Joulukuun yhteistä peliä pelattiin Discordissa joulu-tammikuun ajan. Tässä osallistuneet sekä peliloki:
Sophie Everett, henkilökunta
Sophie Everett, Châteaun loitsujen ja sauvatiedon opettaja, oli saapunut yhteiseen oleskeluhuoneeseen hieman etukäteen tarkistamaan, että kaikki oli valmista. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin: huone oli koristeltu jouluisesti, tarjoilupöydissä oli kasoittain jouluherkkuja, huoneeseen oli raivattu tilaa tanssilattialle ja jouluinen musiikki soi.
Tasan kello 19:00 Sophie otti esille jalavapuusauvansa ja heilautti sillä ovelle päin. Ovi avautui ja ensimmäiset juhlavieraat kurkistelivat uteliaana sisälle. Sophie käveli toivottamaan heidät tervetulleiksi - kunhan heillä oli yllään jotain jouluista, esimerkiksi tonttulakki tai jouluinen villapaita. Sophiella itsellään oli joulunpunainen jumpsuit ja hän oli heittänyt harteilleen ohuen juhlaviitan. Asun kruunasivat kauniit hopeakorut naisen ranteessa, kaulassa ja korvissa.
Luol Crunel, Cerfeur
Luol Crunel, viimeistä jatko-opiskeluvuottaan suorittava Cerfeur, koveli kohti yhteistä oleskeluhuonetta. Hänellä oli yllään siistit mustat kengät, mustat farkut ja punainen neulepusero, joka sai luvan olla tarpeeksi jouluinen. Luolilla ei ollut tonttulakkia ja hänen vanha ruma joulupuseronsa, jossa joulupukilla oli kädessään kermakaljatuoppi, oli hävinnyt johonkin. Se oli muutenkin mauton, ainakin Ophelian mielestä. Ehkä tyttö olikin puseron katoamisen takana.
Yhteisen oleskeluhuoneen ovella oli vastassa professori Everett, joka ilmeisesti toimi ovinoitana. "Bonsoir, professori Everett", Luol tervehti punaiseen jumpsuittiin ja viittaan pukeutunutta loitsujen ja sauvatiedon opettajaa ja odotti tämän päästävän hänet ohitseen peremmälle huoneeseen.
Sophie Everett, henkilökunta
"Bonsoir, monsieur Crunel", Sophie sanoi ja katsoi jatko-opiskelijaa päästä varpaisiin. Tämän vaatteet olivat kovin arkiset. "Puserosi on kyllä punainen ja oikein mukavan näköinen, mutta onko se jouluinen?" Sophie kysyi Luolilta. Sitten hän heilautti taikasauvaansa ja loitsi velhon puseroon koristeeksi punavalkoraidallisen karkkitangon punaisen rusetin kera. "Nyt näyttää paremmalta. Bienvenue!" Sophie sanoi iloisesti.
Luol Crunel, Cerfeur
Luol huokaisi. Ilmeisesti hänen neulepuseronsa ei ollut "tarpeeksi jouluinen". Onneksi professori Everett ei ollut mikään tiukkapipo, vaan loitsi Luolin paitaan koristeeksi karkkitangon ja toivotti hänet sitten tervetulleeksi juhliin. Muuten Luol olisikin varmaan kääntynyt kannoillaan ja lähtenyt takaisin Cerfeurin tupaan.
Luol katsoi karkkitankoaan ja sitten professori Everettiä. "Kaikella kunnioituksella, rakas professori, mutta samaa voisi sanoa Teidän asustanne - asunne on kyllä punainen ja näyttää erinomaiselta professorin yllä, mutta onko se jouluinen?" Luol hymyili vinosti toisella suupielellään ja kohotti kulmiaan.
Sophie Everett, henkilökunta
"Niinkö sinusta, monsieur Crunel?" Sophie kysyi ja katsahti itseään. Sophien omasta mielestä asu oli tarpeeksi juhlava ja punainen, ja olihan hänellä kaikki nämä hopeakorutkin. Asua ei missään nimessä voinut sanoa ainakaan liian arkiseksi. "Olkoon menneeksi", professori sanoi ja loihti sitten päähänsä punaisen tonttulakin. Nyt ainakaan kukaan ei voinut väittää, ettei hänen asunsa ollut tarpeeksi jouluinen. "Alahan laputtaa", Sophie sanoi huvittunut hymy huulillaan ja hätisti Luolin sisälle huoneeseen.
Luol Crunel, Cerfeur
Luol nyökäytti nöyrästi päätään professorille ja asteli tämän "hätyyttämänä" peremmälle huoneeseen. Huone oltiin koristeltu perinteitä noudattaen joulukuusin ja kynttilöin, katosta satoi tekolunta ja tarjoilupöydässä oli läjäpäin jouluherkkuja. Luolilla ei ollut vielä nälkä, sillä hän oli syönyt aiemmin jouluaterialla itsensä lähes ähkyyn. Joulu ei sinäänsä merkinnyt Luolille mitään, mutta ruoka oli hyvää, sitä hän ei voinut kieltää. Luol otti tarjoilupöydästä lasin hehkusimaa ja katseli sitten ympärilleen, etsien tuttuja kasvoja.
Deborah Fey, henkilökunta
Yllätys, yllätys, Deborahin saattoi löytää herkkupöydän luota. Toistaiseksi tuo ei kuitenkaan syönyt makeisia, vaan sen sijaan tuolla oli herkkukori mukanaan ja hän tarjoili kaikilla makeisia, jotka näyttivät siltä, etteivät niitä itse ruokapöydästä kehdanneet ottaa.
Yllään liemiprofessorilla oli pörröinen vihreä juhlakaapu ja ympärilleen professori oli kieputtanut jouluvaloja kuin kuuseen kerrakseen, niin että tuo näytti vilkkuvan ja välkkyvän sateenkaaren väreissä. Päässä ei sentään ollut tähteä, mutta kultaisin glitterein koristeltu tonttulakki ajoi naisen mielestä samaa asiaa. Sehän oli melkein kuin täynnä tähtipölyä!
"Mainiota Joulua!" Fey toisteli kaikille vastaantulijoille. Hän oli jo viime viikon liemitunneilla hihkunut ja uhannut, että juhliin oli osallistuttava ja käynyt sitten läpi, että jokaisella oli jo jouluvaatteet, sekä muut kimpsut ja kampsut olemassa juhliin. Muutaman kanssa oli pitänyt jutella kauneusliemistä, kummasti sen reseptin suosio räjähti näin pyhän tienoilla, vaikka Feyn mielestä porukka voisi hyvin tulla luonnonkauniina itsenään paikalle.
Nicolas Cartier, Cerfeur
Nicolas oli heittänyt päällensä pörröisen ruskean neulepuseron ja päähänsä poronsarvet. Se oli varmaan värikkäin asu tuon päällä hetkeen, sillä hän oli viime aikoina pukeutunut paljolti tummiin vaatteisiin. Liekö sekin sitten tarttunut Declanilta. Toisaalta Nic oli tyytyväinen, että sai sentään pitää tavallisia huppareita yhä, ainakin silloin, kun ei ollut tapahtumia. Cartier tuijotti tavan mukaan Declanin selkää, asteli tuon viereen ja yritti harrastaa jotain sosiaalisen oloista small talkkia. "Mitä kuuluu?" Se oli oikeastaan aika turha kysymys, sillä pojat olivat olleet keskenään koko päivän. Ja eilisen. Ja sitä edeltävän. "Onko sulla odotuksia joulujuhlasta?"
Noin vuosi sitten samankaltaisissa juhlassa Declan oli saanut jonkinlaisen paniikkikohtauksen. Nic mietti, että menisiköhän tämä kerta sen paremmin. Hän ei uskonut, että kumpikaan heistä viihtyisi massatapahtumissa. Varmaan ainoa syy olla paikalla johtui professori Feystä. Declan kuunteli jostain syystä herkällä korvalla professorin puheita, vaikka Nic ei oikein ymmärtänyt miksi. Tuo ei vaikuttanut siltä kuin jaksaisi kiinnostua juoruista, eikä Fey tuntunut muuta pursuavan kuin ylimakeita leivonnaisia ja loputonta kälätystä. Ehkä Declan oli perso makealle? Mutta luulisi toki, että sitä varten ei tarvitsisi erikseen sosialisoitua, sen kuin ostaisi suklaan kaupasta. Tosin Declanilla tuskin olisi varaa edes suklaaseen. Nic yritti lievittää tavallisiksi uurtuneita kulmaryppyjään ja näyttää edes hetken ihan vain tavalliselta nuorelta, jonka ei tarvinnut pohtia mitään ihmeenpää. Sitä kesti ehkä muutaman sekunnin.
Raelle Baudelaire
Nainen seisoi oleskelutilan seinän vieressä kuin armeijasta raahattu patsas ja mietti hartaasti, mitkä elämänvalinnat olivat johtaneet hänet tähän pisteeseen. Hän yritti pysyä kasassa ja ulkoisesti se sujui erinomaisesti, ilme tuskin värähtikään, kun joku loihti glitteriä tupruttavan pilven kaverinsa päälle, tai kun yksi kotitontuista tiputti lautasen lattialle, tai kun ekaluokkalainen etsi hukkunutta suklaasammakkokorttia sohvan alta, tai kun serpentardilainen sai eksistentiaalisen kriisin hiuksiensa liian vähäisestä kihartuvuudesta, tai kun muutama lapsi sai päähänsä leikkiä kuurupiiloa verhojen takana ja joku valvojaoppilaista oli matkalla kieltämään heitä...
Joku voisi sanoa, että nainen tarkkaili tilannetta ja pisti merkille lukemattomia yksityiskohtia, ja totuuden nimissä teki hän sitäkin. Pääasiassa Raelle vain yritti pitää ulkomaailman poissa ja keskittyä olennaiseen. Tämä paikka saattoi olla mahdollisuus tai sitten tämä oli niitä hetkiä, jotka piti vain sietää hammasta purren. Harvoin sitä osasi ennustaa etukäteen, mitä tulevaisuus toi tullessaan, eikä Baudelairelle ollut sellaista taitoa koskaan suotu. Hän oli töissä. Nyt pitäisi vain keskittyä töihin. Kuului työnkuvaan vahtia tenavia, joten sitten hoidetaan se alta pois. Juhlat olisivat varmasti pian ohitse.
