siiliksi ja takaisin. Ihan hyvä, että sain muutettua, sillä se kirja ei ollut mun..." Oliver nyökkäsi ja vilkaisi nopeasti Londoniin päin. "Mitä me tolle siilille tehdään? Jätetään vain tänne vai viedään jollekin opettajalle, joka muuttaisi sen takaisin kengäksi?" Hän kysyi nopeasti.

Oliver siirsi katseensa vaunun ovelle päin. Oppilaat taisivat jo löytää omat paikkansa. Jos jäljellä olisi vielä yksi asema ennen koulua, mahtoivat vaunut olla aika täynnä. Paitsi jos junakin oli loihdittu suuremmaksi, miltä se näytti. "Tiedätkö, tullaanko me tällä samalla junalla kotiin jouluksi?" Oliver kysyi rikkoen hiljaisuuden. Kieltämättä junalla matka sujui nopeasti ja se näytti aivan joidenkin vanhojen elokuvien höyryvetureilta. Oliverista tuntuikin kuin hän olisi jossain elokuvassa, taikajunan kyydissä ja matkalla kohti taikakoulua. Kesällä poika ei ollut ehtinyt intoilla taikajutuista, mutta nyt se kaikki tuntui niin todelliselta, ettei intoilulta voinut välttyä.
Poika oli kuitenkin päättänyt olla sekoamatta, toisin kuin useat muut ekaluokkalaiset. Hän päätti pitää yllä rauhallisen käytöksen ja teeskennellä, ettei ollut niin innoissaan kuin monet muut.

[London Morel]

London tuijotti vaunun nurkassa kyhjöttävää siiliparkaa. Se ei tiennyt, että sen elämällä ei loppujenlopuksi ollut mitään arvoa – lopulta se kuitenkin muuttuisi takaisin kengäksi. Tosin London oli joskus kuullut ettei muodonmuutoksen kokeneilla eläimillä ollut samanlaisia tunteita ja ajatuksia kuin tavallisilla eläimillä. Oliver uteli, mitä siilille tulee tehdä (jättää nurkkaan vai vielä opettajalle), mille London vain heilautti kättään kuin ohittaakseen koko asian. Matkaa oli jäljellä vielä monta tuntia ja varmasti tuolla otuksella olisi enemmän annettavaa siilinä kuin kenkänä. Ja ties vaikka pojan muodonmuutos olisi ollut niin huono, että siili muuttuisi itsestään takaisin alkuperäiseen muotoonsa. ”Annetaan tuon olla tuolla”, London vastasi viitaten siiliä kohden, ”Se saattaa jopa nauttia olostaan noin”.

"Tiedätkö, tullaanko me tällä samalla junalla kotiin jouluksi?” Oliver kysyi pian. London katsahti poikaa. Miten tuolla voi olla noin paljon kysymyksiä? London ei varmasti itse ollut ensimmäisellä luokalla tuollainen. ”Samalla junalla joo” Hän vastasi varmasti ”Tosin itse en ole varma olenko joululomani koulussa vai kotona. Ensimmäisen joululomani vietin kotona mutta viimeksi olin koululla. Siinä on oma tunnelmansa viettää loma koululla, kun suurin osa henkilökunnasta on poissa” London hehkutti virnuillen.

--

Londonin mielestä Toulousen ja Marseillen välinen matka meni paljon nopeammin kuin matkan alkupuoli. Pojat juttelivat kouluasioista sekä hieman muustakin. Oliver oli yhä hieman outo, mutta hänestä alkoi paljastua myös mukavia puolia. London vieraili matkan aikana myös viereisessä vaunussa, jonne hänen kolme parasta tupakaveriaan oli majoittunut. Pojan teki mieli jäädä heidän seuraansa, muttei kehdannut jättää Oliveria yksin vaunuun, joten palasi pian tämän seuraan. Kello oli varttia vailla kahdeksan illalla kun juna alkoi jarrutella ja pysähtyi Marseillen asemalle.

