Naapurin peto ja se pedompi

[Reichard Lesauvage]

// Neofytos tännepäin. :) Ajankohta 1.9. ilta. //

Reichardin ensimmäinen työpäivä koululla oli kääntymässä hyvää vauhtia yöhön päin. Taivas hämärsi jo, mutta pimeässä viihtyvä velho ei harkinnutkaan nukkumista. Mielenkiintoisempaakin tekemistä oli nimittäin uuteen naapuriin tutustuminen. Reich oli päivällä saanut kuulla, että riistanvartijan mökin viereisessä majassa asui mantikori. Se jos mikä olikin mielenkiintoinen uutinen, sillä ne olivat hurjia otuksia. Ja niin oli kaiketi ollut edellinen riistanvartijakin, jos oli pitänyt sellaista lemmikkinä. Tai mistä tässä järjestelyssä nyt mahtoikaan olla tarkemmin kysymys.

Reich nappasi nahkatakin naulakosta jättäen sen auki mustan t-paidan päälle ja asteli ulos. Heinäsirkat sirittivät ja ilma tuoksui raikkaalta. Melkein yö, mahtavaa! Mutta olivatko mantikorit yöeläimiä? No se selviäisi kohta.
Reichard saapui majan läheisyyteen hiukan hiiviskellen ja kuulostellen, mahtoiko otus olla sisällä. Mies ei nähnyt mitään liikettä, mutta oli kuulevinaan majasta jotakin ääntä. Sellainen hauska pieni jännitys kutitti vatsanpohjassa, eikä velho malttanut odottaa että näkisi sen. Hän asettui seisomaan oviaukon viereen kevyesti seinään nojaten, virnisti hieman itsekseen ja karjui sitten täyttä kurkkua:
"KOMPPANIASSA HERÄTYS!!! Kaikki mantikorit ylös, ulos ja lenkille!!"

Jänis pihalla ainakin heräsi ja pinkoi kauhuissaan puskasta kohti metsää, jonka yllä pari lintua lehahti lentoon. Varmaan huutoa säikkyneinä nekin.

[Neofytos Spirosinpoika]

//Täältä Neofytos tallustaa! //


Kelmeä valo hohti pienen mökin ikkunasta päivän hämärtyessä. Se oli yleensä merkki siitä, että mökin asukas oli kotona. Oikeastaan, missä muuallakaan mantikori enää siihen aikaan olisi. Hän rakasti pehmeää ja lämmintä petiä ja hyvää kirjaa. Yleensä tähän aikaan hän olisi saattanut olla riistanvartijan kanssa, mutta tuon lähdettyä pois koululta, oli Neo ollut siitä asti yksin. Oikeastaan koko kesänä tai loppulukukautena hän ei ollut saanut muita ystäviä kuin riistanvartijan. Hän kuitenkin syytti enemmän itseään siitä. Molinan oltua selvästi sitä mieltä, ettei tuo halunnut mantikoria koululle, oli Neo pysynyt enemmän riistanvartijan mökin lähettyvillä. Ja siellä ei sitten niin paljoa oppilaita käynyt, tai jos kävikin, olivat nuo opettajan kanssa tai omassa porukassa, jota Neo ei ollut uskaltanut lähestyä. Ei hän silti myöntänyt olevansa yksinäinen tai surullinen, tai kuten henkilöt sanoivat, masentunut. Ei, hän uskoi, että kaikki muuttuisi vielä parhain päin.

