Tiivistä tunnelmaa

[Heather O'Hara]

Heather katsoi Rainia epävarmana. Mitä jos hän ei osaisi tehdä mitään ja Rain vain flippaisi? Hip hei, he olivat jumissa hississä ja tuntuu ettei kukaan olisi tulossa auttamaan ja sitten olisi vielä tuo paniikkiongelmainen. Ei helvetti, miten tähän oli päädytty? Mitä oli tapahtunut, että näin kävi?

Heather pysyi vain siinä, antaen Rainille mahdollisuuden rauhoittua itse ja kasata itse itsensä. Samalla Heather yritti muistella, mitä Lorcan oli tehnyt Gwenin kanssa. Yleensä hän oli kai vain ollut, yrittänyt saada Gwenin rauhalliseksi ja... ei kai muuta. Heather ei muistanut, vaikka nyt olis pitänyt.

Yhtäkkiä Heather tajusi, että Rain oli lähempänä. Kädet olivat yhtäkkiä kaulan ympärillä ja koko tyttö oli kaikin tavoin lähempänä. Hän ei tiennyt mitä tekisi, mutta jotenkin automaattisesti Heather silitti Rainin yläselkää.

Kun Rain irrotti otteensa, Heather uskalsi vihdoin avata suunsa. "Oletko kunnossa?" Hän katsoi Rainia. "Mulla on vettä, haluatko?"

[Rain Savage]

En oikeastaan käsittänyt Heatheria. Miten tuo oli niin rauhallinen? Silitti vain selkääni, kuin se olisi ollut halaus, vaikka minä yritin kirjaimellisesti olla räjähtämättä. Ja sitten kun se oli ohi, hän vain kysyi, olinko kunnossa, ja tarjosi vettä. Vettä tällaisessa tilanteessa? ”No ehkä vähän.”

Katsoin Heatheria nolona ja samalla hieman epäilevästi. Eikö hän muka ollut huomannut mitään? Olin ollut varma, että saattaisin jopa tappaa meidät ja hyvässä lykyssä muutaman hissin lähellä olevan jästin siinä samalla. Olinko vain kuvitellut sen hallitsemattoman voiman? Olinko... nähnyt harhoja? Ei voinut olla. Olihan se tapahtunut oikeasti?

Pyyhkäisin hikeä niskastani enkä osannut sanoa mitään. Ahdistus oli kadonnut, ja jäljellä oli vain hämmennys. Kehoni tuntui heikolta ja hiukan tärisevältä, kylmältä ja nälkäiseltä. Tajusin että minulla oli se huppari lanteillani. Avasin solmun ja laitoin sen päälleni, suljin jopa vetoketjun. Hupparissa ei ollut sitä inhottavaa irtokarkkien hajua vaan se tuoksui joltakin jästien pesuaineelta tai ehkä shampoolta. Siinä oli jotakin rauhoittavaa. Huomasin ajattelevani, että ehkä pomoni oli sittenkin vain tarkoittanut hyvää, kun oli patistanut minua pitämään sitä. Nostin katseeni hupparista taas Heatheriin hieman varovasti mutta valppaasti kuin jokin kesyyntymisen kynnyksellä oleva villieläin. Ehkäpä ihmisissä oli jotakin rauhoittavaa.

[Heather O'Hara]

Heather ei tiennyt itsekään, että miten onnistui olemaan niin rauhallinen. Koulussa hän ei välttämättä olisi ollut, tai ei hän tiennyt. Koulu tuntui laukaisevan hänessä kaikkia outoja reaktioita asiaan kuin asiaan. Poissa sieltä oli vain helpompaa, hän pystyi rentoutumaan kun kukaan ei pitänyt automaattisesti tyhmänä.

Hän ojensi Rainille lähes täyttä vesipulloa. "Ole hyvä" Kaikesta näki, että Heather oli opetettu hyväkäytöksikseksi ja kohteliaaksi, kuten kenen tahansa puhdasverisen pitäisi osata käyttäytyä. Heatherin katse oli tarkka, tavallaan hän pelkäsi Rainin saavan kohtauksen uudelleen. Rain puki hupparinsa päälleen ja katse Rainin silmissä, tuli Heatherilla mieleen ensimmäisenä katukissa. Sellainen, joka halusi läheisyyttä ja ymmärrystä mutta ei uskaltanut luottaa.