”Säkö et osaa siis loitsia mitään?” London kehitteli seuraavan jutustelunaiheen vilkuillen sivusilmällään asemalla juoksevia oppilaita. Poika kaivoi taas taikasauvansa takataskustaan. ”Etkö osaa edes kipinöitä?” Kipinät olivat loitsutuntien ensimmäinen aihe ja olisi hienoa, jos poika oppisi noiden teon ennen tunnin alkua. London heilautteli taiksauvaansa ja loitsi ryppään vihreitä, pieniä kipinöitä. Hänen kipinöidensä väri oli aina vihreä, mutta värin tarkoitusta poika ei muistanut.

[Oliver Blanc]

London kertoi, että parasta olisi antaa siilin vain olla. Oliver nyökkäsi pienesti. Hänestä tuntui, ettei toista edes kiinnostanut ratkaista tätä siiliongelmaa. Oliko London aina yhtä välinpitämätön? Oliverin mielestä asiat tulisi hoitaa kunnolla loppuun saakka. Poika huokaisi pienesti. Häntä ahdisti tieto, että hänen penkkinsä alla kyhjötti siili. Se on vain siili… Tai no, kenkä joka on muutettu siiliksi… Poika mietti ja päätti unohtaa koko siilin olemassaolon. Se oli kyllä helpommin sanottu, kuin tehty. Hänestä tuntui, että pian siili kiipeäisi seinää pitkin piikit pystyssä ja tippuisi pojan päähän. Sen takia Oliver välillä vilkuilikin kattoon ja seinään päin.

Oliver sai Londonilta vastauksen, että oppilaat tulisivat samalla junalla jouluksi kotiin. "Tosin itse en ole varma olenko joululomani koulussa vai kotona. Ensimmäisen joululomani vietin kotona mutta viimeksi olin koululla. Siinä on oma tunnelmansa viettää loma koululla, kun suurin osa henkilökunnasta on poissa", London selitti. Oliver nyökkäsi vastaukseksi. Hän ei ollut edes tiennyt, että joulun voisi viettää myös koulussa, mutta pojalla ei olisi sitä mahdollisuutta. Hänen äitinsä haluaisi aivan varmasti hänet kotiin jouluksi. Silti ajatus tuntui mielenkiintoiselta.

Matka Marseilleen sujui Oliverin mielestä todella hyvin. Hän sai Londonilta paljon hyviä vastauksia kysymyksiinsä ja Oliver alkoi jo unohtaa pelot peikkotupaan joutumisesta. Londonin lähtiessä vaunusta, hän tunsi olonsa hieman kiusaantuneeksi. Oliko hänen seuransa niin tylsää? Mutta varmasti toinen halusi käydä tervehtimässä myös omia tupalaisiaan. Oliver taisi myös nukahtaa jossain vaiheessa ja hän havahtui siihen, kun London asteli takaisin vaunuun. Junan vauhti tuntui hiljentyvän, jonka oli pakko tarkoittaa, että Marseillen asema oli lähellä.

"Etkö sä siis osaa loihtia mitään?" London kysyi äkisti kaivaen taikasauvansa esiin. "Etkö osaa edes kipinöitä?" Oliver pysyi vaiti ja suoristi ryhtinsä. Hänen olonsa oli yhä uninen, mutta poika katseli kuinka London taikoi ryppään vihreitä ja pieniä kipinöitä. "En mä kai osaa loihtia mitään", Oliver myönsi lopulta ja kaivoi oman sauvansa esiin. "Kyllähän sauva välillä taikoo itsekseen pieniä kipinöitä, vaikken mä edes mitään tee. Pidän vain sauvaa kädessä ja vähän heilautan…"
Yhtäkkiä sauvasta purskahti muutama, epämääräisen värinen kipinä. "Ouh!" Oliver huudahti ja pudotti sauvansa maahan luullen, että sauva kuumentuisi polttavaksi. "Juuri tätä mä tarkoitin. En mä mitään kipinöitä halunnut loihtia. Kai tossa sauvassa on jotain vikaa", poika totesi ja potkaisi maassa olevaa sauvaa pienesti. "Mitä mä sauvaa edes tarvitsen. Musta tulee tulee isona käsillä taikova velho", hän lisäsi nopeasti, vaikkei edes tiennyt olisiko se mahdollista.

