Pimeys ei anna rauhaa

[Lucy Beckett]

Hän ei oikeastaan tiennyt, mitä isoveli oli puuhannut koko syksyn. Kovasti Damian oli vaikuttanut syventyneen opintoihinsa, joten Lucy ei toisaalta ollut raaskinut kysellä aivan kauheasti. Veli kun ei ollut muutenkaan erityisen halukas puhumaan omista asioistaan, ja hän oli tuntunut Lucysta koko syksyn jotenkin epätavallisen etäiseltä. Oli se toisaalta hyväkin asia, koska Lucy toivoi veljensä saavan uusia ystäviä eikä pikkusiskon kintereillä roikkuminen välttämättä edistänyt Damianin tutustumista uusiin ihmisiin.

Lucy oli automaattisesti olettanut, että Reichin ja Damianin touhuissa oli kyse liemistä, joten riistanvartijan kieltäessä liemien tukiopetuksen se tuli Lucylle täytenä yllätyksenä. Kyllähän hän oletti tietävänsä, vaikka ei tiennytkään. Hän kohotti kulmiaan yllättyneenä. "Ai, ei liemiä? Minä kun luulin... Mitä te sitten oikein touhuatte?" hän kysyi uteliaana, sillä totta kai veljen puuhat kiinnostivat. Vaikka toisaalta riistanvartija vaikutti hieman, hmm, epäilyttävältä persoonalta.

Äkkiä Lucy ei ollut aivan varma, halusiko hän sittenkään tietää, mitä nämä kaksi nuorta miestä oikein tekivät yhdessä. Ehkä Reichard seikkaili Damianin kanssa yöelämässä. Poudlardinessa? Oliko niin pienessä kylässä edes yöelämää? Joka tapauksessa sellaisista reissuista tuskin kerrottaisiin pikkusiskolle. Vaikka olihan Lucylla jokin hyvin hatara käsitys veljensä onnettoman lyhyistä naissuhteista... Ei, ei hän halunnut ajatella sellaista. Damian saisi tehdä mitä lystäisi. Kun hänellä olisi joku oikeasti erityinen ja tärkeä, Lucykin voisi haluta tavata tytön ja olla kiinnostuneempi veljensä suhteesta. Ajatusten laukatessa hänen päässään hänen ilmeensä oli muuttunut uteliaasta epävarmaksi, epäileväksi, kuin hän olisi sittenkin kysellyt liian henkilökohtaisista asioista.

Ei hän enää kehdannut katsoa riistanvartijaa liian monine avonaisine nappeineen ja vaivautuneena käänsi katseensa pois. Ihan varmasti Reichard ja Damian olisivat vaikuttava näky jossain, tuota, mitä ne paikat nyt olivatkaan, missä sitä yöelämää vietettiin. Lucy ei oikein osannut kuvitella paikkaa. Hän oli kerran sunnuntai-iltapäivänä käynyt Poudlardinen pubissa La Boîtessa eikä se tuntunut silloin sellaiselta paikalta, jossa kaksi nuorta miestä pitäisi hauskaa - ainakaan tyttöjen kanssa. Toisaalta oli ollut sunnuntai-iltapäivä - ehkä se ei ollut otollisinta aikaa... Lucy oli hämmentynyt. Taikajuomien tukiopetuksen hän olisi ymmärtänyt, mutta nyt hänen ajatuksensa olivat karanneet alueille, joista hän ei mitään ymmärtänyt.

Hän yritti kakistella kurkkuaan selväksi sanoakseen jotain, mutta sanoja ei ollutkaan, ja hän tunsi punastuvansa, mikä ärsytti häntä suunnattomasti ja vain voimisti kiusaantuneisuuden tunnetta. "En minä oikeastaan tiedä, haluanko minä tietää, mitä te teette. Damian on jo aikuinen. Saattehan te tehdä, mitä haluatte. Kunhan se ei vain ole mitään sellaista, mistä voi joutua ongelmiin. Damianilla ei ole varaa sellaiseen, ja lupasin isälle katsoa hänen peräänsä", hän höpötti hermostuneesti. "Vaikka ei kai--" hän tajusi, mitä oli sanomassa, ja vaikeni. Eihän kukaan ollut sanonut mitään tytöistä. "Äh, anteeksi", hän lisäsi ja kääntyi morttelinsa puoleen. Ehkä oli vain parempi keskittyä johonkin, mitä hän osasi.

