Tiivistä tunnelmaa

[Heather O'Hara]

Heather katsoi Rainin ilmettä huvittuneena. Tuo ei ilmeisemmin pitänyt taateleista. "Ilmeesi on hieno, ei taatelit nyt NOIN pahoja ole" hän virnisti huvittuneena. Heather piti taateleista, ne oli hyvä naposteluherkku. Ja pähkinöistä. Jogurtticashewpähkinät olivat hänen heikkous, mutta jogurtissa oli maitoa ja vegaanina... No, joskus sitä lipsahtaa.

Hän otti toisen taatelin ja katsoi Rainia. Tämä oli pitkäveteistä. Tulisi jo joku, niin pääsisi sinne kahville mitä suunnittelikin. Heatherillakin oli nälkä. "Mmh... Alakerran kaupasta saa, tai ainakin olen sieltä hakenut aiemmin" Heather totesi ja katsoi Rainia. Ilme oli vähän yllättynyt, sillä kuvitteli Rainin olevan henkilö joka palvoo pihvejä. Toisaalta, ehkä hän oli valistunut siitä, ettei kasvisruoka muuttanut pupuksi?

"Oletko kesätöissä vai asuuko sun perhe Lyonissa?" Heather oikaisi jalkojaan, lattia oli varsin epämukava.

[Rain Savage]

Kohautin olkiani ja virnistin vähän takaisin Heatherille, kun hänen mielestään taatelit eivät olleet niin pahoja. Niin, kaipa se oli huvittavaa. Minulla oli ihan erilainen maku ruoan suhteen kuin muilla ihmisillä. Olin toki huomannut sen vaikken sitä ymmärtänytkään. Makean kuuluisi maistua hyvältä, karvaan tai todella happaman tai väkevän pahalta. Mutta kun ei vaan maistunut, ei minusta. Minussa oli ollut kai aina jotakin vialla, jo kauan ennen kuin ryhdyin pimeydenvelhoksi. Olin joskus ajatellut, että olinko minä sellainen, jota kutsuttiin psyko- tai sosiopaatiksi. Joku oli väittänyt, että sen kaltaiset eivät pitäneet makeasta. Eivätkä välttäneet riskejä, eivät tunteneet mitään. Mutta kyllä minä jotain tunsin, joskus varmasti liikaakin. Ja joskus liian vähän. Enkä tiennyt, kumpi niistä oli pahempi olotila.

Nyökkäsin, kun Heather kertoi, että alakerran kaupasta varmaan saisi kasvismakkaroita. Hän kysyi, olinko Lyonissa kesätöissä vai asuiko perheeni täällä. ”Kesätöissä. Mun perhe asuu Yhdysvalloissa. Entä-” Yhtäkkiä jokin räsähti ja hissi alkoi pudota. Silloin tartuin Heatheriin vetäen tytön tiukasti itseäni vasten suojatakseni häntä. Se ei tosin ollut varsinaisesti mikään päätös vaan refleksi. Jotakin mitä aurori- tai Gryffondorminäni vain edelleen vaistomaisesti teki tällaisissa tilanteissa. Oli minulla kuitenkin sen verran ajatus mukana, että mietin paljonko tämä edes hyödytti, kun olimme melkein samankokoisia. Kuinka ärsyttävää oli olla näinkin pieni. Taisimme ehtiä leijumaan hetken ilmassa, kun hissi taas pysähtyi, ja tunsin osuvani... lattialle vai oliko se sittenkin kattoon, en pysynyt mukana.

[Heather O'Hara]

Söiköhän Rain mitään makeaa? Heather pohdiskeli, sillä tuo ei ollut maistanut hyvää keikauskakkua ollenkaan. Hänen tyttöystävälleen oli kyllä maistunut, tosin Heather ajatteli että kyse oli lähinnä periaatteesta. Jos kakussa olisi ollut kananmunaa ja voita ja kaikkea, niin Rain olisi varmaan syönyt. Kyllä, asenneongelma siis luultavammin. Paitsi ehkä Rain ei oikeasti pidä makeasta...

Ajatukset valtasivat Heatherin mielen, ja sai nyökättyä kun Rain kertoi olevansa kesätöissä. Heather kiljaisi automaattisesti kun hissi lähti putoamaan yhtäkkiä, eikä tajunnut edes olevansa seuraavalla hetkellä Rainin sylissä. Hän kiersi tiukasti kätensä Rainin ympärille, tiputaan ja kuollaan sitten yhdessä.