[London Morel]

London katsoi Oliveria, joka oli huomioinut pojan kysymyksen loitsimisesta ja kipinöistä. Tuo näytti hivenen uniselta ja London ajatteli, että pieni loitsutuokio ei olisi lainkaan pahitteeksi pojalle. Päinvastoin, vapaa-ajan loitsuharjoitukset (jotka sisälsivät yleensä enemmän pilaloitsujen taikomista kuin mitään loitsutunnilla opittua) olivat hyvä tapa pitää itsensä virkeänä. Oliver vastasi vaatimattomasti ettei hän osannut loihtia mitään, minkä London osasi jo arvata. Olihan tuo sanonut jo aikaisemmin, että oli vasta aloittelija. Oliver myönsi myös, että sauva taikoo välillä itsekseen pieniä kipinöitä ilman pojan omaa tahtoa. Tuo näytti esimerkin heilauttamalla sauvaa, jolloin sen kärjestä purkautui muutama epämääräinen kipinä. London naurahti, kun poika säpsähti ja pudotti sauvansa maahan. Näytti siltä kuin sauva olisi ollut polttavan kuuma, mitä poika itse epäili vahvasti. Jos sauva olisi uusi, ei se mitenkään voisi herjata tuolla tavalla.

London kuunteli pojan toteamukset siitä, että sauvassa olisi jotain vikaa, ja sanoi sitten hivenen sarkastisesti: ”Yleensä kun noita tai velho heilauttaa omaa sauvaansa, siitä tulee kipinöitä, jos et tiennyt. Näyttää siltä että pikkuhiljaa sauvasi alkaa tuntea sut paremmin.” London katsoi, kuinka Oliver potkiskeli hellästi maassa makaavaa taikasauvaansa. ”No, tuo ei tee sauvalle hyvää. Siihen tulee herkästi naarmuja ja pahimmassa tapauksessa se voi menettää loihtimiskykynsä kokonaan", London sanoi ja kuulosti itsensä mielestä pelottavasti joltain serdaigletuvan hikipingolta. Poika oli itsekin hoitanut omaa orapihlajaista taikasauvaansa ensimmäisinä päivinä kuin suurta aarretta (putsasi joka päivä ja säilytti rasiassa), mutta nykyään hän ei jaksanut välittää. Ties kuinka pitkä aika viimepesustakin oli.

London kohotti kulmiaan Oliverin ilmoitukselle siitä, ettei hän tulisi tarvitsemaan sauvaa lainkaan, sillä hänestä tulisi isona käsillä taikova velho. London virnisti suuresti. ”Itseasiassa mustakin olisi siistiä, ettei taikomiseen tarvitsisi käyttää aina sauvaa, mutta…” Poika katsahti sauvaansa ja pyöräytti sitä muutaman kerran sormiensa välitse, ”… mutta siihen saisi käyttää ihan merdesti aikaa ja vaivaa”. London ajatteli mielessään, että Oliverilla saattaisi kulua todella paljon aikaa jo aivan perusasioidenkin oppimiseen. Hän päätti virittää lisää tunnelmaa ja loitsi uuden annoksen sieviä vihreitä kipinöitä, lennätti siipiirdium lentiusalla penkin alla olevan siilin hattuhyllylle ja loitsi tyhjästä pienen kukan.

Juna lähti jälleen liikkeelle. Enää alle kaksi tuntia ja he olisivat Poudlardinessa.