"Onko sulla ollut paniikkikohtauksia aiemmin? Tai siis... tuo muistutti sitä?" Heather uskaltautui kysymään Rainilta. Eihän asia hänelle kuulunut, mutta tuommonen olisi varmasti kiva tietää. "Mun serkulla Gwenillä on ollut ja se vähän muistutti tuota" Hän katsoi Rainia kysyvänä, yrittämättä olla painostava.

[Rain Savage]

”Kiitti”, mutisin ottaessani vesipullon vastaan. Join pullosta kunnon kulauksen ja ojensin sen sitten takaisin Heatherille. Harmi tosin ettei se ollut kirkasta viinaa, sillä se olisi maistunut minulle nyt erittäin hyvin.

Paniikkikohtauksia? Sitäkö se siis oli? Olin kyllä kuullut tuon termin joskus mutten pysähtynyt ajattelemaan sitä sen kummemmin. Olin ollut aina hurjapäinen ja rohkea. Eihän minulle ollut tullut mieleenkään, että sana paniikki voisi sopia samaan lauseeseen nimeni kanssa. Heather lisäsi, että tämän serkulla oli ollut paniikkikohtauksia. Siksi kai hän siis oli niin rauhallinen. Oli varmaan nähnyt vastaavaa ennenkin. ”Ei... Tai ehkä. En mä oo ihan varma.” Nyt kun mietin tarkemmin, minulla oli kyllä jokin hyvin hämärä muistikuva vastaavasta tunteesta. Olin tainnut olla silloin huomattavan kännissä ja luulla seuraavana aamuna vain nähneeni outoa painajaista.

Nojasin päätä seinään ja katsoin kattoa alkaen näyttää enemmän omalta itseltäni, eli tässä tapauksessa tympääntyneeltä. ”Tämä on ihan perseestä!” Töksäytin vaivautumatta tarkentamaan, mikä ”tämä” oli. Ehkä se oli vähän kaikki, tai ehkä en tiennyt enää itsekään. Mitäköhän kivaa se elämä seuraavaksi heittäisi naamalle? Hyvin sekavaa, synkkää ja arvaamatonta se oli ollut jo ainakin viimeiset neljä vuotta. Aloin kai vain olla niin hemmetin väsynyt.

[Heather O'Hara]

Heather katsoi Rainia tarkkaavaisesti, hänen pelkonsa oli edelleen että tuo saisi uuden kohtauksen, ja Heather olisi siinä jälleen kädetön. Mutta Rain alkoi vaikuttaa rauhallisemmalta, tai ainakaan hän ei vaikuttanut siltä että flippaisi seuraavalla hetkellä, kun Heather kääntäisi katseensa.

"Et ole käynyt kenenkään luona tuosta? Sun elämä voisi helpottua jos saisit virallisen nimen tuosta asiasta ja mahdollisesti jotain lääkkeitä" Heather ehdotti ja oikaisi jälleen jalkojaan, kääntäen ne sivulle. Ainakin Gwenin elämä oli vähän helpottunut, varsinkin kun kohtausten aiheuttajia oli opittu löytämään. Sama voisi toimia Rainillakin, vaikkei hän mikään psykologi ollut.

Heather kohotti kulmiaan kun Rain julisti kaiken olevan perseestä. Aika moni asia oli joo, mutta tähän hän halusi vastauksen. "Mikä kaikki on perseestä?" Heather kysyi kiinnostuneena.

[Rain Savage]

Mieleni teki pyöräyttää silmiäni Heatherin ehdotukselle mennä juttelemaan jollekin, mutta tyydyin vain kohauttamaan olkiani. Vai diagnoosi ja lääkkeitä? No ei kiitos! En minä pitänyt itseäni sairaana. En todellakaan söisi mitään epämääräisiä jästien pillereitä. Enkä voisi puhua rehellisesti huolistani kenellekään, sillä minulla oli liian vaarallisia salaisuuksia. Rikollisten piilotteleminen kun ei tainnut ihan kuulua ammattilaisten vaitiolovelvollisuuden piiriin. Enkä minä tuntenut ketään itselleni läheistä, johon olisin uskonut voivani luottaa niin täysin, että saattaisin kertoa edes kuka oikeasti olin ja mitä olin tehnyt.