Pudotus tuntui pitkältä, eikä Heather ollut varma oikein mistään. "Auts...." Pudotus oli tuntunut ikävältä, sillä olihan kaksikko kuitenkin jysähtänyt hissin kanssa sinne jonnekin pohjaan. Tyttö tärisi hieman, hän piti kyllä huvipuistoista mutta tämmöiset yllätykset eivät ole yhtään kivoja. "Mitä oikein tapahtu?" Heather nosti katseensa Rainiin, tajuten vasta nyt että piti tuosta kiinni. Toisaalta, jos hissi lähtisi liikkumaan uudestaan, Heather pitäisi mielellään kiinni jostakin.

[Rain Savage]

Olimme lattialla, joo, se oli edelleen lattia. Minulla oli aika kolhittu olo, eniten sattui kai selkään. Kipu oli kuitenkin lievää, joten uskoakseni tästä ei seuraisi mitään mustelmia pahempaa. Ainakaan minulle. Kuulin Heatherin voihkaisevan, ja tunsin hänen tärisevän sylissäni. Hän kysyi mitä tapahtui. ”Kai tämä jotenkin putosi. Oletko sä kunnossa?”

Hissi vaikutti pysyvän nyt paikallaan, joten vaara oli kai ohi. Höllensin otettani Heatherista tajuten yhtäkkiä, että tilanne oli aika kiusallinen. Viileä vaatetus tuntui yllättävän huonolta idealta nyt, kun saatoin tuntea ihollani niin tytön kädet kuin tuon vaatteiden kankaatkin, sekä haistaa hänen tuoksunsa. Kyse ei ollut niinkään siitä, että se olisi ollut epämiellyttävää, vaan siitä, ettei se saanut olla miellyttävääkään. En minä halunnut enää ketään muuta kuin Noahin, ja se nyt olisi muutenkin ollut niin monella tavalla väärin!

”...Voit varmaan jo päästää irti”, sanoin niin kuin en muka olisi ollut itse se, joka oli ottanut ensimmäisenä kiinni. Mutta en todellakaan ollut tehnyt sitä siksi, että olisin halunnut halailla! Irrotin otteeni tytöstä kokonaan ja ajattelin työntää hänet äkkiä kauemmas. Mutta jostain syystä päätinkin sitten nyt olla olevinani huomaavainen enkä tehnyt mitään. Sitäpaitsi Heather oli vielä melkein lapsi, jota ehkä pelotti. Ei tässä ollut mitään. Yritin huijata aistejani ja kuvitella hänen tilalleen sellaisen ei-vielä-ollenkaan-kehittyneen viisitoistavuotiaan. Se ei vaan ihan onnistunut, ja huomasin kerrankin kiittäväni onneani siitä, että jalkovälistä puuttui jotakin... Jos en osannutkaan hallita kroppaani täysin, niin nyt se ei ainakaan näkynyt heti päällepäin.

[Heather O'Hara]

Heather tunsi Rainin kehon itseään vasten ja mietti hetken, kuinka hämmentävää tämä oli. Ei kai hän haissut vain hieltä? Heather vastusti kiusausta nuuhkaista itseään, mutta haistoi kevyen sitruksisen tuoksun, perus hajuvetensä. Huh.

Heather veti syvään henkeä. Okei, kaikki oli hyvin. Hissikin oli pysähtynyt. Hän tuli varsin tietoiseksi siitä, että oli Rainin sylissä, mutta eihän sillä ollut mitään merkitystä kun tuo oli tyttö ja noin suojeleva. Hän kuitenkin irrottautui Rainin otteesta vähän kauemmas.

"Joo... niin ilmeisemmin putosi. Ollaankohan me kuinka pohjalla?" Heather mietti ja kokeili hissin nappuloita. Mitään ääntä ei kuulunut, tuntui kun hissistä olisi kadonnut kaikki sähkö. Siis elektorinen sähkö, muuta sähköä ei tarvitse onneksi miettiä. "Tämä ei toimi..." Heather kuulosti hämmentyneeltä. "En saa yhteyttä sinne huoltoon" Pieni paniikki alkoi hiipiä tytön mieleen, mitä jos he jäisivät tänne ja tukehtuisivat?