[Oliver Blanc]

"Yleensä kun noita tai velho heilauttaa omaa sauvaansa, siitä tulee kipinöitä, jos et tiennyt. Näyttää siltä että pikkuhiljaa sauvasi alkaa tuntea sut paremmin", Oliver kuuli Londonin toteavan. Toinen myös selitti, ettei potkiminen tehnyt sauvalle hyvää. Se voisi menettää jopa loihtimiskykynsä kokonaan. Oliver noukki sauvansa maasta ja tarkasti sen pikaisesti. Mitään sen suurempia merkkejä naarmuista ei näkynyt, joten poika oletti, ettei sauvansa ollut menettänyt loihtimiskykyään. Siitä hänen äitinsä olisi raivostunut. Oliver pyyhkäisi sauvaa hihallansa ja laittoi sen viereiselle penkille. Siinä se saisi olla kaikessa rauhassa ja samalla poika vannoi, ettei enää koskaan potkisi sauvaansa. Hän samalla ajatteli Londonin toteamusta "sauvasi alkaa tuntea sut paremmin", joka kuulosti pelottavasti siltä, että toinen luuli sauvoilla olevan tunteet. Olisihan Oliverin äiti kertonut hänelle, jos sauvoilla jotkut tunteet olisivat. Hänen äitinsä ei kyllä hirveästi taikuudesta puhunut kotona, mutta… Eihän siinä olisi mitään järkeä.

Oliver ei yllättynyt kuullessaan, että Londonistakin olisi siistiä, ettei taikomiseen tarvitsisi käyttää aina sauvaa. "… mutta siihen saisi käyttää ihan merdesti aikaa ja vaivaa." Oliver nyökkäsi. Ainakin nyt hän tiesi, että ilman sauvaa taikominen olisi mahdollista. "Ei taida olla kovin yleistä, että velho taikoo ilman sauvaa?" poika kysyi. Hän kävi läpi mielessään sukulaisiaan, kirjoista lukemiaan henkilöitä ja muita, muttei saanut päähänsä yhtäkään ilman sauvaa taikovaa tapausta. Oliver siirsi katseensa pois Londonista ja vilkaisi ikkunasta ulos. Suurin osa oppilaista taisi olla jo junan kyydissä, nimittäin asema näytti lähes tyhjältä, lukuunottamatta vanhempia ihmisiä. Tästä poika päätteli, että juna lähtisi pian.

Kun London loitsi sauvallaan lisää vihreitä kipinöitä, Oliver siirsi katseensa takaisin häneen. Oliver katseli, miten toinen lennätti siilin hattuhyllylle. Oli ihme, että siili vaikutti olevan todella rauhallisessa mielentilassa olosuhteisiin nähden. London loitsi vielä tyhjästä pienen kukan. Tämän jälkeen Oliver taputti käsiään, tosin vain muutaman kerran, eikä ääni ollut kovin voimakas. Silti hän ei tarkoittanut olla epäkohtelias vaan poika oli selvästi kiinnostunut loihtimisesta. Hänellä olisi vielä paljon oppimista.
"Mietin vain, että kyllähän ekaluokkalaisillekin opetetaan jo käytännön taikoja? Enhän mä tee oikein mitään sillä, että osaan taikoa kipinöitä, vaikka ihan hienojahan ne ovat", Oliver selitti ja samalla hän huomasi, että juna lähti liikkeelle. Seuraava - ja viimeinen - pysäkki taisi olla Poudlardinessa.

[London Morel]

Pojat puhuivat sauvatta taikomisesta, mikä olikin melko suosittu puheenaihe koulun oppilaiden kesken. Oliver kysyi oliko ilman sauvaa taikomisen taito yleistä velhojen keskuudessa ja London nosti kulmiaan. Miksi poika kyseli koko ajan? Tai Londonista ainakin tuntui, että tuo kyseli kokoajan jotain uutta taikamaailmasta. ”Mmm, enpä usko että sauvatta taikominen on kovinkaan yleistä. Ainakaan kukaan mun tuttu ei taio ilman sauvaa, tai en ainakaan ole huomannut”, poika vastasi. Hänen äänestä huokui jo pienoinen väsymys. Jos hänen täytyisi koko loppu matka vastailla Oliverin kysymyksiin, hän taatusti kuolisi tylsyyteen. ”Mutta onhan niitä kuuluisia noitia ja velhoja, jotka loitsivat kaikkea hienoa ilman sauvaa”, poika tarkensi vielä. Ei olisi hyvä, jos Oliver kyseenalaistaisi hänen tietonsa sauvatta taikomisesta.

