Turha, turhempi, turhin

[Hanneke Kleef]

//Hanneke Kleefin yksinpeli. Sijoittuu Amsterdamiin syksyyn 2017. Pelin ideana on valottaa Hanneke Kleefin menneisyyttä niin minulle itselleni kuin muillekin.//

Lämpö, hän aisti lämmön. Avatessaan silmänsä vain sokaistuakseen ensin auringonvalosta, joka tulvi ikkunan verhojen raoista, Hanneke Kleef veti syvään henkeä. Hänen ajatuksensa harhailivat edellisillan tapahtumissa kiertäen outoa noidankehää, josta ei ollut helppoa ulospääsyä – kuten ne aina tekivät. Hänen mielensä oli hänen pahin vihollisensa. Sen hän oli oppinut. Hänen mustuaisensa supistuivat, jolloin hän alkoi hahmottaa huoneesta muutakin kuin epämääräisiä, valontäyteisi muotoja. Hänen silmiinsä sattui edelleen, valo kirveli. Hänen päätään särki, kuten aina. Selkää, niskaa ja muita niveliä hiukan kolotti, sillä ne olivat jumiutuneet yön aikana. Hanneke mietti, voisiko niitä vain rasvata.

Tyttö hoksasi lämpimät käsivarret, jotka oli kiedottu hänen ympärilleen. Hänen aivonsa raksuttivat kuin mikäkin tuomiopäivän kone. Missä hän oli? Hän tunsi ihmisen lämmön selkäänsä ja jalkojaan vasten. Hanneke mietti. Oliko taas tullut tehtyä jotain typerää? Ei, hän oli kuivilla eikä ollut koskenut edes alkoholiin edellisenä iltana, sillä Nathalie… Nathalie! Kyllä! Lämpö täytti tytön mielen, kun hän tajusi nukkuneensa Nathalien luona. Hanneke tunsi toisen hengityksen niskassaan. Se oli lämmin ja lämmitti vielä lisää. Niin rentouttavaa, todella rentouttavaa.

Muistikuvat alkoivat palautua Hanneke Kleefin mieleen, kun hänen aivonsa saivat erotettua levottoman unen todellisuudesta. Hän oli täällä, Nathalien luona, turvassa, poissa kadulta. Kaikki oli hyvin. Hänellä ei ollut mitään hätää, ei lainkaan. Hän katsoi lattialla lojuvaa paitaansa ja farkkujaan. Farkkujaan? Nuo eivät olleet hänen farkkunsa. Vai olivatko? Hanneke oli ymmällään. Olivat ne. Ai niin, Nathalie ja hän olivat käyneet jossain kaupassa ostamassa ne. Nathalie oli niin kiltti. Miksi? Sitä tyttö ei tiennyt. Eihän kukaan ollut hänelle kiltti. Hänet oli aina hylätty, jätetty ulkopuolelle. Miksi siis Nathalie päätti ottaa hänet ja pitää hänestä huolta, halata häntä, auttaa?

Hanneke päätti muuttaa asentoaan varovasti ja vain hiukan, jottei toinen heräisi, jos tämä nukkui vielä. Oli hän nyt velkaa edes sen verran. Hanneke taisi kuitenkin herättää Nathalien. Miksi? Aina hän mokasi. Ei hän osannut mitään tehdä oikein. Surkimus. Hylkiö. Epäonnistuja. ”Huomenta Hanne”, Nathalie kysyi hiljaa ja rauhallisesti. ”Nukuitko hyvin?” Hanneke mietti hetken. Hänen aivonsa alkoivat taas raksuttaa yhä kovemmin ja kovemmin. Oliko Nathalie vihainen? Entä jos hän heittäisi Hanneken ulos? Hanneke nousi istumaan sängyn reunalle ja tuijotti varpaitaan. Nathalie jäi vielä makuuasentoon sängylle. ”Hanne?” hän kysyi, sillä Hanneke ei ollut vastannut mitään.

”Ihan okei kai”, Hanneke mutisi hiljaa. Hänen omatuntonsa hakkasi kirveellä häntä palasiksi sisältä käsin. Miksi ihmeessä sinun piti liikahtaa? Miksi sinun piti herättää toinen? Helvetin idiootti… ”Anteeksi, kun herätin”, Hanneke sanoi hiljaa äänessään aito katumus. Tuo oli yksi niitä asioita, joita hän vihasi itsessään. Ei hän osannut ajatella muita. Muutti vain asentoaan, vaikka saattoi herättää toisen.