Neo makasi pehmeän tyynynsä päällä, joka toimi samalla hänen petinään, viltin ollessa osittain hänen selkäns päällä, kun isot tassut pitivät varovasti isosta, kovakantisesta kirjasta kiinni. Se olikin viimeinen kirja, mikä mantikorilla oli, se oli hänen omansa, hänelle itselleen tarkoitettu, yksi niistä pienistä lahjoista riistanvartijalta. Ja kuinka Neofytos rakastikaan tuota kirjaa! Niitä kaikkia kauniita kuvia monista eri paikoista ympäri maailmaa, ja infoa tästä paikasta. Hänenkaltaiselleen, joka ei voisi ikinä mennä noihin paikkoihin, kirja oli mitä täydellisin lahja.
Riistanvartija oli auttanut häntä saamaan mökin pystyyn, oman yksityisen, kuivan ja lämpimän alueen, johon oli tuonut viltin, pari tyynyä ja valonlähteen, maagisen lyhdyn. Kukaan ei ollut koskaan ollut Neolle niin ystävällinen kuin tämä mies. Ja nyt tuo mies oli poistunut. Lähtenyt. Lopettanut. Eronnut. Mantikori ei edes tiennyt, miksi mies oli lähtenyt.
Mutta hyviäkin uutisia oli. Entisen riistanvartijan tilalle oli tulossa uusi ja tuon pitäisi tulla tervehtimään heti kuin ehtisi.

Neofytos oli odottanutkin uutta riistanvartijaa koko päivän, mutta kun tuota ei ollut näkynyt, oli hän vetäytynyt mökkiinsä kirjan pariin, korvat kuitenkin höröllä mahdollisten vieraiden varalta. Mutta mitä myöhemmäksi päivä kääntyi, sitä nopeammin mantikori unohti mahdollisen vieraansa. Kirja kuitenkin vei nopeasti mukaansa.

Sitten oven toiselta puolelta kuului kovaääninen karjahdus, joka laittoi mantikorin pomppaamaan säikähdyksissään jaloille. Kynnet työntyivät esille, pyrstö ylös mökin kattoon kolahtaen ja karvat pystyssä.
Neofytos kääntyi katsomaan silmät suurina oven suuntaan, samalla kun hän alkoi toipua säikähdyksestä. Sydän löi vieläkin tiuhaan, kun Neofytos oli saanut kunnolla rekisteröityä äänen ja sanat. Ei mitään pelättävää. Oven takana oli mies, ei nainen. Nainen tietäisi pahaa, varsinkin jos se olisi rehtori Molina.
Punaharjainen vilkaisi tassujensa välissä olevaa kirjaa, josta oli yksi sivu repeytynyt osittain. Se jos mikä harmitti nuorukaista, mutta hän siirsi sen varovasti sivuun. Eipä sille nyt mitään voinut tehdä.

Neofytos käveli muutaman metrin ovelle ja työnsi sen etutassullaan auki. Siinä ei ollut ovenkahvaa tai mitään lukkomekanismia. Se oli vain saranoilla oleva ovi. Helppokäyttöisin mantikorille, joka ei voisi kuitenkaan tarttua esineisiin niin hyvin, mitä kädelliset.
Mantikorin katse kohdistui oven takana karjuneeseen nuoreen mieheen. Tuo todellakin vaikutti nuorelta, ehkä vähän vanhemmalta, mitä punaharja itse.
"Nätimminkin olisi voinut "koputtaa", Neofytos aloitti, kuulostaen hieman harmistuneelta, "revin sivun kirjastani.."
Hän tarkasti miehen nopeasti päästä varpaisiin ja myönsi toisen ainakin olevan komea, jos ei muuta.
"Olet uusi riistanvartija?" hän jatkoi pian, nostettuaan katseensa takaisin miehen kasvoihin. Hän istuutui alas, sillä istuessaan hänellä oli paljon mukavampi katsoa yläviistoon, miehen ollessa kuitenkin hurjan pitkä. Mantikori ei ollut varma, oliko edes koskaan nähnyt yhtä pitkää henkilöä, kuin tämä mies.

