Labyrintti: Jeannie Gay

[Jeannie Gay]

Puristin sauvaanni tiukasti kädessäni. Seisoin labyrintin suu aukolla odottamassa vuoroani. Minua ei ollut pitkään aikaan hermostuttanut näin paljon. Michelle seisoi katsomon laidalla ja tuijotteli huolestuneen näköisenä labyrintin ulointa seinää. Käänsin katseeni kiireesti pois. Olin tehnyt päätökseni ja minä menisin labyrinttiin. Aioin viimein todistaa Michellelle että minua ei tarvinnut vahtia jatkuvasti. Osaisin kyllä pitää itsestäni huolen.
Nostin katseeni pois maasta. Oli tullut minun vuoroni mennä labyrinttiin. Astuin muutaman askeleen sisälle labyrinttiin. Katsomon äänet vaimenivat. Katsoin oikeaan ja vasempaan. Kumpaan suuntaan? Päätin mennä vasemmalle, koska yleensä valitsen oikean ja se on yleensä väärä päätös. Aloin kävellä vasempaa käytävää pitkin. Pian hahmotin edessäni jotain suurta ja kulmikasta. -Hmm... mumisin itsekseni ja pysähdyin metrin päähän möhkäleestä. Vaatekaappi? Ehkä. Mutta ennen kuin ehdin saada selville, oliko möhkäle vaatekaappi, sen ovi avautui. Eteeni syttyi valkoinen ympyrä joka loi hohtoa perheeni ruumiiden päälle. Reagoin salaman nopeasti. Vedin taikasauvan eteeni ja huudahdin: -Naurettavuus!
Täysikuu ja ruumiit muuttuivat palloa pomputtavaksi pelleksi. Yritin hengittää rauhallisesti. Olin valmistautunut tähän. Michelle oli varoittanut möröstä. Olin harjoitellut mörön karkotus loitsua ennen haastetta. Mutta silti lähdin nopeasti kompuroiden pois kaapin luota. En todellakaan halunnut kohdata mörköä uudelleen. Selvästikkin olin jälleen valinnut väärän suunnan. Kiva. Minulla oli kyllä niin hyvä tuuri. Karkotin synkät ajatukset toisesta luonnostani ja keskityin labyrinttiin. Käännyin seuraavasta risteyksestä oikealle. Olin jälleen kävellyt muutaman askelen risteyksestä, kun äkkiä jotain jääkylmää tipahti niskaani. Kiljaisin ja käännyin katsomaan ylös. Koulun räyhähenki leijui ilmassa yläpuolellani. Syöksyin sivuun kun räyhähenki kallistu sankoa, jossa ilmeisesti oli jääkylmää vettä. Vesi roiskui housuilleni. Räyhähenki nauroi kova äänisesti. Säntäsin juoksuun sen enempiä miettimättä. En kiinnittänyt huomiota, siihen mistä risteyksestä käännyin ja mihin suuntaan.
Lopulta, kun olin juossut vähän aikaa, pysähdyin risteykseen. Nojasin käsiäni polviini ja puuskutin. -No niin... puhuin itselleni. Nyt pitäisi ryhdistäytyä, jos sinne maalin joskus haluaisi. Astui risteyksestä. Käytävällä ei näkynyt uusia esteitä, joten lähdin kävelemään eteen päin. Pidin taikasauvan edessäni valmiina. En huomannut mitään, oli kuin olisin äkkiä astunut jonkin näkymättömän seinän läpi. Sumu tunkeutui joka puolelle ympärilleni. En nähnyt enää eteeni, enkä taakseni. Hapuilin muurin seiniä, saadakseni tukea jostakin. Törmäsin seinään ja kaaduin maahan. Yritin kompuroida eteenpäin. En todellakaan lähtisi taaksepäin mörön ja räyhähengen ulottuville, joten yritin päästä eteenpäin. Äkkiä sumu katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Nousin pystyyn seinästä tukea ottaen. Mitä ihmettä tuo oli olevinaan?
Kävelin taas eteenpäin. Minulla ei ollut enää hajuakaan missä kohtaa labyrinttia olin. Minusta tuntui että olin labyrintin kelkellä. Minusta tuntui että oli paras yrittää suoraan eteen päin. Aloin olla aivan sekaisin suunnasta.
Käännyin seuraavasta risteyksestä taas vasemmalle ja toivoin parasta. Kävelin risteyksestä vain vähän matkaa kun minun piti jo työntää nyrkki suuhuni, jotta en olisi kirkaissut. Käytävällä istui alle kymmennen metrin päässä ilmiselvä jättiläinen. Yritin pidättää hengitystäni, jotta jättiläinen ei olisi kuullut. Olin varma että sydämeni lyönnit kuuluivat Kiinaan asti. Vilkuilin tulosuuntaan. Voisin hyvin kääntyä takaisin ja hiippailla päin vastaiseen suuntaan. Mutta toisaalta... olin melkein 100% varma että maali olisi jossain jättiläisen takana. En missään nimessä halunnut lähteä takaisin etsimään reittiä.
Joten päätin tehdä maailman tyhmimmän päätöksen. Lähdin kohti jättiläistä ja aloin kiivetä sen selkää pitkin ylös. Minusta tuntui että jättiläinen ei edes huomannut minua. Ainakaan ennenkin pudottauduin sen toiselle puolelle. Jättiläinen käänsi selvästi hämmästyneen ilmeensä minuun päin. -Ööö päivää? Sanoin aika pelokkaallä äänellä. Jättiläisen ilme vaihtui aika tuumaisi ja minä päätin että on parempi häipyä hyvän sään aikana. Pinkaisin (kuinkakohan monennen kerran?) juoksuun.
Juoksin jälleen vähän matkaa kun huomasin äkkiä kenkiäni olevan märät. Katsoi hämmästyneenä jalkoihini. Vettä. Hetkinen, tämä näytti suo alueelta. Nyt olin varma mikä este tämä oli. Onneksi olin kerrankin ollut tarkkana tunnilla. Suolla oli varmasti sellainenn...hämy keijuko se nyt oli. Tiesin että sitä ei kannattanut seurata. Huomasin pienen valon pomppivan jossakin puolen kymmenen metrin päässä, mutta en väittänyt siitä. Seurasin taas käytävää.
Pian näin edessäni valo juovan. Huokaisin. Luultavasti taas uusi este. Nostin sauvani taas eteeni. Mutta kun tulin valon luokse, tajusin että se ei ollutkaan uusi este. Se oli ulos käynti! (Tai ainakin toivoin niin, minun tuurillani se olisi hyvin voinut olla sisäänkäynti.) Mutta ilmeisesti se oli uloskäynti, sillä siellä odotti joku kiplailijoista huolehtiva henkilö, joka onnitteli minua. Huh, olin jo hetken kuvitellut, että en pääsisi edes pois labyrintistä. Labyrinttit eivät tainneet olla oikein minun juttuni.