Heather O'Hara
Heather oli kuullut näistä joulujuhlista vähän viime tipassa, olihan hän ollut koululla vasta muutaman päivän. Juhlat eivät hirveämmin innostaneet häntä, mutta kuitenkin hän oli löytänyt itsensä muokkaamassa erästä vanhaa mekkoaan ja suunnittelemassa meikkiään. Tämän seurauksena
https://fi.pinterest.com/pin/829788300101392255/ mekko sai vyötärölle leveän kultaisen nauhan ja vähän kapeamman helmaan. Kultaista glitteriä näkyi valossa koko mekon ympärillä. Kengät olivat tumman vihreät korkokengät, samaa sävyä mekon kanssa. Hiukset olivat vain siististi kiharalla ja auki, meikki oli kulta-vihreä, mutta ei karnevaalimainen.
Tämän olemuksensa Heather raahasi kohti oleskelutilaa, vähän epävarmana. Myrkytysepisodista ei ollut kauan, ja eihän sitä tiedä jos Ronja hyökkäisikin taas jostain nurkasta. Kuitenkin, astuessaan oleskelutilaan, hän katsahti ympärilleen ja kasvoilla käväisi tyytyväinen ilme, ei Ronjaa missään. Ehkä hän voisi vähän rentoutua ja pitää vaikka hauskaa, vaikkei todellakaan tiennyt kenen kanssa. Hitto, hän ei ollut tajunnut, että oli oikeasti näin yksin. Tämänkin ajan hän voisi olla Ugandassa ja ei edes joutuisi olemaan yksin. Ilme Heatherin kasvoilla neutraloitui, ja tyttö veti syvään henkeä. Hän ei alkaisi itkeen täällä. Katse vaelsi pitkin huonetta ja tyttö huomasi herkkupöydän jossa professori Fey jakeli jotain nameja. Luultavammin jotain huumaavaa, mutta sokeri tekisi nyt hyvää.
Heather lähti kävelemään huoneessa, suunnaten hitaasti kohti herkkuja.
Mia Wallendorf asteli maltillisen korollisissa kengissä oleskeluhuoneeseen edustaen joulun viattomuutta ja säädyllisyyttä. Vaikka hän ei suinkaan ollut täysin viaton, eikä säädyllisyyden suurku(u)luttaja, oli asuvalinta tehty hänen puolestaan. Pitkähihainen beige kevyt villapaita sekä punertava yli polven ylettyvä suora hame. Lopputulos ei ollut niin tyköistuva, mutta eihän Mian ollut tarkoitus ketään omalla vartalollaan iskeä. Varattu neito, kun on.
Mia ei ollut ehtinyt tehdä hiuksilleen mitään erityisempää kampausta, sillä hän tuli suoraan kirjastosta. Löysä nuttura ja siitä pois karanneet (oikeastaan kurittomiksi puetut) kutrit saatettiin mieltää omalla tavalla juhlaviksi. Etenkin, jos ei tiennyt sen olevan Mian arkipäiväinen hiustyyli. Toki vaatteet tekevät naisen.
Tyttö vilkaisi ympärilleen samalla, kun ohjeisti sauvallaan pientä sievää nuottivihkoaan menemään edellään, sillä siihen ei ollut laitettu mitään seurausloitsua (toisin kuin hänen pieneen sievään laukkuun). Mia ei ollut varma, että oliko juhlissa lahjanvaihtoa tai muuta aktiviteettia. Jos olisi niin se ei haittaisi – päinvastoin, äitihän oli ottanut lähetyksessään tämänkin huomioon. Tietenkin Mia toivoi, että lahjat olisivat tilanteeseen sopivia, eivätkä kovin järkyttäviä.
Samalla kun Heather käveli, hän katseli ympärilleen. Nähdessään leijuvan nuottivihon tytön oli vilkaistava uudestaan, huomaten samalla tupatoverinsa Mian. Kevyt hymy nousi Heatherin kasvoille ja katsoi Mia. "Hei" No, Mia oli tästä porukasta niitä harvoja jonka Heather voisi nimetä jonkinlaiseksi ystäväksi. Ehkä hän ei ollutkaan ihan yksin.
Elenya Schiltz, Pouffsouffle
Elenya Schiltz oli hieman jännittynyt kävellessään kohti yhteistä oleskeluhuonetta ja ottikin välillä pieniä hypähtäviä askelia. Tyttö oli jo kovasti joulumielellä ja hyräili itsekseen muuan saksalaista joululaulua: "Kling, Glöckhen, Klingelingeling, Kling, Glöckchen Kling..."
Pouffsouffletyttö oli pukeutunut jouluiseen punavalkoiseen puseroon, jossa oli joulukuusia, skandinaavisia tähtiä ja lumihiutaleita, sydämiä sekä poroja. Lisäksi hänellä oli kanelin värinen samettihame, joka ylettyi hieman polvien yläpuolelle. Jalassa tytöllä oli siistit, mustat nilkkurit. Hiukset tämä oli jättänyt auki ja kihartanut juhlavasti. Meikki oli kevyt, vain ripsaria ja punaista huulipunaa.
"Bonsoir, professori Everett!" Elenya tervehti iloisesti hymyillen yleisen oleskeluhuoneen ovella vastassa olevalle loitsujen ja sauvatiedon professorille. "Ihana asu", tyttö sanoi posket hieman punoittaen. Professori näytti todella erilaiselta - yleensä hänellä oli yllään laivastonsininen kaapu.
Ophelia Villard
Ophelia lähestyi oleskeluhuonetta intoa puhkuen. Hän piti joulusta, joulujuhlista ja kaikesta sellaisesta mukavasta, jota uskoi illan aikana olevan luvassa. Uuden mekonkin hän oli hankkinut
https://weheartit.com/entry/152921691@358408275455 ja lisännyt kiharrettujen hiustensa kruunuksi tonttulakin. Jalassaan hänellä oli tapansa mukaan matalapohjaiset kengät, tällä kertaa tietenkin joulunpunaiset lyhytvartiset saapikkaat, jotka oli vuosi sitten tuonut mukanaan Amerikasta.
Ovella hän pysähtyi tervehtimään professori Everettiä, joka oli pukeutunut mukavan joulunpunaiseen asuun. Ainakaan häntä ei varmasti käännytettäisi pois, kun oli kerran tonttulakkikin päässä ja vielä karkkitangon värinen rannekoru koristeena. Hän olisi voinut pukeutua vieläkin jouluisemmin, mutta eräs hänen kavereistaan oli vakuutellut, ettei enempää kannattanut laittaa, ettei menisi liiallisuuksiin. Niinpä Ophelia oli yrittänyt hillitä itseään ja luottanut ystävänsä makuun, vaikka hänen mielestään jouluna saikin mennä överiksi.
Luol Crunel, Cerfeur
Luol väisti herkkuja tarjoilevan professori Feyn, jonka loppumattomasta puheripulista hän oli saanut koko edellisvuoden kestäneestä jälki-istunnosta tarpeekseen ja siirtyi hieman sivummalle, vain muutaman jalan päähän koulun uudesta riistanvartijasta. Nainen seisoi paikallaan hievahtamatta kuin patsas, vain silmät näyttivät liikkuvan tällä päässä.
Luol siirsi katseensa takaisin ihmisjoukkoon ja näki Heatherin, joka oli pukeutunut kauniiseen vihreään mekkoon. Mekosta Luolille tuli mieleen Ronja, koska Ronjalla oli melkein aina yllään vihreä mekko. Mitähän hänelle mahtoi kuulua? Olikohan hän joutunut Azkabaniin ja saanut ankeuttajan suudelman vai olikohan hän päässyt helpommalla ja joutunut vain jonnekin taikaministeriöön siivoamaan vessanpönttöjä? Ehkäpä Luol kirjoittaisi hänelle jouluna. Olihan tyttö yksi Luolin pitkäaikaisimmista kavereista, siitäkin huolimatta, että oli melkein murhannut Heatherin.
Luol olisi mennyt tervehtimään Heatheria, mutta tyttö oli jo löytänyt muuta seuraa. Hän katsahti ovelle päin ja näki siellä Ophelian, joka oli tietenkin pukeutunut hyvin teemalle uskollisen jouluisesti. Somalta tuo näytti kuitenkin, niin kuin aina. Hymy nyki Luolin suupieltä ja hän heilutti kättään tytölle.
Declan Greene
Joulujuhlat.. Ei, ei ja vielä kerran ei. Joten miksi hän edes oli tallustamassa kohti tapahtumapaikkaa? Sitä hän olisi kyseenalaistanut vielä vuosi sitten kahta kauheammin, mutta tällä kertaa hänellä oli oikeasti syy ja pakoite osallistua. Hänen piti edes yrittää näyttää jokseenkin normaalia elämää elävänä olentona, hänen elintilansa oli aivan liian rajattua isoihin harha-askeliin ja siitä hänellä olikin koko ajan perässä kävelevä muistuttaja, nimittäin Nic. Kaikista maailman ihmisistä juuri Nic! Oli se kuitenkin käynyt järkeen, Declanin napanneen aurori oli paljastunut tuon isäksi.. Mutta niin, vielä palatakseen aiheeseen, miksi joulujuhliin osallistuminen? Koska Deborah oli pyytänyt. Tai ehkä pikemminkin toppuutellut. Tällä hetkellä yksi niistä harvoista ja ennen kaikkea tärkeimmistä ihmisistä Declanin elämässä. Poika pystyi kokemaan olonsa jokseenkin turvalliseksi kun tiesi professorin olevan juhlissa kanssa.
Nicin ääni vieressä hätkähdytti pojan ajatuksistaan.
"..sun äänes kuuluu oikein hyvin, kiitos kysymästä." Declan vastasi tiedusteluun ehkä aavistuksen liian terävästi kuin oli alunperin tarkoitus. Kyllähän he kummatkin tiesivät, etteivät olisi olleet tekemisissä jos ei pakosta. Vaikka Nicin tuntien tuo luultavasti tarkoitti vain hyvää.. Pohti todennäköisesti vieläpä samaa kuin hän itse: miksi juhlat? Ja sitäkin pikkuseikkaa, että sattuisiko käymään samoin kuin viime vuonna.. huokaus
"Positiivista varmaan ois, jos pääsis aikasin lähtemään, ei tarviis jutella ihmisten kanssa, vois muuttua näkymättömäks ja.." lähteä metsään, mutta sitä ei voinut ääneen ilmaista.