Oliver näytti olevan innostunut Londonin taikomista loitsuista ja pojan iloksi kysyi jo seuraavan kysymyksen koskien lähes samaa aihetta. "Mietin vain, että kyllähän ekaluokkalaisillekin opetetaan jo käytännön taikoja?”, poika kysyi ja London kohotti taas kulmiaan. Tuo kysymys oli niin itsestään selvä, että hän voisi hyvin mielin vetää vastauksensa täysin överiksi.

”Ehei. Eihän ekaluokkalaisille opeteta vielä mitään”, London vastasi, ”Ekaluokalla opiskellaan vain teoriaa ja käydään kaikki kirjaston kirjat läpi. Loitsitaan kipinöitä kaikki tunnit. Ekaluokkalaisia käytetään ylempiluokkalaisten koekaniineina loitsuissa, muodonmuutoksissa ja liemissä, ja sitten toivotaan, ettei heille käy liian pahasti. Taikasauvaan ei saa koskea kuin opettajan luvalla, mutta silti oletetaan, että osataan jo kaikki loitsut kun toinen vuosi koulussa alkaa” London ajatteli sarkastisesti, ja pyöräytti silmiään. Hän katsahti Oliveria ja mietti, olikohan tuo oikeasti uskonut kaiken mitä hän oli sanonut. London naurahti. ”No, jos ihan totta puhutaan, niin kyllä te opitte muutaman ihan kätevän loitsun. Esimerkiksi alohomoran, tulejon, sytyjon, siipiirdium lentiusan ja muuta helppoa”. London irvisti itselleen ja odotti pojan seuraavaa kysymystä, jossa tuo todennäköisesti kysyisi kaikkien edellä mainittujen loitsujen käyttötarkoitusta.

[Oliver Blanc]

London kertoi, että sauvatta taikominen ei ollut kovinkaan yleistä. Niin Oliver oli vähän arvellutkin. "Se olis kyllä tosi siistiä", poika mumisi lähinnä itsekseen ja jäi kuuntelemaan Londonin toista vastausta: ”Ehei. Eihän ekaluokkalaisille opeteta vielä mitään. Ekaluokalla opiskellaan vain teoriaa ja käydään kaikki kirjaston kirjat läpi. Loitsitaan kipinöitä kaikki tunnit. Ekaluokkalaisia käytetään ylempiluokkalaisten koekaniineina loitsuissa, muodonmuutoksissa ja liemissä, ja sitten toivotaan, ettei heille käy liian pahasti. Taikasauvaan ei saa koskea kuin opettajan luvalla, mutta silti oletetaan, että osataan jo kaikki loitsut kun toinen vuosi koulussa alkaa.” Oliver piti ilmeensä neutraalina, mutta silti häntä ihmetytti juuri kuulemansa. Sana 'koekaniini' ei kuulostanut pojan mielestä kovin houkuttelevalta. Hän oli juuri kysymässä asiasta Londonilta, kunnes tämä naurahtikin: ”No, jos ihan totta puhutaan, niin kyllä te opitte muutaman ihan kätevän loitsun. Esimerkiksi alohomoran, tulejon, sytyjon, siipiirdium lentiusan ja muuta helppoa”. Oliver kuunteli tarkasti esimerkkiloitsuja, joista puolenkaan käyttötarkoituksia hän ei tiennyt. "Okei, mahtavaa", Oliver vastasi kuulostaen siltä, ettei ollut edes varma mistä puhutaan.