”Ihan okei? Hyvä sitten, vaikken ihan taida uskoa. Tunnen sut Hanne”, Nathalie sanoi ystävällisesti hymyillen. Hänen vihreä tukkansa muistutti smaragdia auringonvalossa. Hänen siniset silmänsä hehkuivat myötätuntoa. Hanneke ei kuitenkaan pystynyt katsomaan. Hän ei pystynyt katsomaan Nathalieta. Hän ei tahtonut kokea tämän mahdollista vihaa. ”Et herättänyt. Olin jo hereillä, mutten liikkunut, kun halusin antaa sun nukkua”, Nathalie sanoi lopulta saaden Hanneken hätkähtämään. Häntä oli pitänyt odottaa? Ei, ei, ei, ei… Ei hän olisi saanut nukkua niin kauaa, mokomakin laiska unikeko. Ei susta oo noin mihinkään, ei mihinkään. Aina muiden pitää odottaa sua, just sua, koska sä vaan nukut ja laiskottelet. Hanneke hautasi kasvonsa käsiinsä. Niin hän teki aina hävetessään tai ahdistuessaan. Se auttoi pakenemaan. Hän saattoi kuvitella olevansa muualla.

Nathalie katsoi Hannekea. Hän ei voinut olla tuntematta myötätuntoa ja sääliä tyttöä kohtaan. Kuka olisi voinut? Hanneke oli niin haavoittuva, niin viaton ja samalla niin täynnä tuskaa. Se repi häntä palasiksi valtavalla voimalla, eikä hän tietenkään voinut sille mitään. Nathalie kyllä yritti parhaansa pitää Hanneken kasassa. Se oli yllättävän vaikeaa, mutta Nathalie oli päättänyt yrittää. Hanneken elämä oli ollut kaikkea muuta kuin helppo. Hän ansaitsi hellyyttä ja huolenpitoa.

Nathalie katsoi tuota hahmoa, joka oli haudannut pään käsiinsä. Sen aivan liian kalpea iho, joka kiristyi luiden ympärille. Hanneke oli aivan liian laiha, aivan liian kuihtunut. Nathalie katsoi arpia, joita tytön käsivarret ja reidet olivat täynnä. Myös kyljissä, selässä ja vatsassa oli arpia. Nathalie yritti saada Hanneken lopettamaan viiltely. Se oli kuitenkin vaikeaa. Tapa oli juurtunut jo niin syvälle tytön mieleen. Vaatii paljon, että henkinen kipu ylittää sen rajan, että sitä on purettava muuttamalla se fyysiseksi. Nathalie ymmärsi sen. Hän oli oppinut aiheuttavansa vain lisää tuskaa syyllistämällä ja käskemällä. Nathalie katsoi Hanneken tummaa tukkaa. Hän muisti, miten likainen ja takkuinen se oli vielä hetki sitten ollut. Nathalie oli pessyt sen, kammannut sen ja laittanut sen yöksi leteille. Lopulta Nathalie päätti yrittää taas auttaa Hannekea. ”Hanne, oletko okei?” hän kysyi äänessään aito huoli ja myötätunto.

”Oon mä”, Hanneke sanoi hiljaa. ”Oon aina.” Ahdistus kuitenkin hiipi hänen peittäen hänet alleen kuin paksu peitto. Se alkoi kipuna rinnassa. Pian hänen pulssinsa kiihtyi ja hengitys alkoi taas käydä raskaammaksi. Hanneken teki mieli väin käpertyä nurkkaan ja kuolla sinne. Mitä syytä hänellä oli elää?

”Hanne, mä tunnen sut kyllä. Kaikki ei ole okei”, Nathalie sanoi. ”Hanne, katso ulos… Näätkö nuo linnut? Ajattele, että oot lintu. Oot vapaa. Jos oisit lintu, mitä voisit tehdä? Mitä linnut tekee, Hanne?” Linnut olivat auttaneet ennenkin. Nathalie käytti samaa mantraa aina, kun näki Hanneken ahdistuvan. Nathalie nousi. Hän kiinnitti huomionsa pariin laastariin Hanneken oikeassa kädessä. He olivat paikanneet ne edeltävänä päivänä. Nathalie huokaisi. Hän käveli Hanneken eteen ja istuutui lattialle. ”Hanne katso mua”, hän sanoi ja otti tyttöä käsistä kiinni. Hanneke katsoi häntä silmiin. Nathalie näki Hanneken vihreät silmät. Ne näyttivät niin surkeilta, kuin itkevän ilman kyyneliä. ”Hanne mitä linnut tekee?” Nathalie kysyi.