"Joka tapauksessa, kuten jo tiedätkin, en ole juhlaihmisiä.. varsinkaan nyt. Entäs sä? Onko sulla mitään odotuksia juhlan suhteen?" hermostuneesta äänensävystä huolimatta poika yritti olla toiselle kohtelias, ehkäpä yrittää pahoitella aiempaa kärkkäyttään, ei hänellä ollut tarkoitus pahoittaa Nicin mieltä. Vaikka toisaalta ajatus oli siihen nähden houkutteleva, että ehkä toinen kyllästyisi ja jättäisi hänet edes sekunniksi yksikseen. Sitten hänen ei ehkä tarvitsisi astua tuosta ovesta sisään, vaan voisi hypätä ikkunasta ulos, viimehetken pakokeinona. Hän oli lopen uupunut kaikkiin katseisiin, kuiskeisiin, salaliittoteorioihin, olemaan huomion keskipiste ja siltikin jatkuvasti varpaillaan. Siksi poika pysähtyi hetkeksi aikaa, sulki silmänsä ja veti oikein syvään henkeä prepatakseen itseään tulevaan koitokseen. Ja koska toinen siinä vierellä oli, hän jopa otti tuon olkapäästä hetkellisesti tukea ja puristi siitä pienoisesti ennenkuin päästi irti ja lähti päättäväisenä eteenpäin. Katse alhaalla, nopea kunnioittava nyökkäys professori Everettille, sisään puikahdus, seinä, varjo, pää syvästi mustan hupparin hupussa. Ole kuin seinä. Wau mikä joulutunnelma hänestäkin oikein huokui.
Sophie Everett, henkilökunta
"Bonsoir, mademoiselle Schiltz", Sophie sanoi. "Kiitos, sinunkin asusi on oikein soma, suloisia nuo porot", hän vastasi hymyillen. "Peremmälle vain, bienvenue!"
"Bonsoir, mademoiselle Villard", tervehti Sophie seuraavaa saapujaa. "Sinähän olet pukeutunut sievästi, bienvenue", hän sanoi tytölle hymyillen ja päästi tämänkin sisälle.
Seuraavana ovelle saapuivat monsieur Cartier ja monsieur Greene. Jälkimmäisellä oli päällään tylsä musta huppari, jolle professori pudisteli päätään, mutta ensimmäisen ruskea neulepusero ja poronsarvet saivat Sophien naurahtamaan ilahtuneena.
"Monsieur Cartier! Ihanat poronsarvet", Sophie kommentoi. Declan puikahti Sophien ohi sisään ennen kuin tämä ehti muistuttaa juhlan pukukoodista. Sophie pudisti taas päätään ja loihti tyhjästä joulukranssin, jossa oli koristeena kuusenoksia, männynkäpyjä, orjanlaakerin marjoja ja pieniä kultaisia, hohtavia tähtiä. "Laita tämä monsieur Greenen kaulaan", Sophie sanoi Nicolasille ja ojensi kranssin hänelle.
Nicolas Cartier
Nic oli jo tottunut siihen, että muut tiuskivat tai kommentoivat jotakin ikävää, joten hän vain imi puheen itseensä ja yritti vaikuttaa siltä kuin ei olisi kuullut mitään. Hymyä ei kuitenkaan enää tuon kasvoille ollut pitkään aikaan eksynyt ja sen yrityskin jäi laimeaksi. Arvattavasti Declan oli huonolla tuulella ja ei halunnut mennä juhliin. Nic mietti yhä, että miksi tuo sitten oli suostunut tulemaan, mutta toisaalta, olihan hän itsekin tullut aikoinaan juhliin milloin Feyn kutsumana ja milloin jostakin muusta syystä, ei kuitenkaan koskaan itsensä vuoksi.
"Odotan rauhallista iltaa", Nic totesi, vaikka äänensävystä saattoi kyllä kuulla, ettei hän uskonut siihen itsekään. Odotukset eivät olleet korkealla, mutta koska Declan oli jo päättänyt olla joukon myrtsein, Nic yritti ylläpitää jotain toivoa. "Mutta kaipa se tästä. Jos syödään herkkuja, niin ei tarvitse puhua ääneen ja lähdetään sitten, kun ollaan nyt näyttäydytty", poika kertoi sotasuunnitelman. Ei sillä, että sillä olisi mitään merkitystä, sillä Declan olisi kumminkin se, joka päättäisi minne mennään. Nic toivoi, ettei se tarkottanut, että hän viettäisi koko illan Deborahin kanssa, sillä oli jo ihan tarpeeksi kuunnellut häntäkin viime vuonna. Korvissa soi yhä.
Sitten tapahtui jotain hämmentävää. Declan oikeasti koski Niciin. Ei tuo tehnyt muuta kuin ottanut hieman tukea ja lähtenyt sitten jo viipottamaan eteenpäin, mutta se jätti Nicin muutaman sekunnin jälkeen, kun tuo toipui hämmennyksestään. Pieni pään pudistus ja sitten poika jo asteli oleskelutilan ovea kohti.
Professori Everett oli selkeästi valinnut taktisen paikan ovella, joten sisään ei päässyt ilman asutarkastusta. Ja jotenkin siitä huolimatta Declan onnistui livahtaa tuon ohitse nopeammin kuin ehti menninkäistä sanoa. Ehkä poika aisti etukäteen kaikki mahdolliset tilanteet kommunikoida muiden kanssa ja vältti ne sen takia? Nic yritti tehdä samoin, mutta epäonnistui.
"Kiitos, professori Everett", Nic totesi ja nyökkäsi kohteliaasti. Sarvet olivat lahja siskolta, joka todennäköisesti oli tarkoittanut ne pilaksi, mutta Nic oli kuitenkin pistänyt ne päähänsä. Nic ehti ottaa tuskin askelta, kun hän hoksasi käsissään jo joulukranssin, jota Everett halusi Declanin kantavan. Nic ei uskaltanut luvata mitään onnistumisesta, joten hän toivotti proferssorille hyvää joulua ja rynni Declanin perään.
"Tota... tää ois kai sulle. Ainakin professori Everett toivoi, että pitäisit sitä", Nic mutisi ja yritti työntää kranssia eteenpäin Declanin vaivaksi. Declan oli jo muutenkin ärsyyntynyt, niin ei hän nyt olisi halunnut ärsyttää tuota lisää, mutta ohje oli ohje. Olisi toki pitänyt varmistaa jo tupahuoneelta lähtiessä, että tuo pukeutuisi etiketin mukaan, mutta Nic ei ollut odottanut vastaanottokomiteaa. "Voin pienentää sen, jos se on... liian huomiota herättävä", Nic yritti olla avulias. Jos jotain hän oli huomannut, niin Declan ei yleensä itse loitsinut, joten Nic oli ottanut tavaksi tarjota apuaan ohimennen.
Raelle Baudelaire, henkilökunta
Riistanvartija seurasi katseellaan professori Feyn liikkeitä odottaen, että tuo tulisi vielä puhua pälättämään vierelle. Vaikutti kuitenkin siltä, että kolleegalla oli jo kiireitä lasten namujen jakelun kanssa, joten Baudelaire sai jatkaa patsasteluaan.
Raelle huomasi, että jatko-opiskelija, Luol Crunel, tuli saman seinän vierustalle ja pani merkille, että tuo suojasi ajatuksiaan. Hän päätti jatkaa paikallaanoloaan kommentoimatta mitään joulutervehdyksiä ja vilkuili ovelle päin. Lapsia ja nuoria lappoi sisään ja tila täyttyi koko ajan enemmän. Wallendorf, Schiltz, Villard, Cartier, Greene... nainen luetteli mielessään sisääntulijoita. Tällä ihmismäärällä illasta tulisi vielä pitkä ja kuoppainen. Jos Baudelaire olisi saanut valita, hän olisi varmaan juuri nyt ollut metsässä. Ehkä jossain välissä hän voisi poistua, vaikkapa syöttämään koulun threshalit ja pegasokset, se ei edes olisi mikään tekosyy, vaan niin pitäisi vielä tehdä tämän päivän puolella.
Deborah Fey, henkilökunta
"Karkkia! Makeisia! Ottakaa tästä, vähän enemmän nyt!"
"Mitä ajattelit tehdä jouluna? Oi, kuulostaapa mukavalta"
"Hiustenhienonnusliemesi on näköjään onnistunut erinomaisesti!"
"Mainiota joulua! Joko olet miettinyt kaikki joululahjat valmiiksi?"
Deborah paapatti oikealle ja vasemmalle. Jouluvalojen välkähdellessä hän tanssahteli ihmisten välillä ja suuntasi jonnekin oleskelutilan keskelle. Sitten hän hoksasi tutut kasvot ja iloinen hymy leveni entisestään. "Declan! Sanoinhan, että kannattaa tulla paikalle! Otatko karkkia? Minulla on toffeita, suklaita, vihreitä kuulia, piparminttua..." Fey jäi luettelemaan eri makeisia ja nosti sitten katseensa korista ympärilleen. " Ah, monsieur Cartier myös, mukavaa joulua sinullekin! Makeisia riittää molemmille. Joko kävittele ihastelemassa joulukuusta? Kuulin huhua - ei sillä, että olisin ollut miettimässä tapahtumaohjelmaa - mutta täällä kuulemma lauletaan jossain välissä joululauluja kuusen ympärillä! Sattuuko teillä olla toiveita laulujen suhteen? "
Owen Wilson, Cerfeur
Syksyn tynkä oli hurahtanut nopeasti, etenkin kun Owen itse oli tullut koululle myöhässä. Viime kesä ja alkusyksy oli kieltämättä ollut monia yllätyksiä täynnä ja jotenkin kouluarki tuntui mukavan rennolta ja turvalliselta paikalta palata. Paitsi että.. Declan oli puhunut Owenille jotain, eikä poika kyseenalaistanut asiaa saati epäillyt toisen luotettavuutta, etenkään nyt kun hän oli saanut rakkaan ystävänsä takaisin. Hän ei tekisi enää toiste sitä virhettä, että jättäisi joitain asioita ratkeamaan omalla painoarvollaan tai katsonut maailmaa liikaa lävitse sormien. Ei ainakaan Declanin kanssa. Hän olikin oikeastaan hieman myöhässä juhlista sen takia, että oli tehnyt muutaman asian ystävänsä puolesta: joitain valmisteluja tiettyihin juttuihin ja piipahtanut vaivihkaa metsän laitamilla ennen tänne tuloaan.