Junamatka kohti Poudlardinea sujui yllättävän nopeasti. Oliver katseli ikkunasta maisemia, jutteli Londonin kanssa ja kysyi tältä monia kysymyksiä. Sen sijaan poika ei kuitenkaan torkahtanut. Hän arveli junan saapuvan pian Poudlardineen ja tämä antoi hänelle uutta puhtia. "Jännää kuvitella, että kohta mä opiskelen ihan oikeessa taikakoulussa", Oliver totesi lopulta rikkoen hiljaisuuden. Hän pystyi jo tuntemaan, kuinka junan vauhti hidastui. Tämän huomatessaan poika painautui lähes kiinni ikkunaan ja katsoi, näkyikö juna-asemaa jo. Kaukana edessä näytti olevan jotain rakennuksia. "Me ollaan ihan kohta perillä", Oliver sanoi vilkaisten Londoniin päin. Pojan äänessä pystyi kuulemaan innostusta.
Juna jatkoi vauhtinsa hiljentämistä ja lopulta jarrut kirskuen se pysähtyi. Junan pysähdyttyä Oliver pomppasi ylös ja avasi vaunun oven kurkkiakseen käytävälle. Oppilasmassat vyöryivät kohti junan aukinaisia ovia. Oliver kääntyi Londonin suuntaan. "Noh, kiitti matkaseurasta", hän sanoi innoissaan ja tunkeutui sitten käytävälle muiden oppilaiden sekaan.

[London Morel]

Vajaan kahden tunnin junamatka Marseillesta Poudlardineen kului kohtuullisen nopeasti. Kuten London oli arvellutkin, junamatka oli koostunut pääasiassa Oliverin kysymyksistä. Kysymyksiin vastaaminen alkoi tulla pojalta jo rutiinilla, niin moneen kysymykseen hänen oli pitänyt keksiä vastaus matkan aikana. Jos totta puhuttiin, Londonia alkoi jo pikkuhiljaa väsyttää. Tällä menolla poika nukahtaisi ennen muita gryffondoroppilaita ja jäisi täysin paitsi ensimmäisen illan juhlista heidän tuvassaan. Pahimmassa tapauksessa poika nuhahtaisi jo illallispöytään.

Juna alkoi pikkuhiljaa hidastaa vauhtiaan. London nousi seisomaan ja kurottautui avaamaan matkatavarahyllyllä olevan matkalaukkunsa. Hän poimi koulupukuun kuuluvat tummat housut, valkoisen kauluspaidan ja liilanvärisen liivin, jossa oli gryffondorin tuvan logo. "Jännää kuvitella, että kohta mä opiskelen ihan oikeessa taikakoulussa", Oliver totesi Londonin vaihtaessa kouluvaatteita päällensä. Poika naurahti, ”Ajatella…”, London vastasi lyhyesti. Äänessä oli sarkastinen sävy. ”Mutta älä vielä juhli. Ties vaikka sinut laitetaankin peikkotupaan”, poika sanoi vakanoloisesti. Hän oli oppinut tuntemaan Oliverin jo sen verran hyvin junamatkalla, että melkein tiesi, että poika ottaisi Londonin sanoman tosissaan ja alkaisi taas pelätä peikkotupaan joutumista.

Châteaun pikajuna saapui Poudlardinen asemalle ja Oliver ryntäsi avaamaan vaunun oven. Hän kiitti Londonia matkaseurasta ja tunkeutui käytävälle oppilaiden sekaan. Pojalla näytti olevan kiire. Ehkä tuo pelkäsi, että myöhästyisi hevosvaunujen kyydistä. London huikkasi pojalle hyvästit ja poistui itsekin vaunusta, vastakkaiseen suuntaan. ”Hei pojat, odottakaa!” London huikkasi edellä käytävällä näkyville tupakavereilleen. Hän tunki muutaman edessään olevan ensiluokkalaisen ohi päästäkseen kavereiden luokse. Londonilla oli paljon kerrottavaa koulun uudesta tulokkaasta, Oliverista. Vaikka London oli täysin vakuuttunut siitä, ettei Oliver päätyisi gryffondorin tupaan, hän oli myös varma siitä, että tapaisi pojan vielä koulussa ja saisi kuulla lisää tuon ilahduttavia kysymyksiä.

// Kiitos peliseurasta! :) //