Mähmäisiä tunteita ja muitä ällöttäviä pariskuntien asioita

[Noah Andersson]

Traumatisikohan Rain pahasti, jos Noah näyttäisi hänelle humalassa neuvostoliittolaista Nalle Puhia? Se oli selvinpäinkin pelottavaa seurattavaa. Ei Rain varmaan ymmärtäisi sitä, katsoisi vaan hitusen hölmistyneenä ja yrittäisi kovasti vaikuttaa siltä, että oli aivan kärryillä koko asiasta. Rain oli suloinen yrittäessään tehdä häneen vaikutuksen. Tämä oli nimittäin hellyttävän pihalla jästiasioissa. Jokin tämän ylpeydessä ei koskaan saanut tätä pyytämään Noahilta apua.

Rainin kädet Noahin hiuksissa vaikeutti Noahin keskittymist huomattavasti. Häntä väsytti niin kauheasti. Hän huokaisi pienesti, ja painautui tiukemmin kiinni Rainiin puskien samalla päätään tämän sormiin. ”Hei, älä viitsi pyytää anteeksi. Et sä tehnyt mitään väärin.” Hän nosti päätään vain sen verran, että yltäisi painamaan suukon Rainin ranteeseen. ”Mä käyttäydyin tyhmästi. Olen pahoillani.” Noah totesi hellään sävyyn. Se näkymätön paha, joka oli istunut hänen rintansa päällä eilisestä asti tassutteli hiljaa pois. Noah ei ollutkaan ollut syy Rainin juomiseen.

Siinä missä hän oli vain hetki sitten ollut täysin valmis nukahtamaan, oli Noah täysin hereillä Rainin jatkaessa puhumista. Tätä hän ei ollut osannut odottaa. Noahin selkäpiitä karmi. Vika oli kuin olikin osittain hänen. Noah nousi vuorostaan kyynärpäidensä varaan, jotta pystyisi katsomaan Rainia silmiin. ”Rain. Darling. Chérie. Buttercup. The light of my life. The reason I get out of bed or stay in it on some mornings.” Noah nosti toisen kätensä Rainin poskelle. Hänen mielestään Rain oli koko maapallon upein ihminen, mutta tämä todellakin näytti kuihtuneelta. ”Minä rakastan sinua. Mä tiedän, että sä välität musta, mutta en mä ole sun vastuullasi. Ei mun hyvinvointini voi olla vain sun varassasi. Jos mulle joskus sattuisi jotain, mikä ei ole kovin todennäköistä, ei ole sun tehtäväsi pelastaa mua”, Noah sanoi mahdollisimman hellästi. ”En mä ole särkyvä. Ja sä et saa puhua eroamisesta, ellet oo jättämässä mua.” Noah vielä puuskahti läsähtäessään takaisin sohvaa vasten.

Noah otti mietteliään oloisena Rainin tarjoaman mäkimeiramin. Noah repäisi laastarin irti, tunki sen taskuunsa ja levitti tahnan haavan päälle. ”Saanko mä kysyä sulta jotain?” Noah kysyi pienesti. ”Tai noh, totta kai mä saan, ei kai mua mikään estäkään... mutta hei, älä sitten käsitä mua väärin.” Noah sanoi kietoessaan varovasti sormensa Rainin ranteen ympärille yrittäen kietoa niitä huomaamattomasti tiukemmin ympärilleen. ”Mä rakastan sua. Sähän tiedät sen, etkö niin? Tai kyllä sun pitäis, mähän sanoin sen juuri äsken. Ja jos et tiedä, niin sillekin pitää kyllä tehdä jotain... ähh, mä eksyin taas aiheesta. Mutta siis. Se mitä mun piti sanoa. Tai oikeastaan kysyä.” Noah takeltelivat paljon normaalia enemmän. Oliko puhuminen aina näin hirveän vaikeaa? ”Minä en ole menossa minnekään. Miksi sä tunnut pelkäävän, että mä lähden?” Noahin ääni kuulosti hänen omaan korvaansa naiivilta. Melkein kuin lapselta.