Viimeinkin hän oli perillä, tukka ympäriinsä juoksentelusta hieman pörheämpänä kuin normaalisti -mutta kuitenkin tarpeeksi siististi juhlia varten. Tulipahan ainakin vähän volyymia mokomiin suortuviin. Yllään hänellä oli punainen villapaita, jossa oli valkeita lumihiutalekuvioita, sekä mustat farkut. Ovella odottikin yhden professorin vastaanottokomitea. Ennen sisään astumista poika haroi muutaman sojottavan hiussuortuvan kuitenkin vielä siistimmin aisoihin lopun tukan kanssa ja hymyili sitten professorille.
"Iloista joulunodotusta professori Everett" hän toivotti iloisella äänensävyllä ja alkoi tehdä tietään ihmismassaan. Ehkei hän sittenkään ollut niin myöhässä kuin aluksi oli olettanut.
Noniin, jos olisin mustiin pukeutunut, isoja ihmismassoja inhoava ihminen, minne menisin? tämä hykerteli tutuksi tullutta ja nostalgista mantraansa mielessään ja käveli oleskelutilan pimeintä nurkkaa kohti, eikä aikaakaan kun tutut (tai pikemminkin tuttu) kasvot vilahtivat näköpiirissä. Owen meni hieman kyyryympään, ja hipsi hiljaa lähemmäksi, kunnes huomasi ensin Declanin huomaavan hänet ja ennen kuin tuo kerkesi antaa hänen ilkikurisia aikeita seuralleen ilmi, tämä täräytti kätensä Nicin harteille.
”Jouluja Nic!” tämä sanoi iloisesti ja nauroi hyväntahtoisesti. Jopa Declanista oli havaittava pienen pieni hymähdys (tai tyrskähdys? Ehkä toinen vain yritti naamioida sen yskäisyksi, mutta Owenia tuo ei onnistunut narraamaan), vaikka hetki sitten tuo oli näyttänyt siltä, kuin olisi halunnut vain kadota pois jälkeäkään jättämättä. Vasta nyt hän huomasi tuon kädessä pienoisversion jouluisesta kranssista. Owen hymähti hiljaa itsekseen.
”Tuoko oli muka pukukoodisi tänne tullessa?” hän kysyi vitsaillen ja katsahti vielä lauseensa lopuksi Declanin lisäksi Niciä, saadakseen varmistuksen asialle.
Mian huomio kiinnittyi makuusalitoverittareensa, kun tämä puhutteli häntä. ”Moi”, tyttö vastasi sievän hymyn kera. Kohteliaisuuden nimissä katse pysyi ensin pitkään toisten kasvoissa, mutta sitten Mia kyllä jo ihaili toisen meikkejä. ”Ihanat meikit. Niin kultaista ja vihreää”, hän kehui Heatherin aikaansaannosta.
Vaikka kihlattu serpentardneito seurustelikin yhden ystävättärensä kanssa, leijui hänen lainaama pieni ja sievä nuottivihko yhä ilmassa. Sauva teki työtä toivottua, sillä Mia ei ollut laskenut tai muutoin liikauttanut sitä juurikaan.
”Onko täällä ollut viihtyisää?” Mia kyseli vielä Heatherilta, joka oli varmasti ollut täällä jo paljon pitempään kuin Mia, joka vasta äsken astui huoneeseen. Sydämensä pohjasta nuori jo kihlattu neitonen toivoi, että täällä olisi viihtyisää. Mikä suuri epäonni olisikaan, jos muut eivät pitäisi juhlan järjestäjien juhlaa viihtyisänä. Kysymyksen myötä Mian katse vähän herpaantui ystävättärestään, sillä hän alkoi imeä sisäänsä huoneen yleisilmettä aiempaa enemmän – viihtymisen näkökulmasta.
Hymy nousi Heatherin huulille. Mia oli siitä ihana ihminen, että hän ei vaikuttanut kieroilevalta, vaan kehui aidosti. "Kiitos, mietin ensin että onko vähän turhan yliampuvat mutta... sain onnistumaan" Heather katsoi Miaa ja leijuvaa nuottivihkoa. "Näytät myös hyvältä" hän sanoi ja silmäili Mian päästä varpaisiin. Tuo näytti tosiaan hyvältä, oikeastaan Heatheria kiinnosti tietää mitä Mia oli touhunnut alkusyksyn. "Mitä sulle kuuluu? Ei olla nähty mun paluun jälkeen" Heather katsoi Miaa ja kallisti päätän.
"Tulin oikeastaan vasta hetki sitten, olen lähinnä silmäillyt porukkaa läpi" Ja pelännyt Ronjan hyppäävän kulman takaa, Heather meinasi jatkaa. "Mikä tuo vihko on?" Heather katsoi Miaa kysyvänä. Tyttö, ja hänen leijuvat esineensä oli jo oma tavaramerkkinsä.
Mia hymyili säteilevästi saamalleen kehulleen. Kauneusunet ja muut kauneusrituaalit olivat tehneet tehtävänsä. Eipä tyttö ollut jättänyt niitä väliin, vaikka sydän raastaisikin olla erossa kihlatustaan. Heather sitten kyseli hänen kuulumisiaan, kun he eivät olleet juuri nähneet Heatherin vaihdosta paluun jälkeen paljoakaan. Mia kallisti itsekin vähän päätään miettiessään mitä vastaisi.
”Ihan hyvää. Toki tuntuu vielä todella oudolta ja raskaalta olla erossa kihlatustani, kun vietimme jokaisen hetken yhdessä. Kihlattuni on minulle niin rakas. Onneksi olemme yhtä, vaikka olemmekin erossa”, Mia sanoitti tuntemuksiaan. Suurin onni taisikin olla kihlasormus ja kaikki ne kirjeet, jotka he lähettivät toinen toisilleen. Mia ei olisi uskonutkaan, että tämä muutos raastaisi häntä tällä tavoin.
”Ja olihan vaihdossasi tosi ihanaa?” tyttönen kysyi vielä Heatherilta. Jo ajatus vaihdosta kohotti hänen mieltään. Mia ei itse voinut mennä vaihtoon, sillä se olisi liian turvatonta hänen äitinsä mielestään, mutta jo pelkkä ajatus siitä sai vatsan pohjan intoilemaan. Vaihto olisi ihanaa. Vielä ihanampaa olisi, jos voisi viettää sen mukavien ihmisten kanssa.
Mia nyökytteli Heatherin vastaukselle kysymykseensä. Hänkään ei ollut vielä varma viihtyisyydestä, ja Mia sattumalta teki myös samoin kuin hän – eli katseli paikalle tullutta juhlaväkeä.
”Mikä tuo vihko on?” Heather kysyi, ja Mia vilkaisi ystävättäreensä nähdäkseen mitä vihkoa tämä tarkoitti. Yllätys oli suuri, kun kyseessä oli hänen leijuttama nuottivihko. ”Ai tämä”, Mia yritti leijuttaa vihkoa lähemmäs itseään, jotta voisi kiertää sen etukannen Heatherin nähtäville. ”Tämä on koulun kirjaston nuottivihko, jonka annoin äsken kirjastonhoitajan lainata minulle kirjastosta”, hän selvensi ja piteli etukantta näkyvillä. Nuottivihon nimistä päätellen sen pääsisältöön lukeutui yhden ranskalaisen taikasäveltäjän 1800-luvun keskeisin tuotanto. ”Tunnetko hänet?”
Heather näytti valaistuneelta. Niin, Mia oli mennyt kihloihin. Järjestetty avioliitto, mutta tuo näytti olevan ihan onnessaan asiasta. Mia oli oma marginaalinsa, sillä enemmän Heather oli kuullut tarinoita katkerista avioliitoista kun kumppanit eivät ihan mätsänneet. Tavallaan hän oli myös kateellinen Mialle, sillä hänellä oli jotain mitä odottaa. "Uskon sen. Näettekö joululomalla?" Myötätunto kuului Heatherin äänestä, hänestäkin oli raskasta olla erossa Tareqista. Mia vain pääsisi näkemään omaa kumppaniaan aiemmin.
"Vaihdossa oli mahtavaa. Harmitti palata sieltä jo nyt, mutta koululle tuli pari koronan sairastavaa ja viranomaisten mielestä mun oli parempi palata" Heather mutristi huuliaan. "Ja en edes pääse keväällä takaisin sinne, joten... täällä ollaan. Mutta muuten siellä oli tosi kivaa, ihmiset olivat mukavia ja opetus erilaista, mutta pidin siitä" Heather kertoi ja katsoi Miaa, vilkaisi samalla ympärilleen. "Muutama mahtava ihminen jäi sinne ja no... en tiedä millon tulen näkemään heitä uudestaan"
Heather katsoi Mian näyttämää nuottivihkoa. "Tiedän säveltäjän, hyviä kappaleita" hän vilkaisi samalla ympärilleen. "Pitäisikö käydä hakemassa jotain syötävää?"
Elenya Schiltz, Pouffsouffle
"Kiitos, professori", Elenya otti kehut vastaan hymyssä suin ja asteli sitten peremmälle yhteiseen oleskeluhuoneeseen. Se oli koristeltu ihanan jouluisesti, Elenya piti eteenkin huoneeseen tuoduista aidoista joulukuusista. Muovikuuset olivat rumia ja epäekologisia. Elenya ei kyllä ollut tainnut nähdä Châteaussa yhtäkään sellaista. Ehkä vain jästit käyttivät muovikuusia?
Elenya asteli herkkupöydän luo ja nappasi suuhunsa vihreän marmelaadikuulan. Elenya ei ollut varsinaisesti nälkäinen koulun runsaan jouluaterian jälkeen, mutta kyllä herkuille oli aina tilaa! Ilahtuneena tyttö pisti merkille, että tarjolla ei ollut vain ranskalaisia herkkuja: tarjolla oli herkkuja myös Ranskan naapurimaista, mukaan lukien Saksasta.