Jos en tahtonut viettää loppuelämääni velhovankilassa minun oli elettävä menneisyyteni, ja siitä ilmeisesti seuraavien ärsyttävien oireiden kanssa, yksin. Ja mitä sitten? Jotkut saivat raivokohtauksia tai itkivät lohduttomasti, silloin kun heistä tuntui liian pahalta. Minä olin kai saanut pari kertaa hengitysvaikeuksia. Mitä väliä sillä edes lopulta oli, miten kehoni reagoi, jos se ei ollut vaarallista. Voisi olla, ettei kolmatta paniikkikohtausta edes koskaan tapahtuisikaan, mutta menneisyyttäni taikka sisäistä pimeyttäni ei yksikään parantaja pystyisi muuttamaan. Se nyt vain oli mikä oli.

Kohotin kulmaani Heatherin kiinnostuneelle äänensävylle, kun hän kysyi, mikä kaikki oli perseestä. Oliko tämä hänestä jotenkin jännittävää vai? Tuhahdin. ”Minä. Ja elämä noin niinku ylipäätään.” Ei huvittanut avautua enää sen enempää. Olin varmaan paljastanut hänelle jo liikaakin, vaikken sillä hetkellä oikein jaksanutkaan välittää siitä. ”Mutta niin kai me kaikki angstiset teinit aina ajatellaan.” Paitsi että itse olin todellisuudessa vajonnut tähän synkkyyteen vasta aikuisiällä. En muistanut teini-ikäni olleen juuri sen vaikeampi kuin mikään muukaan ikä ennen pimeyden voimiin tutustumistani. Kuriton ja huonoissa väleissä sukuni kanssa minä olin silloinkin ollut mutta muutoin suhteellisen huoleton elämästä nauttiva hurjapää.

Pimeydellä ja vallanhalulla kaiketi oli hintansa, jota minä nyt maksoin tällaisessa muodossa ja joku toinen toisenlaisessa. Ehkä se oli vain oikein. En minä vankilaakaan niinkään sen vuoksi vältellyt etten olisi uskonut ansaitsevani sitä. Ennemminkin en vain uskonut voivani sietää elämää häkissä juuri sen paremmin kuin Noahin menettämistäkään. Pidin kiinni rakkaudesta ja vapaudesta, jotka olisin ansainnut menettää, koska halusin yhä selviytyä. En loppujen lopuksi syyttänyt itseäni siitä niin paljon, koska itsekäs halu selvitä oli kaikissa muissakin elävissä. En ollut vielä niin tahdoton, että antaisin itselleni käydä mitä tahansa sietämättömän tuskallista sen vuoksi, että tunsin syyllisyyttä tai kaduin jotakin.

[Heather O'Hara]

Heather katsoi Rainia, tuon reagointi oli omalla tavalla arvattavaa. Ei Heather olisi edes uskonut että Rain ottaisi onkeensa tästä ehdotuksesta, ei tuo vaikuttanut sellaiselta. Hän oli VAHVA ja ITSENÄINEN nainen tai jotain muuta, ei tarvitse auttaa ja mitä vielä. Mutta, olipahan ehdotettu, ei siinä mitään menetä.

"No jaa... mulla on kai tässä aikaa tulla angstiseksi teiniksi" Heather totesi ja katsoi Rainia. "Ei elämä ole vielä niin perseestä, jos se on sun mielestä niin en ymmärrä miksi vatvot sitä yksin" Hän yritti olla rauhallinen ja esittää asian järkevästi. "Tarkoitan lähinnä, että puhuminen kuulemma auttaa. Tai niin ihmiset tuppaavat väittämään"

Heatherin teki mieli purra kielensä poikki kun hän sanoi tuon ääneen. Hän uskoi, että Rain tuskin kuuntelisi hänen ehdotusta ja luultavammin ampuisi alas asian koska on vahva ja itsenäinen nainen, tarvitsematta apua. Ilmiselvästi tuo kuitenkin tarvitsisi, Heather ei ollut tyhmä. Hän tiesi, että oli itse elänyt etuoikeutettua elämää ja oli päässyt monessa asiassa helpolla, mutta toivoi ettei Rain vain jäisi rypemään elämässään. Hitto, ei sillä edisty yhtään mihinkään.

