Pelon sekaista panikointia

[Nicolas Cartier]

Lovelace jatkoi puhettaan perustelemalla, että henkilökunnan jäsenenä hänellä oli velvollisuus tarkistaa kummallisen oven takainen sisältö, jottei se aiheuttaisi vaaraa oppilaille. Sen Nicolas vielä ymmärsi, vaikka parantajan seuraavat sanat olivatkin edellisten kanssa ristiriidassa. Halusiko tuo todella Nicistä suojaa? Tönäisisi vielä seuraavaan kuiluun, kun luulisi rottien ininää musiikiksi. Vai vitsailiko tuo sittenkin Nicin kustannuksella? Nic kurtisti kulmiaan.

Halusi hän tai ei, tilanne ei kuitenkaan jättänyt vaihtoehtoja. Nicillä oli nimittäin yksi suurehko heikkous: hän ei osannut kieltäytyä. Nicolas sanoi käskystä "joo, tottakai", vaikka tuskin hänen sanoillaan oli merkitystä. Ainakin ne hukkuivat nopeasti Lovelacen puheen alle tuon selittäessään suhteistaan kollegoihinsa ja heidän luottamuspulasta. Nic nieleskeli, sillä tilanne tuntui kumman tutulta, vaikka ei ikinä olisi uskonut voivansa samaistua tähän tanssahtelevaan höpöttäjään. Tuo oli melkein pahempi puhumaan kuin professori Fey - ja se oli jo paljon.

Nic katseli ovea ja mutisi kohteliaasti Lovelacelle jotain myötäilevää siitä, että tuolle tulisi vielä mahtava tarina jaettavaksi kahvipöydässä. Ovi näytti ihan tavalliselta, mutta jos se kerta johti piilotettuun huoneeseen, niin se oli varmaan syystäkin piilotettu. Miksi? Nic tavallaan toivoi, ettei saisi tietää. Hän oli kuitenkin jo suostunut, joten kohta se selviäisi. Miten mikään voisi enää muuttaa nykytilannetta pahemmaksi? Nic oli jo menettänyt Heatherin, ei hän tätä kahdesti voisi menettää.

Nic kokeili ovenkahvaa, mutta ovi ei auennut. "Se on lukossa", hän sanoi Lovelacelle. Pitäisikö hänen yrittää auttaa enemmän vai riittäisikö tämä? Tosin tuskin oli kovin uskottavaa, että hän ei osaisi avata lukkoa. "Alohomora", Nic sanoi ovea osoittaen. Sitä ei ollut suojattu kovinkaan erikoisesti, sillä ovi avautui. Tai sitten sen katoamisen luultiin jo riittävän pitämään ihmiset loitolla.

Nic hengitti syvään ja käänsi oven apposelleen, jotta näki huoneeseen. Huone näytti hämärältä, vaikka yksi ikkuna toikin sinne valoa. Huonekaluja ei ollut paljoa, mutta niistä jokaisella oli kunnon kerros pölyä. Nic otti askeleen lähemmäs ja pyöritti päätään katsellen ympärilleen. "Ihan tavalliselta huoneelta vaikuttaa", hän mumisi ja meni katsomaan ikkunasta. "Täältä näkee kasvimaille saakka." Hän kääntyi Lovelacea kohtia. "ÄÄK", Nic huudahti säikähdystään.

[Angel Lovelace]

Angel oli taas kerran avaamassa suutaan todetakseen, ettei oven lukossa oleminen mikään ongelma ollut, mutta Nicolas näytti tietävän sen itsekin. ”Hyvä hyvä!” Angel sanoi taputtaen käsiään pari kertaa yhteen, kun lukko aukesi alohomoralla. Hän kurkki jo Nicolasin olan yli huoneeseen ja näki sen olevan pölyn peitossa kuin siellä ei olisi käyty aikoihin.