Hän veti neuleen uumenista esiin pyjamansa hihan ja painoi sen kasvoilleen peittämään nenän ja suun. Se oli hyvä. Hihan taa oli hyvä piiloutua, kätkeä nolostuksesta punehtavat posket ja epävarma katse. Lucy kirosi, että hänen piti aina reagoida niin voimakkaasti, punastua niin helposti. Hän otti survimen oikeaan käteensä ja vaivaavin, hiertävin liikkein alkoi jauhaa kukkia. Ne rasahtelivat survimen alla ja murentuivat hienoksi jauheeksi. Lucy seurasi tarkkaan, ettei jauheeseen jäisi kökköjä. Vaikka ei sen niin väliä, siivilöitäisiinhän liemi kuitenkin. Hiha lämpeni hänen hengityksestään kämmentä vasten. "Vahinkoja sattuu", hän mumisi hihaansa viitaten kattokruunutarinaan yhtä paljon kuin omaan maltinmenetykseensä kesälomalla. "Lopulta vain sillä on merkitystä, miten taikamme tarkoitamme", hän lisäsi. Sanat tuntuivat yhä ikävän huterilta. Ranska tuntui aivan liian vaikealta väsyneenä, hermostuneena ja hiha suun edessä. Kieli, älä petä nyt, rauhoitu, ei enää kauaa...

[Reichard Lesauvage]

// Pahoittelut kaameasta kestosta. :’3 Tätä peliä voisi varmaan alkaa pikkuhiljaa lopetellakin? //


”Jotain todella merkityksellistä kuten sanoin. Et voi olla huomaamatta sitä sitten, kun se tulee päivänvaloon”, Reichard vastasi Lucyn uteluun ja iski silmää. Tai ehkä yön pimeyteen olisi ollut tässä tapauksessa päivänvaloa parempi kielikuva. Ja hauskaa että tyttöä alkoi kai sittenkin kiinnostaa. Ei velho kuitenkaan voisi paljastaa aiheesta juuri sen enempää.

Lucy näytti kovasti miettivän jotain, ja Reich arveli tuon tekevän jälleen omia johtopäätöksiä ja arvailuja. Mutta mihin suuntaan? Ilmeistään päätellen pikkusisko vaikutti kenties vähän huolestuneeltakin siitä, mitä tämän veli tekikään isojen poikien kanssa. Lopulta Lucy kuulemma tuli siihen tulokseen ettei halunnutkaan tietää ja näytti jopa jotenkin ujostelevan aihetta, punastuikin vielä. Reich tuijotti tätä ymmällään käsittämättä ollenkaan, mistä moinen reaktio kumpusi. Siinä mitä he oikeasti tekivät ei kyllä ollut mitään punastelemista, joten tytön täytyi kuvitella jotakin muuta. Mutta mitä ihmettä se voisi olla?
”Mjaa, ei siitä ongelmia varmaan...” Mies totesi epämääräisesti ja hieraisi pohtivasti leukaansa. Mitään hyviä arvauksia Lucyn oletuksista ei kuitenkaan noussut mieleen.

Puheenaihe vaihtui isien kiroamiseen, ja Lucy vaikutti suhtautuvan varsin ymmärtäväisesti sellaisiin vahinkoihin. Nuori noita sanoi, että lopulta vain taikojen tarkoituksella oli merkitystä.
”Heh, aika syvällisen kuuloista”, Reichard naurahti ja päätti ottaa taas välillä kulauksen juomaansa. Samalla hän alkoi jälleen pohtia Lucyn aiemman nolostuksen syitä ja... heureka! Riistanvartijan katse ampaisi kohti Lucyn kasvoja, ja hän näytti aika kauhistuneelta.
”Hetkinen! Et kai vain luule, että...” Mies aloitti vakavasti, mutta äkkiä järkytyksen sekainen ilme alkoi muuttua ensin huvittuneeksi virneeksi ja lopulta nauruksi.
”Hehe... ei voi olla!” Nauru vain yltyi varsinaiseksi räkätykseksi, ja mies vajosi selälleen lattialle pystymättä lopettamaan. Molemmat kädet haroivat hiusrajaa, ja mies katsoi kattoa epäuskoisen riemukas ilme naamallaan. Jokin oli nyt todella hauskaa, vaikka juodulla alkoholillakin oli arvaten osuutta asiaan.