[Rain Savage]

Huokaisin ja katsoin Heatheria väsyneesti. Siirryin nojaamaan päätäni polviini ja näytin ehkä hivenen apaattiselta. En viitsinyt suuttua tytön neuvosta, sillä se olisi varmasti ollut ihan hyvä, jos kyse olisi ollut joistakin nuorten mielenterveysongelmista. Siltähän tämä varmasti näytti. Jotakin sellaista Noahkin oli kai olettanut silloin, kun olin vielä yrittänyt selittää olevani pahaksi hänelle. En tiennyt uskoinko puhumisen voivan auttaa minua ylipäänsä. Mutta tuskinpa siinä olisi mitään järkeä ainakaan nyt, kun minun täytyisi jotenkin kummassa yrittää avautua ja suojella salaisuuttani yhtä aikaa.

”Joskus ihmisillä on salaisuuksia, joiden paljastumisen seuraukset olisivat paljon pahempia kuin sen, ettei puhu murheista muille”, totesin rauhallisesti. ”Mun elämä käytännössä loppuisi siihen, jos tulisin kertoneeksi kaiken itsestäni väärälle ihmiselle. Sä tiedät nyt jo sen, minkä verran voin sanoa, tai ehkä vähän enemmänkin.” Lisäsin. Ei Heather varmaan tarkoittanut edes sitä, että minun pitäisi kertoa hänelle yhtään enempää vaan jollekin aikuiselle. Mutta mitä vaikutusvaltaisemmalle velholle tai noidalle kertoisin yhtään mitään, sitä suurempi riski se olisi. Heatherin varmasti pystyisin vielä hiljentämään tarvittaessa. Mutta en nyt varsinaisesti halunnut ottaa sitäkään riskiä, että joutuisin satuttamaan häntä, jos hän ei suhtautuisikaan myötämielisesti johonkin, minkä uskaltautuisin paljastamaan.

[Heather O'Hara]

Rainin katse oli väsynyt. Heather puri huultaan ja katsoi takaisin, hän sääli hieman toista. Heather ei tiennyt mitä kaikkea Rain oli käynyt läpi, eikä edes uskoisi että tuo kertoisi hänelle. Rain vaikutti sen verran umpimieliseltä, että oli turha kuvitella.

Hän nyökkäsi kuitenkin Rainin sanoille, miettien mitä ihmettä tuolle on oikein tapahtunut. "Eli... sä olet tehnyt jotain mikä luultavammin nostattaisi paskamyrskyn" Heather summasi ja katsoi Rainia. "Parantajillahan on vaitiolovelvollisuus, mutta joo... Miettisin itsekin muutaman kerran jos tietäisin jotain arkaluontoista että kertoisinko vai en. Hengissä ja vapaana pysytteleminen on ihan kiva asia" tytön katse oli selviytyjän katse ja omalla tavalla hän ymmärsi Rainia. Oma henki on yllättävän arvokas.

[Rain Savage]

”Öö niin... jotain sellaista”, vastasin, mutta katsoin Heatheria hieman mietteliäänä pohtien, mitäköhän hän mahtoi oikein arvella minun salailevan. Jotakin sukuuni liittyvää skandaaliako? Vaiko että joku vaarallinen oli minun perässäni, kun hän mainitsi hengissä pysymisen? Hänhän tiesi sen, että minä olin sukua koulunvaltaajalle, vaikka tuskin saattoi kuvitella, miten asia oikeasti oli. Mietin sanoisinko sen liittyvän Reichard Lesauvageen, sillä se voisi kuulostaa uskottavalta. Toisaalta se ei välttämättä olisi kannattavaa. Huomasin kuitenkin olevani utelias sen suhteen, mitä Heather ajatteli oikeasta minusta. Ehkä siksi että ilme hänen kasvoillaan oli kiinnostava. Entä jos meissä olikin jotain samanlaista?

”Sähän tiedät, että mä olen sukua Reichard Lesauvagelle. Ja että hän hyökkäsi meidän kouluun silloin”, aloitin hieman epäröiden. ”Entäpä jos mä tietäisin jotain... millä voisin ehkä käräyttää sen auroreille jos haluaisin.” Se nyt ei ollut varsinaisesti edes valehtelua. Tietysti minä voisin itse antautua jos tahtoisin tehdä niin.