[Reichard Lesauvage]

No niin, siinä se tulee! Reichard valmistautui ottamaan vastaan pedon hyökkäyksen ja asetti käden valmiiksi lähelle taikasauvaa, jos tulisi tarve käyttää sitä. Hän katsoi jopa varsin innostuneella ilmeellä, kuinka leijonanharjainen olento työnsi oven auki tassullaan ja... huomautti, hiukan harmistuneella mutta täysin rauhallisella äänellä, että nätimminkin olisi voinut koputtaa. Miehen innokas virne valahti lähinnä kummastuneeksi, hämmentyneeksi jopa. Mitäs.. mitä hurjan pedon puhetta tuo nyt muka oli? Ja ettäkö mantikori oli repinyt sivun kirjastaan? Reich oli ällikällä lyöty. Siinä se hirmuinen mantikori nyt silmäili miestä varsin ihmismäiseen tapaan ja arveli, että hän oli uusi riistanvartija. Jopas, vielä perillä asioista. Kaiketi jopa paremmin kuin Reich itse, siltä vähän vaikutti. Velho haroi hiuksiaan katsellen olentoa yhä kummastellen.
"Olen joo.." Kyllähän se mantikori ihan selvästi oli, mutta näytti jotenkin sirolta ja kaunispoika-kasvoiselta. Ja vieläpä istui vain siinä kuin mikäkin kesykissa ikään. Ei merkkiäkään aggressiivisuudesta.

Reichard unohti hämmennykseltään sen kummemmin esittäytyä ja siirtyi suoraan kyselemään.
"Sinäkö olit lukemassa kirjaa?" Mies kuulosti hiukan epäuskoiselta. Toki Reich tiesi mantikorien vastaavan ihmistä älykkyydeltään, mutta että nekö lukisivat kirjoja kaikessa rauhassa niin kuin sivistyneet ihmiset? Sellaisesta hän ei ollut kuullut.
"Ja etkö tosiaan ollenkaan.. Siis tunne mitään raivoa tai vaistomaista tarvetta hyökätä kimppuuni?" Velho oli aivan rauhallinen mutta samalla katseli hieman valppaasti tuota olentoa, joka niin yllätti ihmismäisellä käytöksellään. Jospa se oli jokin juoni, ja kiukku räjähtäisi vasta hetken päästä esiin? Tosin vähän vaikea sitäkään oli kuvitella, että mantikori esittäisi lauhkeaa. Reich kosketti mietteliäästi leukaansa ja katseli otusta alaspäin aurinkolasiensa takaa, jotka olivat jääneet päähän auringon laskemisesta huolimatta. Mies oli odottanut vähän toimintaa iltaansa mutta tainnutkin saada jonkinlaisen mysteerin.

[Neofytos Spirosinpoika]

Mies näytti kummastuneelta, katsoessaan mantikoria, joka taas hämmensi Neofytosia itseään. Eikö tälle uudelle riistanvartijalle oltu kerrottu hänestä tarpeellista? Luulisi nyt, että uudelle naapurille oltaisiin sanottu, että ’hei, siellä asuu sitten ystävällinen mantikori pienessä mökissä, käy tervehtimässä ja kutsu vaikka teellekin joku päivä!’. Mutta näytti enemmän siltä, että oltiin vain mainittu, että naapurissa asuu mantikori. Ja mitä ihmiset yleensä ajattelevat, kun kuulevat sanan ’mantikori’?
Toisaalta, saattoihan olla, ettei mies ollut uskonut juttua naapurissa asuvasta mantikorista ja näytti sen vuoksi kummastuneelta. Tai tuolla saattoi olla ihan erilainen mielikuva heistä. Miten vain, Neo tunsi hieman pettymystä. Hänen tosiaan pitäisi tutustua kouluun paremmin, jotta hänet tunnettaisiin siellä paljon paremmin! Paitsi Molinan tapaaminen edelleen pelotti.