Poimittuaan pienelle jälkiruokalautaselle vähän kaikkea hyvää Elenya otti vielä lasin höyryävää vin chaudia - joka oli tietenkin alkoholitonta - ja katseli ympärilleen. Ainakaan äkkiseltään Pouffsouffletyttö ei äkännyt ketään kavereistaan, joten hän siirtyi seinän vierelle, melko lähelle Raelle Baudelairea, joka oli koulun uusi riistanvartija ja taikaolentojen hoidon professori.
"Hyvää joulua, professori Baudelaire!" Elenya toivotti iloisesti. "Teillähän on koira, eikö olekin?" Tyttö muisti nähneensä useammankin kerran koiran kirmaavan linnan tiluksilla ja eteenkin professori Baudelairen mökin lähettyvillä. "Mikä sen nimi on?" Elenya uteli. Hän piti eläimistä.
Raelle Baudelaire, henkilökunta
Baudelaire siirsi katseensa oviaukosta lähemmäs äkillisen äänen suuntaan. Viidesluokkalainen Pouffsouffle, riistanvartija noteerasi. "Mademoiselle Schiltz", professorin rauhallinen ääni totesi. "Hyvää joulua." Hän ei vastannut tytön iloisuuteen, mutta oli työnsä mukaisesti asiallinen. Sitten tyttö mainitsi koiran, professori vilkaisi nopeasti mistä tuo sen tiesi ja sai vastaansa vain kasan ylitse pursuavaa jouluintoa. Raelle salli kasvoilleen pienen hymyn.
"Kyllä, minulla on koira. Titou on Weimarinseisoja", Baudelaire kertoi. Hän oli tarkoituksella hankkinut metsästyskoiran ja Titousta kyllä huomasi, että se rakasti metsää, jäljittämistä ja ennen kaikkea saaliin hakemista. Raelle oli ottanut tavakseen laskea aina repun oven viereen merkiksi ennen lähtöä ja koirahan meni siitä vauhkoksi ja juoksi intona ympyrää.
"Se on luonteeltaan hieman kaheli", naisen äänessä oli epätavallista lämpöä. "Mutta tottelevainen." Nainen vastasi kyllä, mutta ei kysynyt toiselta mitään tai ylipäätään tarkoituksellisesti yrittänyt jatkaa keskustelua. Hän tarkkaili tytön ohitse, että oppilaat eivät tehneet mitään hälyyttävää ja naulitsi sitten katseensa takaisin Schiltziin. Tuo vaikutti kunnon tytöltä ja professori epäili, että jos hän kysyisi tuolta apua olentojen hoitamiseen, tuo suostuisi nopeasti. Hän ei kysynyt.
Elenya Schiltz, Pouffsouffle
"Titou", Elenya toisti. "Ihana nimi", hän lisäsi hymyillen. "Saako sitä rapsuttaa?" hän kysyi. Elenyan oli monta kertaa tehnyt mieli mennä paijaamaan koiraa, mutta oli tyytynyt vain katselemaan sen päättömältä näyttävää kirmaamista etäämmältä.
"Minulla on vain pöllö. Gretel. Se on lehtopöllö", Elenya kertoi. "Olisi kiva omistaa koira. Minun isällä on koira. Mäyräkoira. Sen nimi on Gaston. Se on tyhmä kuin saapas, mutta todella herttainen. Äiti ei pidä eläimistä. Paitsi linnuista. Ja niistäkin vain luonnossa. Hänen lempilintunsa on jostain kumman syystä taivaanvuohi."
Elenya lopetti hetkeksi höpöttelemisen, laski vin chaud -lasin läheiselle ikkunalaudalle saadakseen kätensä vapaaksi ja alkoi mutustella maustekakkupalasta. Se maistui mukavan jouluiselta.
Mia vastasi myöntävästi Heatherin kysymykseen siitä, että näkisikö kihlapari toisiaan joululomalla. Kuinka kiduttavaa olisikaan olla vielä kauemmin poissa toisistaan. Ei se kidutuskammion sisältöä vastaisi varmaankaan, mutta Mia ajatteli sen olevan todella raskasta ja ikävää. Erityisesti sen vuoksi, kun oli jo mahdollisuus lähteä pois koulusta.
”Oi ei. Toivottavasti he ovat jo parantuneet, eikä se ollut ihan niin vakavaa!” Mia huudahti ja ajatteli vasta jälkikäteen. ”Vaikka jokainen sairaus on vakava, niin toivottavasti se on sellainen, jossa on hyvä hoitokuva ja heillä on hyvät henkilökohtaiset hoitosuunnitelmat”, tyttönen korjasi sanojaan.
Mia kuunteli kuuliaisesti ja kiinnostuneena Heatheria, kun tämä kertoi enemmän vaihdostaan. Vaihto olisi jokin mitä Miaakin kiinnostaisi, mutta hän oli jo päässyt rytmisessä näkemään maailmaa ja tapaamaan uusia ihmisiä, tulevia kavereitaan. ”Ihanaa, kun sait siellä monia uusia ystävättäriä!” Mia innostui, vaikka vaihdon keskeytyminen olikin varsin ikävä. ”Laita kirjeitä heille tai heidän vanhemmilleen ja sovi tapaaminen. Varmasti jokin päivä ja paikka järjestyy. Esimerkiksi parin kuukauden tai puolen vuoden päähän”, tyttö ehdotti positiivisesti. Äänestä kuului varmuus.
”Tiedän säveltäjän, hyviä kappaleita”, Heather sanoi Mian nuottivihosta. Mikä ihana sattuma, kun säveltäjä oli molemmille tuttu. ”Pitäisikö käydä hakemassa jotain syötävää?” ystävätär jatkoi. Mia nyökkäsi ja totesi: ”Voisimme katsastaa ruokatarjonnan.” Hän päästi irti nuottivihostaan ja ohjasi sen sauvan eleellä vähän kauemmas itsestään, leijumaan. ”Mitä ruokavaliota noudatitkaan?” Mia vielä tiedusteli ystävällisesti. Hän toivoi, että juhlan järjestäjä oli merkinnyt ja nimennyt erilaiset ruokalajit tarkkaan. Se helpottaisi tavattomasti tavanomaisten juhlavierailijoiden oloa ja lisäsi viihtyvyyttä roimasti.
Raelle Baudelaire, Henkilökunta
Professori pohti kaikessa rauhassa. Jos koira olisi ollut aggressiivinen, hän ei olisi voinut tuoda sitä koululle. Mitään sylikoiraa siitä ei kuitenkaan saanut tekemälläkään. "Titou voi olla varovainen muista, tai mustasukkainen minusta. En itse missään nimessä voi rapsuttaa muita koiria, jos se on läsnä. Mutta kyllä se rapsutuksista tykkää. Ei mukama saa niitä tarpeeksi", Raelle pudisti päätään lemmikin oikuille tottuneen koiranomistajan tapaan. "Jos sillä on vahtiminen päällä, niin sitten sitä ei kannata häiritä. Mutta silloin se kyllä haukkuu varoittavasti."
"Pöllöt ovat hyödyllisiä", professori totesi. Hän ei varmaan ikinä olisi hommannut lemmikikseen mitään kultakalaa, joka tuskin tekisi muuta kuin uisi allasta yhteen suuntaan ympäri koko päivän. Typerää. Olisi sekin kala edes uinut lammessa eikä teennäisessä lasiastiassa, hän lisäsi ajatuksissaan. Mutta sellaisia ihmiset olivat, pistivät linnut häkkiin töljötettäväksi ja kutsuivat sitä viihteeksi tai vielä parempi: auttamiseksi. "Ainakin kuulee kaukaa, jos taivaanvuohi on maisemissa. Ehkä eläimistä pitämättömyyteen sopii, ettei tarvitse nähdä eläintä kuullakseen ja tietääkseen siitä. Onko äitinne muuten auditiivinen?" Ehkä pienestä jutustelusta ei olisi haittaakaan.
Baudelaire katseli tytön syömää kakkua ja vilkaisi tarjoilupöytiä. Professori Fey vaikutti palanneen taas sinne heittelemään paikalle uskaltautuneita oppilaita makeisilla. Hän oli kuitenkin syönyt jo ennen tänne tuloa, joten ainakaan vielä nälän tuoma makeanhimo ei ollut iskenyt. Baudelaire yritti estää muiden korvamatojen tarttumisen itseensä ja keskittyä.
Declan Greene
Sisäänpuikahtaminen oli onnistunut odotettua paremmin. Hetken päästä Nic seurasi perässä ja siinä missä Declan oli jo nojaamassa nurkan pimeää seinämää vasten yrittäen jollakin ilveellä sulautua osaksi sitä niin hyvin kuin mahdollista, kun toinen työnsi jotain hänen suuntaansa. Poika oli avaamassa suutaan, mutta Nic ehätti ensin ja seuraavassa hetkessä hänen käsissään oli jouluinen kranssi. Vieläpä iso sellainen. Ei, ei.. Ei tosiaankaan. Näyttävä kranssi ei todellakaan kuulunut hänen nurkkautumis-suunnitelmiin. Siksi poika nyökkäsikin kiireen vilkkaan myöntyvästi toisen tarjoukselle pienentää moista huomionherättävää kapistusta.
Ei mennyt kauaa kun tuttu ääni alkoi kuulua lähempänä. Declan kääntyi katsomaan Deborahia ja hetken ajan tämän kasvoilta pystyi havaitsemaan aidon lämpimän hymyn.
"Kiitos professori." tämä sanoi kohteliaasti napatessaan muutaman toffeen käteensä. Sittemmin nainen tarjosi myös hänen henkilökohtaiselle koiranpennulleen makeisia ja alkoi puhumaan joulukuusesta sekä joululauluista. (edited)
"..Eipä oikeastaan. Kuuntelen musiikkia ennemmin kuin laulaisin itse." poika vastasi hiljaa mutta hymyili sanojensa päätteeksi lyhyesti mutta aidosti.