Hän käänsi katseensa Rainiin ja katsoi tuota vähän hämmentyneenä, purren huultaan. "Mitä me tehdään?" Silmät suurina hän katsoi toista, tässä tilanteessa ei paljoa naurattanut.

[Rain Savage]

Minusta näytti, että Heather suhtautui halaamiseen aika luontevasti. Hän vetäytyi kauemmaksi eikä punastunut tai kysellyt mitään. Huh, hyvä. Hän ei siis ollut huomannut. Ehkä tyttö oli vielä viaton tai hetero tai molempia. Kaipa heteroitakin sentään oli vielä olemassa, heh... Olin helpottunut, kun se hämmentävä läheisyys loppui. Mutta samalla tajusin myös, että minulla oli kauhea ikävä Noahia ja hänen kosketustaan. Kumpa vain Noah olisi ollut siellä hississä jumissa kanssani. Se olisi oikeastaan ollut jännittävää. Olisimme voineet tehdä paljon enemmänkin kuin halata.

Havahduin päiväunistani vasta, kun Heather sanoi, ettei saanut yhteyttä huoltoon. ”Mitä?!” Nousin seisomaan ja katsoin hissin nappuloita ja sitten huolestuneen näköistä Heatheria. ”Tarkoittaako tämä siis, ettei ne penteleen jästit tulekaan hakemaan meitä!” Kauhistuin ja yritin vielä itsekin aggressiivisesti painella kaikkia nappuloita, mutta mitään ei tapahtunut. Siirryin hissin ovien eteen ja potkaisin lujasti niiden keskikohtaa. Ei mitään vaikutusta.

”En oikein voi taikoa meitä täältä ulos jästikauppakeskuksessa, tai ministeriö tulee perääni...” Se voisi olla oikeasti huono juttu. Mitä jos ne alkaisivat selvittää taustojani tarkemmin ja tajuaisivat, ettei mitään Rain Savagea ollut olemassakaan? Otin muutaman askeleen edestakaisin hermostuneen näköisenä ja yritin miettiä. Tietysti kuoleminen hissiin olisi vielä pahempi kuin kiinni jääminen, mutta kumpikin vaihtoehto voisi johtaa siihen, etten näkisi Noahia enää koskaan. Nojasin seinään ja valuin takaisin lattialle lamaantuneena. Tämä tunne oli paljon raastavampi kuin nälkä. Mitä oikein tekisin? Mitä tässä voisi tehdä?! ”Ehkä ne tulee ihan kohta... Niinhän ne sanoivat”, mutisin ja käännyin katsomaan hissin kattoa. Mitäköhän jästi tekisi tällaisessa tilanteessa?

[Heather O'Hara]

Heather yritti olla ajattelematta tätä äskeistä halausta, mutta tajusi vain kuinka paljon kaipasi Nicolasta. Kamala ikävä. Voisikohan halata Rainia uudestaan, ihan vain lieventääkseen ikäväänsä? Nicolasin kanssa hississä olisi ollut mielenkiintoista, voisi kerrankin olla jossain rauhassa.

Rainin reaktio oli... odotettu. Heather katsoi toista. "No toivottavasti ei tarkoita, toivon että he löytävät meiltä täältä mahdollisimman nopeasti, sillä me tukehdutaan tänne muuten" Heather sanoi vähän epätoivoisen kuulosesti.

"En halua, että me saadaan taikalainvartijaosasto peräämme, vanhempani tappaisivat minut siitä hyvästä" Heather totesi vähän tuskastuneena. "Se olisi varmaan viimeinen niitti, ja siirtäisivät mut kotiopetukseen tai jotain muuta yhtä paskaa" hän jatkoi ja haroi hiuksiaan. Mitä tässä voisi oikeastaan tehdä? Odottaa? Entä jos heidät unohdetaan tänne?

"Ehkä he tosiaan tulevat kohta... " Heather puri huultaan ja katsoi Rainia. "Voidaan jutella jostain muusta... niin ei ajatella asiaa liikaa" Ajatella sitä, että kuollaan tänne.

[Rain Savage]

”Niin, jotain sellaista mäkin mietin”, sanoin vähän poissaolevasti Heatherin selittäessä jotakin vanhempiensa reaktiosta. Tukehtuminen tai taikalakivirasto, meillä oli tosiaankin loistavat vaihtoehdot!