”Et kai voi tosissasi luulla että minä- Haha, teen sinun veljesi kanssa jotain... Hehhehheh! Homoa?” Reich sai lopulta kysyttyä.

[Lucy Beckett]

Riistanvartijan äkkinäinen, hervoton hekotus sai Lucyn pyörähtämään pois morttelinsa äärestä. Mitä nyt? Hän ei saanut lattialla retkottavan miehen sanoista selvää. “Monsieur?” hän kysyi hämillään. Mikä mieheen oikein oli iskenyt? Jotain sangen hauskaa oli ilmeisesti juolahtanut hänen mieleensä. Lucy vilkaisi pulloa. Niin, alkoholilla oli osuutta asiaan. Mies oli varmasti humaltunut, vaikka Lucyn mielestä Lesauvagesta oli kyllä vaikea sanoa.

Varovasti hän astui lähemmäs. Kulmat vetäytyivät kummastuneeseen, ei paheksuvaan, pikemminkin uteliaaseen kurttuun. “Monsieur, mitä te sanoitte? En ymmärtänyt.” Naurun lomasta tiputelluista, katkonaisista lauseenpätkistä oli vaikea saada tolkkua. Hän ei tiennyt, mitä sanoa, ja ennen kuin hän ehti muotoilla mitään järkevää ranskaksi, oli hän jo vaihtanut englanniksi ja ihmetellyt: “Mitä te oikein nauratte?” Hän katsoi lattialla nauravaa miestä. Hujopin hekotus nosti puolittaisen hymyn kasvoille.

[Reichard Lesauvage]

Pikkuhiljaa Reichardin hekotus alkoi laantua, ja hän pystyi keskittymään Lucyn sanoihin. Reich katsoi tyttöä ja hymähti kysyvästi. Ai että tämäkö ei ymmärtänyt, mitä hän oli sanonut? Riistanvartijakin vaihtoi siis englantiin vastatessaan:
”Sitä vain että en todellakaan tee sinun veljesi kanssa mitään hh... tai siis..” Mutta hetkinen. Ehkä Lucy ei ollutkaan ajatellut sitä, kun ei kerran bongannut kyseistä sanaakaan ranskaksi hänen puheestaan? Tarkemmin ajatellen ei kyllä varmaan ollut, mutta.. helkkari. Sehän tarkoitti sitten, että Reich vain oli itse juuri äsken ajatellut sitä asiaa. Hänkö ajatellut jotain homoa, ei jessus.
”Ääh, ei se ollut mitään tärkeää!” Mies jatkoi ja nousi nopeasti istumaan haroen tukkaansa vähän vaivaantuneen näköisenä. Sitten hän otti vodkapullon käteensä ja katsoi sitä epäuskoisen syyttävästi, aivan kuin pullo olisi jotenkin pettänyt hänet. Siitähän sen täytyi johtua, juomisesta nimittäin. Pitäisiköhän sittenkin vähentää.

”Mutta jokatapauksessa minun pitäisi tästä varmaan mennä jo”, Reich ilmoitti, siirtyen jälleen ranskaan, kun alkoi vaikuttaa siltä, että pohjia oli tullut otettua jo vähintäänkin tarpeeksi. Kyllä se maailmakin jo hiukan huojui, kun hän nousi seisomaan ja etsi katseellaan takkiaan.
”Voit jäädä tekemään sen liemen loppuun, jos se on vielä kesken”, riistanvartija sanoi Lucylle. Tuskinpa tyttö mitään kauheaa tuhoa saisi aikaan, vaikka jäisi mökkiin hetkeksi yksinään.

[Mila Molina]

Peli lukitaan keskeneräisenä, kiitos teille!

Lucy Beckett, Serdaigle: 29 p
Reichard Lesauvage: 26 p