Sairaanhoitaja asteli huoneeseen, sulki oven takanaan ja katseli uteliaasti ympärilleen. Hän sipaisi yhtä pölyistä tuolia ja ravisteli sormiaan sen jälkeen. Angel katsoi hymyillen Nicolasia, kun tämä sanoi, että ikkunasta näki kasvimaalle saakka. ”Hmm, Ai jaa.” Hän lähestyi ikkunaa, kun poika yhtäkkiä huudahti ja näytti säikähtäneeltä. Angel ei vaikuttanut lainkaan yllättyvän sitä. ”Välähtivätkö ne taas?” Hän kysyi ja kosketti kaulallaan olevia kuulokkeita. ”Ei se vaarallista ole, vaikka näyttää varmaan hurjalta, kun salamoita välähtelee kaulan ympärillä, hehe!” Angel ei huomannut ollenkaan tummaa savua, joka näytti tulevan jostakin hänen selkänsä takaa. Se kiemurteli hänen jalkojensa ympärille ja alkoi hivuttautua hiljalleen koko huoneeseen. ”Sain näissä yhden biisin soimaan taikuudella, mutta jotakin siinä taisi kyllä mennä pieleen, kun ne alkoivat sen jälkeen hehkua sähköisesti aina välillä. Mutta ei kai se haittaa, koska en ole saanut yhtään sähköiskua. Ennemminkin se on vain kiva pieni lisätehost- Tsiisus! Mistä tuo savu tuli?” Angel pälyili ällistyneenä ympärilleen. Savu ei kuitenkaan haissut miltään tai haitannut hengitystä.

[Nicolas Cartier]

Nicolas ei oikein ymmärtänyt, mistä välähdyksistä ja salamoista Lovelace puhui. Hänellä oli täysi työ tuijottaa mustaa savua, joka vaanien hiipi hoitajan jalkojen ohitse ja piiritti pian koko huoneen. Nic tunsi jännittyvänsä ja vilkuili hermostuneesti ympärilleen kuin olisi pudonnut kirskuristajia täynnä olevaan altaaseen. Poika nosti sauvaansa eteensä, mutta huolimatta hänen hikkeydestään, hänelle ei meinannut tulla loitsuja mieleen kummaa mustaa savua vastaan. Olisipa Benny täällä. Hän olisi tiennyt, mitä tehdä. Kai Benny olisi kieltänyt astumasta outoon huoneeseen? Missä oli järjen ääni, kun sitä tarvittiin? Miksi Nic joutui tänne mukaan?

Poika loitsi kilpiloitsun, vaikka sillä ei näyttänyt olevan mitään vaikutusta. Jos loitsulla ei ollut kilpenäkään seurauksia niin, sitä olisi varmaan turha laajentaa koskemaan aluetta? Ainakin se loi valoa ja eikö valo ollut hyvä tummuutta vastaan? Miksi varjoja sitten tuntui olevan yhä enemmän? Ahdistunut epätoivo tuntui kasvavan ja Nic vilkaisi paikkaa, jossa ovi oli ollut aikomuksenaan lähteä välittömästi tilasta, mutta hän ei nähnyt ovea. Musta savu sen sijaan näkyi kaikkialla, vaikka jotenkin Lovelacea se ei saanut katoamaan. Ehkä hyvä niin, olihan tuokin jonkin sortin aikuinen ammattilainen.

Kilpi katosi. Nic hengitti tiheämmin ja samaan aikaan ajatukset tuntuivat samalla kirkastuvan, mutta silti jumittuvan täysin tilanteeseen, surraavan kehää. Nic kävi läpi mielessään toimintasuunnitelmaa. Ja sitten tuli se mainittu salama, kuin kirkkaalta tavalta, iskien siihen Nicin eteen. Ei siis kirjaimellisesti salama, vaan järkytys, jota Nic ei osannut odottaa. Hän näki vain sen yhden henkilön, joka seisoi hänen edessään ja kurtisti kulmiaan. "Heather? Mitä sä täällä teet?" Mutta Heather ei kuullut, tai ehkä tuo ei halunnut kuulla, miksi tuo olisikaan? Nic ja Heather olivat eronneet, eikä heillä sitä paitsi julkisesti mitään suhdetta ollut koskaan ollutkaan. Nic oli pettänyt. Nic oli rikkonut luottamuksen.