Eikä mennyt kauaa kun Declan äkkäsi tutun hahmon hiippailemassa Nicin selustalla. Poika ei sanonut tai reagoinut mitään yllätyksen säilyttämiseksi -ei sillä ettei tämä olisi muutenkaa kerennyt varoitella Niciä Owenin ilkikurisista aikeista. Declan hymähti itsekseen. Owilla tuntui aina olevan dramaattinen tai hauska sisääntulo valmiiksi mietittynä.
"Tiedät varsin hyvin ettei minulla ole erityistä pukukoodia mihinkään." poika huomautti vastatessaan toisen kiusoitteluun. Tällä kertaa äänensävyssä oli pehmeyttä: jotain sellaista jota harvemmin hänestä kuului ulospäin. Owen näytti vain virnistävän hänelle takaisin.
"No, minulle ei olisi niin väliä parantuvatko he vai ei. Eivät olleet minun tuttujani" Heather totesi, suoraan sanottuna hänen puolestaan ne pari jästiinsyntyistä olisi voinut kuolla.
"Oikeastaan yksi uusi hyvä ystävätär... mut joo, pitää kirjoittaa heille. Mut en tiedä kuinka helposti he pääsevät tässä tilanteessa liikkumaan. Puolivuottakin on pitkä aika." Heather ei ollut ihan niin positiivinen kuin Mia, oikeastaan hänen positiivisuus oli harvinaislaatuinen tapaus. Kyyninen Heather oli.
Kaksikko käveli oletettavasti kohti tarjoilupöytiä, kun Mia vaihtoi puheenaihetta ja Heather tunsi itsensä vähän helpottuneemmaksi. "Vegaanista, luultavammin tällä kertaa löytyy jotain kun Blomroos ei ole täällä" hän vastasi ja vilkasi Miaa. "Onko sinulla joulusuunnitelmia?" Heather kysyi kun kaksikko pääsi oletettavasti tarjoilupöydän luo.
Nicolas Cartier, Cerfeur
Nic sai kuin saikin kranssin Declanille - loppujen lopuksi tuokin oli oikeastaan aika kiltti. Tavallaan. Vaikka tuo äksyilikin jatkuvasti. Cartier kaivoi vyön sauvakotelosta sauvansa, heilautti kranssin pienemmäksi ja samalla kiinnittymään Declun paitaan, ja laittoi sitten sauvansa pois. "Kaipa se on parempi noin", Nic mutisi konjuroidun seppeleen loppusilaukselle. Nic hillitsi halunsa muuttaa Declanin paidan väritystä samalla, vaikka kuusenvihreäksi, mutta jätti sen tekemättä. Kaipa professorit saisivat hoitaa sellaiset jutut.
Ja siinäpä paha missä mainitaan, taikaliemien professori Fey talsi makeiskorinsa kanssa uhriensa luo. Nic otti kohteliaisuuttaan makeisen, ei hän nyt voinut kieltäytyä, kun kirottu kriminaalikin käyttäytyi kiltisti vieressä. Nic harrasti pääasiassa ennemmin soittamista kuin laulamista, mutta ei missään nimessä julkisesti. Hän oli pelännyt Ronjan juoruavan siitä kaikille, mutta koska Fey ei vaikuttanut tietävän - tuo olisi muuten varmasti pyytänyt esiintymään-, niin ehkä Ronjakin oli pysynyt hiljaa. Epätavallista. Mutta Nic ei tosiaan ollut tiennyt tuostakaan mitään. Hän vilkaisi hieman Greenea ja mietti, että oli uskonut tuostakin hyvää. Typerää.
"Kiitos makeisista. Luotan kappelevalintoihinne, professori", Cartier totesi, vaikka luultavasti Feyn musiikkimaku oli luokkaa We wish you a merry Christmas, Feliz Navidad ja muut itseään toistavat hilpeät laulut. Nicin oma mieliala alkoi kallistua melankolian puolelle. Kaikeksi onneksi professori Fey sentään lähti muualle, eikä jäänyt koko päiväksi pölisemään poikien pariin.
Jännittyneisyys ei kuitenkaan kadonnut mihinkään, kunnes yhtäkkiä joku aikalailla hyppäsi Nicin selkään roikkuamaan. Poikapolo kallistui hieman, mutta tuttu ääni sai kuin saikin ähkäisyn muuttumaan naurahdukseksi. Hän ei edelleenkään pitänyt siitä, että kukaan oli hänen lähellään, mutta tämän hän nielisi tyytyväisesti. "Owen. Mukavaa joulua", Nic lausui aidosti iloisesti. Wilson oli varmaan tällä hetkellä ainoa, joka edes puhui Nicille mukavasti joidenkin kohteliaiden professorien lisäksi (jotka eivät olleet jumittuneet viime vuoteen, itse asiassa aika monella professoreistakin oli nykyisin vain kurttuisan kyseenalaistava ilme Nicin seurassa). Nic oli Owenin seurasta uskomattoman kiitollinen. Kirsikkana kakun päällä tuon seura sai Declanistakin siedettävämmän. Nic ei nähnyt tuon virnistävän kenenkään muun seurassa samalla tavalla.
"Professori Everett ei tainnut pitää huppareita ihan jouluisina, joten Greene sai lahjan. Sen koko tosin muuttui matkalla jouluisesta pelastusrenkaasta enemmän kuusenkoristeeksi", Nic selitti Owenille. Ehkäpä Declan voisi nyt kaveerata Deborahin kanssa, kun molemmilla oli melkein kuusiteema meneillään. "Kai tämä on joku juoni, jolla minulle uskotellaan, että Greene ei pukeudu kuin mustaan ja sitten joku päivä törmäänkin sateenkaaripoikaan", Nic puntaroi puolivitsillä. Owenin vaikutusta. Tuo sai hänet rentoutumaan.
Mia nyökkäili ja pisti muistiinsa, että Heatherilla oli nyt yksi ystävätär lisää. Tämä oli tosi ihastuttavaa! ”Puolen vuoden kuluttua asiat voivat olla jo paremmin. Luota minuun. Kirjeet kulkevat onneksi aina!” Mia totesi kimakalla äänellään.
Mia katseli vähän muita juhlijoita, muttei järin vaivautunut ohjailemaan nuottivihkonsa matkaa aiempaa tarkemmin. Vihko oli hentoinen, eikä se ollut painava, eikä näin ollen vaarallinen. (Paitsi jos sen saisi silmäkulmaan tai silmään, mutta sitä Mia ei villeimmissä kuvitelmissaan osannut ottaa edes mukaan mahdollisten vaihtoehtojen ja sattumusten joukkoon.)
”Vegaani, okei. Voisin myös syödä vegaanisesti tänään”, tyttönen sopeutti ruokavalionsa vastaamaan Heatheria. Mia oli oikeastaan jo kahden viime viikon ajan kokeillut pari dieettiruokavaliota. Ihan vain, jotta saisi selville niiden toimivuuden sitten, kun tämä tulisi ajankohtaiseksi asiaksi ja tarvitsi saada varmaa tulosta aikaan. Vegaaniruokavalio oli ystävällinen niin eläimille kuin omalle itsellekin – siihen Mian oli nyt helppo sitoutua! ♡
”Onko sinulla joulusuunnitelmia?” Heather kysyi, ja Mia innostui silmin nähden. ”Ehdottomasti! Tapaan kihlattuani”, neito kertoi ystävättärälleen. Parhain osuus oli vielä sanomatta. Tätä varten Mia yritti ottaa Heatherin käsikynkkään, jotta voisi heleää ääntä vähän laskemalla mainita seuraavan: ”Äiti lupasi, että saamme yöpyä samassa huoneessa.” Jännitys, into ja ilo paistoivat samanaikaisesti Mian suurista vihreistä silmistä. Tytön äänensävy ei paljon totutusta laskeutunut, mutta innokkuuden sävy ei yltänyt yhtä korkealle kuin muuten.
Heather sai Mian käsikynkkäänsä ja hymyili tuolle. "Ajattelitteko vain nukkua?" Pilke oli tytön silmäkulmassa, sillä jos hän pääsisi Tareqin kanssa samaan huoneeseen, nukkuminen olisi listan häntäpäässä. Sitä paitsi, Her näki Mian innon. "Ja muita suunnitelmia, kuin laatuaikaa hänen kanssaan?"
Mia alkoi kikattamaan. ”Ei tietenkään!” Tämä oli ilmiselvä vastaus. Jos nukkua haluaisi, niin voisi nukkua erillään. Tietenkin he tekisivät muutakin kuin vain nukkuisivat. ”Kerromme salaisuuksia”, tyttö jakoi hihittäen ystävättärelleen. Siitä tulisi riemastuttavaa ja taatusti ikimuistoista. Mia ja Mathéo olivat jo aina olleet läheisiä, joten tällä kertaa he pääsisivät astetta lähemmäksi. Mikä voisikaan olla mieltäylentävämpää kuin jakaa hetki maailman parhaimman ihmisen vieressä lämpöisen peiton alla?
”Ja muita suunnitelmia, kuin laatuaikaa hänen kanssaan?” Heather kyseli. Mian piti hetken aikaa pohtia. Mitä muuta hänellä olisikaan joululomalla kuin kihlattu. Äiti tietenkin, ja isä ja tämän perhe. ”Ehkä näen isääni”, Mia sanoi hieman mietteliäänä. Jos hyvin kävisi, niin äiti olisi saanut sovittua jonkun päivän tämän kanssaan. Huonossa tapauksessa päivää ei olisi, eikä tapaamistakaan sen puoleen.
”Olisi kiva nähdä hänet ja muut sisarukset”, tyttö jatkoi. Eivät isän lapset olleet oikeasti Mialle sukua, mutta Mia koki heidät kuitenkin tärkeiksi ihmisiksi omassa elämässään.
Heather katsoi Miaa pitkään. Salaisuuksia? Joo, omista mieltymyksistään ehkä. "Entä jotain fyysisempää?" Her ei malttaisi itse pitää näppejään erossa, se teki osittain tiukkaa jo Tareqinkin kanssa, mut hän ei halunnut olla liian päällekäyvä.
Mian kertoessa muita suunnitelmia Heather nyökkäili. "Lähden itse Irlantiin, tai me ollaan aina jouluna siellä. Saatan olla uudenvuodenkin, en tiedä vielä. Ainakin on kiva nähdä muuta sukua" hän kertoi ja nappasi tarjoilupöydältä jonkin marmeladikuulan, joka oli ilmeisemmin vegaaninen.