Tuijotin edelleen kattoa kurtistaen kulmiani sille ja kuuntelin Heatheria vain puolella korvalla. ”Ajatella, joo... yritän ajatella.” Mitä kaikkia keinoja jästeillä olikaan käytössään taikuuden puuttuessa? Kai minä jästitiedon tunneilta nyt sentään jotakin olin parissa vuodessa oppinut.

”Puhelin!” Huudahdin yhtäkkiä ja ponkaisin taas seisomaan. ”Onhan mulla se kalmolaskoksen puhelin! Miten en heti tajunnut! Mähän voin soittaa Noahille”, selitin innostuneena kovaan ääneen ja otin puhelimen taskustani. ”Tai ei... ei Noahille...” Sehän olisi noloa! Mitä muka sanoisin hänelle? Että moi me jäätiin jästihissiin jumiin Heatherin kanssa, voitko tulla hakemaan? Ei todellakaan! Noah tiesi jo muutenkin ihan liikaa siitä, kuinka paljon minä kohelsin erilaisten jästiasioiden kanssa. ”Soitan siihen hätänumeroon. Mikähän se olikaan.”

Sain puhelimen auki ja olin juuri aikeissa näppäillä numeroa, kun- ”... ...” Näyttö meni pimeäksi. Olin kai taas unohtanut ladata sen. ”Hemmetin mätä omena!!” huusin puhelimelle, kuin se olisi ollut sen syy, ja kohotin käteni ilmaan heittääkseni sen seinään. Muutin kuitenkin mieleni muistaessani, miten hankala niitä oli varastaa, koska jästit katsoivat puhelimiaan melkein koko ajan. Laitoin sen takaisin shortsieni takataskuun ja lysähdin jälleen hissin lattialle istumaan raskaasti huokaisten. Se siitä ideasta, takaisin lähtöruudussa.

[Heather O'Hara]

Heatheria hermostutti ja hän toivoi, että Rain keksisi nopeasti jotain. Ihan sama mitä, kunhan jotain. Hän haluaisi pois tästä hissistä, hän ei haluais kuolla tänne. Mutta, tukehtuminen tai taikalakivirasto, molemmat oli huonoja vaihtoehtoja.

"Ai, sulla on puhelin?" Heather innostui ja katsoi Rainia. Jes, toinen voisi soittaa heille apua. Heather oli jo kertomassa mikä on hätänumero, hän ei ymmärtänyt miksi tiesi sen, mutta ei ehtinyt ennen kuin Rain raivosi jo puhelimelle. Hän kurkisti puhelinta kohti ja tajusi sen olevan pimeänä. Ei helvetti.

Heather huokaisi ja katsoi Rainia. "Ei kai auta kuin odottaa"

[Rain Savage]

Niin, Heather taisi olla oikeassa. Ei auttanut kuin odottaa... Ei! Pääsin hädintuskin ajatuksen loppuun kun olin taas kerran noussut seisomaan. Silmiini oli syttynyt tulinen kiilto. ”Eikä odoteta! Se kyllästynyt ääni, mä en luota siihen jästiin. Meillä ei ole hetkeäkään hukattavana!” Katselin ympärilleni, koskettelin seiniä ja nappuloita ja ravasin tarmokkaasti edestakaisin yrittäen keksiä jotakin, mitä tahansa. ”Hommaan meidät ulos täältä vaikka väkisin!”

En tuntenut enää epätoivoa tai pelkoa vaan jonkinlaista vihaista mutta hellittämätöntä keskittymistä. Jos me olimme kuolemassa hapenpuutteeseen niin sitten taistelisimme viimeiseen hengenvetoon! Minä en ainakaan lakkaisi yrittämästä niin kauan kuin kykenin ajattelemaan. ”Pakohuone, tämä on vähän kuin se pakohuone paitsi oikea! Mikä tahansa havainto voi johtaa ulos pääsemiseen”, höpisin kuumeisesti ja näytin varmasti siltä että alkaisin kohta kiipeillä pitkin seiniä kuin akromantella ennemmin kuin odottaisin rauhallisesti. Mutta pakohuoneessa tarvittiin tiimityötä. Katsoin Heatheria. ”Ajattele! Sä voit keksiä jotain sellaista, mitä mä en koskaan tajuaisi”, patistin häntäkin toimimaan.