”Paskoo patsaitten päälle ja syö matoja?” Hanneke kysyi hiljaa, melkein ääneti. Hän ei saanut ääntä aikaan. Se, että Nathalie joutui taas vaivautumaan hänen takiaan, ahdisti häntä vain enemmän. Hän oli kaikille vain vaivaksi. Ei hän ansainnut apua. Hän pärjäsi kyllä. Hän oli aina pärjännyt, miksi ei nyt pärjäisi? Mikseivät kaikki voisi lakata välittämästä, myös Nathalie? Sitten hän saisi kuolla. Hän saisi lentää pois…

”No ne lentää!” Nathalie sanoi. ”Hanne, jos olisit lintu, voisit lentää pois, voisit lentää ympäriinsä vailla huolia. Ajattele!” Vihreätukkainen tyttö ei ollut varma, toimiko tuo. Hän saattoi vain toivoa, että se toimi. Ennen se oli ainakin toiminut – edes jotenkin. Kyllä kai se nytkin toimisi? Hanneke pudisti päätään. Hän tahtoi kyllä lentää pois… lentää… alas ikkunasta. Hän tahtoi lentää. ”Hanne sulla ei oo hätää”, Nathalie sanoi ja otti Hanneken syleilyynsä. Hän halasi tyttöä, kunnes tuo rauhoittuisi.

[Hanneke Kleef]

//VAROITUS! SAATTAA JÄRKYTTÄÄ HERKIMPIÄ!//

Hanneke Kleef avasi silmänsä ja näki tuulettimen pyörivän katossa. Hänen korvissaan humisi. Hänellä oli äärimmäisen rento olo. Hanneke yritti nousta seisomaan. Hänen lihaksensa olivat liian rennot ja hän pääsi lopulta vaivoin ylös. Hänen olonsa oli euforinen, mutta hän tunsi silti jonkin olevan vialla. Hän sai noustua pystyyn, mutta horjahti nopeasti. Tyttö sai kuitenkin taisteltua ja pysyi kuin pysyikin pystyssä. Hän joutui tekemään töitä saadakseen näkönsä tarkennettua. Hänen teki mieli oksentaa, muttei hän pystynyt. Hän näki Nathalien makaavan sängyllä. Hän asteli horjuvin askelin vihreätukkaisen tyttönsä luo ja katsoi tätä. Hänen päänsä oli jo selvinnyt sen verran, että hän tajusi, ettei Nathalie hengittänyt.

Hanneke tunsi sydämensä melkein pysähtyvän järkytyksestä. Ei kai… Ei kai Nathalie ollut kuollut. Hanneke otti pari nopeampaa askelta ja vajosi polvilleen sängyn viereen. Hän yritti ravistella Nathalieta. Hän huusi. Hän huusi tuskaa, hän huusi vihaa. Nathalie oli kuollut, Nathalie, hänen rakkaansa oli kuollut.

Hanneke Kleef oli annostellut heroiinin. Hän oli laittanut Nathalielle yhtä paljon ainetta kuin itselleen. Hän ei ollut tajunnut Nathalien olevan ensikertalainen, kun taas hän itse oli kokenut. Hanneke yritti ravistella Nathalieta, muttei tuo herännyt. Hän tunsi tuon kylmän ihon. Hän katsoi viimeisen kerran Nathalien levollisia kasvoja. Hän näytti nukkuvan. Eikö hän heräisi? Eikö hän pian avaisi silmiään ja vetäisi Hannekea syleilyynsä? Eikö hän pian nauraisi? Eikö tuo ollut vain pilaa? Hanneke itki. Hän itki halaten elotonta tyttöään. Hän silitti Nathalien vihreää tukkaa. Hän toivoi, että tuo heräisi. Hän toivoi… Jos olisit lintu, voisit lentää pois… Kuvittele olevasi lintu, Hanne, kuvittele… Hanneke kuvitteli.