Mies puhui jälleen, kysyen, että oliko Neo ollut lukemassa kirjaa, johon mantikori nyökkäsi. ”Luonnonihmeiden maailma”, hän vastasi hymyillen, ”Jos en näe maailmaa, pystyn tutustumaan siihen kirjan kautta”, hän selvensi, unohtaen oman hämmennyksen ja pettymyksen. Kirjoista oli mukava puhua.
Mutta hän ei päässyt kunnolla alkuun, kun mies jatkoi, ihmetellen, eikö punaharja tosiaan tuntenut minkäänlaista raivoa tai vaistomaista tarvetta hyökätä miehen kimppuun.
Neo kallisti päätään. ”Olen sellaiset tunteet jättänyt taakseni. Olen nähnyt mitä vanhempani saavat aikaan, enkä todellakaan halua olla samanlainen kuin he!” hän vastasi pian, hieman päätään pudistaen, ennen kuin nosti katseensa takaisin miehen kasvoihin, hymyillen leveästi.
”Joten sinulla ei ole mitään pelättävää”, Neofytos sanoi ja ojensi sitten ison tassunsa eteensä, kuin henkilöt ikään kätellessään, ”Neofytos Spirosinpoika, Neoksi voi lyhyesti kutsua”, hän sanoi hymyn pysyessä hänen kasvoillaan ystävällisenä ja leveänä, lapsenomaisena.
Hän kallisti päätään, nyt kunnolla tajuten, että mies piti näinkin hämärään aikaan vielä aurinkolaseja.
”Eivätkö aurinkolasit häiritse näin hämärään aikaan vai oletko jollain tavalla herkkä valolle?” Neo kysyi hämmentyneenä, ilmeenkin muuttuessa nopeasti hymystä hämmentyneeksi kulmien kohottamiseksi.

[Reichard Lesauvage]

Reichard kuunteli mantikorin sanoja hitusen kulmat koholla. Tuo harrasti siis nojatuolimatkailua sen kirjansa avulla eikä halunnut olla samanlainen kuin vanhempansa. Vaan halusiko tämä sen sijaan olla niin kuin hyvätapainen ihminen? Perin merkillistä tosiaan. Otus vakuutti myös, ettei uudella riistanvartijalla ollut mitään pelättävää. Vai pelättävää... Reichin tapauksessa olisi ollut osuvampaa sanoa: joten sinun ei kannata innostua liikaa. Mies ei kuitenkaan viitsinyt asiasta huomauttaa. Kenties oli liian äkkinäistä myöskään todeta tätä naapuria sentään tylsäksi, vaikka tuo odotettua rauhallisempi olikin. Otuspojun nimi puolestaan kuulosti sellaiselta kielisolmulta, ettei Reichard yrittänytkään muistaa muuta kuin lyhyemmän version.
"Reichard Lesauvage tai ihan vaan Reich", velho esittäytyi vuorostaan ja puristi tassua. Hän vastasi mantikorin hymyyn hiukan naureskelevalla virneellä. Tämän Neon ilme oli niin viattoman näköinen, että se oli hupaisaa. Taisi toinen olla vähän pentu vielä, vaikka harjan olikin jo kasvattanut.

Kysymys aurinkolaseista tuli hieman puun takaa mukaan lukien yllättävän terävä huomio: oliko hän herkkä valolle? Miehen kasvoilla saattoi havaita hetkellisen vakavoitumisen, mutta sitten tämä vain totesi rennosti:
"Heh, kuuluu tyyliin. Ja hämärä tulee aika nopeasti." Aivan kuin hän olisi vain unohtanut ne päähän. Nyt Reich otti kuitenkin aurinkolasit pois ja laittoi ne taskuun. Ei niille enää mitään tarvetta ollut. Vuorokaudenaika oli jo pian se paras, nykyisin miellyttävin.
"Sinun tarinasi kuulostaa muuten tietyllä tapaa tutulta. Luulenpa että me kaksi voisimme vaihtaa vanhempia, ja kumpikin olisi tyytyväisempi. Teihin leijonan kaltaisiin petoihin olisi varmaan helppoa samastua", Reich totesi virnistäen.
"Itsehän olen äärimmäisen tylsästä puhdasverisestä velhoperheestä. Eipä tosin sillä, että olisin heihin enää yhteydessäkään", mies lisäsi kohauttaen olkiaan.
"Eli olen myös juuri tuollaisen oman polun kulkemisen kannalla, hah. Tervetuloa vaan ihmisten maailmaan."