Elenya Schiltz, Pouffsouffle
"Okei", Elenya vastasi ja pisti professorin kertoman mieleensä. Koiraa saattoi olla varovainen, mutta sitä sai siis rapsuttaa, kunhan ei häirinnyt sen vahtimista. Asia selvä. Elenya ei malttanut odottaa, että saisi tähän tilaisuuden. Koiria oli niin kiva rapsuttaa. Onneksi joululomalla pääsisi rapsuttamaan Gastonia.
"Um, en oikein tiedä", Elenya myönsi. "Mutta hän on aina ollut ahkera lukija ja opiskelija, hänellä on useampi tutkinto ja ammatti", hän jatkoi. Se oli yksi asia, mitä hän ihaili äidissään. Elenyakin piti kyllä lukemisesta ja opiskelusta, mutta samaa ahkeruutta, pitkäjänteisyyttä ja itsekuria hänellä ei ollut. Siitä olisi kyllä ollut paljon hyötyä V.I.P.-kokeisiin lukemisessa.
"Onko teillä antaa mitään tärppejä taikaolentojen hoidon V.I.P.-kokeeseen, professori?" Elenya kysyi ja valitsi lautaselta seuraavaksi joulunpunaisen macaronin.
Jotain fyysisempää? Mia pohti vähän aikaa, mutta muisti sitten, että oma sänky ei ole parisänky ja siinä fyysisemmät leikit olivat hankalia. Sitä paitsi hän oli näytä tyttöjä, joille oli opetettu käytöstavat. Sängyssä ei kuulunut hyppiä tai pomppia, eikä myöskään venytellä.
”Mutta emmehän me Mathéon kanssa”, Mia aloitti vastaamaan kysymykseen, kunnes sitten omalta osaltaan ymmärsi ystävättärensä vihjailut ja kasvoille kohosi aluksi hento punertava sävy. Kaikeksi onneksi tai epäonneksi tyttönen alkoi kikattamaan peittääkseen tämän. Posket tuntuivat kuumilta, mutta hän yritti kanavoida kaiken epämukavuuden pois kikatuksella ja tarjoilupöydän antimien pienoisella katseanalyysillaan.
Heather oli onneksi hyvä ystävätär ja kertoi omista loma-aikomuksistaan. Kuinka ollakaan Mia oli itse täysin unohtanut tiedustella tästä. Syytä ei tarvinnut etsiä kauaa, sillä Mian pakka oli hieman sekaisin, eikä kohteliaisuus ollut nyt ihan vielä kivunnut takaisin ensimmäiseksi prioriteetiksi heti ystävällisyyden ja mukavuuden rinnalle.
”Irlanti on tosi ihana valtio. Vihertävät maisemat ovat todella voimaannuttavia”, hän kommentoi ystävättärensä kertomaa. ”Sukulaiset myös, kun ilmapiiri on hyvä!” Mia käänsi sitten katseensa takaisin pöydällä olevien tarjoiltavien puoleen arpoen hieman parin kiinnostavalta vaikuttavan leipomuksen väliltä.
Heather odotti että Mia tajuaisi. Punan kohotessa Mian kasvoille, nousi Heatherin kasvoille virne. "Ette vai? Älä väitä että aiotte odottaa hääyöhön" Heather toivoi tosissaan ettei Mia tekisi sitä, se oli vain täysin arpapeliä.
"Ja Irlanti on mahtava paikka, koen itseni enemmän irlantilaiseksi kuin ranskalaiseksi" Heather totesi ja otti pöydästä lasillisen vettä, katsoen Miaa.
Mia oli vähän pyörällä päästä ystävättärensä Heatherin sanoista – osittain ehkä omista kuvitelmistaankin. Kikatus jatkui, mutta ajatukset laukkasivat vielä kehää. Eiväthän he Mathéon kanssa olleet puhuneet mistään tällaisesta. Eivät. Hääpäivääkään tai hääyötäkään ei oltu vielä sovittu. Kihlaus oli vasta ensi askel. Sitä paitsi Mia tunsi Mathéon jo paremmin kuin hänet oman vanhempansa. Tämä oli jo todellinen läpimurto sinänsä.
Mia yritti nojata lähemmäs Heather ja hyssytellä tälle, mikä oli tavallaan mielenkiintoinen ele, sillä Mia oli kaksikosta ehkä se äänekkäin kimakan äänen ja äskeisen kikatuksen perusteella. Tällaiset asiat eivät suvaitse tulla sanotuksi missään tällaisen tietyn arvokkuustason jo ylittäneissä juhlatilaisuuksissa. Ne kuuluivat vain takahuoneeseen ja salaisiin kammareihin, jonne ei kukaan ulkopuolinen pääsisi.
Mia tarttui lopulta ottimilla pieneen leivokseen, jossa ei ollut tomuhuntua eikä kovinkaan näyttävää kuorrutetta. Hän laski sen pienelle somalle servietille, jonka oli laskenut lautasen päälle. Kokonaisuus näytti valmiilta. Tyttönen kääntyi takaisin Heatherin puoleen, kun tämä kertoi tuntemuksistaan. ”Ihanaa. Minkälaisia irlantilaiset ovat ihmisinä?” Mia tiedusteli ystävättäreltään.
Heather virnisti Mialle hyväntuulisena. "Katso minua ja päättele" Heatherin silmät tuikki. "Okei, riippuu irlantilaisesta, isovanhempani ovat hyvin erilaisia kuin serkkuni" hän jatkoi ja katsoi Miaa. "Mutta... kai irlantilaiset ovat rennompia. Tietyllä tavalla. Tosin suvun arvokkuus pitää kuitenkin säilyttää" hän kohautti olkiaan. "Tiedän esimerkiksi että en voisi itse mennä naimisiin kenenkään muun kuin puhdasverisen kanssa"
Raelle Baudelaire, henkilökunta
Baudelaire päätti koiraterapian olevan yleisesti hyvä asia, mutta toivoi samalla, ettei hänen mökistään tulisi mitään eläinrakkaiden tukikohtaa, jonne lapset lappaisivat töllistelemään ja lääppimään kaiken maailman otuksia. Käykööt vaikka talleilla, professori pohti ja mietti pegasoksia. Hän oli ottanut työkseen kunnostaa tallit, mutta tehtävä oli tavattoman hidasta. Voisipa vain heilautta sauvaansa ja todeta tadaa!
Ilmeisesti Schiltzin äiti oli merkittävä ihminen, tai ainakin ahkera. "Mitä hän tekee tällä hetkellä työkseen?" Baudelaire tiedusteli kohteliaasti. Vaikutti tosiaan siltä, että Elenya oli tunnollinen koululainen, ainakin tuo alkoi kysellä kokeista. Raelle ei ollut vielä päättänyt loppukokeista mitään, hän ei edes ollut hakenut missään välissä professoriksi. Hänenhän piti pysyä riistanvartijana. Ja tässä sitä oltiin.
Onneksi Ministeriö sääteli tutkintokokeita tarkemmin, joten saisi varmasti viralliset kokeet sieltä. Muut loppukokeet tuskin olivat niin merkityksellisiä oppilaiden tulevaisuuden kannalta, vaikka ei hän sitä aikuisena voinut oppilaille sanoa. "Puhun aiheesta kyllä tunneilla", professori lupasi. "Mutta ainakin lohikäärmeistä on julkaistu viime aikoina paljon tieteellisiä artikkeleita, joten siitä voi olla teoriakysymyksiä. Portugalilaisen pitkäkuonon ruuansulatuksen entsyymeilla on havaittu olevan somaattisia vaikutuksia ja epäillään, että sitä voitaisiin hyödyntää myös ihmisten suojaamiseen maagisilta haittavaikutuksilta elimistössä", professori paljasti suolistotietoja.
Elenya Schiltz, Pouffsouffle
"Hän on palveluohjaaja", Elenya vastasi. Olikohan taikamaailmassakin sellaisia? Elenya ei ollut varma, eikä hän ollut myöskään varma, tiesikö professori Baudelaire jästimaailman ammatteja. Niinpä hän päätti täsmentää. "Hän auttaa ihmisiä löytämään töitä tai ohjaa heidät sairauslomalle, kuntoutukseen tai eläkkeelle." Jos totta puhutaan, Elenya ei olisi ehkä itsekään tiennyt, mikä 'palveluohjaaja' on, ellei hänen äitinsä olisi ollut sellainen.
"Lohikäärmeistä", Elenya toisti. Professori Baudelairen puhe ruoansulatuksen entsyymeistä ja somaattisista vaikutuksista meni vähän yli tytön ymmärryksen, mutta ajatteli, ettei se haittaisi - ei kai kokeissa sellaisia kysyttäisi. Kuulosti joltain yliopistotason jutuilta.
Elenya näytti mietteliäältä. "Lohikäärmeitä... eikö niitä ollut 12 eri rotua?" hän muisteli. "Portugalilainen pitkäkuono, walesinvihreä, unkarilainen sarvipyrstö, kiinalainen pallosalama... ööh... joku norjalainen..." tyttö pinnisteli muistiaan. Voi ei. Eihän hän muistanut edes puolia niistä. Pitäisi varmaan tehdä joululomalla muistiinpanot eri lohikäärmeroduista ja niiden tuntomerkeistä.
Raelle Baudelaire, henkilökunta
Professori alkoi muodostaa nopeasti kuvaa Elenyan äidistä. Hän yritti olla reagoimatta tuon jästiyteen mitenkään ilmeellisesti, mikä ei ollut Raellen kivikasvoilla kovinkaan vaikeaa. "Aivan", tuo nyökkäsi ja jätti asian siihen.
Jostain syystä suolistojutut eivät olleet kovinkaan monen nuoren suosikkiaiheita, kumma juttu. Pienemmissä lapsissa ne herättivät hilpeyttä, myöhemmin ehkä inhoa, jossain välissä aihe muuttui neutraaliksi. Tutkimusartikkelit eivät kuuluneet vip:hin, mutta ne kertoivat Baudelairelle suuntaviittoja oppeihin. Johonkin sitä piti asiansa pohjata, ettei kaikki mennyt täydellä improvisaatiolla.