[Hanneke Kleef]

Hanneke Kleef avasi silmänsä hitaasti kirkkaan valon tulviessa taas hänen silmiinsä. Oliko hän kuollut? Oliko tämä taivas? Hänen silmänsä etsivät jotain, mihin tarkentaa, mutta kaikki oli mössöä. Hän ei saanut mistään mitään selvää. Hän ei muistanut, mitä oli tapahtunut. Hän muisti vain Nathalien ja sen, miten oli hysteerisesti itkenyt tuon luona, hyperventiloinut ja lopulta lähtenyt hotellille, jossa asui. Sillä hän oli tarkoituksella ottanut yliannostuksen. Tämä oli siis nyt taivas tai jonkin sortin välitila? Kuoleman jälkeen oli sittenkin elämää. Hanneke ei olisi yllättynyt, vaikka olisi pian nähnyt Jeesuksen tai pyhän Pietarin. Tai Nathalien. Jos Nathalie oli kuollut ja jos hän oli kuollut, olisiko Nathaliekin täällä?

Hanneken oli pakko sulkea silmänsä. Valo oli liian kirkas. Hänestä tuntui kuitenkin oudolta. Ei hän odottanut kuoleman jälkeisen elämän olevan tällaista. Hän tunsi jotain kylmää. Hanneke päätti keskittyä kuuntelemiseen. Tasainen piipitys osui ensin hänen korviinsa. Piipitys? Miksi tuonpuoleinen piipitti? Hanneke kuuli myös askelia ja hiukan puhetta jostain kauempaa, mutta ne tuntuivat uppoavan. Mitä tämä oli? Ei tuonpuoleista oltu tällaiseksi kuvailtu. Hanneke muisti, miten kristillisen orpokodin tädit olivat opettaneet kadotuksesta. Sinne Hanneke tiesi joutuvansa, jos yleensä mitään oli. Toisaalta Hanneke kyllä tahtoi uskoa uudelleensyntymiseen. Oliko hän nyt siis syntynyt uudelleen? Ei, ei se ollut mahdollista. Olisihan toki ihanaa, jos hän olisi lintu… Muttei kai lintuna olo tuntunut tuollaiselta.

Hanneke raotti silmiään. Kesti jonkin aikaa ennen kuin hän sai näkönsä tarkennettua. Hän tajusi katsovansa loisteputkilamppua. Missä hän oli? Oliko tuonpuoleisessa loisteputkilamppuja? Hän käänsi katseensa ruumiiseensa. Hänen ruumiinsa se toki oli, valitettavasti. Hän näki johdot, jotka lähtivät hänen rinnastaan. Hän tajusi makaavansa vuoteessa. Silloin hänen aivonsa alkoivat yhdistää asioita. Lamput, sänky, monitorit, piipitys… Hän oli sairaalassa! Oliko tuonpuoleinen jonkin sortin suuri sairaala vai oliko hän edelleen elossa? Jälkimmäinen tuntui valitettavasti paljon todennäköisemmältä… Hanneke tuhahti. Annos oli ollut liian pieni ja joku oli tullut hänen huoneeseensa liian pian. Lisäksi vieroitusoireet alkoivat pikku hiljaa palata. Hanneke kyllä tiesi, miten homma toimi. Hänelle oli annettu naloksonia.

Hanneke Kleef koetti nousta istumaan sängylle ja onnistuikin siinä melko helposti. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kauanko hän oli siinä maannut. Tyttö oli menettänyt ajantajunsa päivän aikana vieroitusoiden pahentuessa. Hän ei kuitenkaan muistanut päivästä juuri mitään. Hän ajatteli vain Nathalieta. Hän saattoi vieläkin tuntea tyttönsä lämmön, kuulla hänen naurunsa ja tuntea hänen läheisyytensä.

Hanneke ajatteli. Hän mietti, miten oli taas nnistunut mokaamaan kaiken. Hän oli murhaaja. Juuri hän. Saastaa. Kuonaa. Hän ansaitsisi kuolla. Nathalie oli vain auttanut häntä ja hän oli tappanut tytön, auttajansa. Hän oli annostellut ruiskut, juuri hän. Kaikki se oli hänen syytään ja vain hänen syytään. Hän se oli narkkari. Hän se oli roskaväkeä, ongelmanuori. Ei hänellä ollut mitään arvoa, ei ollut koskaan ollutkaan. Miksi muuten hänen vanhempansa olisivat hänet hylänneet? He näkivät jo vauvasta, ettei tuosta voisi mitään tulla, ei mitään. Sinä et ole mitään. Hanneke oli aina tiennyt olevansa turha, turhempi ja turhin.

[Mila Molina]

Hanneke Kleef, Serpentard: 9 p

Lukitaan keskeneräisenä