Sitten Heather kaatui maahan ja jäi paikoilleen makaamaan. Nic ei enää osannut olla etäinen. Tunteet hyppäsivät hetkessä logiikan päälle ja ottivat niskalenkin. "Heather! Mikä on? Ootko kunnossa? Kuuletko mua? Vastaa!"

[Angel Lovelace]

Angel katsoi savua kasvoillaan ilme, joka näytti yhtäaikaa sekä säikähtäneeltä että hiukan uteliaalta. Hän otti askeleita taaksepäin kauemmas mustasta, sikäli kuin siltä pakeneminen oli enää mahdollista. Mitähän se oikein oli? Angel siirsi oikean kätensä puristamaan taikasauvan kahvaa, muttei vetänyt sitä esiin. Nicolaksen loitsima kilpi ei näyttänyt toimivan, ja jotkin asiat kävivät vain vaarallisemmiksi, jos niitä yritti vastustaa. Oliko tämä sellainen, sitä Angel ei tiennyt, mutta ainakaan savu ei ollut vielä tehnyt mitään. Joten hänkään ei tehnyt mitään, tarkkaili vain ja yritti pysyä rauhallisena. Oppilas sen sijaan vaikutti hätääntyneeltä. Angel tunsi tarvetta rauhoitella tuota, vaikka omakin sydän selvästi oli alkanut lyödä vähän nopeammin kuin olisi mukavaa. ”Ei tässä mitään hätää varmastikaan ole. Tämä savuhan ei tunnu miltään, ja miksi ihmeessä kukaan jättäisi vaarallisia katoavia huoneita keskelle koulua, jossa on lapsia”, Angel vakuutteli puolittain itselleen, ja vaikka hänen äänensä tavoitteli huoletonta sävyä, siinä oli hienoinen hermostunut vivahde. Vaikka sairaanhoitaja olikin pääosin hyvin huoleton ihminen, oli hän ehtinyt joutua elämässään muutamiin pahoihin paikkoihin, eikä olisi välttämättä halunnut joutua taas. Mutta eihän tämä mitään pahaa voinut olla. Ei ei tietenkään, kaikki oli hyvin!

Paitsi että ei ollut. Myös Angel näki Heatherin, tuon suloisen lintusen, joka oli ollut hänen ensimmäinen potilaansa. Heather kaatui maahan, ja samassa Angelin päähän alkoi virrata kummallisia ajatuksia. Vai olivatko ne muistoja? Aivan niin, Heatherhan oli ollut sairaalasiivessä juuri äsken. Tytöllä oli ollut ihan kauhean paha migreeni, sellainen jota ei ollut kestänyt katsoa, eikä mikään tavallinen rohto ollut auttanut kipuun. Niinpä Angel oli sitten kokeillut erästä loitsua, jossa oli pieni riski ja...

Angelin naama jähmettyi järkyttyneeseen ilmeeseen, ja yhtäkkiä hän putosi polvilleen lattialle ja vapisi. Sairaanhoitaja tuijotti maassa makaavaa Heatheria silmät kauhusta selällään. Se ei ollut voinut tapahtua, ei voinut! Mutta se oli tapahtunut, ja hän tiesi sen. Kun sellainen loitsu joskus... todella harvoin... meni pieleen... Angelin hengitys tiheni, eikä hän näyttänyt pystyvän liikkumaan. Hän vain sopersi jotakin sellaista kuin: ”Se se... se loitsu oli hieman kokeellinen.” Ja se oli tuhonnut Heatherin kauniit, nuoret ja viattomat aivot täysin. Heather oli kuollut.