"Perusrotuja tunnetaan kaksitoista, mutta risteytyksiä niiden välillä on myös joitain", Baudelaire totesi ja oli alkanut taas palata kylmempään puhetyyliinsä. Hän oli sanonut heti työtarjouksen kuullessaan, ettei olisi pätevä opettajaksi. Hän inhosi, kun ihmiset eivät tienneet asioita valmiiksi. Tai ennen kaikkea rasittavaa oli, jos joku oli tyhmä, onneksi Schiltzh ei ollut sentään sitä kastia. Vaikka jästisyntyinen olikin, ajatus kaikui jossain taustalla. Nainen ei kuitenkaan kaivannut ärsyyntymistä tähän iltaan. Hän vilkaisi taas muualle etäännyttääkseen itsensä. Juhla sujui entiseen tapaansa ilman häiriötekijöitä.
Deborah Fey, henkilökunta
Fey kyseli joululaulutoiveita jatkispojilta, mutta sai pettyä, kun kumpikaan ei keksinyt mitään. Kaiken lisäksi nuo vaikuttivat jopa välttelevän osallistumista yhteislauluun, huoh. Noh, ainakaan tapahtuma ei alkanut vielä, Deb voisi innostaa väkeä mukaan myöhemminkin. Hän päätti etsiä jonkun muun jolle mainostaa asiaa.
"Mukavaa joulua!" nainen toivotteli kävellessään ihmisten keskellä. Hän oli niitä, jotka viihtyivät siellä, missä tapahtui. "Suklaata?" Pian professori huomasikin eksyneensä takaisin tarjoilupöydän luo. Sattumalta käteen myös päätyi eräs herkullisen oloinen muffinssi ja yhtä nopeasti se katosi parempiin suihin.
"Neiti Wallendorf ja O'Hara!" professori hoksasi. "Haluatteko konvehteja? Ei mutta... oi miten oiva pukuvalinta, neiti O'Hara. Minäkin olen joulukuusi!" Fey intoili ja teki pienen kädenheilautuksen ympärilleen pyöritettyä valojohtoaan kohtaan.
Elenya Schiltz, Pouffsouffle
Elenya oli aistivinaan professorin suhtautumisen häneen viilenevän. Äskeinen lämpö oli poissa ja nainen katseli muualle. Se tosin saattoi olla vain Elenyan mielikuvitusta. Toisinaan hän luuli ihmisten vihaavan häntä ilman mitään varsinaista syytä. Elenya kurtisti hieman kulmiaan. Ehkä hänen pitäisi jättää nainen rauhaan.
Elenya nousi seisomaan, otti vin chaud -lasin ikkunalaudalta ja kääntyi vielä professorin puoleen ystävällisesti hymyillen. "Kiitos vinkistä, pitääkin lomalla tehdä muistiinpanot lohikäärmeroduista", Elenya sanoi. "Hyvää joulua!" hän toivotti vielä kerran ja suuntasi ihmisjoukkoa kohti. Kaipa hän löytäisi jostain jonkun tupakaverinsa.
Raelle Baudelaire, henkilökunta
Professori Baudelaire ei kokenut omatunnon tuskia siitä, että sysäsi luotaan ihmisiä. Hän toivotti joulunjatkot takaisin ja jäi paikoilleen seisomaan. Tähän mennessä hän ei ollut vielä liikahtanutkaan paikaltaan, eikä kokenut syytä tehdä niin nytkään.
Kun ajatukset saivat kuitenkin taas harhailla vapaammin, Baudelaire huomasi pian taas eksyneensä poimimaan palasia sieltä täältä tilan tapahtumista. Greene ei pitänyt kranseista. Fey piti Feliz Navidasta. Se ei oikeastaan yllättänyt. Fey tarjoili taas karkkejaan ja paasasi jotain joulukuusista.
Kling, Glöckhen, Klingelingeling, Kling, Glöckchen Kling... Naisen teki mieli ravistaa päätään saadakseen korvamato pois, mutta hän päätyi tuijottamaan ikkunoita. Kaikkea kanssa.
Heather haastoi Mian katsomaan itseään, joten Mia katselikin ystävätärtään.
”Kauniita, rohkeita, päättäväisiä, tekevät asiat omalla tavallaan…”, Mia alkoi luettelemaan joitain ominaisuuksia, joista ystävättäressään näki. Toki niitä oli paljon muitakin, ja tämäkin oli vain Mian näkemys hänestä. Ihmiset olivat erilaisia eri seurassa. Sen seurapiiri-Mia tiesi!
Heather tiesi myös, että eroa on. Suvun arvo piti tuntea. Mia nyökkäili kovin. ”Niin se on. Wallendorf on myös aika tarkka suku. Äiti on paljon tarkempi kuin isä siitä, että mitä saan tehdä ja mitä en saa tehdä. Kenen kanssa saan seurustella, ja keiden kanssa seurustelu ei ole kovinkaan suotavaa. Oman suvun arvo pitää tietää ja pitää osata tunnistaa myös kanssaihmisten arvo”, hän avasi omia mietteitään aiheesta positiivisella äänensävyllä. Tämä kaikki oli jo aika selkeää ja ymmärrettävää. Kuka nyt haluaisikaan tuottaa suvulle pettymyksen? Pikemminkin omalle äidilleen. Mia oli hänen kanssaan läheinen tai sellaiseksi hän suhdetta itse kuvailisi.
Mia käännähti katsomaan, kun kuuli oman ja Heatherin nimensä mainittavan. Paikalle olikin tullut yksi aikuisista, opettajatar Fey. Mia niiasi juhlaetiketin mukaisesti ja kaitsi pienellä sauvan liikkeellä vieressään leijuvaa nuottivihkoa sivummalle. Opettajatar tarjosi konvehteja ja kehui sitten Mian ystävättären asua. Konvehtien kohdalla Mia oli jo kääntynyt kysyvästi Heatherin puoleen, sillä hän ottaisi varmasti, jos Heatherkin ottaisi – sillä oletuksella, että konvehtit soveltuisivat heidän ruokavalioonsa.
”Minäkin olen joulukuusi!” sai Mian suurien silmien huomion takaisin aikuisen puoleen. Oi että, Mialta oli jäänyt aivan huomioimatta aikuisen ihmisen ympärille kiedottu valoketju. Se oli samaan aikaan tunnelmallinen ja varauksellinen. Mia ei ollut enää ihan varma juhlan etiketistä, jos pukukoodi salli joulukuusen. Toki valot toivat tunnelmaa ja asu oli henkilökunnan jäsenen. Mia antoi hymynsä sulaa säteileväksi ja kehui sitten opettajattarenkin asua: ”Onpa teillä mielenkiintoinen ja pysähdyttävä asu!”
Heather kuunteli Mian adjektiiveja. Hymy oli tytön kasvoilla, sillä Mia oli kaunistellut jääräpäisyyden erittäin nättiin muotoon. "Niinhän se on..." Heather vastasi Mialle. "Vaikka se onkin aika karua, mutta siihen on tottunut"
Heather kuuli oman nimensä, ja vilkaisi professori Feyn suuntaan. "Iltaa professori Fey, yritin olla vähän hillitty joulukuusi" Heather vastasi. "Ovatko konvehdit vegaanisia?" Hän tiedusteli samalla Feyltä. Mian kommentti mielenkiintoisesta ja pysähdyttävästä asusta oli osuva, ehkä Mia opettaisi Heatherille kaunistelun jalon taidon.
Deborah Fey, henkilökunta
"Mainiota! Oikea kuusirykelmä", professori tokaisi innokkaasti Mian huomioon. "Kiitos, kiitos!" professori sanoi, hän tosiaan uskoi tyytyväisenä kehuja, tai sitten hän ei välittänyt vähääkään pitivätkö muut asusta vai eivät. Siitä huolimatta hän kommentoi itse mielellään muiden asuja ja kurtisteli kulmiaan 'hillitylle'. Sentään makeiset veivät huomion seuraavaksi.
"Kaipa niistä jotkut ovat vegaanisia", professori pohdiskeli ja osoitti sitten jotain mariannekarkkien tapaisia ja jostain ihmeestä mukaan eksynyttä salmiakkia (ehkä Joulupukki lahjoitti sitä Korvatunturi-mainoksena).
"Pian alkaa yhteislaulut kuusen luona", Fey seposti. "Onko teillä toiveita mukaan otettavista lauluista?"
Opettajattaren sanoma – kaipa niistä jotkut ovat vegaanisia – ei ollut kovin vakuuttava. Tuntui siltä, ettei aikuisella ollut täyttä varmuutta jakamiensa konvehtien ainesosista. Yhtä hyvin siellä voisi olla jämiä tai jopa täyttä lehmänmaitoa suklaassa ja eläinperäisiä ainesosia viinikumeissa. Mia vilkaisi Heatheriin, jotta näkisi miten tämä toimisi. Hän itse voisi yhtä hyvin tyytyä tarjoilupöydän päälle kasatun lautasensa leivonnaiseen.
Mikäli Heather ottaisi jonkin konvehdin, hän voisi itsekin ottaa samanlaisen. Mielessä käväisi myös ajatus siitä, että konvehdin voisi myös puolittaa. Opettajattaren läsnä ollessa Mia ei kuitenkaan kehdannut ehdottaa tätä.
Mia yllättyi positiivisesti, kun sai kuulla juhlassa olevasta ohjelmasta. Yhteislaulut eivät sinällään olleet Mian erikoisalaa laulamisen ja tekstien puolelta, mutta melodia ja nuotinluku oli varsin rentouttavaa. Etenkin, jos oli hyviä kappaleita.
”Toivoisin mielelläni tämän ranskalaisen taikasäveltäjän sävellyksiä kuunneltaviksi”, neitonen ehdotti ja tarttui lähellä leijuvaan nuottivihkoonsa näyttäen sen etukantta opettajattarellekin. Kyseessä oli erään ranskalaisen taikasäveltäjän 1800-luvun keskeisin klassista musiikkia edustava tuotanto. Varsinaisia virallisia sanoituksia ei Mian ehdottamissa kappaleissa ollut. Mia hymyili ystävällisesti ja kääntyi sitten Heatherin puoleen. ”Entä mitä sinä haluat kuulla?” hän tiedusteli ystävättäreltään.