[Neofytos Spirosinpoika]

//pahoittelen vastauksen kestämistä ^^' //


Neofytosin kasvoille levisi pirteä hymy, miehenkin esittäytyessä ja ”kätellessä” mantikoria. Vaikkei mantikori kyennytkään käyttämään tassuaan kuin ihmiset, ainakin hän yritti hieman antaa ”puristamisen” tuntua. Hänelle ainakin kättely antoi tietynlaista läheisyyttä muita kohtaan, että ainakin nuorelle punaharjalle oli helpompi solmia ystävyyssuhteita, kun ollaan tutustuttu ja kätelty molemmin puolin. Se oli kuin merkki siitä, että hei, haluan tutustua. Ei Neo toki tietänyt miten yleensä muut ajattelivat, mutta hän itse halusi ajatella juuri näin.

Sitten Reichiksi esittäytynyt mies kertoi, miksi piti aurinkolasejaan, ja Neo ymmärsi toista taas hieman enemmän. Vai että aurinkolasitkin saattoivat olla tyyli? Hän tiesi jotain ihmisten tyyleistä ja ymmärsi, että pienetkin asiat tietyn vaatekappaleiden lisäksi saattoi muodostaa juuri tällaisen tyylin. Se oli mielenkiintoista, ja harmillistakin, kun Neo ei pystynyt kovin paljoa vaatteita pukemaan. Mutta jos hän oli jotain tyyleistä ymmärtänyt, hänen kullanväriset korunsa olivat osa hänen tyyliään.
Reichin jatkaessa ja kertoessa, että heihin ”leijonan kaltaisiin petoihin olisi varmaan helppoa samaistua”, Neo näytti hieman vakavoituvan. Tarkoittiko nuo sanat, ettei tämä mies ollutkaan ihan puhdas pulmunen, kuten hän toivoi?
”Uskoisin, että tylsästäkin velhoperheestä olisi paljon mukavampi tulla, kuin syntyä mantikoriksi. Sinut kasvatetaan tappajaksi, erakoksi, pelätyksi hirviöksi”, Neo vastasi synkkänä, hieman jopa surumielisenä, ”en toivoisi sitä kenellekään.”
Mutta jotta keskustelu, toivon mukaan, jäisi siihen, mantikori vilkaisi mökkiään ja sitten Reichiä. ”Haluaisitko tulla peremmälle?” hän kysyi nousten ja peruuttaen, jotta voisi antaa miehelle tilaa tulla peremmälle, jos tuo halusi.

[Reichard Lesauvage]

// Mulla vasta kestikin, anteeksi siitä. x’3 //


Rehvakas virnuilu näytti jälleen kerran katoavan hetkeksi riistanvartijan kasvoilta Neon kuvaillessa mantikoriperheen kasvatustavoitteita. Tappaja, erakko, pelätty hirviö; noissa sanoissa oli synkkä kaiku ja samalla jonkinlaista tuttuuden tunnetta. Tai vierautta myös, se oli jotain mistä saattoi sekä tunnistaa itsensä että... noh, olla tunnistamatta itseään. Muutosta oli tapahtunut viimeaikoina paljon, halusi Reich sitä sitten ajatella tai ei. Ulospäin miehen ilme kuitenkin näytti luultavasti vain siltä, kuin hän olisi ymmärtänyt ottaa puheenaiheen vakavammin.
”Aivan, noh onni onnettomuudessa siis ettei meistä aina tule sitä miksi kasvatetaan”, velho totesi ja taiteili taas kepeää hymyä huulille.

Mantikorikin taisi olla sitä mieltä että vaikeammat puheenaiheet sikseen, sillä tuo kysyi haluaisiko hän tulla peremmälle.
”No mikä jottei! Onhan sitä aina hetki aikaa”, Reich vastasi ja asteli sisälle mökkiin. Hän päätti istahtaa yhden lattialla olevan tyynyn päälle odottamatta erikseen kehotusta istua.
”Onko siihen muuten jokin erikoinen syy, miksi päädyit asumaan juuri koulun pihalle?” Mies kysäisi.
”Et kai sentään ajatellut alkaa taikaolentojen hoidon opettajaksi?” Reich lisäsi naurahtaen ajatukselle. Olento opettamassa muista olennoista olisi varmasti mainio näky.